Tukholmassa - kirjakauppoja ja vanhakaupungin idylliä

Olen palannut takaisin Tukholman reissultani, joka alkumatkaltaan olikin hyvin myrskyisä. Ensimmäistä kertaa elämässäni tulin merisairaaksi. Meno oli hurjaa, mutta onneksi meren aallot tyyntyivät, kun lähestyimme Ruotsin rannikkoa. Tukholmassa aurinko pilkahteli ja vanhakaupungin tunnelma sulki syliinsä unettoman yön jälkeen.

Tukholmassa on useita Akademibokhandeln-kirjakauppoja. Kävin kahdessa niistä, joista toinen on ostoskadun varrella Drottninggatanilla ja toinen Sergelin torin läheisyydessä. Kirja-ale oli jo alkanut, mutta tällä kertaa mukaani ei tarttunut kirjoja vaan hankin ensi vuodelle kalenterin - Kungafamiljen kalender 2012. Myönnän, että olisin halunnut saada kruununprinsessa Victoriasta uutuuskirjan, mutta tarjolla oli vain yksi Vårt bröllop, joka oli hiukan vielä tyyris. Adlibriksestä kirjaa on myös saatavilla.

Olin saanut ennen matkaani Hannelelta kirjakauppavinkkejä ja kävin Viklands Boklåda nimisessä antikvariaatissa. Se sijaitsee Gamla stanissa (vanhakaupungissa) osoitteessa Kindstugan 6. Antikvariaatti on keskittynyt kaunokirjallisuuteen ja sieltä löytyy sekä ruotsinkielistä että englanninkielistä kirjallisuutta.

Ystävällinen antikvariaatin omistaja Linda Wikland kertoi, että hän on pitänyt kauppaa parisen vuotta. Vanhakaupungissa ei juurikaan ole muita antikvariaatteja. Lähellä on kirpputori Eddies loppis, jossa myydään vanhoja kirjoja, mutta valitettavasti se oli eilen kiinni. Ensi kesänä viimeistään menen ilman muuta uudestaan ja ehkä ehdin sillä kerralla käymään myös English Bookshopissa.

Ilman kirjoja en kuitenkaan jäänyt tältäkään matkalta vaan löysin antikvariaatista ihania ruotsalaisia tyttökirjoja; suosikkisarjoistani Martha Sandwall-Bergströmin Gulla-kirjoja ja Merri Vikin Lottia. Olen käynyt läpi tämän vuoden lukemisiani, kun vuosi lähestyy loppuaan. Kaunokirjallisuuden puolelta, puolet lukemistani kirjoista on lasten- ja nuortenkirjallisuutta, ja ne kallistuvat vahvasti tyttökirjojen suuntaan (ei varmaan yllätä teitä!). Tieto- ja tutkimuskirjallisuutta en ole niinkään listannut ylös, mutta teen tässä samalla uudenvuodenlupauksen. Lupaan ensi vuonna kirjata ylös kaikki lukemani kirjat ja julkaisut paperiseen lukupäiväkirjaani! Onnellista ja Uutta lukuvuotta 2012 teille kaikille!

Liza Marklund: Panttivanki

Joulu sujui joutuisasti tyttökirjaklassikon ja dekkarin parissa. Salaisen puutarhan lisäksi syvennyin uusimpaan Liza Marklundin Panttivanki (Otava, 2011) jännäriin. Se on yhdeksäs osa Annika Bengtzon-sarjassa. Olen seurannut Annikan vaiheita siinä missä Kay Scarpetankin, vaikka viimeksi mainitussa sarjassa olenkin jäljessä parin kirjan verran. Annika Bentgzon on toimittaja, joka kirjoittaa rikosuutisia iltapäivälehti Kvällspresseniin ja sotkeutuu tutkimuksissaan yleensä itsekin mukaan jännittäviin tapahtumiin. Annika on rohkea, älykäs, omapäinen ja hankalakin persoona. Hän toimii yleensä yksin ja yhteistyö kolleegoiden kanssa ei aina ota sujuakseen. Ristiriitoja riittää myös Annikan henkilökohtaisessa elämässä; perheen ja työn yhteensovittaminen, aviomiehen petturuus, ongelmallinen äiti-tytär suhde sekä ystävien kavaluus. Menneisyyden traagiset tapahtumat ovat jättäneet jälkensä Annikaan.

