keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Poikatyttöyttä käsittelevä nuortenkirja - Yksin kaksin Kissanmaalla

Tuttavani suositteli minua lukemaan Liisa Silanderin nuortenkirjan Yksin kaksin Kissanmaalla (WSOY, 1970). 1970-luvun suomalainen nuortenkirjallisuus on jäänyt minulle aika vieraaksi, koska olen enemmänkin suuntautunut vanhempaan ja toisaalta uudempaan tyttökirjallisuuteen. Asetelma kirjassa on kiinnostava, koska sen keskeisenä teemana on perinteiseen tyttökirjallisuuteen kuuluva poikatyttöys, mutta toisaalta poikatyttöaihe tulee tässä lähelle transsukupuolisuutta.

Kirjan pääosissa ovat siskokset Paula ja Ikka, jotka ovat orpotyttöjä. Äiti on kuollut ja isä on jättänyt perheensä lähtiessään maailmalle rauhanturvajoukkoihin. Tytöt asuvat "taloudenhoitajan" Elsan kanssa. Paula on 15-vuotias teinityttö, joka rakastuu puolta vanhempaan matikanopettajaansa. Ikka on Paulan poikamainen pikkusisko, joka käy kansakoulun kolmatta luokkaa. Ikka näyttää pojalta ja leikkii poikien kanssa. Häntä ei kiinnosta tyttöjen letit, leikit eikä seura. Poikatyttö vietiin viisivuotiaana kasvatusneuvolaan, kun hän leikkautti hiuksensa kaljuksi (puliksi). Ikka kuitenkin todettiin älykkääksi ja täysin normaaliksi. Vaikka perhe hyväksyykin Ikan erilaisuuden, niin hän on kokenut kiusaamista muiden lasten taholta.

Koulussa Ikka on lahjakas ja luokan paras. Hän lukee paljon tietokirjoja ja seikkailukirjoja. Talvella Ikka innostuu jääkiekosta, mutta alkaa pelätä pelaamista onnettomuuden jälkeen. Ikka tappeleekin, tietysti poikien kanssa. Ikan luokanopettaja kuvataan suvaitsevaiseksi ja hän päästää Ikan hiihtämään poikien sarjassa. Keväällä Ikka kuitenkin muuttuu ja hän alkaa hyväksyä oman feminiinisen puolensa. Häntä alkaa kiinnostaa tyttöjen vaatteet ja hän saa ensimmäisen ystävän tytöstä. Kevätjuhliin Ikka menee juhlamekossa, jossa häntä ei tunnisteta. Hän päättää myös kasvattaa pitkät hiukset. Ennen muodonmuutosta Ikka on kuitenkin pohtinut pojaksi muuttumisen mahdollisuutta.

"Hän ei ollut varma, alkaisiko tästä lähtien elää tyttönä. [ Kuitenkin hän olisi yhä tahtonut olla poika. Hän tutki lääkärikirjasta, oliko pojaksi muuttuminen mahdollista." (113)

Mitähän Ikan lääkärikirjassa on mahdettu sanoa tuohon aikaan sukupuolenkorjauksesta (sukupuolenvaihdosta)? Tuskinpa mitään. Ikka vapautuu, kun hän hyväksyy itsensä ja sukupuoli-identiteettinsä. Hän alkaa nauraa, jota hän ei ole aikaisemmin tehnyt. Ikka pohtii myös tyttöyden hyviä puolia.

"Ei tarvitse mennä sotaväkeen ja sai pitää kauniita vaatteita ja maalata ja puuteroida ja ripustaa koruja päälleen ja tulla äidiksi ja synnyttää vaikka kuusitoista lasta. Oikeastaan sai tehdä kaiken sen minkä poikakin, jos vaan oli kyllin rohkea, älykäs ja vahva. Ja Ikka oli." (113)

Sukupuolirooleja ja perinteistä naiskuvaa ravistelevia poikatyttöjä on ollut nuortenkirjallisuudessa jo 1800-luvulta alkaen, tunnetuimpana Louisa Alcottin Pikku naisten Jo March. Anni Polvan Tiina on taas suomalaisille jo ikoninen poikatyttöhahmo. Mieleeni tuli myös 1980-90-luvuilla ilmestyneen Tuija Lehtisen Mirkka-sarjan poikamainen Masa, joka muistuttaa ominaisuuksiltaan hyvin paljon Ikkaa. Ketä muita kirjallisuuden poikatyttöhahmoja teille on jäänyt mieleen?

