maanantai 17. huhtikuuta 2017

Lapsuuteni Havukoski (Koivukylä) - Elmeri Vehkalan Älykuvio K


Älykuvio K (2017, Nastamuumio) on omaelämäkerrallinen muistelmateos lapsuutensa viettäneen Elmeri Vehkalan ensimmäisestä vuodesta Vantaan Havukoskella. Elmeri muuttaa seitsemänvuotiaana perheensä kanssa Tampereelta Vantaalle kerrostalolähiöön, jota rakennetaan kovaa vauhtia 1970-80-lukujen taitteessa. Lähiö tunnetaan parhaiten nimellä Koivukylä, mutta virallisesti kyseessä on kaksi erillistä kaupunginosaa Havukoski ja Koivukylä, joiden keskinäiset rajat puhuttavat edelleen.

Elmerin äiti on saanut työpaikan kulttuurisihteerinä Vantaalta ja Elmerin perheeseen kuuluvat lisäksi pikkusisko ja ajoittain hermonsa menettävä juopotteleva isäpuoli. Elmerin uusperhe on poliittisesti aktiivinen ja kommunistisen aatteen kannattajia. Elmeri käy viikoittain pioneerikerhossa. Kasvavassa lähiössä on paljon lapsiperheitä ja Elmeri tutustuu pian uusiin kavereihin. Tiivis poikaporukka kiertää Havukosken metsät, kalliot ja paskakuopat, joissa he voivat yhdessä vapaasti leikkiä. Elmeri aloittaa myös koulunkäynnin Rekolassa, koska Havukoskelle valmistuva ala-aste on vielä rakentamisvaiheessa.

Vehkala kirjoittaa elävästi ja lämpimästi lapsen näkökulmasta lähiöelämästään, johon kuuluu sekä onnellisia että vaikeita aikoja. Koskettavasti Vehkala kuvaa myös ongelmallista suhdetta isäpuoleensa. Alkoholismi pilaa monen lähiöperheen elämän, mutta yhteisöllisyys on se vastavoima, jonka avulla oman onnensa nojaan jätetyt lapset saavat apua toisiltaan. Kirja pursuaa lämmintä huumoria ja toivoa paremmasta huomisesta kasvukipuilusta huolimatta. "Miks kaikki oli tehty just lapsille niin saatanan vaikeeks. Helppoohan se oli olla aikuinen ja tehdä ihan mitä vaan itse haluu, mut entäs just sit se, et lapsilla ei vaan ollut mitään valtaa mihinkään...Me ollaan niin PIENIÄ, ettei me voida vielä itse päättää. Haistakaa paska kaikki, se meidän elämä on täynnä ihan samanlaisia asioita kuin aikuistenkin, mutta me vaan törmäillään niissä asioissa kipeesti toisiimme, kun se valta on jossain sellaisilla tyypeillä, jotka jo tekee niin saatanan oikein tai väärin ja joka tapauksessa kaikki kusee ja tulee kuolio PÄÄHÄN." (s. 225)

Olen sukeltanut omaan lapsuuden maailmaani Elmerin kirjan myötä ja kulkenut mukana tuttujen paikkojen ja samankaltaisten muistojen läpi. Minäkin olen kasvanut Havukoskella. Itse asiassa en ole sieltä koskaan todella lähtenyt pois ja se on osa sielunmaisemaani. Jos Elmeristä Elannon ranskanleipä oli taivaallista, niin minun mielestäni se oli taas polakka ja entäs ne Elannon lihapullat... Miksi en muista Harakkalinnaa - kummitustaloa? Ja siis se Havukosken raja kulkee siitä, että ison mäen jälkeen alkaa Koivukylä eikä vasta pääradan jälkeen! Miksi muuten Havukallion koulun kaunis nimi on muutettu nykyään niin tylsäksi kuin Kytöpuiston koulu? Suosittelen tätä Elmeri Vehkalan kirjaa erityisesti Havukoski-Koivukylä-alueilla lapsuutensa viettäneille ja kasvaneille! 