Sarjan ensimmäinen osa Uutispommi (2000) aloitti Annika-sarjan, jossa hän on naimisissa Thomasin kanssa ja heillä on kaksi lasta. Seuraavat kirjat Studio Sex (2001) ja Paratiisi (2001) menevätkin ajassa taaksepäin ja kertovat 24-vuotiaan Annikan toimittajan uran alkuvaiheista Kvällpressenissä. Studio Sex-kirjaa pidän yhtenä parhaimmista Annika Bentgtzon-sarjassa ja suosittelen siitä aloittamaan, jos ei ole aikaisemmin lukenut Marklundin dekkareita. Viimeisimmässä kirjassa Panttivanki Annika on 37-vuotias ja hän on palannut taas yhteen Thomasin kanssa. Thomas kidnapataan konferenssimatkalla Afrikassa, ja kirja keskittyykin Annikan kotiin, puhelimen päivystämiseen ja panttivankineuvotteluihin. Thomasin näkökulma kulkee koko ajan rinnalla tapahtumissa ja lopulta ne huipentuvat Thomasin pelastamisyrityksiin. Sivujuonteena kirjassa on naisten murhat Tukholmassa.

Panttivanki on toiminnallinen, jännittävä ja hyytävän hyvä dekkari. Se on myös raaka, ja taisin nähdä vähän painajaistakin, mutta osaltaan siihen vaikutti, että luin myös Studio Sexiä uudestaan. Panttivangista voi aloittaa myös tutustumisen Annika Bengtzonin vauhdikkaaseen toimittajan elämään. Sarjan taso on vaihdellut ja joskus tapahtumat ovat täysin yliampuvia kuten Elinkautisessa (2007), jonka jälkeen ajattelin, että nyt riittää. Parin vuoden tauko teki kuitenkin hyvää ja Paikka auringossa (2008) oli jo tasoltaan parempi.

Kirjailija Liza Marklund (s.1962) on toiselta ammatiltaan toimittaja ja kokemus kiireisestä ja hektisestä uutistyöstä näkyy asiantuntemuksena hänen kirjoissaan. Panttivangissa tulevat jo nykypäivän tiedonlähteet mukaan kuten sosiaalinen media, blogit ja facebook. Muistan joskus lukeneeni jostain sarjan osasta, kun Annika tallensi hotmail-sähköpostiinsa kaikki tärkeät ja arkaluontoiset tiedostonsa, jotta ne säilyisivät ja hän voisi päästä käsiksi niihin, mistä päin maailmaa tahansa. Marklund käsittelee kirjoissaan paljon yhteiskunnallisia ja globaaleja asioita, ja erityisesti naisiin kohdistuvaa väkivalta on monissa kirjoissa aiheena. Uusimman kirjan suomennoksesta vastaavat kaksi henkilöä Päivi Kivelä ja Kari Koski. Ilmeisesti suositut Annika Bengztson-kirjat ilmestynevät aina samoihin aikoihin sekä Suomessa että Ruotsissa. Erikoista kirjojen kansikuvissa on, että niissä on aina kirjailijan itsensä kuva.

Panttivankia on luettu myös Nenä kirjassa-blogissa. Minä suuntaan nyt kohti Tukholmaa, mutta en Annikan kotikulmille vaan Gamla stania kohti.

Joulun kirja - Frances Hodgson Burnett: Salainen puutarha

Synttäritoiveeni toteutui ja aamuni alkoi tällä ihanalla kirjalahjalla! Tutusta klassikosta Salainen puutarha (2011, Egmont/Kirjalito) on ilmestynyt uusi suomennos ja kuvitettu painos. Aikaisempi suomennos oli Toini Swanin käsialaa ja uuden painoksen on suomentanut Emilia Numminen. Kirjassa on todella upea kuvitus, josta vastaa Inga Moore. Vaikka Salainen puutarha (The Secret Garden, 1911) on enemmän kevään kirja, niin kyllä tämäkin sopii Jouluun. Aion lukea kirjaa yhdessä perheeni kanssa joulun pyhät, ja ensimmäinen luku on jo luettu. Paksuutta kirjalla toki on, mutta kauniit piirroskuvat keventävät lukemista.