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

L.M. Montgomeryn elämästä ja tuotannosta kertovia suomalaisteoksia


Kanadalaisen kirjailijan Lucy Maud Montgomeryn (1874-1942) teokset ja elämäkerrat kiehtovat lukijoita ja tutkijoita meillä Suomessa sekä muualla maailmassa. Pinnalle kirjailijan on taas nostanut Netflixin uusi tv-sarja: Anna, a lopussa (2017), joka jakaa vannoutuneita Anna-faneja puolesta ja vastaan. Minä pidin uudelleenmuokatusta realistisesta versiosta, vaikka se ei täysin tyttökirjaklassikon Annan nuoruusvuosien linjaa noudatakaan.

Olen viime aikoina lueskellut Suvi Aholan ja Satu Koskimiehen Runotyttöjen vuotta (WSOY, 2007), joka kertoo kiinnostavia yksityiskohtia Montgomeryn persoonasta ja elämästä. Samalla se peilaa tyttösankareiden Annan ja Emilian elämään menneessä ajassa. Kirja etenee vuosikalenterin mukaan tammikuusta joulukuuhun. Kirjassa käsitellään esimerkiksi Montgomeryn omasta elämästä kumpuavaa orpouden teemaa, jota Anna ja Emilia ilmentävät. Annan nuoruusvuosissa tuodaan esiin orpojen lasten huono asema, mutta vielä realistisempi kuvaus orpojen kaltoinkohtelusta löytyy Sateenkaarinotkon Mary Vancen hahmossa.

Suvi Ahola ja Satu Koskimies ovat toimittaneet myös antologian Uuden Kuun ja Vihervaaran tytöt (WSOY, 2005) suomalaisten Anna- ja Runotyttökirjojen lukukokemuksista. Montgomeryllä on ollut suuri merkitys eri-ikäisten kirjoittajien elämässä. Kirjojen esikuvat ovat vaikuttaneet kirjoittajien omaan käyttäytymiseen, moraalisiin käsityksiin, ammatin ja jopa puolison valintaan. Omassa kirjassani Kapina ja Kaipuu (Avain, 2015) keräsin lukukokemuksia suosituista ulkomaisista tyttökirjoista. Montgomeryn klassiset tyttökirjat puhuttelivat edelleen lukijoita hyvin vahvasti ja niistä kirjoitettiin eniten. Maudin intresanttia ja surullistakin elämää käsittelen jonkin verran.

Olen kirjoittanut aikaisemminkin täällä Sisko Ylimartimon teoksesta Anna ja muut ystävämme (Minerva, 2008). Se esittelee Annan ja Emilian lisäksi Montgomeryn muita kirjallisia tyttöhahmoja, kuten Saran, Janen, Patin ja Marigoldin. Kirjassa käydään läpi Montgomeryn omaelämäkerrallista aineistoa ja kuvitteellisten tyttöhahmojen suhdetta siihen. Ylimartimolta on lisäksi ilmestynyt äskettäin Montgomeryn kirjailijauraa valottava teos Alppipolku (Minerva, 2017), joka pohjautuu samaan Anna ja ystävämme-teokseen fiktiivisten tyttöhahmojen parissa. Teokseen on lisätty Saana Rusin suomennettu Montgomeryn omaelämäkerrallinen julkaisu The Alpine Path. The Story of my Career, joka ilmestyi 1917.

Suomalainen tutkija Vappu Kannas on puolestaan tehnyt tieteellisen väitöskirjan Montgomeryn päiväkirjoista. Montgomery piti päiväkirjaa koko elämänsä ajan ja päiväkirjan osia on julkaistu hänen kuolemansa  jälkeen, kirjailijan toiveen mukaisesti. Kannaksen väitöskirjaa nimeltä The Forlorn Heroine of A Terribly Sad Life Story: Romance in the Journals of L.M. Montgomery (2015) voi lukea sähköisesti. Fiktiivinen kirjoittaminen ja päiväkirjakirjoittaminen kulkivat käsi kädessä Montgomeryn kehittyessä ammattikirjailijaksi. Kannaksesta olisikin tärkeää, että päiväkirjojen toissijaisen aseman sijasta niitä pidettäisiin Montgomeryn pääasiallisena luovana tuotantona, jota hän editoi julkaisuksi koko elämänsä ajan.

