Viime viikolla julkaistiin Finlandia Junior - ehdokkaat ja luin kaksi nuortenkirjaehdokkaista. Kotikirjastostani sain helposti lainaan Latvuksen
Kaukana omalta maalta (2011, Wsoy) ja yksi kappale jäi vielä hyllyynkin. Myös Huotarisen
Valoa valoa valoa (2011, Karisto) oli saatavilla. Lappalaisen & Leinosen
Routasisarukset (2011, Wsoy)
kirjaa en saanut mukaani, sillä ne kappaleet olivat kaikki lainassa. Eilen tutkailin pääkaupunkiseudun kirjastojen Helmet-tietokannasta ehdokkaiden lainaustilannetta. Onko ehdokkuus ja julkisuus vaikuttaneet nuortenkirjojen kysyntään? Ilmeisesti on.
Valoa valoa valoa teokset olivat kaikki lainassa ja niihin oli varauksia, samoin
Kaukana omalta maalta.
Routasisaruksia löytyi muutama kappale vielä hyllystäkin.
Kaukana omalta maalta kertoo inkerinsuomalaisesta Paavosta, joka on kirjan alussa 13-vuotias poika. Paavo ja hänen perheensä elävät Leningradissa Neuvostoliiton ollessa sodassa Saksaa ja Suomea vastaan. Perhe kärsii nälkää ja äiti keksii ruokaa milloin isän nahkavyöstä tai jopa seinän tapeteista. Sitten tulee käsky ja perhe lähetään Siperiaan. Matka on pitkä ja ankara. Koettelemukset jatkuvat Siperiassa ja Paavo joutuu selviytymään rankoista tilanteista jatkuvan nälän ja puutteen alaisena. Samalla paljastuu myös karu todellisuus puolueen ideologiasta ja perheen silmät avautuvat Stalinin vainoille. Paavo kasvaa aikuiseksi mieheksi ja on kirjan lopussa 24-vuotias. Paavon tarinassa on kuvattu myös hänen seksuaalisuutensa heräämistä ja rakastumistaan virolaiseen tyttöön, Mareen.
Kirjamessuilla kävin kuuntelemassa kirjailija Sisko Latvuksen haastattelua, jossa haastattelija kyseli, olisiko kirja pitänyt suunnata aikuisille. Latvus vastasi, että hän halusi kirjoittaa nuorille ja kertoa heille sodasta. Nuorten on saatava tietää ja lukea historiasta. Olen samaa mieltä, että historia ja aihe ovat tärkeitä nuorille. Inkerinsuomalaisista en ole aikaisemmin lukenut kirjallisuudessa ja nyt sain taas uutta tietoa. Aikuislukijana pidin tästä kirjasta, mutta silti minua mietityttää, kiinnostaako tämä kirja lopulta nuoria vai enemmänkin aikuisia. Kansikuva on täysin epäonnistunut ja lapsille suunnattu kansi ei ainakaan nuoria houkuttele. Kohderyhmänä ajattelisin erityisesti poikia, onhan tässä seikkailun ja jännityksen aineksia mukana. Mutta miten on, lukevatko pojat nykyään nuortenkirjoja?
Valoa valoa valoa on taas kansikuvaltaan ja kooltaan hyvin houkutteleva nuorille. Kirjan koko on tavallista pienempi. Luin ensimmäisiä sivuja ja hämmästyin kirjan epätavallista kerrontaa nuortenkirjassa. Lukijoita puhutellaan HYVÄT LUKIJAT! Koko ajan tuodaan ilmi, että tässä kirjoitetaan romaania ja annetaan kirjoittamisohjeita. Ja näin jatkuu: "Tässä on esimerkki tavallisesta virheestä johon aloittelevat kirjoittajat sortuvat. Juuri sellaiset kuin minä. He antavat henkilöittensä olla tekemättä mitään. He päästävät henkilönsä jouten. " (s. 49) Erikoisen kerronnan lisäksi kirjan rakenteessa on sanoilla leikittelyä ja esimerkiksi tyhjiä aukkokohtia sanojen välissä. Takkuilevan alun jälkeen uppouduin tarinaan, joka on hyvin voimakas lyyrisellä kielellään.
Kertojana on Mariia Ovaskainen neljätoistavuotias tyttö, joka rakastuu samanikäiseen Mimiin palava suruiseen tyttöön. Heistä tulee rakastavaisia ja suhde on seksuaalinen. Kirja sijoittuu vuoteen 1986 ja Tsernobylissa on tapahtunut ydinräjähdys. Kirja käsittelee rakkauden lisäksi kuolemaa ja itsemurhaa, mutta valoa valoa valoa on mukana. Kirja on mielestäni todella haastavaa lukemista ja aion lukea sen vielä uudestaan. Kohderyhmänä ajattelisin tyttöjä ja naisia, mutta kirjallisuudentutkijoille minusta tämä on oikea herkkupala. Silti mietin nuorten lukutaitoa aliarvioimatta, onko kirja enemmän kuitenkin aikuislukijoille?
Minulla on yleensäkin virinnyt kysymyksiä nuorten lukemisesta, lukutottumuksista ja suomalaisen nuortenkirjojen lukemisesta. Mitä nuoret lukevat nykyään? Vastauksia lähdin etsimään tilastoista ja selvityksistä.