Salaisen puutarhan tarina on usealle tuttu. Se kertoo orvosta Marysta, joka muuttaa Intiasta Englantiin setänsä luokse. Kartanossa nummien keskellä yksinäinen Mary löytää sedän lukitseman salaisen puutarhan. Mary ystävystyy eläinrakkaan Dickonin ja terveydeltään heikon Colinin kanssa. Ihmeellinen puutarha, eläin- ja luontokuvaukset, salaisuuksien ilmapiiri, vanhan ajan tunnelma sekä kasvukertomus ystävyydestä tekee kirjasta ajattoman klassikon. Vaikka Salaista puutarhaa pidetään tyttökirjana, niin ilman muuta se on lastenkirjaklassikko, joka sopii kaikille iästä ja sukupuolesta riippumatta.

Lopuksi toivotan teille kaikille lukijoilleni hyvää ja kirjaisaa joulua!

Sylvia Plathin runoja

Eilen sain kauan kaipaamani runokirjan Sylvia Plathin Sanantuojat (Otava, 1997), jonka on suomentanut Marja-Leena Mikkola. Alkuperäiseltä nimeltään Collected Poems ilmestyi Plathin kuoleman jälkeen 1981 ja se sai postuumisti Pulitzer-palkinnon. Omistan myös englanninkielisen Plathin Ariel-kokoelman (1965/1988), mutta olen aina pitänyt enemmän runojen lukemisesta omalla äidinkielelläni. Pääsen helpommin runojen tunnelmaan sisään ja sanat ovat tuttuja ja ymmärrettävämpiä. Plathin runojen lukeminen ja kuvakielen avautuminen on toisaalta haastavaa. Mikkolan esipuheessa on avattu Plathin runouden teemoja ja kuvakieltä, mikä helpottaa runojen tulkitsemista.

Sanantuojat-kokoelma on entuudestaan tuttu minulle, koska olen joskus kirjallisuusopinnoissani analysoinnut siitä Plathin yhtä runoa. Ikävästi vain lyriikan analyysini on tuhoutunut kokonaan tietokoneen hajoamisen myötä ja kun en silloin ottanut kuin vain yhden printtiversion! Runo, joka teki minuun vaikutuksen ja tekee edelleen on Kolme naista. Runo kolmelle äänelle. Se on draamaruno, näytelmälliseen muotoon kirjoitettu runo, joka esitettiin BBC:ssä samana vuonna kuin ilmestyi 1962. Runon miljöönä on synnytyssairaala ja sen lähistö. Runo on jaettu kolmeen ääneen - Vaimon, Sihteerin ja Tytön. Äänet käyvät monologeissaan tuntemuksiaan ja ajatuksiaan syntymästä. Teemoina ovat myös keskenmeno, kuolema ja adoptio. Runo on pitkä, noin parisenkymmentä sivua.

Näyte Sihteerin äänestä:

"Istuessani teen kuolemaa. Menetän yhden ulottuvuuden.
Junat jyskyttävät korvissani, lähtöjä, lähtöjä!
Ajan hopeinen raide tyhjenee kaukaisuuteen,
valkoinen taivas tyhjenee lupauksestaan, kuin kuppi.
Nämä ovat jalkani, nämä koneelliset kaiut.
Tap, tap, tap terästapit. Minut havaitaan kevyeksi." (66)

Naiset, Plath näki hyvin haavoittuvina ja altiina hyökkäyksille. Synnytys on aina kärsimyksen ja kuoleman kumppani. Vain lapsissa on toivoa, ja lapsella on kirkas tietoisuus, joita eivät tahraa aikuisten pelot, kuvitelmat tai syyllisyys. Plathin runoutta hallitsee keskeisesti kuoleman teema, ja traagisen kuolemansa jälkeen hän (1932-63) nousi klassikon asemaan. Mikkola kuitenkin kritisoi näkökulmia, jotka pelkästään korostavat hänen itsemurhaa ja elämäkerrallista tunnustusrunoutta. Runous on kautta aikojen lähtenyt henkilökohtaisesta kokemuksesta. Plath käyttää kokemusaineistoaan kuvalliselle ja teemalliselle kehittelylle ja hänen paljastuksensa tapahtuvat fantasian ja myytin alueella. Kirjailija itse määritteli oman runoutensa elämää antavaksi voimaksi, jolla juuri on kosketus maailman kauhistuttaviin realiteetteihin.

Olen lukenut runoja nyt uudestaan ja vaikka monet niistä ovat hyvin tummasävyisiä, niin samalla niissä on jotain hyvin vahvaa ja voimaannuttavaa. Ja mikä parasta, nyt voin palata niihin aina uudelleen.

