Mustanaamio - Dianan kuolema

Mustanaamio tuli tutuksi minulle vasta aikuisiällä, kun löysin miehen sarjakuvalehtipinon kesämökkilomalla. Sen jälkeen olenkin innokkaasti fanittanut Lee Falkin luomaa salaperäistä sankarihahmoa. Tilasin välillä sarjakuvalehteä kotiin kannettuna, mutta suru tuli puseroon, kun Suomessa 60-luvulta lähtien ilmestynyt Mustanaamio-lehti lopetettiin syksyllä 2010.

Vaeltava aave ei kuitenkaan kuole koskaan ja uusi ilmestyminen tapahtui lukijoiden pyynnöstä jo seuraavana vuonna spesiaalinumeroina lehtipisteissä. Spesiaalit ovat muutaman kerran vuodessa ilmestyviä tuhteja lukupaketteja mustavalkoisella kuvituksella. Viimeisin spesiaali on toukokuussa ilmestynyt Dianan kuolema (Egmont Kustannus, 2013), joka on 120 sivuinen jännittävä kolmiosainen tarina. Se on Tony De Paulin kirjoittama ja Paul Ryanin piirtämä tarina, joka on julkaistu Mustanaamion päivästrippeinä alun perin vuosina 2008-2011. 

Suomalaista julkaisua on muutettu sen verran, että Bengalin presidenttinä on Singh-merirosvojen johtaja, vaarallinen nainen Sandal Singh (joka on ihastunut Mustikseen, kukapa nainen ei olisi!), kun taas amerikkalaisessa tarinoissa presidenttinä esiintyy vielä Lamanda Luaga. Luaga toimii nykyään lääkärinä Bengetessä. Aikoinaan Luagahan toimi viidakkosairaalan lääkärinä. Muutokset julkaisuun on piirtänyt ruotsalainen Hans Lindahl.

Dianan kuolema

21. Mustanaamio eli "Kit" Walker on tunnetusti naimisissa kauniin Diana Palmer-Walkerin kanssa ja heillä on vilkkaat kaksoset Kit ja Heloise. Diana on jo pitkään työskennellyt YK:ssa ihmisoikeuksien hyväksi. Chatu niminen terroristi keksii keinon, miten kostaa Mustanaamiolle. Hän on joutunut vankilaan tämän takia ja johtaa sieltä käsin pommi-iskun Morristownissa, joka tuhoaa rakennuksen, missä Diana työskentelee. Kaikki luulevat Dianan kuolleen.

Mustanaamio suree vaimoaan ja lapset äitään. "Kitin" on lähdettävä pois viidakosta ja kaksoset menevät tohtori Luagan ja hänen vaimonsa luokse, koska Mustanaamion täytyy olla itsekseen suuren tragedian kohdattua. Hän suuntaa merelle ja kohtaa siellä naisen Savarnan, joka taistelee myös merirosvoja vastaan. Mustanaamiothan ovat taistelleet merirosvoutta, julmuuksia ja epäoikeudenmukaisuutta vastaan aina siitä lähtien kun ensimmäisen Mustanaamion isä kuoli merirosvojen hyökkäyksessä. Savarna on tietysti ihastunut Mustanaamioon ja suunnittelee jo yhteistä tulevaisuutta.

No, oikeasti Diana ei ole kuollut vaan Chatu on järjestänyt hänet naapurimaan Rhodian pahamaineiseen vankilaan. Dianan karateiskuista ja judopotkuista huolimatta hän ei pääse karkuun Chatun apulaisilta vaan vankilan selli odottaa ja kaiken kukkuraksi hiuksetkin kynitään. Diana on aina ollut sisukas ja vahva nainen, joka onnistuu pääsemään pakoon vankilastaan ja kertomaan sijaintinsa ennen kuin jää kiinni. Mustanaamion on jälleen kerran pelastettava vaimonsa, mutta eihän tämä ole suinkaan ensimmäinen kerta, kun Diana on kaapattu sarjan historiassa.

Mustanaamio vastaan vampyyrit

Dianan ulkonäkö on muuttunut aina jonkun verran eri piirtäjien myötä. Ensimmäisessä jännittävässä spesiaalissa  Mustanaamio vastaan vampyyrit (2011) Felmangin & Ferrin piirtämä Diana on minusta viehättävämpi hahmo. Nykyinen Dianan hahmo on kulmikkaampi kasvoiltaan ja lyhyttukkainen olemus onkin sitten ihan uutta Mustanaamion historiassa.

