Ihania ja koskettavia hetkiä kirjamessuilla

Katja, Sara, Vappu ja Leena

Sofi Oksanen

Liza Marklund signeeraamassa

Leena Krohn

Terhi Rannelan ja Hellevi Salmisen kanssa

Oma kirja varsin järeässä seurassa

Viimeiset kolme päivää olen viettänyt ja viihtynyt Helsingin kirjamessuilla. Perjantaina messupäiväni alkoi bloggari- kirjailija- ja tutkijakollegoiden tapaamisella. Kirjabloggarit Katja Jalkanen ja Leena Lumi olivat kahvilassa, jonne suunnistin Montgomery-tutkija Vappu Kannaksen kanssa. Kaikkia meitä yhdistää bloggaaminen ja L. M. Montgomery. Tyttökirjat nousivatkin puheenaiheeksemme muun muuassa. Leenan "lumimies" otti meistä tämän onnistuneen valokuvan. Kiitos siitä! Pejantaina en juurikaan päässyt kirjoja tapaamaan vaan päivä jatkui muiden tuttujen ja bloggareiden tapaamisella.

Lauantaina ehdoton tärppini oli kuunnella dekkaristi Liza Marklundin haastattelu, joka olikin todella välitön ja hauska. Marklund jopa lauloi meille yleisölle Lyckliga gatan-laulua, jonka mukaan hänen uusin kirjansa Annika Bengtzon dekkari, Ajojahti on saanut nimensä. Ajojahti kuulostaa aika rajulta kirjalta, mutta vastapainona luin lauantaiyönä hänen Vastalauseita-kolumnikirjaansa. Kirjailijan suosikkityttökirjoja lapsuudessa olivat Neiti Etsivät. Niinpä! Lizan haastattelun jälkeen omistin aikani kirjoille ja tein mm. ihania tyttökirjalöytöjä. Niistä teen vielä oman erillisen postauksen.

Tänään sunnuntaina tapasin taas paljon tuttuja ja kuuntelin kirjailijoiden haastatteluja. Takauma-lavalla kirjailijat haastattelivat kollegoitaan Suomen Kirjailijaliiton järjestämänä. Koskettavin hetki oli, kun Terhi Rannela haastatteli pitkän linjan nuortenkirjailijaa Hellevi Salmista, joka julkaisi esikoiskirjansa Baby vain 19-vuotiaana vuonna 1962. Tänä vuonna Helleviltä on ilmestynyt nuortenromaani Hello, I Love You (Otava), josta kirjailija luki meille otteen. Haastattelu oli todella hieno ja niin yleisöllä kuin kirjailijoilla oli tippa linssissä. Hellevi on tehnyt uraauurtava työtä kotimaisessa nuortenkirjallisuudessamme ja kirjoittanut hyvin radikaaleista aiheista, jotka ovat nykyäänkin edelleen ajankohtaisia. Minulla oli kunnia päästä Terhin ja Hellevin kanssa samaan valokuvaan.

Jatkoin kirjailijahaastattelujen kuuntelemista myöhemmin, kun Kaari Utrio haastatteli Sofi Oksasta ja Rosa Liksomia. Aiheena oli kirjan markkinointi ja sen vaikeus. Haastattelu oli hyvin hauska ja ideoita lenteli suuntaan jos toiseen. Kirjailijoiden täytyy nykypäivänä hoitaa itse oman kirjansa markkinointi ja Liksom oli aloittanut tämän homman vasta Hytti nro 6-romaanin ilmestymisen jälkeen, vaikka kirjailijanura onkin kestänyt melkein kolmekymmentä vuotta. Kirjoittaminen ja luovuus eivät riitä, vaan markkinointi on osa kirjailijan työtä. Ongelmallisena kirjailijat pitivät sitä, että perä- ja syrjäkylissä kirjakauppoja ei ole edes tarjolla ja kirjan ostaminen on hankalaa, koska kaikki eivät osaa käyttää nettikirjakauppoja. Miten saada kaikille kirjoja edes tarjolle Suomessa? Yhtenä ideana esitettiin esimerkiksi R-kioskeja, kyläkauppoja ja huoltoasemia, jotka ottaisivat kirjoja myyntiin.