Näyte Vaimon äänestä:

"Mikä on se joka sinkoaa meille näitä viattomia sieluja? Katso miten uupuneita he ovat, miten litistettyinä he makaavat verhoilluissa kätkyeissään, ranteissaan nimet, pienet hopeiset voitonmerkit, joita varten he ovat saapuneet niin kaukaa.
Joillakin on paksut mustat hiukset, jotkut ovat kaljuja. Heidän ihonvärinsä on ruusuinen tai kellertävä, ruskea tai punainen; he alkavat muistaa erilaisuutensa.
Minä luulen, että heidät on tehty vedestä; heillä ei ole ilmettä.
Heidän piirteensä nukkuvat, niin kuin valo tyynessä vedessä. He ovat todellisia munkkeja ja nunnia yhdenmukaisissa asuissaan.
Näen heidän satavan maailman ylle kuin tähdet - Intian, Afrikan, Amerikan ylle satavat nämä ihmeet, nämä puhtaat pienet kuvat. He tuoksuvat maidolta. Heidän jalkapohjansa ovat koskemattomat. He ovat ilmassa-kävelijöitä." (75-76)

Rajoja rikkova Siiri Enorannan Gisellen kuolema

Varoitus tämä teksti sisältää juonipaljastuksia! Yritän kirjoittaa kirjoista yleensä paljastamatta liikaa, mutta tässä tapauksessa haluan puhua kirjan sisällöstä. Miksi? Koska kirja on hyvin hämmentävä lukukokemus, ainakin minulle. Toiseksi, koska kirjan aihe on rankka. Kolmanneksi, koska kirjan luokitus on ristiriitainen. Se on suunnattu nuorille, nuorille aikuisille sekä aikuisille. Kirjaa kuvaillaan avainsanoilla nuortenkirjallisuus, nuorten aikuisten kirjat, erilaisuus, tytöt, kotiinpaluu, ahdistus, mielenterveys, nuoret, tapaturmat, tanssijat, sisarukset. Lisäisin ilman muuta yhdeksi avainsanaksi - insesti.

Enpä löytänyt kovin montaa kirjaa, joita olisi kuvailtu sanoilla nuortenkirjallisuus ja insesti, tehdessäni hakua tietokannoista. Seksuaalinen hyväksikäyttö ja nuortenkirjallisuus hakusanoilla tuli muutama teos enemmän ja yksi niistä on Marika Uskalin Hopeanorsu (2004). Vaikka Gisellen kuolema (2011, Robustos) käsittelee insestiä, kyseessä ei ole kuitenkaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Se kertoo veljen ja sisaren rakkaudesta, joka johtaa lopulta seksuaaliseen tekoon.

Joelin sisar Linnea palaa kotiin kahdeksan vuoden jälkeen. Tyttö on seitsemänvuotiaana lähetetty Inga-tädin balettikouluun Ruotsiin. Linnea on lahjakas balettitanssija, jonka ura teini-ikäisenä dramaattisesti päättyy tapaturman vuoksi. Perhe on tavannut vain harvakseltaan Linneaa, kesä- ja joululomilla. Vanhemmat ovat etäisiä eivätkä osaa puhua kotiin palanneen tyttärensä kanssa. Isä on kärsinyt ajoittain masennuksesta ja äiti on nostanut tyttärensä palvovalle jalustalle. Linnea on vieras ja muukalainen omassa perheessään. Linnean polven hajoamisen myötä on hajonnut hänen unelmansa ja hänen identiteettinsä. Kolme vuotta vanhempi isoveli Joel saa vähitellen yhteyden sisareensa, mutta läheinen suhde ylittääkin lopulta sisarusrakkauden rajan.

Gisellen kuolema kerrotaan suurelta osin veljen Joelin näkökulmasta. Joel tarkkailee sisartaan, ja sisaresta tulee tavallaan veljen katseen objekti. Lopussa päästään myös onneksi kurkistamaan Linnean pään sisään. Kerronta on hyvin kaunista, lyyristä ja mukaansatempaavaa. Kirjaan jää koukkuun ja sen lukee kertaheitolla. Muita koukkuun jääneitä minun lisäkseni ovat Jenni, Salla ja Rouva Huu. Tarina on julmalla tavalla kaunis. Lukijana voin ennakoida vihjeiden perusteella, mitä tulee tapahtumaan, mutta samalla moraalikoodini hokee koko ajan tämä on väärin, tämä on väärin! Jälkimakuna teoksesta jäi jonkin verran epämiellyttävä olo.

