Suomalainen satu

Tänä syksynä on tullut luettua paljon suomalaisia satuja ja mikä parasta, ei pelkästään omaksi iloksi vaan kuulijakuntana on ollut innokasta ja vastaanottavaista pientä väkeä. Satujen lukemiseeni liittyy myös hauska lukuhetki, kun kuuntelijoina on ollut lasten lisäksi aikuisia ja kerrottu satu nauratti meitä kaikkia. Satuhan on syntyisin suullisesta kansan kertomaperinteestä kansansaduista, kun aikuiset tarinoimalla viihdyttivät toisiaan illanistujaisissa. Varsinainen lastenkirjallisuus ja lasten satuperinne syntyi 1800-luvulla.

Mutta mikä satu oikein on? Ja mistä suomalainen satu kertoo? Näihin kysymyksiin vastaa Kaarina Kolun toimittama Suomalainen satu (BTJ, 2010), joka esittelee laajasti suomalaista satukirjallisuutemme historiaa. Teos on ilmestynyt kahdessa osassa; Suomalainen satu 1: kehityslinjoja ja kehittäjiä ja Suomalainen satu 2: perinteitä ja moni-ilmeisyyttä. Historiallinen kartoitus koostuu yleisartikkeleista sekä yli 30:stä kirjailijesittelystä. Teoksen ja artikkelien kirjoittajina ovat monipuolisesti lasten- ja nuortenkirjallisuuden tekemisissä olevia ammattilaisia kuten kirjailijoita, opettajia, kirjastoalan ammattilaisia, kirjavinkkareita sekä kirjallisuuden tutkijoita. Teoksessa nostetaan esille suomalaisten satuklassikoiden lisäksi myös uusia suomalaisia nykysadunkertojia.

Suomalaisesta sadusta on moneksi kuten Kaarina Kolu kirjoittaa artikkelissaan. Meillä on faabeleita (eläinsatuja), luontosatuja, kasvukertomuksia, ihmesatuja, taidesatuja, seikkailusatuja, kauhusatuja, utopioita, lyyrisiä, filosofisia ja didaktisia satuja. Kivilaakson mukaan kaunokirjallinen satu on vähitellen kehittynyt kansansatujen ja ihmesatujen pohjalta. Kansallisromantiikan aikana suomalaisia kansansatuja kerättiin, ja Eero Salmelainen toimitti satuantologian Suomen kansan satuja ja tarinoita (1852-66). Suomalainen satu on osa myös kansainvälistä satuperinnettä ja Suomeen levisi samoihin aikoihin käännöksiä Grimmin saduista sekä Tuhannen ja yhden yön saduista. Zacharias Topelius on varhaisin merkittävin satukirjailijamme, joka vaikutti suomalaiseen lastenkirjallisuuteen ja sen kohoamiseen kansainväliselle tasolle.

Saduilla on aina ollut myös kasvatuksellinen ja opetuksellinen funktio. Suomalainen satu on eronnut koulujen oppikirjoista varsin myöhään. Omaheimon kiinnostavassa artikkelissa pohditaan satujen anarkismia ja yhteiskuntakriittisyyttä, joista esimerkkeinä toimivat Uppo-Nalle, Muumit ja Kiljus-tarinat. Omaheimo näkee sadut voimaannuttavina, kun luodaan uusia tarinoita sinne, missä niitä tarvitaan ja kun löydämme oman elämämme narratiivisia puolia. Tästä tulee mieleeni sadutus, jota olisin toivonut myös teoksessa käsiteltävän ellei sitten seuraavassa osassa, jos jatkoa tulee. Saduttamisessahan ideana on, että kuunnellaan, mitä lapset (tai aikuiset) kertovat vapaasti ja tarinan kerrontaa ei ohjailla millään kysymyksillä tai tehtävillä. Saduttaja kirjoittaa tarinan, sadun sanatarkasti ylös, lukee sen ja kertoja voi pyytää saduttajaa korjaamaan haluamiaan kohtia. Kertoja itse päättää, mitä ja mistä hän haluaa kertoa. Sadutusmenetelmää on sovellettu eri-ikäisten parissa.

Mistä sitten saa tietoa saduista? No, kirjastosta tietenkin. Teoksessa kerrotaan kirjaston satutunneista, jotka ovat olleet suosittuja vuosikymmenestä toiseen yleisissä kirjastoissa. Niiden avulla on myös houkuteltu lapsia ja aikuisia kirjastoon. Kaija Salonen aloitti 1950-luvulla satukortiston keräämisen Kallion kirjastossa. Hän talletti tiedon, missä kokoelmassa kukin satu on julkaistu ja kuka sen on kirjoittanut. Tätä kortistoa kartutettiin yli 40 vuoden ajan ja se palveli koko Suomea. Kortisto on nykyään viety internetiin ja Helmet-tietokannasta voi hakea satuja sadun nimellä.

Suomalainen satu - teos on todella monipuolinen ja suurehko tietopaketti ja suomalaista satuperinnettä on lähestytty erilaisista näkökulmista. Mukana on elävöittäviä ja kauniita kuvituksia esitellyistä saduista. Teos antaa hyviä satuvinkkejä tutustuttavaksi ja itselläni heräsi kiinnostus vaikka kuinka monen sadunkertojan satuihin. Seuraavaksi haluaisinkin lukea Leena Krohnin filosofisia niin sanottuja satuja tai kertomuksia. Krohn välttää teostensa lokeroimista ja vain tietylle lukijaryhmälle kuuluvaksi. Satu kuuluu kaikille! kuten teoksessa painotetaan.

Yllä oleva kuva on Nelma Sibeliuksen sadusta Katumuksen kukkanen kokoelmasta Ihmeelliset sakset (1938), kuvittajana Rudolf Koivu. Nelma Sibeliuksen, Anni Swanin sisaren satuihin olen tutustunut vasta äskettäin. Myös Katjalla oli blogissaan hieno satuhaaste ja haasteeseen osallistujien esittelemiä satuja voi käydä sieltä lukemassa. Olen lukenut ja kuunnellut paljon satuja lapsuudessani ja erityisen tärkeitä minulle ovat kummitädiltäni saadut satulautaset, jotka perustuvat Topeliuksen satuihin. Kaksi niistä on mennyt rikki, mutta ovat korjattavissa ja nyt en enää uskalla laittaa niitä seinälle. Itsenäisyyspäivänä luin Topeliuksen Koivu ja tähti - sadun pitkästä aikaa. Suomalainen satu - teoksessa todetaan, että vanhemmat lukevat ensisijaisesti lapsilleen satuja omasta lapsuudestaan ja näin sadut siirtyvät sukupolvelta toiseen.

Onko teillä joku suomalainen lempisatu, jonka haluatte kertoa seuraaville sukupolville? Minua kiinnostaa myös, oletteko joskus osallistuneet sadutukseen, kertojana tai saduttajana? Minä olen kerran saduttanut perhepiirissäni ja voisin tehdä sen uudelleenkin. Se ei ole ihan helppoa olla kuuntelijan roolissa, eikä satua saa ohjata haluamaansa suuntaan.