lauantai 31. joulukuuta 2011

Tukholmassa - kirjakauppoja ja vanhakaupungin idylliä

Olen palannut takaisin Tukholman reissultani, joka alkumatkaltaan olikin hyvin myrskyisä. Ensimmäistä kertaa elämässäni tulin merisairaaksi. Meno oli hurjaa, mutta onneksi meren aallot tyyntyivät, kun lähestyimme Ruotsin rannikkoa. Tukholmassa aurinko pilkahteli ja vanhakaupungin tunnelma sulki syliinsä unettoman yön jälkeen.

Tukholmassa on useita Akademibokhandeln-kirjakauppoja. Kävin kahdessa niistä, joista toinen on ostoskadun varrella Drottninggatanilla ja toinen Sergelin torin läheisyydessä. Kirja-ale oli jo alkanut, mutta tällä kertaa mukaani ei tarttunut kirjoja vaan hankin ensi vuodelle kalenterin - Kungafamiljen kalender 2012. Myönnän, että olisin halunnut saada kruununprinsessa Victoriasta uutuuskirjan, mutta tarjolla oli vain yksi Vårt bröllop, joka oli hiukan vielä tyyris. Adlibriksestä kirjaa on myös saatavilla.


Olin saanut ennen matkaani Hannelelta kirjakauppavinkkejä ja kävin Viklands Boklåda nimisessä antikvariaatissa. Se sijaitsee Gamla stanissa (vanhakaupungissa) osoitteessa Kindstugan 6. Antikvariaatti on keskittynyt kaunokirjallisuuteen ja sieltä löytyy sekä ruotsinkielistä että englanninkielistä kirjallisuutta.



Ystävällinen antikvariaatin omistaja Linda Wikland kertoi, että hän on pitänyt kauppaa parisen vuotta. Vanhakaupungissa ei juurikaan ole muita antikvariaatteja. Lähellä on kirpputori Eddies loppis, jossa myydään vanhoja kirjoja, mutta valitettavasti se oli eilen kiinni. Ensi kesänä viimeistään menen ilman muuta uudestaan ja ehkä ehdin sillä kerralla käymään myös English Bookshopissa.


Ilman kirjoja en kuitenkaan jäänyt tältäkään matkalta vaan löysin antikvariaatista ihania ruotsalaisia tyttökirjoja; suosikkisarjoistani Martha Sandwall-Bergströmin Gulla-kirjoja ja Merri Vikin Lottia. Olen käynyt läpi tämän vuoden lukemisiani, kun vuosi lähestyy loppuaan. Kaunokirjallisuuden puolelta, puolet lukemistani kirjoista on lasten- ja nuortenkirjallisuutta, ja ne kallistuvat vahvasti tyttökirjojen suuntaan (ei varmaan yllätä teitä!). Tieto- ja tutkimuskirjallisuutta en ole niinkään listannut ylös, mutta teen tässä samalla uudenvuodenlupauksen. Lupaan ensi vuonna kirjata ylös kaikki lukemani kirjat ja julkaisut paperiseen lukupäiväkirjaani! Onnellista ja Uutta lukuvuotta 2012 teille kaikille!



torstai 29. joulukuuta 2011

Liza Marklund: Panttivanki

Joulu sujui joutuisasti tyttökirjaklassikon ja dekkarin parissa. Salaisen puutarhan lisäksi syvennyin uusimpaan Liza Marklundin Panttivanki (Otava, 2011) jännäriin. Se on yhdeksäs osa Annika Bengtzon-sarjassa. Olen seurannut Annikan vaiheita siinä missä Kay Scarpetankin, vaikka viimeksi mainitussa sarjassa olenkin jäljessä parin kirjan verran. Annika Bentgzon on toimittaja, joka kirjoittaa rikosuutisia iltapäivälehti Kvällspresseniin ja sotkeutuu tutkimuksissaan yleensä itsekin mukaan jännittäviin tapahtumiin. Annika on rohkea, älykäs, omapäinen ja hankalakin persoona. Hän toimii yleensä yksin ja yhteistyö kolleegoiden kanssa ei aina ota sujuakseen. Ristiriitoja riittää myös Annikan henkilökohtaisessa elämässä; perheen ja työn yhteensovittaminen, aviomiehen petturuus, ongelmallinen äiti-tytär suhde sekä ystävien kavaluus. Menneisyyden traagiset tapahtumat ovat jättäneet jälkensä Annikaan.


Sarjan ensimmäinen osa Uutispommi (2000) aloitti Annika-sarjan, jossa hän on naimisissa Thomasin kanssa ja heillä on kaksi lasta. Seuraavat kirjat Studio Sex (2001) ja Paratiisi (2001) menevätkin ajassa taaksepäin ja kertovat 24-vuotiaan Annikan toimittajan uran alkuvaiheista Kvällpressenissä. Studio Sex-kirjaa pidän yhtenä parhaimmista Annika Bentgtzon-sarjassa ja suosittelen siitä aloittamaan, jos ei ole aikaisemmin lukenut Marklundin dekkareita. Viimeisimmässä kirjassa Panttivanki Annika on 37-vuotias ja hän on palannut taas yhteen Thomasin kanssa. Thomas kidnapataan konferenssimatkalla Afrikassa, ja kirja keskittyykin Annikan kotiin, puhelimen päivystämiseen ja panttivankineuvotteluihin. Thomasin näkökulma kulkee koko ajan rinnalla tapahtumissa ja lopulta ne huipentuvat Thomasin pelastamisyrityksiin. Sivujuonteena kirjassa on naisten murhat Tukholmassa.

Panttivanki on toiminnallinen, jännittävä ja hyytävän hyvä dekkari. Se on myös raaka, ja taisin nähdä vähän painajaistakin, mutta osaltaan siihen vaikutti, että luin myös Studio Sexiä uudestaan. Panttivangista voi aloittaa myös tutustumisen Annika Bengtzonin vauhdikkaaseen toimittajan elämään. Sarjan taso on vaihdellut ja joskus tapahtumat ovat täysin yliampuvia kuten Elinkautisessa (2007), jonka jälkeen ajattelin, että nyt riittää. Parin vuoden tauko teki kuitenkin hyvää ja Paikka auringossa (2008) oli jo tasoltaan parempi.


Kirjailija Liza Marklund (s.1962) on toiselta ammatiltaan toimittaja ja kokemus kiireisestä ja hektisestä uutistyöstä näkyy asiantuntemuksena hänen kirjoissaan. Panttivangissa tulevat jo nykypäivän tiedonlähteet mukaan kuten sosiaalinen media, blogit ja facebook. Muistan joskus lukeneeni jostain sarjan osasta, kun Annika tallensi hotmail-sähköpostiinsa kaikki tärkeät ja arkaluontoiset tiedostonsa, jotta ne säilyisivät ja hän voisi päästä käsiksi niihin, mistä päin maailmaa tahansa. Marklund käsittelee kirjoissaan paljon yhteiskunnallisia ja globaaleja asioita, ja erityisesti naisiin kohdistuvaa väkivalta on monissa kirjoissa aiheena. Uusimman kirjan suomennoksesta vastaavat kaksi henkilöä Päivi Kivelä ja Kari Koski. Ilmeisesti suositut Annika Bengztson-kirjat ilmestynevät aina samoihin aikoihin sekä Suomessa että Ruotsissa. Erikoista kirjojen kansikuvissa on, että niissä on aina kirjailijan itsensä kuva.


Panttivankia on luettu myös Nenä kirjassa-blogissa. Minä suuntaan nyt kohti Tukholmaa, mutta en Annikan kotikulmille vaan Gamla stania kohti.

perjantai 23. joulukuuta 2011

Joulun kirja - Frances Hodgson Burnett: Salainen puutarha

Synttäritoiveeni toteutui ja aamuni alkoi tällä ihanalla kirjalahjalla! Tutusta klassikosta Salainen puutarha (2011, Egmont/Kirjalito) on ilmestynyt uusi suomennos ja kuvitettu painos. Aikaisempi suomennos oli Toini Swanin käsialaa ja uuden painoksen on suomentanut Emilia Numminen. Kirjassa on todella upea kuvitus, josta vastaa Inga Moore. Vaikka Salainen puutarha (The Secret Garden, 1911) on enemmän kevään kirja, niin kyllä tämäkin sopii Jouluun. Aion lukea kirjaa yhdessä perheeni kanssa joulun pyhät, ja ensimmäinen luku on jo luettu. Paksuutta kirjalla toki on, mutta kauniit piirroskuvat keventävät lukemista.


Salaisen puutarhan tarina on usealle tuttu. Se kertoo orvosta Marysta, joka muuttaa Intiasta Englantiin setänsä luokse. Kartanossa nummien keskellä yksinäinen Mary löytää sedän lukitseman salaisen puutarhan. Mary ystävystyy eläinrakkaan Dickonin ja terveydeltään heikon Colinin kanssa. Ihmeellinen puutarha, eläin- ja luontokuvaukset, salaisuuksien ilmapiiri, vanhan ajan tunnelma sekä kasvukertomus ystävyydestä tekee kirjasta ajattoman klassikon. Vaikka Salaista puutarhaa pidetään tyttökirjana, niin ilman muuta se on lastenkirjaklassikko, joka sopii kaikille iästä ja sukupuolesta riippumatta.

Lopuksi toivotan teille kaikille lukijoilleni hyvää ja kirjaisaa joulua!

tiistai 20. joulukuuta 2011

Sylvia Plathin runoja

Eilen sain kauan kaipaamani runokirjan Sylvia Plathin Sanantuojat (Otava, 1997), jonka on suomentanut Marja-Leena Mikkola. Alkuperäiseltä nimeltään Collected Poems ilmestyi Plathin kuoleman jälkeen 1981 ja se sai postuumisti Pulitzer-palkinnon. Omistan myös englanninkielisen Plathin Ariel-kokoelman (1965/1988), mutta olen aina pitänyt enemmän runojen lukemisesta omalla äidinkielelläni. Pääsen helpommin runojen tunnelmaan sisään ja sanat ovat tuttuja ja ymmärrettävämpiä. Plathin runojen lukeminen ja kuvakielen avautuminen on toisaalta haastavaa. Mikkolan esipuheessa on avattu Plathin runouden teemoja ja kuvakieltä, mikä helpottaa runojen tulkitsemista.

Sanantuojat-kokoelma on entuudestaan tuttu minulle, koska olen joskus kirjallisuusopinnoissani analysoinnut siitä Plathin yhtä runoa. Ikävästi vain lyriikan analyysini on tuhoutunut kokonaan tietokoneen hajoamisen myötä ja kun en silloin ottanut kuin vain yhden printtiversion! Runo, joka teki minuun vaikutuksen ja tekee edelleen on Kolme naista. Runo kolmelle äänelle. Se on draamaruno, näytelmälliseen muotoon kirjoitettu runo, joka esitettiin BBC:ssä samana vuonna kuin ilmestyi 1962. Runon miljöönä on synnytyssairaala ja sen lähistö. Runo on jaettu kolmeen ääneen - Vaimon, Sihteerin ja Tytön. Äänet käyvät monologeissaan tuntemuksiaan ja ajatuksiaan syntymästä. Teemoina ovat myös keskenmeno, kuolema ja adoptio. Runo on pitkä, noin parisenkymmentä sivua.

Näyte Sihteerin äänestä:

"Istuessani teen kuolemaa. Menetän yhden ulottuvuuden.
Junat jyskyttävät korvissani, lähtöjä, lähtöjä!
Ajan hopeinen raide tyhjenee kaukaisuuteen,
valkoinen taivas tyhjenee lupauksestaan, kuin kuppi.
Nämä ovat jalkani, nämä koneelliset kaiut.
Tap, tap, tap terästapit. Minut havaitaan kevyeksi." (66)


Naiset, Plath näki hyvin haavoittuvina ja altiina hyökkäyksille. Synnytys on aina kärsimyksen ja kuoleman kumppani. Vain lapsissa on toivoa, ja lapsella on kirkas tietoisuus, joita eivät tahraa aikuisten pelot, kuvitelmat tai syyllisyys. Plathin runoutta hallitsee keskeisesti kuoleman teema, ja traagisen kuolemansa jälkeen hän (1932-63) nousi klassikon asemaan. Mikkola kuitenkin kritisoi näkökulmia, jotka pelkästään korostavat hänen itsemurhaa ja elämäkerrallista tunnustusrunoutta. Runous on kautta aikojen lähtenyt henkilökohtaisesta kokemuksesta. Plath käyttää kokemusaineistoaan kuvalliselle ja teemalliselle kehittelylle ja hänen paljastuksensa tapahtuvat fantasian ja myytin alueella. Kirjailija itse määritteli oman runoutensa elämää antavaksi voimaksi, jolla juuri on kosketus maailman kauhistuttaviin realiteetteihin.