Nuortenkirjallisuuden tabuja on ravisteltu tänä vuonna melkoisen paljon. Kohua on herättänyt Finland Junior-palkinnon saanut Valoa valoa valoa lesbo- ja itsemurhateemoillaan. Gisellen kuolemassa sivutaan insestin lisäksi nuorten juomista ja pilven polttamista. Milloin ravistellaan kaikkivoipaista äitimyyttiä? Perinteiseen tapaan tässäkin kirjassa äidistä tehdään se syyllinen ja syntipukki. Onhan äiti hylännyt lapsensa, kun lähetti tyttärensä pois, ja sisarukset kasvoivat sen takia vinoon.

Gisellen kuolema rikkoo nuorten- ja aikuisten kirjallisuuden genrerajoja, koska se on luokiteltu kumpaakin lajityyppiin. Kirja on myös Runeberg-palkintoehdokkaana aikuisten romaanien rinnalla, ja ansaitusti. Enoranta kirjoittaa todella vahvasti ja puhuttelevasti. Kovin nuorille tai herkille lukijoille en kirjaa suosittele, mutta aikuistuville nuorille ja aikuisille. Minusta tämän teoksen lukemisen jälkeen on hyvä käydä keskustelua ajatuksista, joita kirja herättää. Itse koin lukijana olevani keskustelun tarpeessa - teidän kanssanne.

"Minä vajosin häneen, hän huokaisi minuun, eikä kukaan koskaan sitä ennen tai sen jälkeen ole, ei kukaan. Ja hän veti minua lähemmäs, minua, lähemmäs, ja minä sekoituin häneen kunnes ei ollut mitään mistä päätellä missä aloimme ja lopuimme, me lauloimme samaa laulua Linneajoel Joellinnea. Me olimme samaa verta." (s. 121)

Pieni merenneito, Kaunokki ja peto ja muita iltasatuja

Satujen maailmassa eletään vieläkin, kun tein tänään huikean löydön tutulta kotikirppikseltäni. En voinut uskoa silmiäni, kun kirja sattui käteeni. Hauska satukirja kuuluu myös lapsuuteni nostalgisiin lukumuistoihin. Luin näitä satuja mummini luona ja samalla lailla kirjasta puuttui taas sivuja ja etukansi kuten aikaisemmassa postauksessani Kotiopettajattaren romaani-sarjakuvasta. Pitää varmaan äidiltäni kysyä, minne ne sivut oikein kuluivat ja haihtuivat, kun minulle jäi vain rippeet. Vahinko kuitenkin korjattu! Esittelen muutaman sadun kirjasta, mutta en analysoi niitä sen enempää. Jos joku tietää hyvän kirjan satujen tutkimisesta, niin vinkatkaa!

Hauska satukirja on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1921 ja siitä on otettu useita painoksia, viimeisin painos on vuodelta 1975. Sadut on suomentanut englantilaisesta kokoelmasta Tyyni Tuulio (Tyyni Haapanen-Tallgren). Ainoastaan Pieni merenneito on toisen kääntäjän käsialaa eli Maila Talvion. Tyyni Tuulio ( 1892-1991) on suomentanut useita merkittäviä maailmankirjallisuuden käännöksiä sekä kirjoittanut myös tyttökirjoja. Hauska satukirja sisältää yhteensä kahdeksantoista maailmankuulua satua. Satukirjailijoina ovat mm. Hans Christian Andersen, Charles Perrault ja Grimmin veljekset. Lisäksi mukana on englantilaisia tunnettuja kansansatuja. Kirja sisältää upean kuvituksen, mutta kuvituksesta ei ole sen tarkempaa tietoa.

Illalla luin pitkästä aikaa Kaunokki ja peto-sadun, jonka on kirjoittanut ranskalainen kirjailija Rouva de Beaumont eli Jeanne-Marie Le Prince de Beaumont (1711-1780). Sadulla on toinenkin kirjoittaja, mutta Rouva Beaumontia pidetään sadun tekijänä, koska hänen versionsa Beauty and the Beast sadusta on yleisesti tunnettu klassikko. Kaunotar ja hirvio tarina on tuttu varmaan jokaiselle, ja sadusta on tehty useita elokuvaversioita. Kirjan taidekuva on aivan upea ja peto makaa siinä kuolleena suruun. Nyyh!

