Helen Moster: Hylky

Helen Mosterin merellinen esikoisteos Hylky ilmestyi viime viikolla ja olin mukana Avaimen järjestämässä lämminhenkisessä tilaisuudessa, missä kirjailija kertoi kirjastaan. Luin aluksi kirjaa oikovedoksena tietokoneen ruudulta, mutta halusin lukea sen loppuun perinteisessä painetussa muodossa. Jo ensimmäisestä sivusta lähtien tempauduin mukaan matkalle vedenalaiseen maailmaan ja kun minulla oli kirja viimein kädessä, niin minä sukelsin siihen syvälle ja annoin virtauksen viedä mukanaan. Mosterin kieli ja kerronta on erinomaista. Kirja rakentuu kolmesta tarinalinjasta eri ajanjaksoina. Sukelsin Venäjän historiaan ja vanhenevan keisarinna Katariina Suuren elämään, toisaalla uppouduin hollantilaisen nuoren ja herkän pojan Arne Arnessenin taiteeseen ja nykyajassa vajosin suomalaisen ja sinnikkään Antonin kanssa meren alle etsimään kadonnutta hylkyä.

Vaikka kirja rakentuu hetkellisistä, välähdyksenomaisista tilanteista, niin vivahteikkaat kertomukset punoutuvat luontevasti yhteen ja niitä yhdistää pieni ruusuinen posliinikuppi. Kirjan kiinnostavissa historiallisissa osuuksissa pääsin matkustamaan saksalaisiin kaupunkeihin, tutustumaan posliininmaalaukseen, kurkistamaan Katariinan makuhuoneeseen ja purjehtimaan merelle aaltojen tyrskeessä. Keskeistä kirjassa on myös kiperät ihmissuhteet ja pääpaino on Arnen ja hänen isänsä Willemmin ongelmallinen isä-poikasuhde. Isä pakottaa esikoispoikansa kulkemaan samoja jalanjälkiä niin kuin hänenkin isänsä oli tehnyt merikapteenina. Kirjan henkilöt pohtivat myös kasvatusta ja lasten ja vanhempien välistä suhdetta eri tarinoissa aikakaudesta toiseen. Rousseaun Émile herättää keskustelua Arnessenien ruokapöydässä. Mosterilla on teoksessaan myös viittauksia saksalaiseen kirjallisuuteen kuten Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksiin ja Faustiin. Tämä varmasti juontaa kirjailijan omasta työstä saksalaisen kirjallisuuden kääntäjänä.

Helen Moster kertoi kirjoittaneensa kirjaa monta vuotta. Idean kirjaansa hän sai todellisesta elämästä meren pohjalla makaavasta hylystä Vrow Mariasta. Aarrelaivassa arvellaan olevan oikeastikin Katariina Suuren tilaamia taideaarteita. Mosterin innoittamana minä jään odottelemaan suurella mielenkiinnolla hylyn nostamista, mutta sukeltelemaan en minäkään lähde. Kirjailija on tehnyt oivallista taustatyötä kirjansa eteen ja Helen Mosterista voi lukea lisää hänen omilta kotisivuiltaan. Booksy on kirjoittanut myös blogissaan hienon arvion Hylystä ja Jennin ja Hannan blogeista löytyy lisää juttua Helen Mosterista.

Danielle Trussoni: Enkelioppi

Jos mielikuva enkeleistä on kaunis ja lempeä kirkkaana loistava hahmo, joka johdattaa eksyneen lapsen synkästä korpimetsästä turvallisesti kotiin, niin tämä kirja kyllä ravistelee sellaisia kuvitelmia. Enkelioppi (Angelology) kertoo nimensä mukaisesti enkeleistä, mutta langenneista enkeleistä sekä heidän ja ihmisten yhteisistä jälkeläisistä - nefileistä. Nämä enkelit ovat kyllä kauniita, lumoavia ja hohtavia, mutta erittäin vaarallisia ja tunteettomia hirviöitä, jotka hamuavat vain valtaa.

Romaanin yksi päähenkilöistä on Evangeline, nunna, joka on asunut pienestä tytöstä lähtien Pyhän Rosan luostarissa. Evangeline alkaa tutkimaan yhdessä nuoren taidehistorioitsija Verlainen kanssa vanhoja luostarin kirjeitä ja samalla Evangelinelle alkaa paljastua luostarin salaisuuksia ja totuus omasta perheestään. Kirjan tarina kulkee kahdella eri aikatasolla, jossa toisessa kerrotaan luostarin vanhemmasta asukkaasta sisar Celestinestä ja hänen nuoruudenvaiheistaan enkelitieteen opiskelijana enkelitutkijoiden parissa. Celestinen ja Evangelinen tarinat kietoutuvat yhteen ja enkelitutkijoiden ja nefilien välinen kiihkeä taistelu jatkuu nykyajassa ja tärkeintä pääosaa näyttelee kadonnut ja jumalainen soitin, lyyra.