Leena Krohnia haastatteli taas Tiina Raevaara ekologisista teemoista. Krohn on internetin käyttäjänä edelläkävijä, sillä hän käytti sitä ennen kuin internet varsinaisesti tuli yleiseen käyttöön. Somessa kirjailijaa ei kuitenkaan näy. Krohn pitää ihmistä parvieläimenä ja hän perusteli sen hyvin ja muutenkin puhui viisaita. Hän käsittelee monissa kirjoissaan teknologian ja ihmisen välistä suhdetta ja pitää sitä luonnollisena kuulumisena evoluutioon. Samantyyppisistä aiheista jatkoin ystäväni kanssa, jonka tapasin kirjamessujen jälkeen. Tai hänkin puhui viisaita ja minä kuuntelin.

Valitettavasti kaikki ottamani valokuvat eivät oikein onnistuneet, joten harkitsen vakavasti valokuvaamisen peruskurssia. Hieno kokemus oli kuitenkin nähdä oma kirja muiden kirjojen joukossa. Jonkilainen uusi ideakin alkoi kyteä mielessä antoisien kirjamessujen aikana...

p.s. Tiesittehän, että kirjailijat tosiaan kuuntelevat julkisissa kulkuvälineissä ihmisten keskusteluja ja niistä seuraa jotain omiin kirjoihin. Tämä tuli ilmi ainakin Hellevin haastattelussa.

Leena Krohn: Datura tai harha jonka jokainen näkee

Oletteko koskaan leikkineet ajatuksella, kun lähdette jonnekin, pysähdytte ja palaatte takaisin hakemaan jotain uhohtunutta ja jatkatte uudestaan matkaa, niin "toinen minänne" meneekin edellä samaa määränpäätä kohti, mutta sitä aikaa ennen pysähtymistä? Usein mietin oliko tarkoituskin pysähtyä ja mennä vasta viisi minuuttia myöhemmin ja välttää jokin vaaratilanne autolla ajaessa, jonka olisi kohdannut alkuperäisessä ajassa... En ole itse nauttinut daturaa siis hullunruohoa, vaikka tällaisia tässä pohdiskelen. Kirjan päähenkilö kylläkin ottaa sitä päivittäin ja se saa hänet kokemaan aistiharhoja vai toisenlaisia todellisuus-havaintoja? Päähenkilö on nimetön toimistussihteeri, joka toimittaa lehteä Uutta Anomalistia epätavallisista ja selittämättömistä ilmiöistä. Työssään hän kohtaa ja haastattelee erikoisia ihmisiä, äänien herrasta ja kallonporaajista vampyyreihin. Ajanmieheksi kutsumalla henkilöllä on kiinnostava teoria ajan kulumisesta, joka onkin illuusio (lyhennelty hieman).

"Aikahan merkitsee meille juuri sitä, että kulkeudumme, kiidämme tai ryömimme aina samaan suuntaan, jota nimitämme tulevaisuudeksi. Me jätämme joka hetki menneisyyttä taaksemme, paikkaan, johon emme voi palata. Mutta jos - olisi toinenkin aikaulottuvuus, voisimme myös edetä diagonaalisesti..." (130s.)

"Voisimme astahtaa sivulle, kun meitä uhkaa jokin epämieluisa tapahtuma..." (130s.)

"...voisimme tarpeen tullen perääntyä, maleksia, oleskella paikoillamme tai rynnätä eteenpäin.. Saattaisimme jossain määrin valita menneisyytemme, sillä informaatio voisi kulkea tulevaisuudesta menneisyyteen." (130-131s.)

Päähenkilö toteaa lopuksi: "Alku tosin on kaukana, mutta loppu on aina lähellä. Sitä aika merkitsee, ihmiselle." (132s.)

Päähenkilö, joka siis on riippuvainen vaarallisesta Datura-rohdosta, kokee myös tilanteita, joka saa miettimään mikä onkaan harhaa tai totta, tai eri todellisuutta. Hän menee tuttuun kukkakauppaansa, jonka omistaja onkin vaihtunut ja kukkakaupassa syntyy absurdi tappelutilanne. Myöhemmin palatessaan kauppaan vanha omistaja onkin edelleen siellä töissä ja mitään kaaosta ei ole ikinä tapahtunutkaan? Unethan ovat mielestäni vaikuttavia todellisuuskokemuksineen ja niistä on vaikea välillä päästä hereille ja on pitänyt ihan tarkistaa, että miten se "todellisuus" menikään... Ja korostan vieläkin, että en ole itse nauttinut mitään daturaa.