Olen lukenut runoja nyt uudestaan ja vaikka monet niistä ovat hyvin tummasävyisiä, niin samalla niissä on jotain hyvin vahvaa ja voimaannuttavaa. Ja mikä parasta, nyt voin palata niihin aina uudelleen.

Näyte Vaimon äänestä:

"Mikä on se joka sinkoaa meille näitä viattomia sieluja? Katso miten uupuneita he ovat, miten litistettyinä he makaavat verhoilluissa kätkyeissään, ranteissaan nimet, pienet hopeiset voitonmerkit, joita varten he ovat saapuneet niin kaukaa.
Joillakin on paksut mustat hiukset, jotkut ovat kaljuja. Heidän ihonvärinsä on ruusuinen tai kellertävä, ruskea tai punainen; he alkavat muistaa erilaisuutensa.
Minä luulen, että heidät on tehty vedestä; heillä ei ole ilmettä.
Heidän piirteensä nukkuvat, niin kuin valo tyynessä vedessä. He ovat todellisia munkkeja ja nunnia yhdenmukaisissa asuissaan.
Näen heidän satavan maailman ylle kuin tähdet - Intian, Afrikan, Amerikan ylle satavat nämä ihmeet, nämä puhtaat pienet kuvat. He tuoksuvat maidolta. Heidän jalkapohjansa ovat koskemattomat. He ovat ilmassa-kävelijöitä
." (75-76)

sunnuntai 18. joulukuuta 2011

Rajoja rikkova Siiri Enorannan Gisellen kuolema

Varoitus tämä teksti sisältää juonipaljastuksia! Yritän kirjoittaa kirjoista yleensä paljastamatta liikaa, mutta tässä tapauksessa haluan puhua kirjan sisällöstä. Miksi? Koska kirja on hyvin hämmentävä lukukokemus, ainakin minulle. Toiseksi, koska kirjan aihe on rankka. Kolmanneksi, koska kirjan luokitus on ristiriitainen. Se on suunnattu nuorille, nuorille aikuisille sekä aikuisille. Kirjaa kuvaillaan avainsanoilla nuortenkirjallisuus, nuorten aikuisten kirjat, erilaisuus, tytöt, kotiinpaluu, ahdistus, mielenterveys, nuoret, tapaturmat, tanssijat, sisarukset. Lisäisin ilman muuta yhdeksi avainsanaksi - insesti.

Enpä löytänyt kovin montaa kirjaa, joita olisi kuvailtu sanoilla nuortenkirjallisuus ja insesti, tehdessäni hakua tietokannoista. Seksuaalinen hyväksikäyttö ja nuortenkirjallisuus hakusanoilla tuli muutama teos enemmän ja yksi niistä on Marika Uskalin Hopeanorsu (2004). Vaikka Gisellen kuolema (2011, Robustos) käsittelee insestiä, kyseessä ei ole kuitenkaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Se kertoo veljen ja sisaren rakkaudesta, joka johtaa lopulta seksuaaliseen tekoon.

Joelin sisar Linnea palaa kotiin kahdeksan vuoden jälkeen. Tyttö on seitsemänvuotiaana lähetetty Inga-tädin balettikouluun Ruotsiin. Linnea on lahjakas balettitanssija, jonka ura teini-ikäisenä dramaattisesti päättyy tapaturman vuoksi. Perhe on tavannut vain harvakseltaan Linneaa, kesä- ja joululomilla. Vanhemmat ovat etäisiä eivätkä osaa puhua kotiin palanneen tyttärensä kanssa. Isä on kärsinyt ajoittain masennuksesta ja äiti on nostanut tyttärensä palvovalle jalustalle. Linnea on vieras ja muukalainen omassa perheessään. Linnean polven hajoamisen myötä on hajonnut hänen unelmansa ja hänen identiteettinsä. Kolme vuotta vanhempi isoveli Joel saa vähitellen yhteyden sisareensa, mutta läheinen suhde ylittääkin lopulta sisarusrakkauden rajan.

Gisellen kuolema kerrotaan suurelta osin veljen Joelin näkökulmasta. Joel tarkkailee sisartaan, ja sisaresta tulee tavallaan veljen katseen objekti. Lopussa päästään myös onneksi kurkistamaan Linnean pään sisään. Kerronta on hyvin kaunista, lyyristä ja mukaansatempaavaa. Kirjaan jää koukkuun ja sen lukee kertaheitolla. Muita koukkuun jääneitä minun lisäkseni ovat Jenni, Salla ja Rouva Huu. Tarina on julmalla tavalla kaunis. Lukijana voin ennakoida vihjeiden perusteella, mitä tulee tapahtumaan, mutta samalla moraalikoodini hokee koko ajan tämä on väärin, tämä on väärin! Jälkimakuna teoksesta jäi jonkin verran epämiellyttävä olo.

Nuortenkirjallisuuden tabuja on ravisteltu tänä vuonna melkoisen paljon. Kohua on herättänyt Finland Junior-palkinnon saanut Valoa valoa valoa lesbo- ja itsemurhateemoillaan. Gisellen kuolemassa sivutaan insestin lisäksi nuorten juomista ja pilven polttamista. Milloin ravistellaan kaikkivoipaista äitimyyttiä? Perinteiseen tapaan tässäkin kirjassa äidistä tehdään se syyllinen ja syntipukki. Onhan äiti hylännyt lapsensa, kun lähetti tyttärensä pois, ja sisarukset kasvoivat sen takia vinoon.

Gisellen kuolema rikkoo nuorten- ja aikuisten kirjallisuuden genrerajoja, koska se on luokiteltu kumpaakin lajityyppiin. Kirja on myös Runeberg-palkintoehdokkaana aikuisten romaanien rinnalla, ja ansaitusti. Enoranta kirjoittaa todella vahvasti ja puhuttelevasti. Kovin nuorille tai herkille lukijoille en kirjaa suosittele, mutta aikuistuville nuorille ja aikuisille. Minusta tämän teoksen lukemisen jälkeen on hyvä käydä keskustelua ajatuksista, joita kirja herättää. Itse koin lukijana olevani keskustelun tarpeessa - teidän kanssanne.

"Minä vajosin häneen, hän huokaisi minuun, eikä kukaan koskaan sitä ennen tai sen jälkeen ole, ei kukaan. Ja hän veti minua lähemmäs, minua, lähemmäs, ja minä sekoituin häneen kunnes ei ollut mitään mistä päätellä missä aloimme ja lopuimme, me lauloimme samaa laulua Linneajoel Joellinnea. Me olimme samaa verta." (s. 121)

tiistai 13. joulukuuta 2011

Pieni merenneito, Kaunokki ja peto ja muita iltasatuja



Satujen maailmassa eletään vieläkin, kun tein tänään huikean löydön tutulta kotikirppikseltäni. En voinut uskoa silmiäni, kun kirja sattui käteeni. Hauska satukirja kuuluu myös lapsuuteni nostalgisiin lukumuistoihin. Luin näitä satuja mummini luona ja samalla lailla kirjasta puuttui taas sivuja ja etukansi kuten aikaisemmassa postauksessani Kotiopettajattaren romaani-sarjakuvasta. Pitää varmaan äidiltäni kysyä, minne ne sivut oikein kuluivat ja haihtuivat, kun minulle jäi vain rippeet. Vahinko kuitenkin korjattu! Esittelen muutaman sadun kirjasta, mutta en analysoi niitä sen enempää. Jos joku tietää hyvän kirjan satujen tutkimisesta, niin vinkatkaa!


Hauska satukirja on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1921 ja siitä on otettu useita painoksia, viimeisin painos on vuodelta 1975. Sadut on suomentanut englantilaisesta kokoelmasta Tyyni Tuulio (Tyyni Haapanen-Tallgren). Ainoastaan Pieni merenneito on toisen kääntäjän käsialaa eli Maila Talvion. Tyyni Tuulio ( 1892-1991) on suomentanut useita merkittäviä maailmankirjallisuuden käännöksiä sekä kirjoittanut myös tyttökirjoja. Hauska satukirja sisältää yhteensä kahdeksantoista maailmankuulua satua. Satukirjailijoina ovat mm. Hans Christian Andersen, Charles Perrault ja Grimmin veljekset. Lisäksi mukana on englantilaisia tunnettuja kansansatuja. Kirja sisältää upean kuvituksen, mutta kuvituksesta ei ole sen tarkempaa tietoa.



Illalla luin pitkästä aikaa Kaunokki ja peto-sadun, jonka on kirjoittanut ranskalainen kirjailija Rouva de Beaumont eli Jeanne-Marie Le Prince de Beaumont (1711-1780). Sadulla on toinenkin kirjoittaja, mutta Rouva Beaumontia pidetään sadun tekijänä, koska hänen versionsa Beauty and the Beast sadusta on yleisesti tunnettu klassikko. Kaunotar ja hirvio tarina on tuttu varmaan jokaiselle, ja sadusta on tehty useita elokuvaversioita. Kirjan taidekuva on aivan upea ja peto makaa siinä kuolleena suruun. Nyyh!





Tanskalainen Hans Christian Andersen kirjoitti sadun Pieni merenneito (Den lille havfrue) 1836. Tätä satua muistan lukeneeni monta kertaa satukirjasta ja mieleeni on jäänyt sadun julmuus ja surullisuus. Satu ei loppunut onnellisesti, kun pieni vedenneito ei saanutkaan prinssiään, jota rakasti yli kaiken. Merenneito luopuu kaikesta hänen vuokseen; kodistaan, pyrstöstään ja kielestäänkin, jonka noita leikkaa poikki. Merenneidolla ei ole ääntä enää, käveleminen tuottaa tuskaa joka askeleella ja uudet jalat tihkuvat verta. Kun prinssi rakastaakin toista, niin pelastuakseen varmalta kuolemalta ja meren vaahdoksi muuttumiselta, mereneidon pitäisi tappaa prinssi iskemällä puukko tämän sydämeen. Mutta hän on valmis kuolemaankin prinssin puolesta ja luopumaan unelmastaan - ihmisen kuolemattomasta sielusta. Pieni merenneito on julma satu jopa raaka, mutta samalla se on hyvin kaunis. Eikä se loppunutkaan niin onnettomasti kuin muistin!




Olipa kerran pikku pikku muija, joka asui pikku pikku talossa pikku pikku kylässä. Tämä Pikku pikku-satu naurattaa minua edelleenkin ja se on yksi suosikeistani. Satukirjan mukaan tämä on englantilainen kansansatu. Elsa Beskow on myös kirjoittanut sadun Pikku pikku eukosta (1897), jota en ole lukenut, joten en osaa verrata niitä. Huomenillalla luenkin seuraavaksi Andersenin Villijoutsenet, jota en muista ollenkaan. Olisikohan ne sivut puuttuneet kokonaan tai sitten osittain? Nyt riittää satuileminen tänne vähäksi aikaa ja yritän jossain vaiheessa palata takaisin aikuisten maailmaan. Mutta ensin ehkä yksi nuortenkirja...

torstai 8. joulukuuta 2011

Suomalainen satu



Tänä syksynä on tullut luettua paljon suomalaisia satuja ja mikä parasta, ei pelkästään omaksi iloksi vaan kuulijakuntana on ollut innokasta ja vastaanottavaista pientä väkeä. Satujen lukemiseeni liittyy myös hauska lukuhetki, kun kuuntelijoina on ollut lasten lisäksi aikuisia ja kerrottu satu nauratti meitä kaikkia. Satuhan on syntyisin suullisesta kansan kertomaperinteestä kansansaduista, kun aikuiset tarinoimalla viihdyttivät toisiaan illanistujaisissa. Varsinainen lastenkirjallisuus ja lasten satuperinne syntyi 1800-luvulla.


