Nuortenkirjojen tuulia ja kirjamessukuulumisia

Viime päiväni ovat kuluneet vauhdikkaasti kirjojen ja kirjatapahtumien parissa. Osallistuin Helsingin kirjamessuille torstaina ja lauantaina sekä olen tavannut muita kirjabloggareita. Torstaina kävin kuuntelemassa kirjailija Terhi Rannelan haastattelua hänen uudesta tyttökirjastaan Scarlettin puvussa (2011, Otava). Se kertoo Viivi muotibloggaajasta, jonka intohimona ovat vaatteet, ompeleminen sekä klassikkoelokuva Tuulen viemää, joka on kirjailijan itsensäkin suosikki. Scarlettin puvussa voi lukea kahdella tasolla; pintatasolla eli tuntematta Margaret Mitchellin Tuulen viemää tai syvemmällä tasolla, jolloin viittaukset ja merkitykset teokseen avautuvat paremmin. Terhin haastattelija totesi, että kirjassa on ihanaa vanhan ajan tyttökirjatunnelmaa. Kuten saatatte arvata, odotan tämän kirjan lukemista malttamattomana, mutta haluan päästä ennen sitä Tuulen viemää vireeseen lukemalla klassikkokirjaa. Kuvassa Terhi lukee tyttöyden manifestiä, jonka uskalsin kirjasta kurkata.

2000-luvulla tyttöjen pitää olla niin kamalan tiedostavia, olla neuroottisen perillä naisten oikeuksista ja asettua vastahankaan aina kun mahdollista. Opiskelu ja oma tuleva ura ennen kaikkea muuta! Fiksut tytöt eivät anna ihastusten häiritä elämää. Lukemista lukemisen perään. Pitää saada kunnon ammatti, pitää saada säännöllinen kuukausipalkka. Pitää tehdä sitä ja tätä. Valmistua ajoissa, synnyttää esikoinen oikeassa iässä, mennä naimisiin, pitää viiden viikon kesälomia ja tehdä töitä eläkeikään asti. (201, Scarlettin puvussa)

Palaan myöhemmin vielä tähän tyttönäkökulmaan, koska se on hyvin kiinnostava aihe. Torstaina ohjelmassa oli myös Marja-Leena Tiaisen haastattelu hänen uudesta teoksestaan Kahden maailman tyttö (2011, Tammi). Kirja kertoo 17-vuotiaasta muslimityttö Tarasta, joka haluaa tehdä samoja asioita kuin ikäisensä suomalaistytöt. Isän mielestä Taran käytös on sopimatonta ja se saattaa vaaraan hänen kunniansa. Ristiriidat syvenevät ja Tara piiloutuu turvakotiin. Missasin kirjailijan haastattelun, kun piti välillä kierrellä antikvariaattisella puolella, mutta tämä nuortenkirja on ehdottomasti lukulistallani.

Lauantaina ryntäsin aamuteetäni juomatta suoraan kirjamessuille, koska minulla oli kiire kuuntelemaan kirjailija Sisko Latvuksen haastattelua. Sisko Latvuksen esikoisteos oli tyttöromaani Saviminä (Wsoy, 1965), jota olen parhaillaan lukemassa. Kirja kertoo 16-vuotiaasta Salmesta, joka kokee uskonnollisen heräämisen. Sitä on luonnehdittu ensimmäiseksi moderniksi uskonnolliseksi nuortenromaaniksi. Latvuksen uusin kirja Kaukana omalta maalta (Wsoy, 2011) on historiallinen nuortenromaani. Se kertoo 13-vuotiaasta inkerinsuomalaisesta Paavosta, jonka perhe pakkosiirretään Siperiaan. Kirjassa käsitellään rankkoja asioita ja kirjailija itse halusi kertoa nuorille sodasta ja Stalinin ajasta. Susa on kirjoittanut juuri kirjasta esittelyn ja tämä on lukulistallani. Löysin myös Sisko Latvuksen oman blogin ja tietenkin sain omistuskirjoituksen hänen esikoisteokseensa.