Tanskalainen Hans Christian Andersen kirjoitti sadun Pieni merenneito (Den lille havfrue) 1836. Tätä satua muistan lukeneeni monta kertaa satukirjasta ja mieleeni on jäänyt sadun julmuus ja surullisuus. Satu ei loppunut onnellisesti, kun pieni vedenneito ei saanutkaan prinssiään, jota rakasti yli kaiken. Merenneito luopuu kaikesta hänen vuokseen; kodistaan, pyrstöstään ja kielestäänkin, jonka noita leikkaa poikki. Merenneidolla ei ole ääntä enää, käveleminen tuottaa tuskaa joka askeleella ja uudet jalat tihkuvat verta. Kun prinssi rakastaakin toista, niin pelastuakseen varmalta kuolemalta ja meren vaahdoksi muuttumiselta, mereneidon pitäisi tappaa prinssi iskemällä puukko tämän sydämeen. Mutta hän on valmis kuolemaankin prinssin puolesta ja luopumaan unelmastaan - ihmisen kuolemattomasta sielusta. Pieni merenneito on julma satu jopa raaka, mutta samalla se on hyvin kaunis. Eikä se loppunutkaan niin onnettomasti kuin muistin!

Olipa kerran pikku pikku muija, joka asui pikku pikku talossa pikku pikku kylässä. Tämä Pikku pikku-satu naurattaa minua edelleenkin ja se on yksi suosikeistani. Satukirjan mukaan tämä on englantilainen kansansatu. Elsa Beskow on myös kirjoittanut sadun Pikku pikku eukosta (1897), jota en ole lukenut, joten en osaa verrata niitä. Huomenillalla luenkin seuraavaksi Andersenin Villijoutsenet, jota en muista ollenkaan. Olisikohan ne sivut puuttuneet kokonaan tai sitten osittain? Nyt riittää satuileminen tänne vähäksi aikaa ja yritän jossain vaiheessa palata takaisin aikuisten maailmaan. Mutta ensin ehkä yksi nuortenkirja...

Suomalainen satu

Tänä syksynä on tullut luettua paljon suomalaisia satuja ja mikä parasta, ei pelkästään omaksi iloksi vaan kuulijakuntana on ollut innokasta ja vastaanottavaista pientä väkeä. Satujen lukemiseeni liittyy myös hauska lukuhetki, kun kuuntelijoina on ollut lasten lisäksi aikuisia ja kerrottu satu nauratti meitä kaikkia. Satuhan on syntyisin suullisesta kansan kertomaperinteestä kansansaduista, kun aikuiset tarinoimalla viihdyttivät toisiaan illanistujaisissa. Varsinainen lastenkirjallisuus ja lasten satuperinne syntyi 1800-luvulla.

Mutta mikä satu oikein on? Ja mistä suomalainen satu kertoo? Näihin kysymyksiin vastaa Kaarina Kolun toimittama Suomalainen satu (BTJ, 2010), joka esittelee laajasti suomalaista satukirjallisuutemme historiaa. Teos on ilmestynyt kahdessa osassa; Suomalainen satu 1: kehityslinjoja ja kehittäjiä ja Suomalainen satu 2: perinteitä ja moni-ilmeisyyttä. Historiallinen kartoitus koostuu yleisartikkeleista sekä yli 30:stä kirjailijesittelystä. Teoksen ja artikkelien kirjoittajina ovat monipuolisesti lasten- ja nuortenkirjallisuuden tekemisissä olevia ammattilaisia kuten kirjailijoita, opettajia, kirjastoalan ammattilaisia, kirjavinkkareita sekä kirjallisuuden tutkijoita. Teoksessa nostetaan esille suomalaisten satuklassikoiden lisäksi myös uusia suomalaisia nykysadunkertojia.