Mutta mikä satu oikein on? Ja mistä suomalainen satu kertoo? Näihin kysymyksiin vastaa Kaarina Kolun toimittama Suomalainen satu (BTJ, 2010), joka esittelee laajasti suomalaista satukirjallisuutemme historiaa. Teos on ilmestynyt kahdessa osassa; Suomalainen satu 1: kehityslinjoja ja kehittäjiä ja Suomalainen satu 2: perinteitä ja moni-ilmeisyyttä. Historiallinen kartoitus koostuu yleisartikkeleista sekä yli 30:stä kirjailijesittelystä. Teoksen ja artikkelien kirjoittajina ovat monipuolisesti lasten- ja nuortenkirjallisuuden tekemisissä olevia ammattilaisia kuten kirjailijoita, opettajia, kirjastoalan ammattilaisia, kirjavinkkareita sekä kirjallisuuden tutkijoita. Teoksessa nostetaan esille suomalaisten satuklassikoiden lisäksi myös uusia suomalaisia nykysadunkertojia.




Suomalaisesta sadusta on moneksi kuten Kaarina Kolu kirjoittaa artikkelissaan. Meillä on faabeleita (eläinsatuja), luontosatuja, kasvukertomuksia, ihmesatuja, taidesatuja, seikkailusatuja, kauhusatuja, utopioita, lyyrisiä, filosofisia ja didaktisia satuja. Kivilaakson mukaan kaunokirjallinen satu on vähitellen kehittynyt kansansatujen ja ihmesatujen pohjalta. Kansallisromantiikan aikana suomalaisia kansansatuja kerättiin, ja Eero Salmelainen toimitti satuantologian Suomen kansan satuja ja tarinoita (1852-66). Suomalainen satu on osa myös kansainvälistä satuperinnettä ja Suomeen levisi samoihin aikoihin käännöksiä Grimmin saduista sekä Tuhannen ja yhden yön saduista. Zacharias Topelius on varhaisin merkittävin satukirjailijamme, joka vaikutti suomalaiseen lastenkirjallisuuteen ja sen kohoamiseen kansainväliselle tasolle.


Saduilla on aina ollut myös kasvatuksellinen ja opetuksellinen funktio. Suomalainen satu on eronnut koulujen oppikirjoista varsin myöhään. Omaheimon kiinnostavassa artikkelissa pohditaan satujen anarkismia ja yhteiskuntakriittisyyttä, joista esimerkkeinä toimivat Uppo-Nalle, Muumit ja Kiljus-tarinat. Omaheimo näkee sadut voimaannuttavina, kun luodaan uusia tarinoita sinne, missä niitä tarvitaan ja kun löydämme oman elämämme narratiivisia puolia. Tästä tulee mieleeni sadutus, jota olisin toivonut myös teoksessa käsiteltävän ellei sitten seuraavassa osassa, jos jatkoa tulee. Saduttamisessahan ideana on, että kuunnellaan, mitä lapset (tai aikuiset) kertovat vapaasti ja tarinan kerrontaa ei ohjailla millään kysymyksillä tai tehtävillä. Saduttaja kirjoittaa tarinan, sadun sanatarkasti ylös, lukee sen ja kertoja voi pyytää saduttajaa korjaamaan haluamiaan kohtia. Kertoja itse päättää, mitä ja mistä hän haluaa kertoa. Sadutusmenetelmää on sovellettu eri-ikäisten parissa.


Mistä sitten saa tietoa saduista? No, kirjastosta tietenkin. Teoksessa kerrotaan kirjaston satutunneista, jotka ovat olleet suosittuja vuosikymmenestä toiseen yleisissä kirjastoissa. Niiden avulla on myös houkuteltu lapsia ja aikuisia kirjastoon. Kaija Salonen aloitti 1950-luvulla satukortiston keräämisen Kallion kirjastossa. Hän talletti tiedon, missä kokoelmassa kukin satu on julkaistu ja kuka sen on kirjoittanut. Tätä kortistoa kartutettiin yli 40 vuoden ajan ja se palveli koko Suomea. Kortisto on nykyään viety internetiin ja Helmet-tietokannasta voi hakea satuja sadun nimellä.


Suomalainen satu - teos on todella monipuolinen ja suurehko tietopaketti ja suomalaista satuperinnettä on lähestytty erilaisista näkökulmista. Mukana on elävöittäviä ja kauniita kuvituksia esitellyistä saduista. Teos antaa hyviä satuvinkkejä tutustuttavaksi ja itselläni heräsi kiinnostus vaikka kuinka monen sadunkertojan satuihin. Seuraavaksi haluaisinkin lukea Leena Krohnin filosofisia niin sanottuja satuja tai kertomuksia. Krohn välttää teostensa lokeroimista ja vain tietylle lukijaryhmälle kuuluvaksi. Satu kuuluu kaikille! kuten teoksessa painotetaan.



Yllä oleva kuva on Nelma Sibeliuksen sadusta Katumuksen kukkanen kokoelmasta Ihmeelliset sakset (1938), kuvittajana Rudolf Koivu. Nelma Sibeliuksen, Anni Swanin sisaren satuihin olen tutustunut vasta äskettäin. Myös Katjalla oli blogissaan hieno satuhaaste ja haasteeseen osallistujien esittelemiä satuja voi käydä sieltä lukemassa. Olen lukenut ja kuunnellut paljon satuja lapsuudessani ja erityisen tärkeitä minulle ovat kummitädiltäni saadut satulautaset, jotka perustuvat Topeliuksen satuihin. Kaksi niistä on mennyt rikki, mutta ovat korjattavissa ja nyt en enää uskalla laittaa niitä seinälle. Itsenäisyyspäivänä luin Topeliuksen Koivu ja tähti - sadun pitkästä aikaa. Suomalainen satu - teoksessa todetaan, että vanhemmat lukevat ensisijaisesti lapsilleen satuja omasta lapsuudestaan ja näin sadut siirtyvät sukupolvelta toiseen.


Onko teillä joku suomalainen lempisatu, jonka haluatte kertoa seuraaville sukupolville? Minua kiinnostaa myös, oletteko joskus osallistuneet sadutukseen, kertojana tai saduttajana? Minä olen kerran saduttanut perhepiirissäni ja voisin tehdä sen uudelleenkin. Se ei ole ihan helppoa olla kuuntelijan roolissa, eikä satua saa ohjata haluamaansa suuntaan.

lauantai 3. joulukuuta 2011

Amy Le Feuvre: Pieni palvelustyttö




Pieni palvelustyttö on vanha lastenkirja, jonka löysin ihan sattumalta. Antoisalla löytöretkelläni löysin myös muutaman muunkin vanhan lastenkirjan, joita esittelen täällä myöhemmin. Viehättävä kansikuva on hieman harhaanjohtava, koska oletin, että kirjassa kerrotaan isommastakin lapsijoukosta. Ilmeisesti kuvan tarkoitus on innostaa lapsia ja nuoria lukemaan. Pieni palvelustyttö (1909) kuuluu sarjaan Suomen Lasten Kirjoja, jossa on ilmestynyt reilu kymmenkunta lapsille ja nuorille suunnattua kirjaa noin sata vuotta sitten. Määrällisesti lapsille ja nuorille ei kovinkaan paljon painettu kirjoja tuolloin. Olen viime aikoina tutkimukseni puolesta selaillut Suomen kirjallisuuden vuosiluetteloita. Lasten- ja nuortenkirjat ovat luokiteltu 1900-luvun alkupuolella nimekkeellä Lasten- ja nuorison huvikirjoja aapiskirjojen ja raittiuskirjojen väliin.



Pieni Palvelustyttö (a Little Maid, 1904) muistuttaa perinteistä tyttökirjaa. Päähenkilönä on 13-vuotias Greeta, joka asuu ramman tätinsä kanssa Lontoossa vaatimattomissa oloissa. Hän huolehtii katkerasta ja ilkeästäkin tädistään ja tekee ahkerasti kotitöitä. Greeta haaveilee oikeasta palvelustytön työstä isossa talossa, jossa olisi puutarha. Tädin kuoltua tytön unelma toteutuu ja hän pääsee ystävällisten neitien palvelustytöksi maalle. Greeta on hyvin uskonnollinen ja käy sunnuntaisin säännöllisesti pyhäkoulussa. Aikuisena hän haluaisi lähetyssaarnaajaksi ja opettaa Jeesuksesta pakanoille. Tyttöä pidetään omalaatuisena ja merkillisenä, mutta aikuiset kuuntelevat hänen pieniä "saarnojaan". Loppuhuipennuksessa hän melkein uhraa oman henkensä pelastaessaan tulipalosta tärkeitä papereita.



Greeta on hyvä sekoitus Iloisen tytön Pollyannaa ja Villiruusun Rebekkaa. Herttainen ja iloinen Greeta osaa myös hienostella ja vaatteet ovat hyvin tärkeitä hänelle. Maaseudulla asuminen vaatii aluksi totuttelua kaupunkilaistytöltä. Greeta on yhtä hyväsydäminen kuin Pollyanna ja yhtä puhelias kuin Rebekka, ja tekee vaikutuksen monen ihmisen elämään. Vaikka kirjassa onkin vahva uskonnollissävytteinen sanoma, niin mukana on myös huumoriakin Greetan kommelluksissa. Pidin Greetan itsenäisyydestä ja tytön ammatillisesta tavoitteellisuudesta oman elämänsä ja tulevaisuutensa muovaajana. Loppu meni kuitenkin lopulta perinteiseen tapaan. Greeta kasvoi aikuiseksi ja tulevaisuus näytti avioliiton satamaa.



Englantilainen kotiopettajanakin toiminut kirjailija Amy Le Feuvre (1861-1929) on kirjoittanut useita kymmeniä lastenkirjoja ja kertomuksia. Niitä on aikanaan käännetty usealle eri kielelle ja suomeksi on ilmestynyt neljä teosta Pienen palvelustytön lisäksi. Guttenbergin projektista voi lukea tai ladata lukulaitteelle muutamia hänen lastenkirjojaan ilmaiseksi ja niissä näyttää olevan ihania vanhanajan kuvituksia.

maanantai 21. marraskuuta 2011

Tiina, Iris ja Virva suomalaisen tyttökirjallisuuden suosikkihahmoja

Anni Polvan Tiina sai eniten ääniä vaikuttavimpana suomalaisena tyttökirjahahmona blogi-kyselyssäni. Vastauksissa Tiinaa kuvattiin reippaaksi, rehelliseksi, rehdiksi, rohkeaksi, railakkaaksi, rämäpäiseksi ja poikamaiseksikin. Tiina on selviytyjä, vaikka joutuukin vaikeuksiin. Tiina on kuitenkin tavallinen tyttö, joka on ollut monelle lukijalle esikuvana. Tiinaan voi samaistua tai Tiina edustaa jotain sellaista, mitä itsekin haluaisi olla.


Anni Polva (1915-2003) kirjoitti 29 Tiina-kirjaa 30 vuoden aikana. Ensimmäinen osa Tiina ilmestyi 1956 ja viimeinen osa Taitaa olla rakkautta, Tiina 1986. Tiina-kirjoista on otettu lukuisia painoksia (Karisto) näihin päiviin saakka ja kirjoja on myyty yli miljoona kappaletta. Polva sai aikalaisiltaan kritiikkiä sarjakirjamaisuudesta ja viihteellisyydestä, mutta nuoret tyttölukijat ovat rakastaneet Tiinaa sukupolvesta toiseen. Kirjailija sai useita nuorten lukijoiden äänestämiä Plättä-palkintoja. Vasta 90-luvulla Anni Polvan merkitys tunnustettiin nuortenkirjallisuudessa ja Suomen Kirjailijaliitto palkitsi hänet tunnustuspalkinnolla.

Toiseksi suosituimmaksi tyttökirjahahmoksi nousi Anni Swanin Iris. Jos Tiinan lukijoita kiehtoi kerrostaloelämä, niin Iris rukassa (1916) kiehtoo maalais-kaupunkiasetelma. Helsinki näyttäytyy ihmeellisenä ja eksoottisena kaupunkina. Monet samaistuvat Iriksen hahmoon ulkopuolisena, joka yrittää sopeutua uuteen ympäristöön. Iris on herttainen maalaistyttö, kömpelö ja halveksittukin. Iris on myös selviytyjä, joka yrittää tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa.


Suomalaisen tyttökirjaperinteen luojan Anni Swanin (1875-1958) muutkin tyttökirjalliset hahmot saivat mainintoja kuten Sara ja Sarri, Ulla, Kaarina ja Ritva.