Lauantaina keskusteltiin myös nuortenkirjojen tabuista. Kirjailija Anne Leinonen haastatteli kirjailijoita Marika Laijärveä ja Salla Simukkaa. Kirjailijoiden mukaan nuortenkirjoissa on helppo käsitellä tabu-aiheita. Tärkeintä on aitous ja rehellisyys tarinassa. Marika Laijärven (ent. Uskali) esikoisteoksessa Veli ilves (Wsoy, 2001) käsitellään nuorten runsasta juomista ja päähenkilö Emilia harrastaa irtosuhteita. Laijärven mukaan suomalaisessa kulttuurissa nuorten alkoholinkäyttö aiheena on tabu. Toisessa teoksessaan Hopeanorsu (Wsoy, 2004) Laijärvi käsittelee rankaa aihetta seksuaalista hyväksikäyttöä, kun ysiluokkalaisella Jonnalla on ollut suhde usemman vuoden ajan musiikinopettajaansa.

Salla Simukka taas rikkoi ensimmäisenä Suomessa nuortenkirjallisuuden tabua tyttöjen välisestä rakkaussuhteesta. Hänen esikoisteoksensa Kun enkelit katsovat muualle (Wsoy, 2002) kertoo kahden teinitytön välisestä rakkaudesta. Viimeiset (2005) kertoo taas kolmesta tytöstä, jotka haluavat päästä neitsyydestään eroon. Vaikka kirjoja ei olekaan sensuroitu rankoista aiheestaan, niin kirjailijat kertoivat kokemuksistaan, kun vanhemmat tai opettajat ovat estäneet nuoria lukemasta kirjoja. Vaikka nuortenkirjoihin sisältyy vaatimus kirjan opettavaisuudesta tai sanomasta, niin kirjailijat kertoivat, että se ei saa olla kirjoittamisen ensimmäinen motiivi. Simukka haluaisi kapinoida lisää vielä ja rikkoa tabun toivorikkaasta lopusta. Nuortenkirjallakin saisi olla joskus synkkä loppu.

Perjantaina en käynyt kirjamessuilla, mutta ohjelmassa on ollut kiinnostavia nuortenkirjoja ja kirjailijoiden haastatteluja. Ehkäpä ensi vuonna pitää osallistua vielä enemmän. Pääsin kuitenkin lauantaina lämminhenkiseen kirjablogitapaamiseen, jonka Avain-kustantamo oli järjestänyt kirjabloggaajille. Tilaisuudessa oli kansainvälistä tunnelmaa, kun kanadalainen Annabel Lyon kertoi esikoiskirjastaan Aleksanterin opettaja (2011) ja belgialainen Annelie Verbeke teoksestaan Kalanpelastaja (2011). Lisäksi kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlsson kertoi uusimmista kustannusalan kuulumista ja sähkökirjat herättivät keskustelua bloggareiden keskuudessa. Toiveena olisi, että kustannusala yhdessä kehittäisi toimivan systeemin, jolloin sähkökirjojen ostaminen olisi helppoa ja vaivatonta. Tätä kehittelytyötä jäämme vielä odottelemaan. Hienoa oli tavata kirjabloggareita näiden päivien aikana ja viiden kirjabloggaajan saama Rakkaudesta kirjaan-tunnustuspalkinto on tuonut juhlan tuntua tapaamisiin. Ehdinpä nähdä myös tasavallan presidentti Tarja Halosen ja kirjailija Hannu Mäkelän kirjamessuilla ja he keskustelivat hauskasti lapsuudestaan Helsingin Kalliossa. Nyt alkaa minun paluu takaisin arkeen, mutta ne, jotka eivät ole käyneet kirjamessuilla, niin tänään vielä ehtii.

Neiti Etsivä tyttöjen sankari

Kuinka moni teistä on lukenut Neiti Etsiviä tyttöiässä? Neiti Etsivä täytti viime vuonna kunnioitettavat 80 vuotta, sillä ensimmäinen The Secret of the Old Clock ilmestyi 1930. Suomeksi kirja ilmestyi Neiti Etsivä-nimellä 1955 ja parhaiten se tunnetaan nimellä Neiti Etsivä ja kadonnut testamentti. Lapsena leikin kavereiden kanssa Neiti Etsivää, mutta oikeita mysteereitä emme kuitenkaan ratkaisseet, vaikka mielikuvituksessamme niitä kehittelimme. Minä innostuin taas leikkimään Neiti Etsivää ja aloin selvittää Neiti Etsivän arvoitusta. Olen myös aikaisemminkin kirjoittanut siitä täällä.