Mustanaamiosta kertovat vanhat viidakon sanonnat ovat tunnettuja, kuten tässäkin julkaisussa niitä esiintyy: "Kun Mustanaamio liikkuu, on salamakin hidas kuin etana.", "Mustanaamio hiipii äänettömämmin kuin viidakkokissa." tai "Herätä pimeässä ja nähdä Mustanaamio - mikä kaamea kohtalo konnalle." Onko teille jäänyt Mustanaamion sanonnat mieleen? Ja luetteko muuten Mustanaamio-tarinoita?

Minä suosittelen Mustanaamiota kaikille seikkailun ja jännityksen ystäville hyvän taistelussa pahaa vastaan. Nyt voin näyttää vihdoinkin tämän uuden spesiaalin miehelle, kun olen sen ensiksi lukenut (ja salaa)!

Juhannusta ja viikon varrelta!

Kuukausi sitten

Aion Katjan, Hannan ja Jennin tavoin kertoa tämän viikon kuulumisistani.

Tällä viikolla olen

- nukkunut liian vähän
- tavannut ystäviä kahvilassa sekä viettänyt hauskan ravintolaillan
- ollut suihkurusketuksessa
- lukenut Läckbergin dekkaria (ei uusinta) ja Tintti-sarjakuvia
- käynyt Akateemisessa kirjakaupassa
- ostanut antikvariaatista muutaman tyttökirjan
- litteroinut kirjailijahaastattelun loppuun SKS:n kirjallisuusarkiston tutkijasalissa
- muokannut tekstiä

Juhannuksena aion

- mennä Tukholmaan
- nauttia merestä ja auringonpaisteesta (toivottavasti)
- käydä ehkä kuninkaanlinnassa
- katsella ihmisvilinää vanhakaupungissa
- shopata jotain kivaa
- lukea yhden tyttökirjan
- tavata ystäviä ja olla yhdessä perheen kanssa
- taas sunnuntai-iltana  jatkaa tekstin muokkaamista...

Hyvää Jussia teille kaikille!

L.M. Montgomery: Rilla of Ingleside

Montgomeryn rakastetun Anna-sarjan osa Kotikunnaan Rilla (WSOY) ilmestyi Suomessa varsin myöhään 1962, vaikka ensimmäiset Anna-kirjat ilmestyivät Suomessa jo 1920-luvulla. Alkuperäinen teos Rilla of Ingleside oli ilmestynyt kuitenkin yli neljäkymmentä vuotta aikaisemmin 1921. Kerttu Piskosen suomentama minulle ennestään tuttu Kotikunnaan Rilla on lyhennetty versio alkukielisestä kirjasta. Nyt minun oli aika lukea tämä englanninkielinen teos, jota Salla on pohtinut blogissaan pari vuotta sitten. Rilla of Inglesidesta on kirjoittanut myös Montgomery-tutkija Vappu Kannas blogissaan, ja Anna Suominen on tutkinut gradussaan teoksen suomennosta. 

Se, mikä vielä on yllättänyt kirjan vaiheissa, että myös alkukielisestä Rilla of Inglesidesta on tehty lyhennetty versio 1970-luvulla ja nyt lukemani Rilla of Ingleside on siis edelleen lyhennelmä alkuperäisestä teoksesta. Uusi lyhentämätön painos Rilla of Ingleside on ilmestynyt pari vuotta sitten vuonna 2010 Benjamin Lefebvren ja Andrea McKenzien toimittamana. Tämäkin Rilla-kirja minun täytyy vielä lukea!

Rilla of Ingleside-teosta voidaan oikeastaan pitää sotakirjallisuutena, koska se kuvaa ensimmäistä maailmansotaa ja erityisesti kanadalaisten naisten kokemuksia kotirintamalla. Se, mikä tekee asetelmasta mielenkiintoisen, että Montgomery kirjoitti romaanin tytöille ja se kuuluu tyttökirjallisuuden genreen. Myös Suomessa on ilmestynyt talvi- ja jatkosodan aikaista tyttökirjallisuutta, joka on myös sotakirjallisuutta. Voisikohan näitä nimittää tyttöjen sotaromaaneiksi?