Kolmanneksi suosituimmaksi tyttökirjalliseksi hahmoksi sijoittui Rauha S. Virtasen (1931-) Virva Selja. Virvaakin luonnehditaan ulkopuoliseksi ja kömpelöksi. Virvaan samaistutaan ja lukijat tuntevat erityisen läheiseksi Virvan kirjallisen ja haaveilevan hahmon. Selja-sarjan sisarusparvesta mainittiin myös Margarita ja Kris Selja.


Mary Marckin monet tyttökirjahahmot saivat myös mainintoja, joista Hertta on säväyttänyt lukijoita räväkkyydellään. Uudemman sukupolven tyttökirjoista mainittiin Tuija Lehtisen Mirkka ja Masa tyttöhahmot sekä Anu Jaantilan Sanna. Hevostyttökirjoista mainittiin Merja Jalon Nummelan ponitallin Kikka. Paljon tuli vastauksissa myös hajaääniä. Kolmen kärki ei yllättänyt, sillä aikaisemmassa vaikuttavin suomalainen tyttökirja-kyselyssäni tulokset olivat samansuuntaiset.


Kiitän kaikkia sydämellisesti kyselyyni osallistuneita! Kyselyyn saa edelleen vastata, mutta arvonta on päättynyt! Arvoin tyttökirjapaketin voittajan, jossa minua avusti reipas koululainen. Tyttökirjapaketti menee Lurulle Lurun lukuihin. Onnea voittajalle! Lisäksi haluan palkita kyselyni mainostamisesta ja linkittämisestä omaan blogiinsa. Tiedän vain, että vastaajat pitävät tyttökirjoista, mutta en osaa päättää, minkä tyttökirjan lähettäisin. Senpä takia Karoliina Kirjavasta kammarista, Maria Sinisen linnan kirjastosta, Leena Lumi sekä Rouva Huu Lastenkirjahyllystä saavat 10€:n lahjakortin Tyttökirjaklassikot-verkkokauppaani.


Lupaan vaivata teitä jatkossakin tyttökirjakyselyilläni, mutta nyt vähäksi aikaa pidän taukoa.

perjantai 18. marraskuuta 2011

Mary Marck: Nanna

Tänään ehtii vielä vastata vaikuttavin suomalainen tyttökirjallinen hahmo-kyselyyni! Tyttökirjapakettiin olen vielä lisännyt muutaman kirjan. Vastausajan olin laittanut klo 18.00 asti, mutta pidennetään sitä keskiyöhön saakka.

Mary Marckin (oik. Kersti Bergroth) tyttökirjat ovat tuttuja monelle ja niistä varsinkin tunnetuin on Eeva-sarja. Bergrothin klassikkokirjoja kutsutaan myös koululaiskertomuksiksi, sillä ne sijoittuvat yleensä koulumaailmaan. Kirjailijan esikoistyttökirja oli Nanna (1915), joka ehkä tunnetaan vähiten. Osallistun samalla Marian Tuntemattomat tyttökirjat-haasteeseen. Kirjaa on ollut todella hankala saada, mutta vihdoinkin onnistuin sen löytämään. Kuvassa on kirjan toinen painos vuodelta 1956 ja se on Otavan Tyttöjen kirjastosarjaa. Fennicasta katsoin, että kirja on ilmestynyt alunperin ruotsinkielisenä Nanna: berättelse för unga flickor. Suomenkielinen ensimmäinen painos on ilmestynyt 1922 ja haluaisin joskus senkin löytää, koska minua kiinnostaa alkuperäinen kansikuva.

Nannakin sijoittuu koulumaailmaan, jossa päähenkilö, koulutyttö Nanna Scott on muuttanut Helsinkiin Tampereelta ja aloittaa oppikoulun kuudennnen luokan uudessa koulussa. Nanna joutuu istumaan luokan suosituimman tytön Riitta Mannerin vieressä ja tämä ei hyväksy Nannaa. Nanna tutustuu vähitellen muihin luokkakavereihin ja Veerasta tulee hänen hyvä ystävänsä. Nanna on varakkaasta perheestä, kun taas Veera on köyhemmistä oloista. Yhdessä pienen tyttöporukan kanssa Nanna ja Veera suunnittelevat näytelmän, jonka esittävät ja tytöt kirjoittavat omaa lehteäkin. Riitta suhtautuu Nannaan välillä ystävällisesti ja välillä hyvinkin ilkeästi.

Kirjassa on erittäin hyvin kuvattu tyttöjen ystävyyssuhteita, niiden kiemuroita, selän takana puhumista ja myös henkistä kiusaamista. Marckimaiseen tapaan liikutaan Helsingin Esplanadilla. Kirja on viehättävä tyttökirja, mutta kepeyden alla kätkeytyy vakavampiakin teemoja.

torstai 17. marraskuuta 2011

Hotakainen ja Kyrö naurattavat



Eilen kävin Keravan kaupunginkirjastossa kuuntelemassa kirjailijoiden Hotakaisen ja Kyrön sukkelaa sanailua nyky-yhteiskunnasta ja heitä haastatteli kirjastonhoitaja Maria Bang. Täpötäydessä salissa myös yleisö pääsi esittämään kirjailijoille kysymyksiä ja tunnelma oli rennon hauska ja naurua riitti.


Hotakainen kertoi tehneensä taustatyötä uusimpaan kirjaansa Jumalan sanaan peräti 17 vuotta, mutta todellisuudessa määrä vähenikin sitten seitsemään kuukauteen. Kirjaa hän kirjoitti kymmenisen kuukautta. Kertoipa kirjailija itsekin työskennellessään kirjastossa ravintoketjun viimeisessä päässä, kun hän työskenteli Kuopion kaupunginkirjaston kellarissa korjaamassa kirjoja. Silloin hän luki paljon kirjoja, huonompia tietenkin kuin omansa. Hotakaisen omia suosikkikirjailijoita ovat luonnollisesti Tuomas Kyrö, Veijo Meri ja Sirkka Turkka, jota hän pitää pelastusrenkaanaan. Turkka sai hänet vaihtamaan runoista proosaan. Raamatunkin Hotakainen on lukenut, mutta hypähdellen. Raamatussa on hänen mukaansa huippukohtia, mutta sitten sitä junnaavaakin tekstiä. Vanhassa testamentissä Jumalan puheet ovat hyvinkin sekavia ja kaunaisia. Hotakaisen mukaan elämme kummallisia aikoja, tunteen aikoja, kun pitää uutisoida, että Vappu Pimiä itki. Kirjailijalle ne ovat arkipäivää, kun elää kahden murrosikäisen tyttären kanssa.


Minäkin uskaltauduin esittämään Hotakaiselle kysymyksen yleisön joukosta, kun viime päivinä minua on askarruttanut kuten tiedätte nuorten kirjojen lukemisen väheneminen ja erityisesti poikien torjuva suhtautuminen kirjoihin. Hotakainen antoi vinkiksi kirjoittamansa nuortenkirjan Näytän hyvältä ilman paitaa (2000, Wsoy). Siitä oli kuulemma eräskin poika tehnyt esitelmän koulussa ja ollut tietenkin ilman paitaa. Minäpä lainasin kirjan mukaani tilaisuuden päätyttyä ja mukaani tarttui myös Hotakaisen Satukirja (2004, Wsoy) satuja lapsille, josta luin jo Rikollisen. Sadut sopivat myös hyvin aikuisille.


Kyröltä en kysynyt mitään, mutta kävin pyytämässä häneltä omistuskirjoituksen Mielensäpahoittajaan (2010, Wsoy), jota kehuin huippukirjaksi lukea ääneen. Olinkin lukenut kirjasta ennen tilaisuutta pätkiä eri-ikäiselle kuulijakunnalle. Nyt seuraa suuri paljastus Kyröstä! Hän ei kirjoitakaan kirjoja itse vaan hänen kellarissaan asustelee 103-vuotias Benjamin Kivi, joka kirjoittaa kirjailijan puolesta. Kyrön ei tarvitse kuin näyttää asuntolainan lyhennyserää, niin johan Benjamin kirjoittaa. Yleisön joukosta ihmeteltiin, kun Kyrö osaa kirjoittaa vanhemman sukupolven näkökulmasta. Uskoako tai ei sitten Benjamin Kiveen, niin silläkin on vaikutusta, kun Kyrö on viettänyt paljon aikaa isovanhempiensa kanssa ja kuullut noin 14 000 kertaa samoja juttuja.


Palatakseni vielä nuortenkirjoihin, niin Kyrön ensimmäinen kirja oli Häräntappoase, jonka hän luki jo 10-vuotiaana. Minua nyt hiukan nolottaa, kun en ole sitä lukenut loppuun. Kyrön varsinainen ahmimisikä kirjoihin tuli vasta 21-vuotiaana, joten eiköhän tässä ole toivoa vielä poikienkin kirjojen lukemisen suhteen. Mutta kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun tilaisuuden jälkeen nappasin taksin, jota ajoi nuori partavedeltä löyhkäävä pojankloppi. Minä innokkaana osoittelin, katso Hotakainen ja Kyrö kävelevät tuolla kadulla. Hän ei noteerannut heitä ollenkaan. Sitten minä kysyin, onko hän lukenut Mielensäpahoittajan eikä hän ollut, mutta onneksi vinkkasin.


Minä kuuntelisin Kyröä ja Hotakaista mielelläni vaikka joka päivä. Miksi ei lanseerata TV:hen Hotakainen & Kyrö talk-showta? Kirjailijat ruotisivat yhteiskunnallisia ilmiöitä, pilke silmäkulmassa, tietenkin. Aikoinani kuuntelin Hotakaisen juttuja töllöstä, kun hän teki leffa-arvioita. Ne olivat hauskoja! Conanillekin tulisi vihdoin kilpailija Suomeen.


p.s. Vaihdoin paremman valokuvan, jonka sain kivalta kirjastotädiltä!

tiistai 15. marraskuuta 2011

Mitä nuoret lukevat?

Viime viikolla julkaistiin Finlandia Junior - ehdokkaat ja luin kaksi nuortenkirjaehdokkaista. Kotikirjastostani sain helposti lainaan Latvuksen Kaukana omalta maalta (2011, Wsoy) ja yksi kappale jäi vielä hyllyynkin. Myös Huotarisen Valoa valoa valoa (2011, Karisto) oli saatavilla. Lappalaisen & Leinosen Routasisarukset (2011, Wsoy) kirjaa en saanut mukaani, sillä ne kappaleet olivat kaikki lainassa. Eilen tutkailin pääkaupunkiseudun kirjastojen Helmet-tietokannasta ehdokkaiden lainaustilannetta. Onko ehdokkuus ja julkisuus vaikuttaneet nuortenkirjojen kysyntään? Ilmeisesti on. Valoa valoa valoa teokset olivat kaikki lainassa ja niihin oli varauksia, samoin Kaukana omalta maalta. Routasisaruksia löytyi muutama kappale vielä hyllystäkin.

Kaukana omalta maalta kertoo inkerinsuomalaisesta Paavosta, joka on kirjan alussa 13-vuotias poika. Paavo ja hänen perheensä elävät Leningradissa Neuvostoliiton ollessa sodassa Saksaa ja Suomea vastaan. Perhe kärsii nälkää ja äiti keksii ruokaa milloin isän nahkavyöstä tai jopa seinän tapeteista. Sitten tulee käsky ja perhe lähetään Siperiaan. Matka on pitkä ja ankara. Koettelemukset jatkuvat Siperiassa ja Paavo joutuu selviytymään rankoista tilanteista jatkuvan nälän ja puutteen alaisena. Samalla paljastuu myös karu todellisuus puolueen ideologiasta ja perheen silmät avautuvat Stalinin vainoille. Paavo kasvaa aikuiseksi mieheksi ja on kirjan lopussa 24-vuotias. Paavon tarinassa on kuvattu myös hänen seksuaalisuutensa heräämistä ja rakastumistaan virolaiseen tyttöön, Mareen.