Suomalaisesta sadusta on moneksi kuten Kaarina Kolu kirjoittaa artikkelissaan. Meillä on faabeleita (eläinsatuja), luontosatuja, kasvukertomuksia, ihmesatuja, taidesatuja, seikkailusatuja, kauhusatuja, utopioita, lyyrisiä, filosofisia ja didaktisia satuja. Kivilaakson mukaan kaunokirjallinen satu on vähitellen kehittynyt kansansatujen ja ihmesatujen pohjalta. Kansallisromantiikan aikana suomalaisia kansansatuja kerättiin, ja Eero Salmelainen toimitti satuantologian Suomen kansan satuja ja tarinoita (1852-66). Suomalainen satu on osa myös kansainvälistä satuperinnettä ja Suomeen levisi samoihin aikoihin käännöksiä Grimmin saduista sekä Tuhannen ja yhden yön saduista. Zacharias Topelius on varhaisin merkittävin satukirjailijamme, joka vaikutti suomalaiseen lastenkirjallisuuteen ja sen kohoamiseen kansainväliselle tasolle.

Saduilla on aina ollut myös kasvatuksellinen ja opetuksellinen funktio. Suomalainen satu on eronnut koulujen oppikirjoista varsin myöhään. Omaheimon kiinnostavassa artikkelissa pohditaan satujen anarkismia ja yhteiskuntakriittisyyttä, joista esimerkkeinä toimivat Uppo-Nalle, Muumit ja Kiljus-tarinat. Omaheimo näkee sadut voimaannuttavina, kun luodaan uusia tarinoita sinne, missä niitä tarvitaan ja kun löydämme oman elämämme narratiivisia puolia. Tästä tulee mieleeni sadutus, jota olisin toivonut myös teoksessa käsiteltävän ellei sitten seuraavassa osassa, jos jatkoa tulee. Saduttamisessahan ideana on, että kuunnellaan, mitä lapset (tai aikuiset) kertovat vapaasti ja tarinan kerrontaa ei ohjailla millään kysymyksillä tai tehtävillä. Saduttaja kirjoittaa tarinan, sadun sanatarkasti ylös, lukee sen ja kertoja voi pyytää saduttajaa korjaamaan haluamiaan kohtia. Kertoja itse päättää, mitä ja mistä hän haluaa kertoa. Sadutusmenetelmää on sovellettu eri-ikäisten parissa.

Mistä sitten saa tietoa saduista? No, kirjastosta tietenkin. Teoksessa kerrotaan kirjaston satutunneista, jotka ovat olleet suosittuja vuosikymmenestä toiseen yleisissä kirjastoissa. Niiden avulla on myös houkuteltu lapsia ja aikuisia kirjastoon. Kaija Salonen aloitti 1950-luvulla satukortiston keräämisen Kallion kirjastossa. Hän talletti tiedon, missä kokoelmassa kukin satu on julkaistu ja kuka sen on kirjoittanut. Tätä kortistoa kartutettiin yli 40 vuoden ajan ja se palveli koko Suomea. Kortisto on nykyään viety internetiin ja Helmet-tietokannasta voi hakea satuja sadun nimellä.

Suomalainen satu - teos on todella monipuolinen ja suurehko tietopaketti ja suomalaista satuperinnettä on lähestytty erilaisista näkökulmista. Mukana on elävöittäviä ja kauniita kuvituksia esitellyistä saduista. Teos antaa hyviä satuvinkkejä tutustuttavaksi ja itselläni heräsi kiinnostus vaikka kuinka monen sadunkertojan satuihin. Seuraavaksi haluaisinkin lukea Leena Krohnin filosofisia niin sanottuja satuja tai kertomuksia. Krohn välttää teostensa lokeroimista ja vain tietylle lukijaryhmälle kuuluvaksi. Satu kuuluu kaikille! kuten teoksessa painotetaan.

Yllä oleva kuva on Nelma Sibeliuksen sadusta Katumuksen kukkanen kokoelmasta Ihmeelliset sakset (1938), kuvittajana Rudolf Koivu. Nelma Sibeliuksen, Anni Swanin sisaren satuihin olen tutustunut vasta äskettäin. Myös Katjalla oli blogissaan hieno satuhaaste ja haasteeseen osallistujien esittelemiä satuja voi käydä sieltä lukemassa. Olen lukenut ja kuunnellut paljon satuja lapsuudessani ja erityisen tärkeitä minulle ovat kummitädiltäni saadut satulautaset, jotka perustuvat Topeliuksen satuihin. Kaksi niistä on mennyt rikki, mutta ovat korjattavissa ja nyt en enää uskalla laittaa niitä seinälle. Itsenäisyyspäivänä luin Topeliuksen Koivu ja tähti - sadun pitkästä aikaa. Suomalainen satu - teoksessa todetaan, että vanhemmat lukevat ensisijaisesti lapsilleen satuja omasta lapsuudestaan ja näin sadut siirtyvät sukupolvelta toiseen.