keskiviikko 29. maaliskuuta 2017

Joel Haahtela: Elena


"Tunsin kerran miehen, joka sanoi -  rakkaus on kaikki. Kun kysyin mitä hän tarkoitti, mies vastasi. Rakkaus on kaikki siten, että kaikki mitä sanomme hyväksi on rakkautta ja kaikki mitä sanomme pahaksi on kadonnutta rakkautta. Kaikki teot ovat lähtöisin rakkaudesta tai sen tuhoutuneesta muistomerkistä. Ei ole olemassa sellaista tekoa joka ei vastaisi kysymykseen, kuka minua on rakastanut. Jos ei ole rakkautta, on vain yksinäisyys ja kuolema. Sen vuoksi minun on pakko sanoa - rakkaus on kaikki. " (Elena, kappale 56)

Kuuntelin äänikirjana Joel Haahtelan Elenan (Otava, 2004) ja se sopii mainiosti kuunneltavaksi automatkoille tai matkoille, joissa on pysähdyksiä. Elena on pienoisromaani, joka sisältää lyhyitä lukuja, mutta hyvin tiiviitä ja tunnelmallisia lukuja. Niiden välissä on hyvä pysähtyä ja viipyillä. Äänikirjan lukijana on Petteri Hynönen, jota kuuntelee mielellään. En ole koskaan aikaisemmin lukenut Haahtelaa ja olen aivan otettu. Haahtela kirjoittaa niin kauniisti ja viisaasti.

Minäkertojana on mies, joka on sattumalta kohdannut  puistossa nuoren naisen, jota ei saa enää sen jälkeen mielestään. Naisen tietämättä mies tarkkailee häntä päivittäin kastanjapuiden alla. Naisen jättämästä kirjasta mies saa tietää tämän nimen, Elena. Mies selvittää, missä Elena asuu ja opiskelee. Eräänä päivänä Elena ei kuitenkaan kävele tavanomaiseen tapaansa puiston läpi ja hän on poissa. Elena täyttää miehen ajatukset päivin ja öin ja myöhemmin hän lähtee kaupungista Elenan perässä saarelle. Lukijana seuraan mystistä Elenaa, mutta yhtä lailla mies on arvoituksellinen. Pala palalta yksinäisen miehen tarina selviää lukijalle ja lopussa hieman yllätyinkin.

Haahtela rakentaa taitavasti eheän ja kauniin kokonaisuuden. Voisin kutsua tätä kirjaa vuodenaikaromaaniksi, sillä tarinan mukana myös vuodenajat vaihtuvat. Tunnelmaltaan romaani on haikean surumielinen ja täynnä kaipuuta, joka jätti jälkensä minuun. Pitkästä aikaa jokin kirja vaikuttaa minuun, ja luen niin paljon. Hienoa oli myös jakaa tämä lukukokemus yhdessä matkatoverin kanssa. Voisin lukea Haahtelaa lisää, mutta en aivan heti. Mitä suosittelisitte Haahtelan tuotannosta seuraavaksi?

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Elina Pitkäkangas: Kuura


Kuura (Myllylahti, 2016) on nuorille suunnatun urbaanin fantasiasarjan ensimmäinen osa, jossa sukelletaan vaarallisten ihmissusien maailmaan nykypäivän Suomessa. Päähenkilöt Inka ja Aaron ovat 18-vuotiaita lukiota käyviä tavallisia nuoria, jotka asuvat Kuurankero nimisessä pikkukaupungissa Turun seudulla. Kuurankeroa suojaavat kuitenkin muurit ihmissusilta ja iltaisin muurien ulkopuolella on ulkonaliikkumiskielto. Eräänä iltana Inkan pikkuveli Duke joutuu vakavaan onnettomuuteen ja sen seurauksena Inka ylittää muurin luvattomasti. Hän joutuu ihmissusien saartamaksi, mutta yksi muurin vartijoista, Leo pelastaa Inkan hukilta. Leo paljastuu itsekin ihmissudeksi. Arvaamattoman Inkan ja petomaisen Leon välille syttyy intohimoinen romanssi. Inkan taka-ajatuksena on saada ihmissuden verta, jotta hän voi pelastaa veljensä, joka on vaipunut koomaan.