Kirjamessuilla kävin kuuntelemassa kirjailija Sisko Latvuksen haastattelua, jossa haastattelija kyseli, olisiko kirja pitänyt suunnata aikuisille. Latvus vastasi, että hän halusi kirjoittaa nuorille ja kertoa heille sodasta. Nuorten on saatava tietää ja lukea historiasta. Olen samaa mieltä, että historia ja aihe ovat tärkeitä nuorille. Inkerinsuomalaisista en ole aikaisemmin lukenut kirjallisuudessa ja nyt sain taas uutta tietoa. Aikuislukijana pidin tästä kirjasta, mutta silti minua mietityttää, kiinnostaako tämä kirja lopulta nuoria vai enemmänkin aikuisia. Kansikuva on täysin epäonnistunut ja lapsille suunnattu kansi ei ainakaan nuoria houkuttele. Kohderyhmänä ajattelisin erityisesti poikia, onhan tässä seikkailun ja jännityksen aineksia mukana. Mutta miten on, lukevatko pojat nykyään nuortenkirjoja?

Valoa valoa valoa on taas kansikuvaltaan ja kooltaan hyvin houkutteleva nuorille. Kirjan koko on tavallista pienempi. Luin ensimmäisiä sivuja ja hämmästyin kirjan epätavallista kerrontaa nuortenkirjassa. Lukijoita puhutellaan HYVÄT LUKIJAT! Koko ajan tuodaan ilmi, että tässä kirjoitetaan romaania ja annetaan kirjoittamisohjeita. Ja näin jatkuu: "Tässä on esimerkki tavallisesta virheestä johon aloittelevat kirjoittajat sortuvat. Juuri sellaiset kuin minä. He antavat henkilöittensä olla tekemättä mitään. He päästävät henkilönsä jouten. " (s. 49) Erikoisen kerronnan lisäksi kirjan rakenteessa on sanoilla leikittelyä ja esimerkiksi tyhjiä aukkokohtia sanojen välissä. Takkuilevan alun jälkeen uppouduin tarinaan, joka on hyvin voimakas lyyrisellä kielellään.



Kertojana on Mariia Ovaskainen neljätoistavuotias tyttö, joka rakastuu samanikäiseen Mimiin palava suruiseen tyttöön. Heistä tulee rakastavaisia ja suhde on seksuaalinen. Kirja sijoittuu vuoteen 1986 ja Tsernobylissa on tapahtunut ydinräjähdys. Kirja käsittelee rakkauden lisäksi kuolemaa ja itsemurhaa, mutta valoa valoa valoa on mukana. Kirja on mielestäni todella haastavaa lukemista ja aion lukea sen vielä uudestaan. Kohderyhmänä ajattelisin tyttöjä ja naisia, mutta kirjallisuudentutkijoille minusta tämä on oikea herkkupala. Silti mietin nuorten lukutaitoa aliarvioimatta, onko kirja enemmän kuitenkin aikuislukijoille?



Minulla on yleensäkin virinnyt kysymyksiä nuorten lukemisesta, lukutottumuksista ja suomalaisen nuortenkirjojen lukemisesta. Mitä nuoret lukevat nykyään? Vastauksia lähdin etsimään tilastoista ja selvityksistä.



Nuorten lukemisharrastusta on tutkittu 1960-luvulta lähtien kymmenen vuoden välein. Viimeisin lukemistutkimus on Saarisen & Korkiakankaan (2009) Lukemaan vai tietokoneelle, jossa tarkastellaan nuorten lukemisen muuttumista 1960-luvulta 2000 luvun alkupuolelle. Eli aikaan, jolloin sosiaalisesta mediasta ei ollut vielä tietoakaan, vaikka 2000-luvun nuorista puhutaankin jo nettisukupolvena. Mikään yllätys ei ole, että tytöt lukevat kirjoja enemmän kuin pojat kuten aikaisemmissakin selvityksissä. Se, mikä oli muuttunut 2000-luvun alussa oli vanhempien poikien (15-16 v.) torjuva suhtautuminen kirjojen lukemiseen. Noin puolet ilmoitti ettei lue vapaa-aikana kirjoja ollenkaan. 14-vuotiaista kolmannes, 13-vuotiaista neljännes, 12-vuotiaista kymmenesosa ei lukenut kirjoja ollenkaan. Nuoremmille tytöille kirjojen lukeminen oli edelleen yksi suosituimmista harrastuksista. Suosituimmat harrastukset pojilla olivat lehdet ja tietokoneet. Pojat pitivät erityisesti sarjakuvalehdistä ja huumorikirjoista, tytöt nuortenkirjoista sekä jännitys- ja seikkailukirjoista. Fantasia- ja tieteiskirjoista sekä tytöt että pojat pitivät 2000-luvulla huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin. Nuortenkirjoja luki mielellään 90% tytöistä ja pojista vajaa puolet.



Viimeisintä tutkimustietoa nuorten vapaa-ajasta ja harrastuksista löytyy Nuoret Helsingissä 2011 tutkimuksesta, jota kannattaa käydä lukaisemassa. Kirjojen lukeminen kuuluu edelleen vahvasti tyttöjen arkeen. Pojista joka kolmas ei lue kirjoja. 14-vuotiaat pojat ovat unohtaneet kirjat kokonaan. Eli poikien kirjojen lukeminen on edelleen vähentynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana. Sarjakuvia ja päivittäisiä sanomalehtiä pojat lukevat tyttöjä enemmän. Sanomalehtien lukeminen on siirtynyt verkkoon ja myös wikipediasta on tullut kolmanneksi yleisin tapa lukea jotakin.



Luetuimmista nuortenkirjoista olikin sitten kaikista hankalinta löytää tietoa. Ulkomainen nuortenkirjallisuus ilmeisesti jyrää vai jyrääkö? Esimerkiksi Riihimäen kirjastolla on lista kymmenestä lainatuimmasta nuortenkirjasta tänä vuonna. Listalla ei ollut yhtään suomalaista. Meyerin vampyyrikirjoja ja Harry Pottereita löytyi. Helmetin sadan lainatuimman kirjan joukosta (elokuuhun mennessä) löytyi usempia kotimaisia lastenkirjoja vai varhaisnuortenkirjako on oikea termi, Risto Räppääjää ja Tatua ja Patua. Eikö helmettiin voida laittaa erikseen aikuisten-, lasten- ja nuortenkirjojen lainatuimpia listoja?



Lasten- ja nuortenkirjallisuus niputetaan hyvin usein yhteen kuten Finlandia Junior-ehdokkaissakin. Entäs nuorten oma ääni? Plättä-palkinto jaetaan 20.11., jossa nuoret saavat äänestää oman kotimaisen nuortenkirjasuosikkinsa. Viime vuosina äänestyksissä suosikkeja ovat olleet varhaisnuortenkirjat. Pidän ehdokkuuksia ja palkintoja tärkeinä, koska silloin kotimaisille nuortenkirjoille tulee näkyvyyttä. Tärkeintä kuitenkin on tiedon jakaminen hyvästä suomalaisesta nuortenkirjallisuudesta. Opettajilla, vanhemmilla, vinkkareilla, lehtijutuilla, kirjastoilla ja nykyään kirjabloggareillakin on tärkeä työnsä kirjojen vinkkaamisessa ja lukemisharrastuksen edistämisessä. Mutta ne opettajat vielä mietityttävät. Härkösen Häräntappoasettako luetutetaan ainoana nuortenkirjana kouluissa vuodesta toiseen? Aika on muuttunut siitä. Ei toki kaikki opettajat.


Mutta miten ne nuoret saadaan lukemaan nuortenkirjoja? Tai pojat? Suomalaiset nuorethan lukevat enemmän kuin koskaan ennen. Miksi pitäisi edes olla huolissaan? Siksi, että nettilukutaito ei riitä, vaikka sitä tietoa löytyykin niin helposti! Olen huomannut viime aikoina, miten keskittymättömiä nuoret lukionsa päättäneet aikuiset ovat. Ei jakseta syventyä lukemiseen, vaan se on nopeaa selailua. Minä liputan kuitenkin perinteisen painetun kirjan puolesta tällä hetkellä ja aikaa lukemiselle. Verkossa ehtii olla sen puolen tunnin syventymisen jälkeen. Mutta en vieläkään tiedä, mitä nuoret lukevat. Kertokaa te!

tiistai 8. marraskuuta 2011

Aili konttinen: Inkeri palasi Ruotsista



Talvi- ja jatkosodan aikana Suomesta lähetettiin Ruotsiin n. 73 000 lasta sotaa pakoon. Sotalapsia evakuoitiin myös Tanskaan ja Norjaan. Valtaosa lapsista sijoitetiin asumaan yksityiskoteihin. Siirtojen piti olla aluksi väliaikaisia, mutta lapsia jäi kuitenkin pysyvästi Ruotsiin kasvattivanhempien luokse asumaan. Aikaisemmissa arvioissa on esitetty, että Ruotsiin jäi 15 000 lasta, mutta lukua pidetään nykyään virheellisenä. Tarkkaa siirtojen lukumäärää ei edes tiedetä. Sodan kestettyä oletettua kauemmin, lasten Ruotsissa oleskelu venyi pitkäksi. Tunnesiteet lasten ja vanhempien välillä köyhtyivät ja sitä ei osattu huomioida etukäteen. Sodan jälkeen lasten henkisiä vaikeuksia ei ymmärretty ja, miten vuosikausien ero vaikutti lasten ja vanhempien keskinäisiin suhteisiin. Lasten kotiuttaminen osoittautui vaikeaksi. (Lähteenä: Lastensiirtokomitea ja Sotalapset)

Konttisen Inkeri palasi Ruotsista (1947, Wsoy) kertoo sotalapsen 6-vuotiaan Inkerin paluusta takaisin Suomeen jatkosodan päätyttyä. Inkeri on lähetetty vauvaikäisenä Ruotsiin ja hän on asunut kasvattivanhempiensa mamman ja papan luona. Inkerin yläluokkaiset kasvattivanhemmat ovat varakkaita, ja Inkeri asuu kartanossa, jossa hänellä on oma huone, paljon leluja, kauniita vaatteita ja kotiopettajakin. Inkeri osaa lukea ja kirjoittaa, mutta ruotsiksi. Hän ei puhu suomea. Suomessa Inkerin vaatimattomaan maanviljelijäperheeseen kuuluvat äidin ja isän lisäksi neljä sisarusta, jotka ovat joutuneet lähtemään Karjalasta. Yhteydenpito biologisten vanhempien ja kasvattivanhempien välillä sodan aikana on tapahtunut kirjeenvaihdon välityksellä.

Inkeri palaa lentokoneella Suomeen ja kulttuurishokki alkaa heti kotimaan kamaralla. Ingerin nimi muutuu Inkeriksi. Hän ei ymmärrä kieltä, ruoka on erilaista, olosuhteet karummat ja oma perhe on vieras. Inkeri on yksinäinen ja eristäytyy. Äiti on ikävöinyt lastaan pitkän poissaolon ajan ja on huolissaan tytöstään, johon ei saa yhteyttä. Inkeri itkee omaa ikäväänsä ja lähettelee mammalleen kirjeitä ja pyytää hakemaan hänet takaisin Ruotsiin. Sisaret kadehtivat ja säälivät siskoaan. Isä murahtelee taustalla ja suhtautuu rauhallisemmin. Kylällä Inkeriä ihmetellään ja hänen hienoja vaatteitaan ihaillaan. Vähitellen Inkeri alkaa ymmärtää kieltä, vaikka ei puhukaan. Hän seuraa päivät pitkät äitinsä kiireistä ja raskasta työtä ja äidin aika ei aina riitä lapsilleen. Eräänä päivänä Inkeri ja äiti keksivät tonttuleikin, jossa salaperäinen tonttu, Inkeri siivoaa aina keittiön, kun äiti on navettatöissä. Kun maatilalla syntyy varsa, joka annetaan Inkerille, sanoo tyttö ensimmäiset sanansa suomeksi.


Inkeri palasi Ruotsista sanotaan Aili Konttisen (1906-1969) pääteokseksi ja se on palkittu Topelius-palkinnolla. Konttinen kuvaa hienolla, psykologisella otteella lapsen näkökulmasta tunnekuohuja, joita Inkeri käy sisäisesti läpi. Lisäksi Konttinen kuvaa erittäin koskettavasti biologisen äidin ja kasvattiäidin tunnetiloja ja heidän välistä suhdettaan. Inkerin äiti pohtii esimerkiksi, oliko hän liian itsekäs, kun hän halusi Inkerin takaisin. Mammakin tulee lopulta Ruotsista hakemaan kasvattityttöään takaisin ja Inkeri tekee valinnan jäädäkö Suomeen vai lähteäkö Ruotsiin. Konttinen kirjoitti jatkoa myös Inkerin tarinalle teoksilla Inkerin kesä (1949) ja Inkerin talvitouhut (1950). Luin myös perään Inkeri-sarjan kolmannen osan, jossa Konttinen jatkaa samojen teemojen käsittelyä. Kirjailija on todella taitava lapsen maailman kuvaaja ja lasten keskinäinen toiminta ja puhe ovat kuin todellisesta maailmasta. Aili Konttinen kirjoitti useita lasten- ja nuortenkirjoja ja toimi samanaikaisesti kansakoulun opettajana. Palkitulla kirjailijalla oli julma kohtalo, sillä hänet murhasi entinen oppilas raa'alla tavalla kotitalon pihalle.