Neiti Etsivän tekijä Carolyn Keene ei ollutkaan siis todellinen henkilö vaan fiktiivinen kirjailijahahmo. Kuka sitten oikeastaan kirjoitti Neiti Etsiviä? Pseudonyymin taakse kätkeytyy useampi haamukirjoittaja. Toiset sanovat Edward Stratemayeria Carolyn Keeneksi, koska hän loi Neiti Etsivä hahmon ja kolme sivua juonisynopsista. Stratemayer perusti 1900-luvun alkupuolella menestyksekkään Stratemayer syndikaatin, jota voisi sanoa kirjatehtaaksi. Se keskittyi sarjakirjojen tuottamiseen tytöille ja pojille. Neiti Etsivä oli siis Stratemayerin idea, jonka hän antoi Mildred Wirtille kirjoitettavaksi. Tämä haamukirjailija kirjoitti kolme ensimmäistä Neiti Etsivää; Neiti Etsivä ja kadonnut testamentti, Neiti Etsivä kummitustalossa (The Hidden Staircase, 1930) sekä Neiti Etsivä maksaa velkansa (The Bungalow Mystery, 1930). Sitten vielä lisää, yhteensä 23 Neiti Etsivä-kirjaa. Onko Mildred Wirt siis Carolyn Keene? Mysteeriä ei ole vielä ratkaistu.

Wirt oli välillä poissa ja sillä välin Neiti Etsiviä kirjoittivat muut tyypit. Neiti Etsivästähän tuli heti alusta alkaen iso menestys Amerikan markkinoilla. Ikävä kyllä Stratemayer ei suosiota ehtinyt näkemään, koska hän kuoli heti ensimmäisen Neiti Etsivän ilmestyttyä. Hänen tyttärestään Harriet Adamsista tuli Syndikaatin johtaja ja Adams myös kirjoitti Neiti Etsivä-kirjoja. Neiti Etsiviin kohdistui kritiikkiä 1950-luvulla ja kirjoja syytettiin rasisismista ja stereotyypeistä. Harriet Adams ei täysin ymmärtänyt kritiikkiä, mutta painostuksesta johtuen kaikki rotuun liittyvät ennakkoluulot poistettiin kirjoista ja ne "valkaistiin". Adams uudisti Neiti Etsivä-sarjan ja kirjoitti sitä 1950-luvulta lähtien. Vanhemmat Neiti Etsivät lyhennettiin. Niihin tuli toimintaa lisää ja juonia saatetiin kirjoittaa uusiksi.

Jos muistatte, niin ensimmäisissä Neiti Etsivissä Paula Drew eli Nancy Drew on blondi ja vasta 16-vuotias, joka ajaa omaa autoa. Myöhemmissä kirjoissa vakiintui 18-vuotias punapää. Ensimmäisissä kirjoissa esiintyy hänen ystävänsä Helen Corning ja viidennessä kirjassa The Secret at Shadow Ranch, 1931 (Neiti Etsivä karjatilalla suom. vasta 1989) tulevat tutut ystävät, serkukset Bess Marvin ja George Fayne kuvioihin. Paulan poikaystävä Ned Nickerson ilmestyy sarjan seitsemännestä kirjasta lähtien The Clue in the diary, 1932, jota ei ole edes suomennettu.