Aaron ja Inka ovat olleet sydänystävät lapsuudesta asti ja tarinaa kerrotaan kummankin näkökulmista. Aaron puolestaan hullaantuu Leon suloiseen sisareen Matleenaan, jolla on myös pedon salattu ja hillitön puoli. Ihmissusia jahdataan säälimättömästi, ja Inka ja Aaron kietoutuvat salaisuuksien ja valheiden verkkoon. Tarina huipentuu dramaattista, yllättävää loppua kohden ja jää koukuttavasti kesken.

Kuura on Elina Pitkäkankaan vakuuttava ja taitavasti rakennettu esikoisteos. Paranormaalia romantiikkaa ammentavassa romaanissa on jotain Twilightmaista henkeä. Johtuneeko siitä, että olen hiljattain katsonut pararomanttisen sarjan elokuvia televisiosta. Myös Elina Rouhiaisen nuorten fantasia Kesytön tuli mieleeni lukiessani kirjaa. Kuura on virkistävä lisä kotimaisessa nuortenkirjallisuudessa, jossa nuorten maailman kuvaaminen puhekieltä myöten on onnistunutta. Vinkkaan tätä ilman muuta (yläkoululaisisista ylöspäin) nuorille!

"Leo pysyi hiljaa. En tiedä alkuunkaan mitä hän ajatteli, mutta katse oli nyt erilainen kuin ennen. Se ei ollu enää niin valpas. Oli kuin muu maailma olisi paraikaa muuttunut sameaksi, lakannut olemasta. Hänen pupillinsa pienenivät. Eteiseen sekoittui tuoksu, paksu ja makea metsän utu. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun näin Leossa hukan, mutta se oli ensimmäinen kerta, kun hän kohdisti eläimen viettinsä minuun." (123)

maanantai 20. helmikuuta 2017

Maria Turtschaninoff: Naondel - Punaisen luostarin kronikoita


Olen lukenut aikaisemmin Maria Turtschaninoffin palkitun Maresin ja minua kiinnosti lukea jatkoa Punaisen luostarin kronikoita-sarjaan. Naondel (2016, Tammi suom. Marja Kyrö) on fantasiasarjan itsenäinen jatko-osa, joka sijoittuu aikaan ennen Maresin tapahtumia. Maresissa kerrotaan saarella sijaitsevasta erikoisesta luostarista, joka tarjoaa turvapaikan vainoa ja väkivaltaa kokeville naisille. Menosin saarelle on miehiltä pääsy kielletty.  

Naondelissa käytetään näkökulmatekniikkaa, jossa tytöt ja naiset kertovat vuorotellen oman tarinansa. Tarinat muodostavat kertomuksen alkusisarista, jotka ovat perustaneet Punaisen luostarin. Ääneen pääsee ensimmäisenä nuori nainen nimeltä Kabira, jonka tehtävänä on suojella lähdettä, Anjia. Lähteessä on salaisia voimia sekä hyvään että pahaan. Kabira on rakastunut visiiriin poikaan Iskaniin ja paljastaa hänelle lähteen salaisuuden. Valtaa janoava Iskan käyttää Kabiraa ja lähdettä hyväkseen omiin, pahoihin tarkoituksiinsa. Lähteen avulla hän pystyy näkemään tulevan ja muuttamaan tulevaisuutta. Iskan pakottaa Kabiran vaimokseen surmattuaan tämän perheen.