Inkeri palasi Ruotsista on luokiteltu tyttökirjaksi ja nuortenkirjaksi, mutta nykyään kirjaa olisi vaikea kategorisoida, koska se on hyvä aikalaiskuvaus tärkeästä aiheesta. Kirjaa lukiessa tuli voimakkaasti mieleen Klaus Härön elokuva Äideistä parhain (perustuu Heikki Hietaniemen kirjaan), jossa kuvataan myös sotalapsen, Eeron tarinaa. Inkeri palasi Ruotsista teoksesta viimeisin painos on vuodelta 1963. Katselin pääkaupunkiseudun kirjastojen tarjontaa läpi ja kirjaa on hyvin saatavilla. Suosittelen lämpimästi lainaamaan ja lukemaan tämän teoksen. Toivoisin, että kirjasta otettaisiin tänä päivänä uusintapainos, koska teos on edelleen ajankohtainen. Samalla aikanaan suosittu, mutta nykyään unohdettu kirjailija nousisi nykypäivän lukijoiden tietoisuuteen. Sotalapset-aiheesta kiinnostuneille löytyy myös lisää kirjallisuutta Helsingin kaupunginkirjaston aihepakettiarkistosta.

perjantai 4. marraskuuta 2011

Kuka on mielestäsi vaikuttavin suomalainen tyttökirjallinen hahmo?




Marraskuun harmaisiin ja hämäriin päiviin kaipaan piristystä ja valoa. Tässä vaiheessa syksyä minulla saattaa esiintyä ajoittaista lukujumitusta. Luen sieltä täältä tekstin tai toisen liittyen tutkimukseeni, mutta romaanin lukemiseen en oikein keskity. Nyt toivon lisäpotkua työhöni ja lukemiseen. Haluan kysyä teiltä mieltäni jo pitkään askarruttaneen - kysymyksen:

Kuka on mielestäsi vaikuttavin tyttöhahmo suomalaisessa tyttökirjallisuudessa?

Kuulisin mielelläni joitain perusteluja vastauksessasi, esimerkiksi, onko hahmolla ollut vaikutusta omassa elämässäsi tai oletko samaistunut johonkin tyttöhahmoon. Voit vastata tietenkin tänne blogini kommenttilaatikkoon tai jos kysymys tuntuu liian henkilökohtaiselta, voit lähettää minulle sähköpostia. S-osoitteeni näkyy tietoja minusta-linkissä.

Tämän kysymyksen myötä teen myös Joulun avauksen. Ensi kuussahan se on jo! En ole marraskuun ystävä, mutta joulun lapsi olen. Arvon tyttökirjapaketin. Paketin arvontaan voi osallistua vastaamalla kysymykseeni (myös sähköpostitse). Arvontaan voi osallistua myös liittymällä lukijakseni ja ilmoittamalla siitä. Vain yksi arpa/per vastaus on jaossa. Kyselyä ja arvontaa saa toki mainostaa, jos siltä tuntuu.

Tyttökirjapaketin kirjat ovat hyväkuntoisia, uudehkoja ja sopivat hyvin pukinkonttiin:

Anni Swan: Kaarinan kesäloma (2000) nidottu
Anni Polva: Tiina (2003)
Merja Otava: Priska (2001) nidottu
Merja Jalo: Ravitytön tähtihetki (1994)
Pirkko Pekkarinen (Anna Amnell) (1992): Aurora - Vaahteralaakson tyttö


Leena Wallenius: Lotan koeaika (1995)
Tuija Lehtinen: Sara@crazymail.com (1998)
Leena Laulajainen: Sininen soittorasia (1998)


Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja sisäoppilaitoksen salaisuus (2007) nidottu


L.M. Montgomery: Sara Tarinatyttö (2010)
Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella (2011)

Vastausaikaa on 18.11. klo 23.59 asti, jolloin arvontakin päättyy.

p.s. En kommentoi vastauksianne, vaan teen niistä yhteenvetoa erillisessä postauksessa.


p.s.s. Kiitos etukäteen vastauksistanne! Lisäsin pari kirjaa vielä pakettiin.

sunnuntai 30. lokakuuta 2011

Nuortenkirjojen tuulia ja kirjamessukuulumisia

Viime päiväni ovat kuluneet vauhdikkaasti kirjojen ja kirjatapahtumien parissa. Osallistuin Helsingin kirjamessuille torstaina ja lauantaina sekä olen tavannut muita kirjabloggareita. Torstaina kävin kuuntelemassa kirjailija Terhi Rannelan haastattelua hänen uudesta tyttökirjastaan Scarlettin puvussa (2011, Otava). Se kertoo Viivi muotibloggaajasta, jonka intohimona ovat vaatteet, ompeleminen sekä klassikkoelokuva Tuulen viemää, joka on kirjailijan itsensäkin suosikki. Scarlettin puvussa voi lukea kahdella tasolla; pintatasolla eli tuntematta Margaret Mitchellin Tuulen viemää tai syvemmällä tasolla, jolloin viittaukset ja merkitykset teokseen avautuvat paremmin. Terhin haastattelija totesi, että kirjassa on ihanaa vanhan ajan tyttökirjatunnelmaa. Kuten saatatte arvata, odotan tämän kirjan lukemista malttamattomana, mutta haluan päästä ennen sitä Tuulen viemää vireeseen lukemalla klassikkokirjaa. Kuvassa Terhi lukee tyttöyden manifestiä, jonka uskalsin kirjasta kurkata.




2000-luvulla tyttöjen pitää olla niin kamalan tiedostavia, olla neuroottisen perillä naisten oikeuksista ja asettua vastahankaan aina kun mahdollista. Opiskelu ja oma tuleva ura ennen kaikkea muuta! Fiksut tytöt eivät anna ihastusten häiritä elämää. Lukemista lukemisen perään. Pitää saada kunnon ammatti, pitää saada säännöllinen kuukausipalkka. Pitää tehdä sitä ja tätä. Valmistua ajoissa, synnyttää esikoinen oikeassa iässä, mennä naimisiin, pitää viiden viikon kesälomia ja tehdä töitä eläkeikään asti. (201, Scarlettin puvussa)


Palaan myöhemmin vielä tähän tyttönäkökulmaan, koska se on hyvin kiinnostava aihe. Torstaina ohjelmassa oli myös Marja-Leena Tiaisen haastattelu hänen uudesta teoksestaan Kahden maailman tyttö (2011, Tammi). Kirja kertoo 17-vuotiaasta muslimityttö Tarasta, joka haluaa tehdä samoja asioita kuin ikäisensä suomalaistytöt. Isän mielestä Taran käytös on sopimatonta ja se saattaa vaaraan hänen kunniansa. Ristiriidat syvenevät ja Tara piiloutuu turvakotiin. Missasin kirjailijan haastattelun, kun piti välillä kierrellä antikvariaattisella puolella, mutta tämä nuortenkirja on ehdottomasti lukulistallani.


Lauantaina ryntäsin aamuteetäni juomatta suoraan kirjamessuille, koska minulla oli kiire kuuntelemaan kirjailija Sisko Latvuksen haastattelua. Sisko Latvuksen esikoisteos oli tyttöromaani Saviminä (Wsoy, 1965), jota olen parhaillaan lukemassa. Kirja kertoo 16-vuotiaasta Salmesta, joka kokee uskonnollisen heräämisen. Sitä on luonnehdittu ensimmäiseksi moderniksi uskonnolliseksi nuortenromaaniksi. Latvuksen uusin kirja Kaukana omalta maalta (Wsoy, 2011) on historiallinen nuortenromaani. Se kertoo 13-vuotiaasta inkerinsuomalaisesta Paavosta, jonka perhe pakkosiirretään Siperiaan. Kirjassa käsitellään rankkoja asioita ja kirjailija itse halusi kertoa nuorille sodasta ja Stalinin ajasta. Susa on kirjoittanut juuri kirjasta esittelyn ja tämä on lukulistallani. Löysin myös Sisko Latvuksen oman blogin ja tietenkin sain omistuskirjoituksen hänen esikoisteokseensa.




Lauantaina keskusteltiin myös nuortenkirjojen tabuista. Kirjailija Anne Leinonen haastatteli kirjailijoita Marika Laijärveä ja Salla Simukkaa. Kirjailijoiden mukaan nuortenkirjoissa on helppo käsitellä tabu-aiheita. Tärkeintä on aitous ja rehellisyys tarinassa. Marika Laijärven (ent. Uskali) esikoisteoksessa Veli ilves (Wsoy, 2001) käsitellään nuorten runsasta juomista ja päähenkilö Emilia harrastaa irtosuhteita. Laijärven mukaan suomalaisessa kulttuurissa nuorten alkoholinkäyttö aiheena on tabu. Toisessa teoksessaan Hopeanorsu (Wsoy, 2004) Laijärvi käsittelee rankaa aihetta seksuaalista hyväksikäyttöä, kun ysiluokkalaisella Jonnalla on ollut suhde usemman vuoden ajan musiikinopettajaansa.



Salla Simukka taas rikkoi ensimmäisenä Suomessa nuortenkirjallisuuden tabua tyttöjen välisestä rakkaussuhteesta. Hänen esikoisteoksensa Kun enkelit katsovat muualle (Wsoy, 2002) kertoo kahden teinitytön välisestä rakkaudesta. Viimeiset (2005) kertoo taas kolmesta tytöstä, jotka haluavat päästä neitsyydestään eroon. Vaikka kirjoja ei olekaan sensuroitu rankoista aiheestaan, niin kirjailijat kertoivat kokemuksistaan, kun vanhemmat tai opettajat ovat estäneet nuoria lukemasta kirjoja. Vaikka nuortenkirjoihin sisältyy vaatimus kirjan opettavaisuudesta tai sanomasta, niin kirjailijat kertoivat, että se ei saa olla kirjoittamisen ensimmäinen motiivi. Simukka haluaisi kapinoida lisää vielä ja rikkoa tabun toivorikkaasta lopusta. Nuortenkirjallakin saisi olla joskus synkkä loppu.



Perjantaina en käynyt kirjamessuilla, mutta ohjelmassa on ollut kiinnostavia nuortenkirjoja ja kirjailijoiden haastatteluja. Ehkäpä ensi vuonna pitää osallistua vielä enemmän. Pääsin kuitenkin lauantaina lämminhenkiseen kirjablogitapaamiseen, jonka Avain-kustantamo oli järjestänyt kirjabloggaajille. Tilaisuudessa oli kansainvälistä tunnelmaa, kun kanadalainen Annabel Lyon kertoi esikoiskirjastaan Aleksanterin opettaja (2011) ja belgialainen Annelie Verbeke teoksestaan Kalanpelastaja (2011). Lisäksi kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlsson kertoi uusimmista kustannusalan kuulumista ja sähkökirjat herättivät keskustelua bloggareiden keskuudessa. Toiveena olisi, että kustannusala yhdessä kehittäisi toimivan systeemin, jolloin sähkökirjojen ostaminen olisi helppoa ja vaivatonta. Tätä kehittelytyötä jäämme vielä odottelemaan. Hienoa oli tavata kirjabloggareita näiden päivien aikana ja viiden kirjabloggaajan saama Rakkaudesta kirjaan-tunnustuspalkinto on tuonut juhlan tuntua tapaamisiin. Ehdinpä nähdä myös tasavallan presidentti Tarja Halosen ja kirjailija Hannu Mäkelän kirjamessuilla ja he keskustelivat hauskasti lapsuudestaan Helsingin Kalliossa. Nyt alkaa minun paluu takaisin arkeen, mutta ne, jotka eivät ole käyneet kirjamessuilla, niin tänään vielä ehtii.

torstai 27. lokakuuta 2011

Neiti Etsivä tyttöjen sankari


Kuinka moni teistä on lukenut Neiti Etsiviä tyttöiässä? Neiti Etsivä täytti viime vuonna kunnioitettavat 80 vuotta, sillä ensimmäinen The Secret of the Old Clock ilmestyi 1930. Suomeksi kirja ilmestyi Neiti Etsivä-nimellä 1955 ja parhaiten se tunnetaan nimellä Neiti Etsivä ja kadonnut testamentti. Lapsena leikin kavereiden kanssa Neiti Etsivää, mutta oikeita mysteereitä emme kuitenkaan ratkaisseet, vaikka mielikuvituksessamme niitä kehittelimme. Minä innostuin taas leikkimään Neiti Etsivää ja aloin selvittää Neiti Etsivän arvoitusta. Olen myös aikaisemminkin kirjoittanut siitä täällä.