Harriet Adamsia voidaan siis pitää myös oikeutetusti Carolyn Keenenä. Hän on ollut taustavaikuttajana sarjan alusta alkaen, toiminut tekstien editoijana, uudistanut sarjan ja sen lisäksi kirjoittanut lukuisia Neiti Etsiviä. Ilmeisesti kummatkin rouvat Wirt ja Adams ovat taistelleet keskenään Neiti Etsivä luomuksestaan. Näitä sarjan haamukirjailijoita pidettiin pitkään salassa, mutta 80-luvulla Stratemeyer Syndikaatin oikeudenkäynnissä, jossa sarjan alkuperäinen julkaisija Grosset & Dunlap haastoi oikeuteen syndikaatin tämän vaihdettua toiseen kustantajaan Simon & Schusteriin, niin salaisuudet tulivat julki. Nykyään syndikaatin omistaakin Simon & Schuster, joka osti sen Adamsin kuoltua. Jos katsoo Wikipediasta Nancy Drew-kirjoja, niin haamukirjailijoita ei mainita enää 80-luvun puolivälin jälkeen. Eli kuka on nykyään Carolyn Keene? Siitä ei ole tietoa.

Viimeinen Neiti Etsivä-kirja Werewolf in a Winter Wonderland on ilmestynyt Amerikassa 2003, joka on alkuperäistä Neiti Etsivä-sarjaa (Nancy Drew Mystery Stories). Kaiken kaikkiaan kirjoja on ilmestynyt 175, joista on suomennettu 105. Sen lisäksi on ilmestynyt Neiti Etsivän sisarsarjoja tai rinnakkaissarjoja. 2000-luvulla on ilmestynyt Neiti Etsivää sarjakuvana ja elokuvakin on tehty. Suomessa viimeisin Neiti Etsivä ja kolmannen korttelin arvoitus on ilmestynyt 2001. Uusia painoksia kirjoista on senkin jälkeen otettu.

1970-luvulta lähtien Neiti Etsivää on pidetty feminismin ikonina. Olen lukenut viime aikoina Neiti Etsivän historiasta ja tyttöjen sarjakirjallisuudesta muutenkin. Pitihän tietysti lukea varsinaisiakin Neiti Etsiviä. Luin Neiti Etsivä maksaa velkansa ja eihän sitä voi kuin ihmetellä. Nuori tyttö pelastaa ensin ystävänsä hukkumasta. Sitten taistelee ilkeätä rikollista vastaan, paljastaa tämän juonittelut, vaikka joutuu vangituksi. On hyvin rohkea ja peloton. Vapauttaa itsensä köysistä ja auttaa toisen vangitun, aikuisen miehen kotiinsa. Kaiken lisäksi huristelee omalla autollaan ja kantaa kaatuneen puun tieltä pois hirmumyrskyssä. Ja tämä kaikki tapahtuu 30-luvulla! Paula on siis hyvin itsenäinen ja hänellä on vapaus toimia. Hän on vahva ja fiksu, joka päihittää miehet, auktoriteetit älyllään. Häntä kunnioitetaan ja hän on kuuluisa etsivä. Hän on myös ystävällinen ja empaattinen. Hän on feministinen jopa myyttinen sankari ja toiminut esikuvana nuorille monta vuosikymmentä.

Tottakai, Neiti Etsivässäkin on puutteensa ja kirjojen taso kaavamaisuudessaan vaihtelee. Jännittävät arvoitukset ja seikkailut ympäri maailmaa viihdyttävät kuitenkin lukijoita yhä uudestaan sukupolvesta toiseen. Tyttökirjojen klassikon asemaan nousseena ne ovat ajattomia populaarikulttuurin tuotteita ja edelleen hyvin suosittua lukemista tyttöjen keskuudessa ja mikseipä myös aikuisten naisten. Kuvat ovat Wikipediasta.


Entäs te? Mitä ajatuksia tai lukumuistoja Neiti Etsivät teissä herättävät?

Jenny Jägerfeld: Oli kerran äiti joka katosi

Oli kerran äiti joka katosi (2011, Karisto, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) veti puoleensa erittäin osuvalla nimellään. Kirjan alkuperäinen nimi Här ligger jag och blöder ei olisi houkutellut minua ihan samalla tavalla. Kirja kertoo 17-vuotiaasta lukiolaistyttö Majasta, joka on hyvin altis onnettomuuksille. Jo ensimmäiseltä sivulta lähtien Maja leikkaa vahingossa peukalonpäätään pistosahalla kuvanveistotunnilla. Verisissä ja groteskimaisissa tunnelmissa alkava romaani on kuitenkin paljon enemmän. Vaikka Majan tapaturmat ja kommellukset eivät tähän lopukaan, niin romaanissa käsitellään hyvin vakavia aiheita.