Kirjan päähenkilö on Annan sijasta hänen nuorin tyttärensä melkein 15-vuotias Rilla. Hänet kuvataan romaanin alussa turhamaiseksi ja huolettomaksi tytöksi, joka haluaa pitää vain hauskaa. Hän inhoaa ompelemista ja siivoamista eikä kokkaaminen kiinnosta häntä tippaakaan. Lapsista hän ei muiden tyttöjen tapaan välitä lainkaan. Rilla valmistautuu iloisena ensimmäisiin juhliinsa. Englannin julistaessa sodan Saksaa vastaan muuttaa se kuitenkin kaiken, niin Rillan kuin hänen läheistensä elämän. Rillan veljet ja ystävät lähtevät sotaan yksi toisensa perään. Rillasta kasvaa vastuuntuntoinen ja vakava nuori nainen, joka huolehtii koko neljävuotisen ajan adoptoimastaan äidittömästä sotalapsesta (war baby). Hän organisoi Punaisen Ristin tyttöjen toiminnan, kutoo sukkia ja opettelee ruuanlaittoa. Osallistuupa hän värväystoimintaan ja innostaa nuoria miehiä liittymään sotaan.

Kirjan ajankuva kattaa  koko ensimmäisen maailmansodan ajan. Sodan kulusta ja rintaman tapahtumista kerrotaan paljon yksityiskohtaisemmin alkukielisessä kirjassa. Kotirintaman ilmapiiri on painostava, ja vapaaehtoisia nuoria miehiä tarvitaan jatkuvasti mukaan sotaan. Annan poika Walter saa esimerkiksi kirjeen, jossa on höyhen merkkinä hänen pelkuruudestaan. Isänmaallisuuteen kannustetaan ja propagandista sävyä teoksessa ilmaisevat saksalaisten ja keisarin toistuva parjaaminen, heidän nimittäminen hunneiksi ja kauhutarinoiden kertominen, kuten belgialaisten vauvojen pistimellä lävitseminen. Näitä kohtia on jätetty pois suomenkielisessä teoksesta. 

Kotirintaman naiset odottavat tuskaisina ja ahdistuneina uutisia, odottavat sodan loppumista, odottavat miehiään, poikiaan ja veljiään rintamalta kotiin, odottavat monta vuotta. Samalla he huolehtivat ja pitävät kotirintaman pystyssä. Ja silti elämän on jatkuva menetyksistä ja kärsimyksestä huolimatta. Montgomery tavoittaa hienosti kuvauksellaan naisten arkea ja tuntoja sodan olosuhteissa. Kun kaikkien rakastama Anna on enemmän taustalla, niin taloudenhoitaja Susan on sitäkin enemmän äänessä. Herkkä Gertrude jaksaa opettaa lapsia, mutta Rilla on taas kirjan sielukas ja sisukas sankaritar.

"It must be a horrible thing to be a mother in this war - the mothers and sisters and wifes and sweetharts have the hardest times." (Walter)

Rilla of Ingleside tuntuu tummemmalta ja raskaammalta sävyltään kuin suomalainen kevyempi vastineensa Kotikunnaan Rilla. Loppua molemmissa sävyttää toivo ja optimismi paremmasta maailmasta...hmm. Suominen esittää gradussaan, että alkukielisen teoksen lyhentäminen ja tekstin sensuroiminen voi osittain ajatella johtuvan Suomen silloisesta poliittisesta ilmapiiristä sekä lajikonventiosta, jolloin vähemmän politiikkaa ja sotaa sisältävä kirja kiinnostaa myös nuorempiakin tyttölukijoita. Olisikin hienoa, jos nyt uusi ja lyhentymätön painos Rilla of Ingleside vihdoinkin suomennettaisiin kokonaisuudessaan!

Tarkempaa tarkastelua en ole vielä tehnyt käännöksen ja alkukielisen kirjan välillä, mutta jos kutsu käy Prinssi Edwardin saarelle, niin sitten palaan teoksiin taas myöhemmin...

Anni Swan: Sara ja Sarri-kirjat

Villikkotytöt Sara ja Sarri ovat olleet varsin viihdyttäviä ja hauskoja seuralaisia, joiden mukana olen päässyt matkustamaan ympäri Eurooppaa viime päivinä. Ensimmäisessä Sara ja Sarri-kirjassa (WSOY, 1927) tytöt tutustuvat toisiinsa, kun orpo ja köyhä Sarri muuttaa rikkaan ja äidittömän Saran ja tämän isänsä herra Krankin luokse. Tytöistä tulee parhaat ystävykset, melkeinpä sisarukset. Lapsena Sara-kaimani hieman ärsytti minua, koska pidin tyttöä itsekkäänä ja hemmoteltuna, joka määräilee Sarri rukkaa terveyden ja kunnollisuuden perikuvaa. 