Neiti Etsivän tekijä Carolyn Keene ei ollutkaan siis todellinen henkilö vaan fiktiivinen kirjailijahahmo. Kuka sitten oikeastaan kirjoitti Neiti Etsiviä? Pseudonyymin taakse kätkeytyy useampi haamukirjoittaja. Toiset sanovat Edward Stratemayeria Carolyn Keeneksi, koska hän loi Neiti Etsivä hahmon ja kolme sivua juonisynopsista. Stratemayer perusti 1900-luvun alkupuolella menestyksekkään Stratemayer syndikaatin, jota voisi sanoa kirjatehtaaksi. Se keskittyi sarjakirjojen tuottamiseen tytöille ja pojille. Neiti Etsivä oli siis Stratemayerin idea, jonka hän antoi Mildred Wirtille kirjoitettavaksi. Tämä haamukirjailija kirjoitti kolme ensimmäistä Neiti Etsivää; Neiti Etsivä ja kadonnut testamentti, Neiti Etsivä kummitustalossa (The Hidden Staircase, 1930) sekä Neiti Etsivä maksaa velkansa (The Bungalow Mystery, 1930). Sitten vielä lisää, yhteensä 23 Neiti Etsivä-kirjaa. Onko Mildred Wirt siis Carolyn Keene? Mysteeriä ei ole vielä ratkaistu.

Wirt oli välillä poissa ja sillä välin Neiti Etsiviä kirjoittivat muut tyypit. Neiti Etsivästähän tuli heti alusta alkaen iso menestys Amerikan markkinoilla. Ikävä kyllä Stratemayer ei suosiota ehtinyt näkemään, koska hän kuoli heti ensimmäisen Neiti Etsivän ilmestyttyä. Hänen tyttärestään Harriet Adamsista tuli Syndikaatin johtaja ja Adams myös kirjoitti Neiti Etsivä-kirjoja. Neiti Etsiviin kohdistui kritiikkiä 1950-luvulla ja kirjoja syytettiin rasisismista ja stereotyypeistä. Harriet Adams ei täysin ymmärtänyt kritiikkiä, mutta painostuksesta johtuen kaikki rotuun liittyvät ennakkoluulot poistettiin kirjoista ja ne "valkaistiin". Adams uudisti Neiti Etsivä-sarjan ja kirjoitti sitä 1950-luvulta lähtien. Vanhemmat Neiti Etsivät lyhennettiin. Niihin tuli toimintaa lisää ja juonia saatetiin kirjoittaa uusiksi.

Jos muistatte, niin ensimmäisissä Neiti Etsivissä Paula Drew eli Nancy Drew on blondi ja vasta 16-vuotias, joka ajaa omaa autoa. Myöhemmissä kirjoissa vakiintui 18-vuotias punapää. Ensimmäisissä kirjoissa esiintyy hänen ystävänsä Helen Corning ja viidennessä kirjassa The Secret at Shadow Ranch, 1931 (Neiti Etsivä karjatilalla suom. vasta 1989) tulevat tutut ystävät, serkukset Bess Marvin ja George Fayne kuvioihin. Paulan poikaystävä Ned Nickerson ilmestyy sarjan seitsemännestä kirjasta lähtien The Clue in the diary, 1932, jota ei ole edes suomennettu.

Harriet Adamsia voidaan siis pitää myös oikeutetusti Carolyn Keenenä. Hän on ollut taustavaikuttajana sarjan alusta alkaen, toiminut tekstien editoijana, uudistanut sarjan ja sen lisäksi kirjoittanut lukuisia Neiti Etsiviä. Ilmeisesti kummatkin rouvat Wirt ja Adams ovat taistelleet keskenään Neiti Etsivä luomuksestaan. Näitä sarjan haamukirjailijoita pidettiin pitkään salassa, mutta 80-luvulla Stratemeyer Syndikaatin oikeudenkäynnissä, jossa sarjan alkuperäinen julkaisija Grosset & Dunlap haastoi oikeuteen syndikaatin tämän vaihdettua toiseen kustantajaan Simon & Schusteriin, niin salaisuudet tulivat julki. Nykyään syndikaatin omistaakin Simon & Schuster, joka osti sen Adamsin kuoltua. Jos katsoo Wikipediasta Nancy Drew-kirjoja, niin haamukirjailijoita ei mainita enää 80-luvun puolivälin jälkeen. Eli kuka on nykyään Carolyn Keene? Siitä ei ole tietoa.

Viimeinen Neiti Etsivä-kirja Werewolf in a Winter Wonderland on ilmestynyt Amerikassa 2003, joka on alkuperäistä Neiti Etsivä-sarjaa (Nancy Drew Mystery Stories). Kaiken kaikkiaan kirjoja on ilmestynyt 175, joista on suomennettu 105. Sen lisäksi on ilmestynyt Neiti Etsivän sisarsarjoja tai rinnakkaissarjoja. 2000-luvulla on ilmestynyt Neiti Etsivää sarjakuvana ja elokuvakin on tehty. Suomessa viimeisin Neiti Etsivä ja kolmannen korttelin arvoitus on ilmestynyt 2001. Uusia painoksia kirjoista on senkin jälkeen otettu.

1970-luvulta lähtien Neiti Etsivää on pidetty feminismin ikonina. Olen lukenut viime aikoina Neiti Etsivän historiasta ja tyttöjen sarjakirjallisuudesta muutenkin. Pitihän tietysti lukea varsinaisiakin Neiti Etsiviä. Luin Neiti Etsivä maksaa velkansa ja eihän sitä voi kuin ihmetellä. Nuori tyttö pelastaa ensin ystävänsä hukkumasta. Sitten taistelee ilkeätä rikollista vastaan, paljastaa tämän juonittelut, vaikka joutuu vangituksi. On hyvin rohkea ja peloton. Vapauttaa itsensä köysistä ja auttaa toisen vangitun, aikuisen miehen kotiinsa. Kaiken lisäksi huristelee omalla autollaan ja kantaa kaatuneen puun tieltä pois hirmumyrskyssä. Ja tämä kaikki tapahtuu 30-luvulla! Paula on siis hyvin itsenäinen ja hänellä on vapaus toimia. Hän on vahva ja fiksu, joka päihittää miehet, auktoriteetit älyllään. Häntä kunnioitetaan ja hän on kuuluisa etsivä. Hän on myös ystävällinen ja empaattinen. Hän on feministinen jopa myyttinen sankari ja toiminut esikuvana nuorille monta vuosikymmentä.

Tottakai, Neiti Etsivässäkin on puutteensa ja kirjojen taso kaavamaisuudessaan vaihtelee. Jännittävät arvoitukset ja seikkailut ympäri maailmaa viihdyttävät kuitenkin lukijoita yhä uudestaan sukupolvesta toiseen. Tyttökirjojen klassikon asemaan nousseena ne ovat ajattomia populaarikulttuurin tuotteita ja edelleen hyvin suosittua lukemista tyttöjen keskuudessa ja mikseipä myös aikuisten naisten. Kuvat ovat Wikipediasta.


Entäs te? Mitä ajatuksia tai lukumuistoja Neiti Etsivät teissä herättävät?



keskiviikko 19. lokakuuta 2011

Jenny Jägerfeld: Oli kerran äiti joka katosi




Oli kerran äiti joka katosi (2011, Karisto, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) veti puoleensa erittäin osuvalla nimellään. Kirjan alkuperäinen nimi Här ligger jag och blöder ei olisi houkutellut minua ihan samalla tavalla. Kirja kertoo 17-vuotiaasta lukiolaistyttö Majasta, joka on hyvin altis onnettomuuksille. Jo ensimmäiseltä sivulta lähtien Maja leikkaa vahingossa peukalonpäätään pistosahalla kuvanveistotunnilla. Verisissä ja groteskimaisissa tunnelmissa alkava romaani on kuitenkin paljon enemmän. Vaikka Majan tapaturmat ja kommellukset eivät tähän lopukaan, niin romaanissa käsitellään hyvin vakavia aiheita.



Tukholmalainen Maja asuu isänsä kanssa, lukee salaa tämän sähköposteja ja facebook-päivityksiä ja tarvittaessa deletoi isänsä naisystävien viestejä. Joka toinen viikonloppu Maja käy äitinsä luona Norrköpingissä. Säännölliset tapaamiset ovat olleet Majan ja äidin yhteistä elämää jo lapsuudesta asti. Eräänä viikonloppuna äiti ei olekaan kotona, ei töissä eikä vastaa puhelimeen. Maja odottaa puhelua, tekstiviestiä tai sähköpostia, mutta turhaan. Äidistä ei näy eikä kuulu pihaustakaan. Tytär salaa äitinsä katoamisen ja alkaa selvittää mysteeriä. Samalla hän käy läpi ristiriitaista suhdettaan äitiinsä ja taistelee hylätyksi joutuneiden tunteidensa kanssa.



"Salasiko äiti minulta asioita?" Salasiko tosiaan? Äkkiä oivalsin, etten tiennyt äidistä juuri mitään. Hänen elämästään niinä päivinä, kun en ollut täällä." 122-123



Kirjan edetessä loppua kohden kadonneen äidin arvoituskin ratkeaa. Äiti, jolle rutiinit ovat olleet hyvin tärkeitä. Äiti, jolle tytär on opettanut halaamista. Äiti, joka ei jättänyt kirjan lukemista kesken, vaikka lapsi pissaisikin housuunsa. Äiti, joka on loukannut ajattelemattomilla sanoillaan tytärtään. Äiti, joka on kadonnut tyttäreltään. Tälle käytökselle löytyy hyvin inhimillinen selitys, joka auttaa myös Majaa ymmärtämään omaa äitiään. Kaikesta huolimatta hän on äiti, joka rakastaa tytärtään, aina.



Maja on nuori kapinallinen, joka kertoo herkällä, mutta samalla ironisella tavalla tapahtumista äidin katoamisen aikana. Ehtiipä Maja ihastuakin äitinsä naapuriin, nuoreen mieheen Justiniin. Minusta kirjan tarina on epätavallinen ja hyvin koskettava.



Oli kerran äiti joka katosi palkittiin viime vuonna Ruotsissa arvostetuimmalla lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnolla, Augustprisetilla. Suosittelen tätä nuortenromaania ennen kaikkea nuorille. Sen lisäksi niille, jotka ovat tapaturma-alttiita. Minulla on sellainen ystävä. Lisäksi suosittelen tätä kirjaa myös aikuisille, joita aihe kiinnostaa. Lopuksi suosittelen kirjaa niille, jotka työskentelevät psykologian tai erityiskasvatuksen alueella.

perjantai 14. lokakuuta 2011

Vakavasti tunnustettua





Sain Katjalta ja Marialta tunnustuksen, jossa kuuluu kertoa kahdeksan asiaa itsestään. Kerron nyt vain vapaasti enkä sido asioita mihinkään erityiseen aiheeseen.


1. Olen tämän kolmivuotisen blogitaipaleeni aikana uskaltautunut vihdoinkin tekemään henkilökohtaisia paljastuksia ja olen tehnyt itsestäni esittelyn, joka löytyy ylhäältä nimellä tyttökirjabloggaaja. Älkää nyt naurako!


2. Mitäköhän vielä tunnustaisin? Muistanette varmaan, että olen yökukkuja ja nautin kirjoittaa öisin. Nytkin on yön pimein hetki ja sopivan hiljaista.


3. Pidän nykyään caffè lattesta ja teen sitä itse, siis kone tekee. Tavallinen kahvi ei maistu.


4. Kun aloitin kirjabloggaamisen omistin alle 1000 kirjaa. Tämänhetkinen lukumäärä on 2000-3000 kirjan välillä. Tyttökirjoja siitä on noin 1000.