Tukholmalainen Maja asuu isänsä kanssa, lukee salaa tämän sähköposteja ja facebook-päivityksiä ja tarvittaessa deletoi isänsä naisystävien viestejä. Joka toinen viikonloppu Maja käy äitinsä luona Norrköpingissä. Säännölliset tapaamiset ovat olleet Majan ja äidin yhteistä elämää jo lapsuudesta asti. Eräänä viikonloppuna äiti ei olekaan kotona, ei töissä eikä vastaa puhelimeen. Maja odottaa puhelua, tekstiviestiä tai sähköpostia, mutta turhaan. Äidistä ei näy eikä kuulu pihaustakaan. Tytär salaa äitinsä katoamisen ja alkaa selvittää mysteeriä. Samalla hän käy läpi ristiriitaista suhdettaan äitiinsä ja taistelee hylätyksi joutuneiden tunteidensa kanssa.

"Salasiko äiti minulta asioita?" Salasiko tosiaan? Äkkiä oivalsin, etten tiennyt äidistä juuri mitään. Hänen elämästään niinä päivinä, kun en ollut täällä." 122-123

Kirjan edetessä loppua kohden kadonneen äidin arvoituskin ratkeaa. Äiti, jolle rutiinit ovat olleet hyvin tärkeitä. Äiti, jolle tytär on opettanut halaamista. Äiti, joka ei jättänyt kirjan lukemista kesken, vaikka lapsi pissaisikin housuunsa. Äiti, joka on loukannut ajattelemattomilla sanoillaan tytärtään. Äiti, joka on kadonnut tyttäreltään. Tälle käytökselle löytyy hyvin inhimillinen selitys, joka auttaa myös Majaa ymmärtämään omaa äitiään. Kaikesta huolimatta hän on äiti, joka rakastaa tytärtään, aina.

Maja on nuori kapinallinen, joka kertoo herkällä, mutta samalla ironisella tavalla tapahtumista äidin katoamisen aikana. Ehtiipä Maja ihastuakin äitinsä naapuriin, nuoreen mieheen Justiniin. Minusta kirjan tarina on epätavallinen ja hyvin koskettava.

Oli kerran äiti joka katosi palkittiin viime vuonna Ruotsissa arvostetuimmalla lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnolla, Augustprisetilla. Suosittelen tätä nuortenromaania ennen kaikkea nuorille. Sen lisäksi niille, jotka ovat tapaturma-alttiita. Minulla on sellainen ystävä. Lisäksi suosittelen tätä kirjaa myös aikuisille, joita aihe kiinnostaa. Lopuksi suosittelen kirjaa niille, jotka työskentelevät psykologian tai erityiskasvatuksen alueella.

Vakavasti tunnustettua

Sain Katjalta ja Marialta tunnustuksen, jossa kuuluu kertoa kahdeksan asiaa itsestään. Kerron nyt vain vapaasti enkä sido asioita mihinkään erityiseen aiheeseen.

1. Olen tämän kolmivuotisen blogitaipaleeni aikana uskaltautunut vihdoinkin tekemään henkilökohtaisia paljastuksia ja olen tehnyt itsestäni esittelyn, joka löytyy ylhäältä nimellä tyttökirjabloggaaja. Älkää nyt naurako!

2. Mitäköhän vielä tunnustaisin? Muistanette varmaan, että olen yökukkuja ja nautin kirjoittaa öisin. Nytkin on yön pimein hetki ja sopivan hiljaista.

3. Pidän nykyään caffè lattesta ja teen sitä itse, siis kone tekee. Tavallinen kahvi ei maistu.

4. Kun aloitin kirjabloggaamisen omistin alle 1000 kirjaa. Tämänhetkinen lukumäärä on 2000-3000 kirjan välillä. Tyttökirjoja siitä on noin 1000.

5. Minulla on monta ammatillista minää; kirjastonhoitajuutta, opettajuutta, yrittäjyyttä ja tutkijuutta. Olen silti opiskelija. Ikuinenko?