Meillä Suomessa Montgomeryn päiväkirjoja ei ole helposti saatavilla eikä niitä ole suomennettu. Olisipa hienoa jos jonain päivänä...! Minua Montgomery ja hänen teoksensa aina vaan jaksavat innostaa ja olen jälleen hiukan "tutkinut" niitä. Ensi kesänä järjestetään konferenssi: Montgomery and Reading kirjoista tutulla Prinssi Edwardin saarella, Kanadassa. Voisin taas osallistua, ainakin virtuaalisesti.

perjantai 18. elokuuta 2017

Margaret Atwood: Orjattaresi


Odotin kohuteoksen Orjattaresi (Tammi, 2017 suom. Matti Kannosto) uusintapainosta kuin kuuta nousevaa. Kirjastossa oli keväällä mielettömät varausjonot vanhempaan painokseen ja teokseen kohdistuu vieläkin satoja varauksia pääkaupunkiseudulla, vaikka kappalemäärä onkin lisääntynyt. Teoksen suosiota selittää myös kirjan pohjalta tehty uusi tv-sarja Handmaid's Tale. Uteliaisuuteni oli herännyt, kun kanadalaisen Margaret Atwoodin dystopiakirjasta puhuttiin 30 vuotta ilmestymisensä jälkeen edelleen hyvin ajankohtaisena, erityisesti presidentti Trumpin noustua valtaan Yhdysvalloissa.

Tulevaisuuden Amerikkaan sijoittuvassa romaanissa uskonnolliset fundamentalistit ovat ottaneet vallan ja Yhdysvallat on muuttunut Gileadin tasavallaksi. Naiset ovat alistettuja patrirarkaalisessa järjestyksessä. Naisten lisääntymisoikeudet on viety ja heillä ei ole oikeutta määrätä omasta kehostaan. Naiset eivät saa lukea eikä kirjoittaa. Kirjat on poltettu ja raamattuakin saavat lukea vain ylempiarvoiset miehet. Romaanin päähenkilö, nimetön nainen kertoo tarinaansa "orjattaren" asemassaan. Häntä kutsutaan Frediläiseksi, joka tulee talon isännän, komentajan mukaan. Frediläinen on vielä hedelmällinen, ja hedelmälliset naiset kiertävät ylemmän luokan perheissä tekemässä lapsia. Naisten hedelmällisyydelle on tapahtunut jotain sodan seurauksena. Romaanissa kerrotaan radioaktiivisista jätteistä, joita toiset ei-hedelmälliset tai kapinoivat naiset lähetetään siivoamaan siirtokuntiin. Kaikkea valvotaan tässä totalisaarisessa ja väkivaltaisessa yhteiskunnassa isoveljen tapaan.

Päähenkilö muistelee myös aikaisempaa elämäänsä, jolloin hänellä on ollut työpaikka, oma pankkitili, mies ja lapsi. Kaikki on riistetty pois nimeä myöten. Hän muistelee myös kouluttautumisjaksoaan muiden naisten kanssa tärkeään hedelmälliseen tehtäväänsä, joka tehdään perinteisellä tavalla. Intohimo ja nautinto ovat kuitenkin kiellettyjä. Minä arvuuttelin hänen nimeään ja päädyin, että se on June. Kirjan alkupuolella hän luettelee naisten nimiä, jotka ovat koulutuskeskuksessa. Hän kertoo heistä kaikista muista, mutta ei koskaan Junesta. Kertojana hän on kuitenkin epäluotettava.