Luin Enkelioppia yllättävän kauan. Toisaalta siihen vaikutti jo kirjan paksuus, toisaalta olin melko vastahankainen lukija. Onkohan mielikuvitukseni rajoittunutta vai olenkohan lukenut liikaa realistisia romaaneja? En voinut olla pohtimatta niitä upeita, valtavia siipiä, jotka nefilit ovat aikojen alusta onnistuneet salaamaan ja piilottamaan ihmisiltä maan päällä. Miten niin niitä ei näe? Enkeliopissa on kaikki oikeat elementit - jännittävää viihdettä, yliluonnollista kauhua, kiinnostavia henkilöhahmoja, kiehtova luostarimiljöö, myyttistä kreikkalaistarustoa, raamatunkohtia, mutta jotenkin se ei vain vakuuta. Se on epäuskottava ja silti nuo enkelien kylmät siniset silmät tuovat väristyksiä selkää pitkin. Enkelioppi on mielestäni samanhenkinen kuin Dan Brownin Da Vinci-koodi, jonka luin kuitenkin paljon nopeammin. Uskoisin, että kirjasta voi tulla hyvä elokuva ja siitä onkin tehty elokuvasopimus. Trussonin Enkelioppi ( suom. 2011) ilmestyi viime vuonna ja siitä tuli heti bestseller-menestys maailmalla. Kirjan lopussa on yllätyksellinen käänne, vaikka minä sen etukäteen aavistin ja loppu jää avoimeksi. Enkelioppiin on tulossa myös jatko-osa, joka on pakko kuitenkin lukea.

"Niiden iho oli kuin valettu sulasta kullasta, niiden siivet oli veistetty kuin norsunluusta ja niiden silmät olivat kuin kirkkaansiniset lasinpalaset. Niiden ympärillä leijui maitomainen valoauer, joka kehysti niiden hohtavanvaaleita kiharoita. " (s. 257)

Aili Konttinen: Pelkkää juorua

Keväinen auringonpaiste ja lintujen liverrys sai minut tarttumaan tähän hurmaavaan kirjaan, joka on uusin löytöni vanhojen kirjojen maailmasta. Innoittajani toimi myös Jennin esittely blogissaan kevätkirjoista. Pelkkää juorua sisältää kokoelman lintupakinoita. Pakinat ovat tyyliltään humoristisia, toiset satiirisiakin kirjoituksia linnuista ja niiden elämästä, jotka muistuttavat hyvinkin paljon ihmisten elämää. Satiiri kohdistuu lintujen naurettaviin tapoihin, luonteenpiirteisiin tai vaikkapa kasvatukseen. Räystäspääskyillä on esimerkiksi oikeudenmukainen yhteiskunta, kun isät ja äidit hautovat kumpikin munia ja poikasten kuoriuduttua lintuvanhemmat hoitavat ja kasvattavat heitä yhdessä. Toisin on taas keräkurmitsarouvilla, jotka alkavat kapinoimaan, kun he joutuvat tekemään kaikki tärkeät työt, kun keräkurmitsaherrat vaan keikailevat ja laulavat. Mutta ei lastenkasvatuskaan mitään helppoa hommaa ole. Poikasia täytyy kieltää ja varoitella jatkuvasti kurkistelemasta pesästä. "Tulee kissa tai haukka ja ottaa - tai entäpä jos putoaa." Kuulostaapa tutulta.