6. Opiskelen tällä hetkellä kirjoittamista luovaa sekä tieteellistä.

7. Matkustin 9-vuotiaana Kanadaan yksin (ilman aikuisia) lentokoneella edestakaisin enkä pelännyt yhtään. Nykyään minulla on lentofobiaa ja en tiedä, miten saan sen takia unelmani toteutettua.

8. Huh, viimeistä viedään! Olen luonteeltani vakava, niin minulle sanoi muotokuvan piirtäjä. Kerran meinasin tukehtua mandariiniin, kun nauroin niin kovasti. Ehkä se teki vakavaksi.

Kiitän sydämellisesti Katjaa ja Mariaa tunnustuksesta ja annan tämän takaisin teidän ihanille blogeillenne! Sannalta sain toisen blogitunnustuksen ja kaunis kiitos siitä ja takaisin päin sinun kivalle blogillesi! Yhdistän nämä tunnustukset ja jaan eteenpäin vielä seuraaville blogeille. Lumoavalle Leena Lumelle, jolta olen saanut niin monesti tunnustusta. Lisäksi näille persoonallisille ja kiinnostaville blogeille, joissa ei ole ainakaan vielä tunnustettu:

Kirjainten virrassa, Sallan lukupäiväkirja, K-blogi kokolailla kirjallisesti, Luen ja kirjoitan, Inahdus, Terhi Rannela ja e-Oppimaan.

Mukavaa alkavaa viikonloppua kaikille!

Sirpa Kivilaakso: Satukuningatar Anni Swan

Vuosi sitten luin Hellevi Arjavan Swanin tytöt (2007), joka kertoo Swanin perheen yhdeksän tyttären (mustat joutsenet) elämästä ja kulttuurikodista autonomian ajalta. Vaikuttavaa oli Anni Swanin ja hänen sisarustensa kouluttautuminen, johon Swanin perhe panosti aikana, jolloin tyttöjen kouluttaminen oli vielä harvinaista. Klassikkokirjailija Anni Swanin (1875-1958) elämä kiinnostaa, koska hän on suomalaisen nuortenkirjallisuuden luoja ja suomalaisen tyttökirjallisuuden yksi uranuurtajista. Anni Swan loi myös suomenkielisen symbolistisen taidesadun ja hänen vaikutuksensa suomalaiseen satukirjallisuuteen on ollut merkittävä.

Sirpa Kivilaakso on tutkinut väitöskirjassaan Lumometsän syli (2008, Atena) Swanin satusymboliikkaa. Satukuningatar Anni Swan. Elämä ja teokset (2009, Atena) pohjautuu Kivilaakson tutkimukseen, mutta sen rinnalla kerrotaan Anni Swanin elämästä sekä Annin ja runoilija-kääntäjä Otto Mannisen pitkäikäisestä ystävyydestä, joka kehittyy rakkaudeksi ja johtaa onnelliseen avioliittoon. Heidän suhteensa sävyjä tuodaan esiin Otto Mannisen runojen kautta, joita Manninen kirjoitti Annille. Anni Swan harkitsi pitkään avioitumista, koska hän halusi pitää oman uransa. Hän pystyi kuitenkin yhdistämään kirjailijauransa ja perheen äidin työt sekä ansiotyönsä opettajana. Tämän mahdollisti myös perheessä toimineet kotiapulaiset ja lastenhoitajat. Annin käsitykset tasa-arvosta miesten ja naisten ansiotyössä sekä lasten lukumäärän rajoittaminen olivat varsin moderneja tuohon aikaan.

Luonto oli osa Annin elämää lapsesta asti ja hän vietti tuntikausia lähimetsässä samoillen. Rakkaus luontoon ja metsään ilmenee koko hänen tuotannossaan saduissa ja nuortenkirjoissa. Kirjailijaa kuvaa suomalaista honkametsää yksityiskohtaisen tarkasti. Korkealta mäeltä siintävä metsä ja järvimaisema suomalaisen kansallismaiseman symbolina ja Annin mielenmaisemana välittyvät hänen teoksistaan. Yhteys luontoon näkyy jo kirjailijan varhaisissa saduissa. Swanin satumetsä on salaperäinen ja myyttinen, honkia ja yliluonnollisia olentoja vilisevä paikka. Myös luonnonsuojelu ja luonnon kunnioittaminen olivat tärkeitä arvoja kirjailijalle.