Iskanin jalkavaimoiksi ja uhreiksi joutuvat myös papitar Garai, unienkutoja Orseola, naissoturi Sulani, orja Clarás, Iona, joka katoaa ja moni muu tyttö tai nainen. Väkivaltainen ja sadistinen Iskan kasvattaa itsellen naishaaremin palatsiinsa, jonne naiset ovat vangittuina vuosien ajan. Aluksi hän haluaa naisten synnyttävän vain poikia ja tytöt tapetaan ennen syntymäänsä lähteen voimalla. Paholaismainen Iskan hallitsee kaikkia, mutta alistetut naiset nousevat lopulta vastarintaan ja pakenevat Naondelilla, veneellä.

Turtshaninoffin kerronta on väkevää ja voimakasta. Kirja sisältää hyvin raakaa ja julmaa kuvausta, jossa veri valuu. Tyttöja ja naisia hyväksikäytetään ja raiskataan. Näitä tarinoita kerrotaan yhtä hyvin reaalimaailmassa kuin historiankirjoissa. Sen takia onkin aiheellista kysyä, onko tämä varsinaisesti nuortenkirja. Kirjassa on sekä nuorten että aikuisten kirjan luokitus ja sen sanotaan olevan nuorille aikuisille suunnattu. Hesarin arvostelussa Toni Jerrman kuvailee Naondelia voimaannuttavaksi lukukokemukseksi. Minä en pitänyt kirjan lukemista kovinkaan voimaannuttavana, vaikka se käsitteleekin vahvoja naishahmoja, naisten yhteisöllisyyttä ja lopulta vapautumista patriarkaatista. Jos kyseessä on feministinen teos, on sen maailmankuva kovin mustavalkoinen. Miehet ovat yksipuolisesti pahoja, naisten sortajia ja alistajia. Loppu kärsii myös pienestä epäuskottavuudesta palvelija Estegin suhteen. En suosittele kirjaa herkille lukjoille, oli kyseessä sitten nuori aikuinen tai aikuinen.

perjantai 17. helmikuuta 2017

Rainbow Rowell: Eleanor & Park

Rainbow Rowellin teinirakkaudesta kertova Eleanor & Park (Viisas Elämä, 2016, suom. Terhi Kuusisto) on ihana ja koukuttava nuortenromaani. Kirja sai monia nuortenkirjallisuuspalkintoja ilmestyessään Yhdysvalloissa. Takakannessa kirjailija John Green toteaa: "Eleanor & Park toi mieleeni paitsi sen, miltä tuntui kun oli nuori ja rakastunut, myös sen, miltä tuntui kun oli nuori ja rakastui kirjaan". Olen täysin samaa mieltä Greenin kanssa.

Romaanissa eletään vuotta 1986, aikaa ilman kännyköitä, nettiä tai somea. Aikaa, jolloin puhelin tai yhteyden ottaminen toisiin vaivattomasti ei ole itsestäänselvyys, kuten nykyään. Eleanor tulee kouluun uutena oppilaana kesken lukukauden. Hän erottautuu joukosta räiskyvän punaisilla hiuksillaan, isokokoisuudellaan ja erikoisilla vaatteillaan. Koulubussissa kaikilla on jo oma paikkansa ja kukaan ei halua häntä viereensä, paitsi Park, joka päättää pelastaa tytön nololta tilanteelta. Eleanor saa istumapaikan pojan vierestä bussin edestä. Park on puoliksi korealainen ja haluaa välttää muiden huomion kohteeksi joutumista. Hän ei kuulu koulun suosikkeihin, jotka istuvat takana bussissa, meluavat ja kiusaavat muita. Eleanor joutuu heti silmätikuksi ja häntä kiusataan koulussa ulkonäkönsä takia.