Onko teillä joku suomalainen lempisatu, jonka haluatte kertoa seuraaville sukupolville? Minua kiinnostaa myös, oletteko joskus osallistuneet sadutukseen, kertojana tai saduttajana? Minä olen kerran saduttanut perhepiirissäni ja voisin tehdä sen uudelleenkin. Se ei ole ihan helppoa olla kuuntelijan roolissa, eikä satua saa ohjata haluamaansa suuntaan.

Amy Le Feuvre: Pieni palvelustyttö

Pieni palvelustyttö on vanha lastenkirja, jonka löysin ihan sattumalta. Antoisalla löytöretkelläni löysin myös muutaman muunkin vanhan lastenkirjan, joita esittelen täällä myöhemmin. Viehättävä kansikuva on hieman harhaanjohtava, koska oletin, että kirjassa kerrotaan isommastakin lapsijoukosta. Ilmeisesti kuvan tarkoitus on innostaa lapsia ja nuoria lukemaan. Pieni palvelustyttö (1909) kuuluu sarjaan Suomen Lasten Kirjoja, jossa on ilmestynyt reilu kymmenkunta lapsille ja nuorille suunnattua kirjaa noin sata vuotta sitten. Määrällisesti lapsille ja nuorille ei kovinkaan paljon painettu kirjoja tuolloin. Olen viime aikoina tutkimukseni puolesta selaillut Suomen kirjallisuuden vuosiluetteloita. Lasten- ja nuortenkirjat ovat luokiteltu 1900-luvun alkupuolella nimekkeellä Lasten- ja nuorison huvikirjoja aapiskirjojen ja raittiuskirjojen väliin.

Pieni Palvelustyttö (a Little Maid, 1904) muistuttaa perinteistä tyttökirjaa. Päähenkilönä on 13-vuotias Greeta, joka asuu ramman tätinsä kanssa Lontoossa vaatimattomissa oloissa. Hän huolehtii katkerasta ja ilkeästäkin tädistään ja tekee ahkerasti kotitöitä. Greeta haaveilee oikeasta palvelustytön työstä isossa talossa, jossa olisi puutarha. Tädin kuoltua tytön unelma toteutuu ja hän pääsee ystävällisten neitien palvelustytöksi maalle. Greeta on hyvin uskonnollinen ja käy sunnuntaisin säännöllisesti pyhäkoulussa. Aikuisena hän haluaisi lähetyssaarnaajaksi ja opettaa Jeesuksesta pakanoille. Tyttöä pidetään omalaatuisena ja merkillisenä, mutta aikuiset kuuntelevat hänen pieniä "saarnojaan". Loppuhuipennuksessa hän melkein uhraa oman henkensä pelastaessaan tulipalosta tärkeitä papereita.

Greeta on hyvä sekoitus Iloisen tytön Pollyannaa ja Villiruusun Rebekkaa. Herttainen ja iloinen Greeta osaa myös hienostella ja vaatteet ovat hyvin tärkeitä hänelle. Maaseudulla asuminen vaatii aluksi totuttelua kaupunkilaistytöltä. Greeta on yhtä hyväsydäminen kuin Pollyanna ja yhtä puhelias kuin Rebekka, ja tekee vaikutuksen monen ihmisen elämään. Vaikka kirjassa onkin vahva uskonnollissävytteinen sanoma, niin mukana on myös huumoriakin Greetan kommelluksissa. Pidin Greetan itsenäisyydestä ja tytön ammatillisesta tavoitteellisuudesta oman elämänsä ja tulevaisuutensa muovaajana. Loppu meni kuitenkin lopulta perinteiseen tapaan. Greeta kasvoi aikuiseksi ja tulevaisuus näytti avioliiton satamaa.

Englantilainen kotiopettajanakin toiminut kirjailija Amy Le Feuvre (1861-1929) on kirjoittanut useita kymmeniä lastenkirjoja ja kertomuksia. Niitä on aikanaan käännetty usealle eri kielelle ja suomeksi on ilmestynyt neljä teosta Pienen palvelustytön lisäksi. Guttenbergin projektista voi lukea tai ladata lukulaitteelle muutamia hänen lastenkirjojaan ilmaiseksi ja niissä näyttää olevan ihania vanhanajan kuvituksia.