Kivilaakso avaa teoksessa satusymbolismia Swanin satujen kautta. Symbolistinen taidesatu on Anni Swanin kehittämä ihmesadun ja romanttisen taidesadun yhdistelmä, joka sisältää moderneja naissankareita, muodonmuutoksia sekä omaperäisen kuvakielen. Kivilaakson mukaan Anni Swan mursi saduissaan aiempien kansansatujen perinteisiä roolimalleja. Hän loi uudenlaisia tyttöyden, ätiyden, ja perheen malleja sekä tarkasteli naistaiteilija-problematiikkaa. Satuhenkilöiden päähenkilöt osoittautuivat aikanaan moderneiksi ja rohkeiksi naissankareiksi, jotka ovat toimineet esikuvina.

Anni Swanin ensimmäinen satukokoelma julkaistiin 1901 Satuja lapsille luettavaksi I, jonka kuvitti Venny Soldan-Brofeldt. Kaiken kaikkiaan Swanin satukokoelmia on kuusi ja satujen kuvittajina ovat toimineet Vennyn lisäksi Martta Wendelin ja Rudolf Koivu. Anni Swan toimitti myös lastenlehtiä sekä käänsi lastenkirjallisuuden ohella ulkomaista nuortenkirjallisuutta, sillä suomenkielistä ei juurikaan ollut saatavilla. Anni luki myös tyttö- ja poikakirjoja, jotka innostivat häntä kokeilemaan uudentyyppistä, pidempää kertomusta. Hänen ensimmäinen nuortenkirjansa Tottisalmen perillinen ilmestyi 1914. Pari vuotta myöhemmin ilmestyi Iris Rukka (1916), jonka suosio on säilynyt meidän päiviimme saakka. Nuortenkirjoissaan kirjailija tuo esiin yhteiskunnallisia jyrkkiä säätyeroja sekä kyseenalaistaa aikansa perinteistä tyttömallia. Swanin sadut ja nuortenkirjat ovat puhutelleet eri aikoina eri ikäisiä lukijoita ja ne ovat siirtyneet sukupolvesta toiseen.

Satukuningatar Anni Swan oli kiinnostavaa ja antoisaa luettavaa. Kivilaakson kirjassa painottuu satujen tulkinta ja symboliikka ja ne avautuvat lukijalle paremmin, jos lukee Anni Swanin satuja elämäkerran rinnalla. Lähdeaineistona Kivilaakso on käyttänyt kirjailijan teoksia, nuoruuden päiväkirjoja, kirjeitä sekä Arjavan teosta. Kirja sisältää hienoja kuvituksia Swanin saduista ja teosten kansikuvista sekä vanhoja valokuvia ja kattavan bibliografian. Anni Swanin elämästä ja teoksista on kirjoittanut aikaisemmin myös Maija Lehtonen (Anni Swan, 1958).

Innostuin lukemaan Swanin satukokoelmasta Anni Swanin sadut; Aaltojen salaisuus, Vuorenkuninkaan poika ja Vuorenpeikko ja paimentyttö. En voi muuta kuin ihailla Swanin kaunista, lyyristä kieltä. Nämä sadut sopivat hyvin aikuislukijoillekin. Luen nyt joka ilta yhden sadun kokoelmasta ja perheessäni sadut ovat saaneet hyvän vastaanoton. Onko teille tuttuja Anni Swanin sadut? Onko joku erityinen satu, mikä on jäänyt teille mieleen?

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina

Viime päivinä eteeni on loihdittu uskomattoman jännittäviä ja kiehtovia kuvia Venäjän 1700-luvun prameasta ja juonittelevasta hovielämästä ja kaiken keskipisteenä olevasta Katariina II Suuresta. Olen lukenut kuin vangittu Hirvisaaren uusinta historiallista romaania, 600 sivuista, suurta fiktiivistä kertomusta keisarinna Katariinasta. Historiallinen draama on elänyt suoraan silmieni edessä ja seurannut jopa uniinikin. Se on yhtäaikaa kauhistuttanut, suututtanut, huvittanut ja liikuttanut.