Nuorten lukemisharrastusta on tutkittu 1960-luvulta lähtien kymmenen vuoden välein. Viimeisin lukemistutkimus on Saarisen & Korkiakankaan (2009) Lukemaan vai tietokoneelle, jossa tarkastellaan nuorten lukemisen muuttumista 1960-luvulta 2000 luvun alkupuolelle. Eli aikaan, jolloin sosiaalisesta mediasta ei ollut vielä tietoakaan, vaikka 2000-luvun nuorista puhutaankin jo nettisukupolvena. Mikään yllätys ei ole, että tytöt lukevat kirjoja enemmän kuin pojat kuten aikaisemmissakin selvityksissä. Se, mikä oli muuttunut 2000-luvun alussa oli vanhempien poikien (15-16 v.) torjuva suhtautuminen kirjojen lukemiseen. Noin puolet ilmoitti ettei lue vapaa-aikana kirjoja ollenkaan. 14-vuotiaista kolmannes, 13-vuotiaista neljännes, 12-vuotiaista kymmenesosa ei lukenut kirjoja ollenkaan. Nuoremmille tytöille kirjojen lukeminen oli edelleen yksi suosituimmista harrastuksista. Suosituimmat harrastukset pojilla olivat lehdet ja tietokoneet. Pojat pitivät erityisesti sarjakuvalehdistä ja huumorikirjoista, tytöt nuortenkirjoista sekä jännitys- ja seikkailukirjoista. Fantasia- ja tieteiskirjoista sekä tytöt että pojat pitivät 2000-luvulla huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin. Nuortenkirjoja luki mielellään 90% tytöistä ja pojista vajaa puolet.
Viimeisintä tutkimustietoa nuorten vapaa-ajasta ja harrastuksista löytyy Nuoret Helsingissä 2011 tutkimuksesta, jota kannattaa käydä lukaisemassa. Kirjojen lukeminen kuuluu edelleen vahvasti tyttöjen arkeen. Pojista joka kolmas ei lue kirjoja. 14-vuotiaat pojat ovat unohtaneet kirjat kokonaan. Eli poikien kirjojen lukeminen on edelleen vähentynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana. Sarjakuvia ja päivittäisiä sanomalehtiä pojat lukevat tyttöjä enemmän. Sanomalehtien lukeminen on siirtynyt verkkoon ja myös wikipediasta on tullut kolmanneksi yleisin tapa lukea jotakin.
Luetuimmista nuortenkirjoista olikin sitten kaikista hankalinta löytää tietoa. Ulkomainen nuortenkirjallisuus ilmeisesti jyrää vai jyrääkö? Esimerkiksi Riihimäen kirjastolla on lista kymmenestä lainatuimmasta nuortenkirjasta tänä vuonna. Listalla ei ollut yhtään suomalaista. Meyerin vampyyrikirjoja ja Harry Pottereita löytyi. Helmetin sadan lainatuimman kirjan joukosta (elokuuhun mennessä) löytyi usempia kotimaisia lastenkirjoja vai varhaisnuortenkirjako on oikea termi, Risto Räppääjää ja Tatua ja Patua. Eikö helmettiin voida laittaa erikseen aikuisten-, lasten- ja nuortenkirjojen lainatuimpia listoja?
Lasten- ja nuortenkirjallisuus niputetaan hyvin usein yhteen kuten Finlandia Junior-ehdokkaissakin. Entäs nuorten oma ääni? Plättä-palkinto jaetaan 20.11., jossa nuoret saavat äänestää oman kotimaisen nuortenkirjasuosikkinsa. Viime vuosina äänestyksissä suosikkeja ovat olleet varhaisnuortenkirjat. Pidän ehdokkuuksia ja palkintoja tärkeinä, koska silloin kotimaisille nuortenkirjoille tulee näkyvyyttä. Tärkeintä kuitenkin on tiedon jakaminen hyvästä suomalaisesta nuortenkirjallisuudesta. Opettajilla, vanhemmilla, vinkkareilla, lehtijutuilla, kirjastoilla ja nykyään kirjabloggareillakin on tärkeä työnsä kirjojen vinkkaamisessa ja lukemisharrastuksen edistämisessä. Mutta ne opettajat vielä mietityttävät. Härkösen Häräntappoasettako luetutetaan ainoana nuortenkirjana kouluissa vuodesta toiseen? Aika on muuttunut siitä. Ei toki kaikki opettajat.
Mutta miten ne nuoret saadaan lukemaan nuortenkirjoja? Tai pojat? Suomalaiset nuorethan lukevat enemmän kuin koskaan ennen. Miksi pitäisi edes olla huolissaan? Siksi, että nettilukutaito ei riitä, vaikka sitä tietoa löytyykin niin helposti! Olen huomannut viime aikoina, miten keskittymättömiä nuoret lukionsa päättäneet aikuiset ovat. Ei jakseta syventyä lukemiseen, vaan se on nopeaa selailua. Minä liputan kuitenkin perinteisen painetun kirjan puolesta tällä hetkellä ja aikaa lukemiselle. Verkossa ehtii olla sen puolen tunnin syventymisen jälkeen. Mutta en vieläkään tiedä, mitä nuoret lukevat. Kertokaa te!