No, näin mustavalkoisia nämä tyttöhahmot eivät kuitenkaan ole. Sara paljastuu rohkeaksi huimapääksi, joka kiipeilee puissa ja villitsee kiltin ja järkevän Sarrinkin. Tytöt kapinoivat vastaan perinteisiä tyttömalleja. He ovat itsenäisiä, tekevät omia päätöksiä ja kokevat hurjia seikkailuja. Heitä kutsutaan jopa sinisukiksi. Sara poikkeaa monista tyttökirjan sankareista siinä, että hän ei halua käydä koulua vaan opiskella itse. Sarri taas tykkää koulunkäynnistä ja imee tietoa kuin sieni. Ensimmäisessä kirjassa on vahvaa rikkauden ja köyhyyden vastakkainasettelua, ja Sara kasvaa pohtimaan ihmisten eriarvoisuutta luokkayhteiskunnassa. Tytöt ovat hyväsydämisiä ja haluavat auttaa muita. Rikkaasta tuleekin köyhä, kun Saran isä menettää omaisuutensa, mutta tyttöjen sinnikkyys ja ahkeruus palkitaan ja aarre odottaa lopussa kumpaakin.  

Jatko-osa Sara ja Sarri matkustavat (1930) on tyttöromaani ja samalla matkakirja. Se perustuu paljolti Anni Swanin omiin matkakokemuksiin. Kirja sisältää historiallista faktatietoa ja yksityiskohtia, joita luin vähän yli hypäten. Sara ja Sarri matkustavat junalla pitkin Eurooppaa herra Krankin ja hassun seuraneitinsä kanssa. He käyvät Firenzessä, Sisiliassa, Venetsiassa, Unkarissa, Wienissä ja Tyrolissa. Tytöt ovat varsin neuvokkaita ja pääsevät helposti eroon pinnallisesta seuraneidistään, kun haluavat liikkua omin päin. Sara ja Sarri ovat toisinaan ihan kaksistaankin vieraassa maassa. Kirjaan on upotettu mukaan myös sadunomaisia kertomuksia. Eniten nautin kuitenkin tyttöjen seikkailuista, joissa oli jännitystä mukana. Oi, ihanat Sara ja Sarri!

Toivo Pekkanen: Lapsuuteni

Luin kirjailija Toivo Pekkasen (1902-1957) vaikuttavan omaelämäkerran Lapsuuteni (SKS, 1995) melkein yhtä kyytiä. Omien lapsuusmuistojen tarkka havannointi lapsen ja myöhemmin kasvavan nuoren näkökulmasta, on kaunista, surullista ja hieman ahdistavaakin luettavaa. Pekkanen kasvaa köyhyyden ja puutteen keskellä isän sairastuttua, ja nälkä on lähes jokapäiväinen vieras perheessä. Vaikka aineellinen ravinto onkin niukkaa, niin henkinen rikkaus ravitsee tulevan kirjailijan mieltä. Varsinkin, kun hän löytää kansakouluaikana lainakirjaston ja kirjat, joiden maailmaan hän uppoutuu lyhyinä vapaahetkinään.

Varhaisimpia lapsuuden kokemuksiaan Pekkanen muistaa jo kolmen vuoden iästä ellei aikaisemminkin ja hän kuvaa niitä aidosti lapsen silmin. Muistelmat päättyvät isän kuolemaan ja nuorukaiseksi kasvamiseen asti. Perhe, isä ja äiti sekä sisaret ovat keskeisellä sijalla lapsuuden maailman kuvauksissa kuin myös ympäröivä työläisten maailma ja työnteon kuvaaminen. Yhteiskunnallinen eriarvoisuus ja kansalaissota näkyvät mukana ajankuvassa.

Omelämäkerrallista romaania luonnehtii kesä, aurinko ja valoisuus pimeyden hetkistä huolimatta. Kirjailija luo kuvan herkästä, mietteliäästä pojasta, joka tuntee itsensä ulkopuoliseksi, yksinäiseksi ja levottomaksi kulkijaksi. Kerronnassa hän välillä etäännyttää itsensä tuosta pojasta. Pekkanen kirjoitti omaelämäkertansa toivuttuaan halvaantumisesta 1953. Sitä pidetään yhtenä hienoimmista lapsuudenkuvauksista ja aikalaisiltaan romaani sai ylistävän vastaanoton. En voi muuta kuin olla täysin samaa mieltä. Itkuhan se lopulta pääsi, niin syvälle tuo kirja tuntoja kosketti.

"Pajassa oli hyvä olla, kun ei katsellut ihmisiä eikä kuunnellut heidän puheitaan, vaan istui syvässä hämärässä tuijottaen ahjon räiskähtelevää tulta, raudan ja teräksen tulenväristä valitusta ja vasaran ja lekan iskuja alasinta vasten."