Minä, Katariina (2011, Otava) kertoo nuoren tytön, saksalaisen prinsessan Sophien vaiheista suuriruhtinattareksi ja lopulta Venäjän keisarinnaksi ja itsevaltiaaksi. Historiallinen kertomus liikkuu eri aikatasoilla ja vuorottelee keisarinnan nykyhetken ja menneen, eletyn elämän välillä. Kuusikymppinen Katariina keskustelee ja muistelee uskollisen ystävänsä ja keisarinnan ylikamariherrana toimineen Leon Denikin kanssa. Leon kyseenalaistaa ja haastaa keisarinnan pohtimaan vaikeita ja kipeitäkin menneisyyden asioita. Kirjan minä-muodossa kerrottu tarina pitää lukijan tiukasti otteessaan ja tekstin elävyyttä lisäävät lennokkaat dialogit Katariinan ja Leonin välillä. Historiallinen henkilö, ylhäinen keisarinna tulee inhimillisen lähelle, suorastaan iholle.


14-vuotias tyttö joutuu luopumaan melkein kaikesta kotimaastaan, perheestään, nimestään ja uskonnostaan muuttaessaan Venäjän hoviin. Hänen tärkein tehtävänsä on tuottaa Venäjälle kruununperillinen. Järjestetty avioliitto suuriruhtinas Pietarin kanssa osoittautuu suureksi pettymykseksi, sillä haiseva ja kykenemätön puoliso ei ole kiinnostunut vaimostaan vaan pitää enemmän tinasotilailla leikkimisestä. Hallitsevan keisarinnan Elisabetin luvalla Katariina hankkii rakastajia ja synnyttääkin kaksi perillistä. Katariina ei kuitenkaan pääse äitiyden onnesta nauttimaan vaan vastasyntyneet viedään saman tien pois julman Elisabethin tahdosta.

"Vaikka silmäni olivat kyynelissä, minun oli torjuttava tunteeni ja suojeltava itseäni, oltava varovainen, sillä minun lapseni eivät olleet minun lapsiani, he olivat kaikkien muiden kuin minun, kokonaisen suuren Venäjän lapsia. Minä olin vain heidät synnyttänyt." (s. 424)

Katariina elää jatkuvassa pelossa ja kauhun ilmapiirissä. Aina on oltava salaovi, pakotie pois uhkaavasta hovista. Oma henki on hiuskarvan varassa juonittelujen ja ailahtelevan itsevaltiaan Elisabetin valtakunnassa. Elisabeth itse valvoo yöt ja nukkuu aamupäivät, sillä valta on niin houkuttelevaa, että oma selusta pitää turvata. Huolimatta lamaannuttavasta ilmapiiristä ja rajatusta elinpiiristä kokemattomasta ja pelokkaasta tytöstä kasvaa lopulta älykäs ja rohkea nainen, joka kaappaa vallan itselleen.

Hirvisaaren Minä, Katariina oli erittäin voimakas lukukokemus ja jo keväällä kiinnostukseni heräsi Katariina Suureen, kun Mosterin Hylky romaanissa (Avain, 2011), pääsin kurkistamaan vanhenevan keisarinnan elämään rakastajansa Platon Zubovin kanssa. Myös Hirvisaaren vanheneva keisarinna on todentuntuisesti ja taidokkaasti kuvattu. Katariina pohtii omaa hallitsijuuttaan ja kertoo suorasanaisesti rakkauksistaan ja vilkkaasta seksielämästään, vaikka Leonin korvat kuumottavatkin. Olen lukenut aikaisemmin Laila Hirvisaarelta upean Sonja-sarjan, jossa pääsin historialliselle aikamatkalle keisarillisen perheen Romanovin hoviin. Hirvisaaren historialliset romaanit ovat suomalaisten ikisuosikkeja ja hänen teoksiaan on myyty jo huikeat yli neljä miljoonaa kappaletta.

Minä, Katariinasta voi lukea myös Marjaana Roposen arvion Aamulehdestä.