Pakinoiden joukossa on myös kauniita ja surullisiakin tarinoita kuten Silkkiuikku, joka rakasti joutsenta. Silkkiuikku kohtasi järvellä upean joutsenen. Joutsen oli väsynyt ja kyllästynyt elämäänsä ja alkoi juttelemaan pienen ja tavallisen silkkiuikun kanssa. He uivat yhdessä koko illan ja yön, mutta oli kevät ja joutsen oli vain läpikulkumatkalla. Aamulla se lähti parvensa mukana ja silkkiuikku jäi ikävöimään sitä eikä milloinkaan unohtanut kaunista joutsenta. Entäpä sitten pikku Cilla? Cilla on herttainen pieni punatulkku, jonka vanhemmille käy huonosti. Cillan pelastaa ihmisperhe ja perheen sairaasta lapsesta Terttulista ja Cillasta tulee maailman parhaat ystävykset. Sitten Terttuli kuolee ja Cilla etsii häntä kaikkialta. Lopulta Cilla päästetään vapaaksi ja sitten se häviää. Eräänä päivänä punatulkkuparvi lähestyy taloa ja siitä erkanee yksi punatulkku, joka lentää ikkunasta sisään suoraan Terttulin huoneeseen. Siellä se laulelee hetken, kunnes lentää pois ja liittyy takaisin parveen.

Pelkkää juorua oli lasten- ja nuortenkirjailija Aili Konttisen esikoisteos ja se ilmestyi 1936. Minulla on kirjan toinen painos ja sen on kuvittanut Inga Donner. Kirja sisältää todella ihania ja taitavia piirroksia erilaisista linnuista. Kirjan mukana tuli taas uutta tietoakin ja nyt tiedän, minkälainen lintu on koskikara. Entäs ne juoruilevat linnut - nehän ovat tietenkin varpuset, jotka istuvat ja tirskuttavat keskenään ja työntävät nokkansa kaikkiin mahdollisiin asioihin.

Maijaliisa Dieckmann: Väläys pimeässä

Tätä kirjaa lukiessani myös sormenpääni yrittivät useaan kertaan lukea takakantta, jossa kirjan nimi Väläys pimeässä lukee pistekirjoituksena. Yritin tunnistaa sormillani kohonneita pisteitä kirjaimina, mutta se oli todella vaikeaa, koska sormenpäiden tuntoaistini ei ole niin herkistynyt. Sokeian pistekirjoituksen eli braillen kehitti ranskalainen Louis Braille vuonna 1825 vain 13 vuotiaana. Väläys pimeässä: Louis Braille ja pistekirjoituksen tarina (2010) kertoo nimensä mukaisesti Louis Braillesta ja hänen elämästään sekä pistekirjoituksen syntyvaiheista. Samalla se kertoo fiktiivistä rinnakkaistarinaa nykyajassa elävästä sokeasta suomalaisesta Leo-pojasta, joka käy koulua integroituneena näkevien oppilaiden kanssa.

Louis Braillen toinen silmä sokeutuu 3-vuotiaana onnettomuudessa ja pari vuotta sen jälkeen hän menettää kokonaan näkönsä. Hän on lahjakas ja tiedonjanoinen poika, joka käy koulua yhdessä näkevien lasten kanssa. Louis oppii kirjoittamaan ja hän painaa mieleensä kaiken kuulemansa tiedon. Vanhemmat lähettävät Louis´n 10 vuotiaana sokeainkouluun Pariisiin, joka on ainoa laatuaan. Koulun olosuhteet ovat kuitenkin karut ja ankarat ja Louis sairastuu parantumattomaan keuhkotautiin. Koulussa on vain kolme sokeille sopivaa kirjaa. Niiden kirjaimet ovat koholle nousevia, mutta ne vievät paljon tilaa ja lukeminen on hidasta ja vaivalloista. Louis haluaa kehittää helpomman ja nopeamman lukemisen ja kirjoittamisen tavan sokeille, joka olisi kaikille maailman sokeille yhteinen kieli. Hän keksii pistekirjoitusjärjestelmän, jossa on kuusi pistettä. Yhdessä merkissä voi olla kaksi pistettä rinnakkain ja kolme pistettä allekkain. Pisteitten sijaintivaihtoehtoja on 64. Pistekirjoituksen keksimisen jälkeen menee monia vuosia ennen kuin se lopulta hyväksytään vastustusten jälkeen virallisesti Ranskassa vuonna 1844 ja, josta se leviää muualle maailmaan. Louis´sta on silloin tullut jo aikuinen ja opettaja omassa koulussaan. Myös musiikki on ollut Louis´lle tärkeää koko hänen elämänsä ajan ja hän soittaa kirkossa urkuja sekä säveltää musiikkia pistekirjoituksen avulla. Louis kuolee tuberkuloosiin 43 vuotiaana.