Park lukee aina koulumatkoilla sarjakuvia. Bussimatkat sujuvat hiljaisuudessa ja aluksi Eleanor ja Park eivät puhu toisilleen. Park kuitenkin huomaa, että Eleanor lukee salaa hänen sarjakuviaan. Heidän välilleen kehittyy ystävyyys ja ystävyys syvenee romanssiksi. Eleanorin ja Parkin taustat ovat tyystin erilaiset. Eleanor on köyhistä oloista ja vanhin perheen viidestä lapsesta. Kaikki sisarukset nukkuvat samassa huoneessa, toiset lattialla. Eleanorin isäpuoli on pahantuulinen, joka juo ja pahoinpitelee Eleanorin äitiä. Äiti on täysin alistettu. Eleanor välttelee väkivaltaista isäpuoltaan ja tytöllä on oma paikkansa kerrossängyn yläpedissä, jossa hän voi olla rauhassa.

Eleanor ja Park salaavat romanssinsa aluksi kaikilta, varsinkin Eleanorin pelottavalta isäpuolelta, joka vahtii tytön liikkumista. Eleanorin koulukirjoihin alkaa ilmestyä myös inhottavia, ällöttäviä viestejä ja tyttöä nöyryytetään koulussa. Vaikka kirja kuvaakin romanttista ensirakkauden huumaa, siinä on kuitenkin samalla ahdistava pelon ja uhan ilmapiiri. Tämä romaani sopii hyvin varttuneemmillekin lukijoille. Lukekaa itse, miten Elenorin ja Parkin suhteelle käy. Ja kuka on inhottavien viestin takana?


sunnuntai 5. helmikuuta 2017

Kaari Utrio: Paperiprinssi


"Tarjoilua valvoi rouva Fredrika Runeberg, joka oli pitkällä raskaana. Hän näytti väsyneeltä, eikä ihme, hänhän joutui kiipeämään Laguksen portaat monta kertaa päivässä kotiaskareita hoitaessaan, sillä kyökki oli alakerrassa. Vakava nuori nainen, Wilhelmine arveli, ja kaikesta huolissaan." (371)

Kaario Utrion viihdyttävä romaani Paperiprinssi (Amanita 2015) vie mukanaan historialliseen 1830-luvun Suomeen, jolloin suuriruhtinaskunnan pääkaupunkia Helsinkiä ollaan vielä rakentamassa. Tarina alkaa Suurkosken paperiruukilta, kun ruukin omistaja pitkään merillä ollut merikapteeni Sebastian Ross palaa vihdoin takaisin kotiinsa raajarikkona ja masentuneena. Ruukilla hän kohtaa itsevarman serkkunsa Wilhelminen, joka on tottunut hoitamaan ruukin asioita ja valvomaan paperinvalmistusta. 25-vuotias vanhapiika Wilhelmine on äreän ja ilkeän luutnantti Falkenstenin tytär. Rossin ja Falkenstenin suvut ovat aina olleet riidoissa, mutta papa naittaisi mielellään tyttärensä rujolle merikapteenille. Aatelista syntyperää oleva Wilhelmine erottautuu joukosta pituudellaan, joka kauhistuttaa monia muita. Onhan sopimatonta naisen olla pitkä!

Sebastianin masennus katoaa kuin taikaiskusta Wilhelminen seurassa ja heidän välillään kipinöi romanttisessa ilmapiirissä. Wilhelminen papa kuitenkin kuolee ja naimattoman naisen tulevaisuus näyttää epävarmalta. Kuvioihin astuu sukulainen omistajan elkein, ylpeä kreivi von Staude, josta tulee Wilhelminen holhooja. Hän vie Wilhelminen mukanaan Helsinkiin ja seurapiireihin. Von Stauden talossa pyörivät kreivin lapset myös edellisistä avioliitoista. Aikuistuneet lapset ovat rakastuneet vallan sopimattomasti säätynsä alapuolelta, kreivin siitä kuitenkaan tietämättä. Hänelläkin on suunnitelma Wilhelminen naittamiseksi. Luvassa on siispä juonittelua ja herkullisen jännittäviä juonenkäänteitä. Myös Sebastian matkustaa Helsinkiin, kun ikävä kalvaa sisimmässä. Rohkaistuuko hän kuitenkaan kosimaan?