5. Minulla on monta ammatillista minää; kirjastonhoitajuutta, opettajuutta, yrittäjyyttä ja tutkijuutta. Olen silti opiskelija. Ikuinenko?

6. Opiskelen tällä hetkellä kirjoittamista luovaa sekä tieteellistä.


7. Matkustin 9-vuotiaana Kanadaan yksin (ilman aikuisia) lentokoneella edestakaisin enkä pelännyt yhtään. Nykyään minulla on lentofobiaa ja en tiedä, miten saan sen takia unelmani toteutettua.


8. Huh, viimeistä viedään! Olen luonteeltani vakava, niin minulle sanoi muotokuvan piirtäjä. Kerran meinasin tukehtua mandariiniin, kun nauroin niin kovasti. Ehkä se teki vakavaksi.


Kiitän sydämellisesti Katjaa ja Mariaa tunnustuksesta ja annan tämän takaisin teidän ihanille blogeillenne! Sannalta sain toisen blogitunnustuksen ja kaunis kiitos siitä ja takaisin päin sinun kivalle blogillesi! Yhdistän nämä tunnustukset ja jaan eteenpäin vielä seuraaville blogeille. Lumoavalle Leena Lumelle, jolta olen saanut niin monesti tunnustusta. Lisäksi näille persoonallisille ja kiinnostaville blogeille, joissa ei ole ainakaan vielä tunnustettu:




Mukavaa alkavaa viikonloppua kaikille!

keskiviikko 12. lokakuuta 2011

Sirpa Kivilaakso: Satukuningatar Anni Swan



Vuosi sitten luin Hellevi Arjavan Swanin tytöt (2007), joka kertoo Swanin perheen yhdeksän tyttären (mustat joutsenet) elämästä ja kulttuurikodista autonomian ajalta. Vaikuttavaa oli Anni Swanin ja hänen sisarustensa kouluttautuminen, johon Swanin perhe panosti aikana, jolloin tyttöjen kouluttaminen oli vielä harvinaista. Klassikkokirjailija Anni Swanin (1875-1958) elämä kiinnostaa, koska hän on suomalaisen nuortenkirjallisuuden luoja ja suomalaisen tyttökirjallisuuden yksi uranuurtajista. Anni Swan loi myös suomenkielisen symbolistisen taidesadun ja hänen vaikutuksensa suomalaiseen satukirjallisuuteen on ollut merkittävä.

Sirpa Kivilaakso on tutkinut väitöskirjassaan Lumometsän syli (2008, Atena) Swanin satusymboliikkaa. Satukuningatar Anni Swan. Elämä ja teokset (2009, Atena) pohjautuu Kivilaakson tutkimukseen, mutta sen rinnalla kerrotaan Anni Swanin elämästä sekä Annin ja runoilija-kääntäjä Otto Mannisen pitkäikäisestä ystävyydestä, joka kehittyy rakkaudeksi ja johtaa onnelliseen avioliittoon. Heidän suhteensa sävyjä tuodaan esiin Otto Mannisen runojen kautta, joita Manninen kirjoitti Annille. Anni Swan harkitsi pitkään avioitumista, koska hän halusi pitää oman uransa. Hän pystyi kuitenkin yhdistämään kirjailijauransa ja perheen äidin työt sekä ansiotyönsä opettajana. Tämän mahdollisti myös perheessä toimineet kotiapulaiset ja lastenhoitajat. Annin käsitykset tasa-arvosta miesten ja naisten ansiotyössä sekä lasten lukumäärän rajoittaminen olivat varsin moderneja tuohon aikaan.

Luonto oli osa Annin elämää lapsesta asti ja hän vietti tuntikausia lähimetsässä samoillen. Rakkaus luontoon ja metsään ilmenee koko hänen tuotannossaan saduissa ja nuortenkirjoissa. Kirjailijaa kuvaa suomalaista honkametsää yksityiskohtaisen tarkasti. Korkealta mäeltä siintävä metsä ja järvimaisema suomalaisen kansallismaiseman symbolina ja Annin mielenmaisemana välittyvät hänen teoksistaan. Yhteys luontoon näkyy jo kirjailijan varhaisissa saduissa. Swanin satumetsä on salaperäinen ja myyttinen, honkia ja yliluonnollisia olentoja vilisevä paikka. Myös luonnonsuojelu ja luonnon kunnioittaminen olivat tärkeitä arvoja kirjailijalle.

Kivilaakso avaa teoksessa satusymbolismia Swanin satujen kautta. Symbolistinen taidesatu on Anni Swanin kehittämä ihmesadun ja romanttisen taidesadun yhdistelmä, joka sisältää moderneja naissankareita, muodonmuutoksia sekä omaperäisen kuvakielen. Kivilaakson mukaan Anni Swan mursi saduissaan aiempien kansansatujen perinteisiä roolimalleja. Hän loi uudenlaisia tyttöyden, ätiyden, ja perheen malleja sekä tarkasteli naistaiteilija-problematiikkaa. Satuhenkilöiden päähenkilöt osoittautuivat aikanaan moderneiksi ja rohkeiksi naissankareiksi, jotka ovat toimineet esikuvina.

Anni Swanin ensimmäinen satukokoelma julkaistiin 1901 Satuja lapsille luettavaksi I, jonka kuvitti Venny Soldan-Brofeldt. Kaiken kaikkiaan Swanin satukokoelmia on kuusi ja satujen kuvittajina ovat toimineet Vennyn lisäksi Martta Wendelin ja Rudolf Koivu. Anni Swan toimitti myös lastenlehtiä sekä käänsi lastenkirjallisuuden ohella ulkomaista nuortenkirjallisuutta, sillä suomenkielistä ei juurikaan ollut saatavilla. Anni luki myös tyttö- ja poikakirjoja, jotka innostivat häntä kokeilemaan uudentyyppistä, pidempää kertomusta. Hänen ensimmäinen nuortenkirjansa Tottisalmen perillinen ilmestyi 1914. Pari vuotta myöhemmin ilmestyi Iris Rukka (1916), jonka suosio on säilynyt meidän päiviimme saakka. Nuortenkirjoissaan kirjailija tuo esiin yhteiskunnallisia jyrkkiä säätyeroja sekä kyseenalaistaa aikansa perinteistä tyttömallia. Swanin sadut ja nuortenkirjat ovat puhutelleet eri aikoina eri ikäisiä lukijoita ja ne ovat siirtyneet sukupolvesta toiseen.

Satukuningatar Anni Swan oli kiinnostavaa ja antoisaa luettavaa. Kivilaakson kirjassa painottuu satujen tulkinta ja symboliikka ja ne avautuvat lukijalle paremmin, jos lukee Anni Swanin satuja elämäkerran rinnalla. Lähdeaineistona Kivilaakso on käyttänyt kirjailijan teoksia, nuoruuden päiväkirjoja, kirjeitä sekä Arjavan teosta. Kirja sisältää hienoja kuvituksia Swanin saduista ja teosten kansikuvista sekä vanhoja valokuvia ja kattavan bibliografian. Anni Swanin elämästä ja teoksista on kirjoittanut aikaisemmin myös Maija Lehtonen (Anni Swan, 1958).

Innostuin lukemaan Swanin satukokoelmasta Anni Swanin sadut; Aaltojen salaisuus, Vuorenkuninkaan poika ja Vuorenpeikko ja paimentyttö. En voi muuta kuin ihailla Swanin kaunista, lyyristä kieltä. Nämä sadut sopivat hyvin aikuislukijoillekin. Luen nyt joka ilta yhden sadun kokoelmasta ja perheessäni sadut ovat saaneet hyvän vastaanoton. Onko teille tuttuja Anni Swanin sadut? Onko joku erityinen satu, mikä on jäänyt teille mieleen?




keskiviikko 5. lokakuuta 2011

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina


Viime päivinä eteeni on loihdittu uskomattoman jännittäviä ja kiehtovia kuvia Venäjän 1700-luvun prameasta ja juonittelevasta hovielämästä ja kaiken keskipisteenä olevasta Katariina II Suuresta. Olen lukenut kuin vangittu Hirvisaaren uusinta historiallista romaania, 600 sivuista, suurta fiktiivistä kertomusta keisarinna Katariinasta. Historiallinen draama on elänyt suoraan silmieni edessä ja seurannut jopa uniinikin. Se on yhtäaikaa kauhistuttanut, suututtanut, huvittanut ja liikuttanut.

Minä, Katariina (2011, Otava) kertoo nuoren tytön, saksalaisen prinsessan Sophien vaiheista suuriruhtinattareksi ja lopulta Venäjän keisarinnaksi ja itsevaltiaaksi. Historiallinen kertomus liikkuu eri aikatasoilla ja vuorottelee keisarinnan nykyhetken ja menneen, eletyn elämän välillä. Kuusikymppinen Katariina keskustelee ja muistelee uskollisen ystävänsä ja keisarinnan ylikamariherrana toimineen Leon Denikin kanssa. Leon kyseenalaistaa ja haastaa keisarinnan pohtimaan vaikeita ja kipeitäkin menneisyyden asioita. Kirjan minä-muodossa kerrottu tarina pitää lukijan tiukasti otteessaan ja tekstin elävyyttä lisäävät lennokkaat dialogit Katariinan ja Leonin välillä. Historiallinen henkilö, ylhäinen keisarinna tulee inhimillisen lähelle, suorastaan iholle.


14-vuotias tyttö joutuu luopumaan melkein kaikesta kotimaastaan, perheestään, nimestään ja uskonnostaan muuttaessaan Venäjän hoviin. Hänen tärkein tehtävänsä on tuottaa Venäjälle kruununperillinen. Järjestetty avioliitto suuriruhtinas Pietarin kanssa osoittautuu suureksi pettymykseksi, sillä haiseva ja kykenemätön puoliso ei ole kiinnostunut vaimostaan vaan pitää enemmän tinasotilailla leikkimisestä. Hallitsevan keisarinnan Elisabetin luvalla Katariina hankkii rakastajia ja synnyttääkin kaksi perillistä. Katariina ei kuitenkaan pääse äitiyden onnesta nauttimaan vaan vastasyntyneet viedään saman tien pois julman Elisabethin tahdosta.

"Vaikka silmäni olivat kyynelissä, minun oli torjuttava tunteeni ja suojeltava itseäni, oltava varovainen, sillä minun lapseni eivät olleet minun lapsiani, he olivat kaikkien muiden kuin minun, kokonaisen suuren Venäjän lapsia. Minä olin vain heidät synnyttänyt." (s. 424)

Katariina elää jatkuvassa pelossa ja kauhun ilmapiirissä. Aina on oltava salaovi, pakotie pois uhkaavasta hovista. Oma henki on hiuskarvan varassa juonittelujen ja ailahtelevan itsevaltiaan Elisabetin valtakunnassa. Elisabeth itse valvoo yöt ja nukkuu aamupäivät, sillä valta on niin houkuttelevaa, että oma selusta pitää turvata. Huolimatta lamaannuttavasta ilmapiiristä ja rajatusta elinpiiristä kokemattomasta ja pelokkaasta tytöstä kasvaa lopulta älykäs ja rohkea nainen, joka kaappaa vallan itselleen.

Hirvisaaren Minä, Katariina oli erittäin voimakas lukukokemus ja jo keväällä kiinnostukseni heräsi Katariina Suureen, kun Mosterin Hylky romaanissa (Avain, 2011), pääsin kurkistamaan vanhenevan keisarinnan elämään rakastajansa Platon Zubovin kanssa. Myös Hirvisaaren vanheneva keisarinna on todentuntuisesti ja taidokkaasti kuvattu. Katariina pohtii omaa hallitsijuuttaan ja kertoo suorasanaisesti rakkauksistaan ja vilkkaasta seksielämästään, vaikka Leonin korvat kuumottavatkin. Olen lukenut aikaisemmin Laila Hirvisaarelta upean Sonja-sarjan, jossa pääsin historialliselle aikamatkalle keisarillisen perheen Romanovin hoviin. Hirvisaaren historialliset romaanit ovat suomalaisten ikisuosikkeja ja hänen teoksiaan on myyty jo huikeat yli neljä miljoonaa kappaletta.


Minä, Katariinasta voi lukea myös Marjaana Roposen arvion Aamulehdestä.