Merja Jalon hevostyttökirjoja

Haaveilin pikkutyttönä monen tytön tavoin ratsastamisesta ja omasta hevosesta. Siihen innostivat erilaiset hevoskirjasarjat, joita luin urakalla. Muutaman kerran pääsin kokeilemaan itse ratsastamistakin, mutta harrastusta siitä ei kuitenkaan tullut. Merja Jalon Nummenlan Ponitalli-sarjaa luin lapsuudessani, ja ensimmäinen sarjan kirja Yllätysori on jo ilmestynyt 1977. Mielikuvat sarjasta olivat melkeinpä unohtuneet, kunnes palasin muistelemaan kirjojen pariin. Maailman paras hevonen (Otava, 1983) koskettaa edelleen, kun Kikan hevonen Husaari kuolee kirjan lopussa. Myöhemmin sarjan vaiheissa selviää, ettei se ollutkaan oikeasti Husaari vaan tämän kaksonen, johon hevonen oli vaihdettu!

Sarjassa on ilmestynyt tähän päivään mennessä hurjat 80 osaa eikä loppua näy. Päähenkilöt eivät kuitenkaan vanhene vuosikymmenten kuluessa, ja Kirsti Lahti (Kikka) on edelleen se 15-vuotias hevostyttö Liinakkotieltä. Vuodenajat tosin vaihtuvat. Seikkailut ja vaarat, jännittävät arvoitukset ja konnien jahtaaminen, ihmissuhteet ja ripaus romantiikkaa pitävät sarjan viihdyttävänä ja koukuttavana. Luin viimeisimmät sarjassa ilmestyneet kirjat Noiduttu huone ja Paholaisratsu (WSOY, 2013), ja sarjaan voi hypätä mukaan koska vaan. 

Nummelan Ponitalli on palanut tulipalossa ja nummelalaiset asustavat Penan tätien luona ränsistyneessä kartanossa. Hurmuripoika Repe Jussila valmistautuu salaa Kafka-hevosellaan kansainvälisiin estekilpailuihin Kikan kannustaessa. Repellä ja Kikalla on sutinaa keskenään ja siitä voi lukea esimerkiksi Kikka ja Repe: muistoja- kirjasta (WSOY, 2010). Nummelalaisia taas uhataan milloin aavella ja milloin vaarallisella moottoripyörähurjastelijalla. Kiinnostavan koukun sarjaan luo Repen äidin ilmestyminen takaisin Italiasta ja pojan ja äidin välinen katkera jännite.

Nummelan Ponitalli-sarja on muuttanut jossain vaiheessa Otavalta WSOY:lle ja kansikuvitukset ovat vaihtuneet aikojen kuluessa. Nykyissä kansissa ei ole enää sarjan henkilöhahmoja vaan hevoset pääosissa. Jalon toinen hevostyttösarja-Nea on taas Kariston kustantama. Nea-sarja teki uuden paluun viime vuonna, kun Ponityttö ja salaratsastaja (Karisto, 2012) ilmestyi yli kymmenen vuoden tauon jälkeen. Nea Kivi ei ole ihan tyypillinen hevostyttö, sillä hän on 12-vuotias aloittelija, joka kärsii lihavuudesta ja huonosta itsetunnosta. Hän onkin usein toisten tallityttöjen pilkan kohde. Nealla on upea hevonen Fantasy, jonka jalka on loukkaantunut. Joku kuitenkin ratsastaa salaa toipilaalla, ja Nea selvittelee outoja tapahtumia Fagerin tallilla. Kirja päättyy todella surullisesti.

Merja Jalo on tuottelias kirjailija, joka kirjoittaa 4-5 kirjaa vuodessa. Aikaisemmin kirjailijalta ilmestyi myös hevoskirjasarjat Haavikon ravitalli ja Pappilan ponitytöt, jota hän kirjoitti yhdessä sisarensa Marvi Jalon kanssa. Nykyään hän kirjoittaa sisarensa kanssa suosittua Koiratytöt-sarjaa. Ahmimisikäisille lukijoille suunnatut nuortenkirjasarjat ovat olleet suosittuja lasten keskuudessa kauan, ja Jalo on saanut neljä kertaa Plättä-palkinnon eri vuosikymmenillä. Kirjailijan omilta Nummelan ponitalli-sivuilta löytyy kaikenlaista mielenkiintoista luettavaa ja tulevien kirjojen aikataulut.

Oletteko lukeneet Merja Jalon hevoskirjoja? Mikä on jäänyt teille eniten mieleen?