Leena Krohn kirjoittaa niin kiehtovasti, eleettömän yksinkertaisesti, vaikuttavia sanoja, joiden takana on niin paljon merkityksiä - ei voi muuta kuin ajatella ja taas ajatella. Aikasemmassa merkinnässäni kirjoitin Krohnin hienosta Tainaron-teoksesta, jolloin tutustuin hänen tekstiinsä ensimmäisen kerran. Tulevaisuudessa, kun siis etenen lineaarisesti aikajatkumolla aion lukea Krohnin teoksia lisää ehdottomasti, mutta en heti kaikkia kerralla. Tarvitsen aikaa sulatteluun ja pohdiskeluun. Krohnin tekstinäytteitä hänen kirjoistaan löytyy hänen omilta kotisivuiltaan http://www.kaapeli.fi/krohn/ Kiinnostavaa, että Krohn kuvailee itseään daturan kasvattajaksi...

Leena Krohn: Tainaron

Luin aluksi Krohnin kirjaa Tainaron. Postia toisesta kaupungista (2006) hiukan pintapuolisesti ja hyppelehtien, koska minulla oli kiire lähettää se lahjaksi. Halusin kuitenkin tietää, millainen tämä maailmallakin kehuttu fantasia-teos on. Teksti ja sen kaunis kieli alkoi kiehtoa yhä enemmän minua ja syvennyin Tainaronin erikoiseen "ötököiden" maailmaan. Itse en ole mitenkään erityisesti hyönteisten ystävä, mutta Tainaronin Jäärä, äiti-kuningatar, Outojen holhooja, Mittari ym. ovat koskettavia hyönteistyyppejä ja heidän kokemuksiaan voi rinnastaa meihin ihmisiin. Tainaron muodostuu 30 kirjeestä, joiden kirjoittaja ja kirjeiden vastaanottaja jäävät arvoituksellisiksi (ihmis)hahmoiksi. Kirjoittaja on tullut joskus Tainaroniin ja kuvailee kirjeissään kaupunkia ja tarkkailee ihmetellen sen elämää. Alkuperäinen teos on ilmestynyt vuonna 1985 ja siitä puuttuvat kirjeet Dayma ja Sielunkellot. Vuoden 2006 painoksessa on myös kuvitus mukana.

Kirja on ohut ja sen lukee nopeasti. Kirjeitä ei tarvitse lukea järjestyksessä ja niitä voi lukea useammankin kerran. Ne voivat avautua aina uudella tavalla kuten huomasin toista kertaa lukiessani. Jokainen voi tulkita kirjan teemoja omalla tavallaan, mutta ne käsittelevät elämää, kuolemaa, rakkautta, pelkoa, ystävyyttä ja ehkä sitä suurinta kysymystä kuka minä olen, mikä on elämäni tarkoitus. Kirjallisuuden tutkijat varmasti analysoivat tätä teosta minuuden, identiteetin etsimisen tai hajoamisen näkökulmista, mutta tekstissä riittää pohtimista itse kullekin. Tainaronissa on jotain, joka kolahtaa minuun ja se on tunnelmaltaan mielestäni surullinen, mutta juuri oikealla tavalla:

"Silloin näin, etten ollut koskaan tuntenut häntä enkä ollut koskaan edes halunnut oppia tuntemaan. Ja sitä mukaa kuin hän kasvoi, hän kävi yhä ohuemmaksi ja epäselvemmäksi, hänen hahmonsa liukeni rapukäytävän hämärään eikä hänellä ollut enää muotoa eikä massaa." (s.130)

"Mutta äkkiä näin hänen silmistään tulvahtavan jotain, mikä roiskui lattialle ja seinille kastellen kaikki vaatteeni. Hän ei enää katsonut minuun ja nousin ja lähdin huoneesta märkänä kuningattaren kyynelistä." (s.28)