Aikuisen näkökulmasta minua kiehtoi kirjassa juuri Louis Braillen elämäntarina. Rinnakkaistarina jäi vähän vähemmälle huomiolle, koska keskityin enemmän kirjan historialliseen puoleen. Näkövammaisen Leon nykyajan kokemukset koulunkäynnistä ja erilaisuuden hyväksymisestä tuotiin hienosti esille kirjassa ja tämä on kuitenkin lapsille suunnattu teos, joka yhdistää faktaa ja fiktiota. Ehkä jäin odottamaan, että Leon luokka olisi lopussa tehnyt sen luokkaretken Pariisiin Braillen asuinkaupunkiin. Maijaliisa Dieckmann sai Väläys pimeästä teoksestaan Arvid Lydecken -lastenkirjapalkinnon tänä vuonna. Porvoolainen Dieckmann on kirjoittanut yli kolmen vuosikymmenen ajan lasten- ja nuortenkirjoja ja hänen historiallisiin nuortenkirjoihin tulen vielä jossain vaiheessa palaamaan. Minulle sattui ihmeellinen "lukihäiriö" tämän kirjan nimessä. Luulin koko ajan kirjan nimeksi Välähdys pimeässä ja, kun sitten yritin opetella kirjan nimeä pistekirjoituksena, niin ihmettelin, miksi merkit ei täsmää - ennen kuin minulla sitten välähti. Jatkan vielä omaa harjoitteluani merkistön parissa. Kirjaa on myös saatavilla ääni- ja pistekirjana.

Virginia Woolf

Aloitin Virginia Woolfin elämäkerran lukemisen jo viime kesänä, mutta jätin kirjan kesken, koska en pitänyt Nigel Nicolsonin jonkin verran ylimielisestä kirjoittamistyylistä. Varsinkin siinä vaiheessa, kun hän vähättelee Woolfin Oma huoneen merkitystä feminismille, niin suljin kirjan hyvin ärsyyntyneenä kiinni. Olin kuitenkin utelias lukemaan Virginian elämänvaiheista ja niinpä päätin antaa miehelle uuden mahdollisuuden. Virginia Woolfista ei ole aikaisemmin suomennettu elämäkertaa ja Nicolson julkaisi kirjansa 2000 ja suomeksi se ilmestyi 2007.

Nigel Nicolson (1917-2004) tunsi henkilökohtaisesti Virginia Woolfin (1882-1941), johon hän tutustui lapsena. Nicolsonin äiti kirjailija Vita Sackville West ja Virginia olivat rakastavaisia. Virginia oli Leonard Woolfin kanssa naimisissa, kun hän 43-vuotiaana ensimmäistä kertaa Nicolsonin mukaan rakastui naiseen ja aloitti suhteen Vitan kanssa. Oma ensimmäinen kosketukseni Virginia Woolfiin oli hänen romaaninsa Orlandon pohjalta tehty elokuva ja Tilda Swintonin mahtava roolisuoritus Orlandona teki minuun aikanaan valtavan vaikutuksen. Orlandohan elää läpi vuosisatojen ensin miehenä ja sitten naisena. Androgyynisen Orlandon sanotaan muistuttavan Vita Sackville-Westiä ja hänen elämäänsä ja Virginia Woolf omisti kirjan rakastetulleen. Rakkaussuhteen loputtua naiset pysyivät ystävinä Virginian traagiseen kuolemaan saakka. Nicolson kertoo kirjassa avoimesti äitinsä ja Virginian suhteesta.

Vaikka petyin ensimmäisellä lukuyritykselläni Nicolsonin kirjoittamaan elämäkertaan, niin toinen lukukokemus osoittautui paremmaksi. Nicolson valottaa Virginian nuoruutta ja hänen mielensä herkkyyttä jo varhaisessa vaiheessa. Hän kirjoittaa kuitenkin hyvin vähän Woolfin kirjallisesta merkityksestä modernin romaanin uudistajana ja tajunnanvirtatekniikan yhtenä uranuurtajista. Hän kuvaa Virginian kirjoittamisprosesseja ja miten tämä hioi romaanejaan monta vuotta. Esimerkiksi Woolfin esikoisteosta Voyage Out (1915), jota ei ole vieläkään suomennettu, hän työsti seitsemän vuotta. Virginia perusti miehensä kanssa menestyksekkään Hogarth Press kustantamon ja kirjassa kuvataan heidän alkuvaiheitaan ensimmäisen painokoneen hankinnan jälkeen. Woolfit pystyivät julkaisemaan omia kirjojaan ja lisäksi he julkaisivat mm. Katherine Mansfieldin teoksen Preludi, T.S. Eliotin kokoelman Autio maa, Sigmund Freudin teosten sekä Rainer Maria Rilken runojen englanninnoksia. Elämäkerrassa kerrotaan myös kuuluisasta vapaamielisestä Bloomsburyn ryhmästä, jonka jäseninä Woolfit olivat ja johon kuului useita kirjailijoita ja taiteilijoita.