Utrio kirjoittaa tuttuun tyyliinsä vakuuttavaa ja historiallista ajankuvaa. Asiantunteva perehtyneisyys paperin valmistamiseen on hyvin informatiivistä. Ihmisiä vilisee paljon kirjan sivuilla, kuten aina Utrion romaaneissa, mutta onneksi henkilöt on selitetty tapansa mukaan alkusivuilla. Historiallisten yksityiskohtien lisäksi, Utrion humoristinen tyyli on kaikkein parasta. Kiehtovaa oli lukea Wilhelminen vierailusta Lauantaiseurassa nuorten Runebergien Helsingin kodissa. Hyvää Runebergin päivää kaikille!

sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Ismo Loivamaa: Lastenkamarin aarteet


Ismo Loivamaan uutuuskirja Lastenkamarin aarteet (Avain, 2016) esittelee lasten- ja nuortenkirjallisuuden ilmiöitä sekä lastenkulttuurin kotimaisia ja ulkomaisia suosikkeja 1940-luvulta alkaen tähän päivään saakka. Loivamaa kertoo anarkistisen Peppi Pitkätossun tulosta Suomeen, Aku Ankan alastonkohusta, Viisikoiden ja Harry Potterin huimasta menestyksestä aina kotimaisiin suosikkeihin, kuten Polvan Tiina-sarjasta ja Simukan maailmaa valloittavasta Lumikki-trilogiasta. Kirjassa käydään läpi eri vuosikymmeniä ja mukana on kirjojen lisäksi lastenlehtiä, elokuvia, televisiosarjoja, teatteria ja lastenmusiikkia.

Kirja on kuvitettu pääasiassa värikuvilla ja minua viehättivät totta kai vanhempien tyttökirjojen esittelyt ja ihanat kansikuvat. Olen lukenut sota-ajan tyttökirjallisuutta, jolloin nuortenkirjallisuudessa korostuivat propagandahenkisyys ja patriotismi. Loivamaan kirjasta löysinkin uusia kiinnostavia kirjavinkkejä. Esimerkiksi Kyllikki Hämeen tyttökirja Matkatoverukset ilmestyi ensimmäisen kerran 1944, mutta toinen painos 1950-luvulta olikin sensuroitu. Ainikki Kiven Hitlerin aikaan sijoittuva tyttöromaani Olympialaistyttö kuulostaa sen verran hurjalta, että laitoin kirjan heti varaukseen.

"1950-luvulla keksittiin nuoruus. Se näkyi kaikessa: pukeutumisessa, musiikissa kirjallisuudessa, viihteessä, vapaa-ajan vietossa..." (29)

Kirja sisältää vuositaulukkoja, joiden kautta avautuu historiallinen katsaus suomalaiseen lasten ja nuorten kulttuurimaailmaan. Kirja ei kuitenkaan pyri olemaan järjestelmällinen hakuteos tai kirjallisuudenhistoria. Onkin varmasti ollut vaikeaa rajata, mistä ilmiöistä kertoo ja mitä jättää pois. Itse olisin kaivannut 1980-luvulta enemmänkin lasten- tai nuortenkirjallisuuden esittelyä, nyt lastenkulttuuria käsiteltiin varsin suppeasti. Oman lapsuuteni ylivoimainen musiikkisuosikkini Dingo sieltä kuitenkin löytyi.

Kirja antoi minulle uutta tietoa lasten ja nuorten kirjallisuuskasvatuksesta, ihanteista ja ajankuvasta. Erityisen hykerryttävää oli lukea kielletystä oppikirjasta, jonka seksuaalikasvatus oli liian uskallettua 1970-luvun kouluissa. Lastenkamarin aarteet tarjoaa varmasti eri sukupolville nostalgisia muistoja ja elämyksiä omasta lapsuudesta. Itse olisin lukenut kirjaa pidempäänkin, mutta sivut loppuivat aivan liian pian.