Virginia itseopiskeli koko elämänsä ajan. Hän opasti itse itseään historian ja kirjallisuuden aloilla. Vaikka häneltä oli evätty muodollinen koulutus, niin häneltä ei evätty lapsena mahdollisuutta hankkia tietoa. Hän sai vapaasti käyttää isänsä laajaa kirjakokoelmaa ja isä rohkaisi häntä kirjoittamaan. Oma kohtaamiseni Woolfien tekstien kanssa tapahtui kirjallisuusopintojeni aikana, jolloin luin Woolfin kirjoittaman novellin Täplä seinässä (The Mark in the Wall). Siinä sitten yhdessä Virginian kanssa pohdittiin täplää seinässä ja tulipahan siitä analyysikin kirjoitettua. Tässä on suora linkki novelliin, jota suosittelen lukemaan. Sen jälkeen kirjailijan kuuluisimmista teoksista Majakka, Mrs Dalloway ja Aallot seurasivat toinen toistaan ja vaikka kerrontatekniikka voikin tuntua välillä lukijasta vaikealta tai raskaalta, niin koin ajatusten, aistimusten, muistumien ja havaintojen miellevirran vaikuttavana. Virginia halusi muuttaa kertomakirjallisuuden suunnan. "Eteenpäin soljuvan tarinan kirjoittaminen ei voi olla oikea menetelmä. Asiat eivät tapahdu mielessämme sillä tavoin. Aistimme koko ajan, kuinka mielikuvamme ja ajatuksemme limittyvät toisiinsa, ja modernien romaanien olisikin kuvattava mielessämme vallitsevaa sekasortoa eikä asetettava sitä selkeään uuteen järjestykseen. Lukijan on itse otettava kaikesta selvä." (s. Woolf, 100-101)

Virginia Woolf oli sangen tuottelias kirjoittaja, esseisti, kirjallisuuskriitikko romaanien kirjoittamisen lisäksi. Virginian omien päiväkirjojen lukeminen voisi olla täydentävää, kun Nicolsonin kirjoittama elämäkerta jää jollain tavalla riittämättömäksi. Virginia Woolfista on myös kirjoitettu useampia elämäkertoja ja palaan Woolfin varmasti myöhemmin, kun hyllyssäni odottaa hänen esseekokoelmansa ruotsiksi ja hänen ensimmäinen perinteisemmällä tavalla kirjoitettu romaaninsa. Nyt tartuin taas uudelleen Woolfin (HUOM!) feministiseen klassikkoon Oma huoneeseen Nicolsonista johtuen. Kirjaa lukiessa tuntuu siltä kuin Virginian ääni puhuisi, pikkuisen pauhaisikin pääni sisällä. Hänen puheensa naisista ja kirjallisuudesta sekä älyllisestä vapaudesta on hyvin voimakasta ja läpitunkevaa ja se on ajatonta. Tällä kertaa huomioni kiinnittyi Jane Austeniin ja hänen kirjoittamiseen olohuoneessa ja kuinka hän ehtii piilottaa kirjoitustyönsä ennen kuin kukaan tulee huoneeseen, koska oven sarana narisee. Virginia puhuu myös Charlotte Brontësta ja miten tämä kirjoittaa raivonkin vallassa, koska hänkin on sidottu olohuoneeseensa eikä pääse kokemaan muuta elämää köyhyyden takia. Oman huoneen ja rahan vaatiminen naisille, jotta he voivat kirjoittaa vapaasti on tunnetuin ja kuolematon Virginian Woolfin sanoma maailmalle. Mutta minä haluan lopettaa tämän kirjoittamiseni toiseen Virginian kehoitukseen:

"Siksi pyydän teitä kirjoittamaan kaikenlaisia kirjoja, olemaan epäröimättä minkään aiheen kohdalla, miten tahansa vähäpätöisen tai laajan. Rehdisti tai kepulikonstein, te toivottavasti hankitte tarpeeksi rahaa matkustaaksenne ja ollaksenne joutilaana, pohtiaksenne maailman tulevaisuutta tai menneisyyttä, uneksiaksenne kirjojen päällä tai maleksiaksenne kadun kulmissa ja antaaksenne ajatustenne vanan kastua syvään virtaan." ( Oma huone, s.141)