Vaikka romaanin maailma on miehistä ylivaltaa kuvaava, niin miehet ovat lopulta kuitenkin vain sivuosassa. Naiset ovat pääosassa: palvelijoina, vaimoina, orjattarina tai prostitutioina. Heidän omia yhteisöjään, toisia niistä voisi ajatella jopa matriarkkaalisina. Mutta siellä missä on valtaa, on myös vastarintaa. Odotin kirjalta enemmän naisten välistä solidaarisuutta, kuten takakansi mainostaa kapinointia kaikkien kastien naisissa. Päähenkilö pääsee orjattaren asemasta lopulta pois, mutta loppu jää täysin avoimeksi, miten hänelle käy. En pitänyt juurikaan kyseisestä henkilöhahmosta, sillä hän ikään kuin ajelehtii "passiivisena" tilanteesta toiseen tai kuten häntä myöhemmissä historioitsijoiden huomioissa kutsutaan naureskellen hännystelijäksi.

Romaani oli muutenkin jonkinlainen pettymys ja epämiellyttävä lukukokemuksena. Ehkä tunteiden puuttuminen, tunnekylmyys ja rakkaudettomuus maailmassa teki siitä sellaisen.

tiistai 1. elokuuta 2017

9-vuotias Ella tykkää tyttökirjoista

Kesälomallani tapasin neljäsluokkalaisen Ellan, joka tykkää lukea paljon kirjoja. Anni Polvan Tiina-kirjat ja Carolyn Keenen Neiti Etsivät ovat tällä hetkellä Ellan suosikkilukemista. Nämä tyttökirjat ovat olleet myös omia suosikkejani samanikäisenä. Niinpä päätin haastatella Ellaa ja kysellä hänen mielipiteitään kirjoista.

1. Mitkä ovat lempikirjojasi?

Tiinat ja Neiti Etsivät.

2. Mitä luet tällä hetkellä?

Kahta kirjaa. Tiina kesälaitumella ja Neiti Etsivä ja kolmastoista helmi.

3. Mitä Tiina-kirjoja olet lukenut?

Tiina, Tiina eksyy, Tiina aloittaa oppikoulun ja Tiina ei pelkää.

4. Mikä Tiina-kirjoissa viehättää?

Tykkään lukea vanhanaikaisia kirjoja. Äiti ehdotti minulle kirjoja. Alkuun eka ei kiinnostanut, mutta kun luki, niin innostui. Haluan lukea kaikki osat jatkossa ja järjestyksessä tästä lähtien. Kannattaa lukea järjestyksessä, niin ei ole pihalla mitä aikaisemmin on tapahtunut.

5.  Mitä mieltä olet Tiinasta?

Tiina on erilainen kuin muut. Tiina ei välitä vaatteista ja tykkää hypätä aitojen yli. Tiina on rohkeampi kuin muut tytöt.

6. Mitä mieltä olet Tiinan perheestä?

Tiinan äiti on aika kiree. Isä on kiva. Veli on välillä ärsyttävä niin kuin munkin veli. Juha on kiva poika.

7. Entäs Neiti Etsivät?

Äidin kautta. Löysin kotoa äidin Neiti Etsivä ja Siniparran huone. Sen jälkeen olen lainannut kirjastosta lisää kirjoja. Tykkään salapoliisikirjoista. Paula Drew on todella kekseliäs ja mukava.

8. Minkä verran luet kirjoja?

Luen joka päivä. Kuukaudessa 4-10 kirjaa. Voin lukea tunnissa jopa sata sivua. Voin lukea monta tuntia päivässä. Lempiaineitani koulussa ovat äikkä ja englanti.

9. Minkälaisista kirjoista tykkäät?

Tykkään lukea jännittäviä salapoliisikirjoja. Hassuja kirjoja. Vanhanaikaisia kirjoja. Tykkään Ella-kirjoista. Olen lukenut Siskoni, vampyyri-sarjan ja olen lukenut kaikki Isa & Bea-kirjat.

Kiitos paljon Ellalle mukavasta haastattelusta! Minäkin innostuin lomalla lukemaan uudestaan Tiinalle otetaan pikkusisko. Se on vielä vähän kesken, koska olemme lukeneet kirjaa yhdessä ääneen perhepiirissä. Jospa otammekin Skype-yhteyden Ellaan, niin saamme kirjan loppuun...

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Becky Albertalli: Minä, Simon Homo Sapiens


Yhdysvaltalaisen Becky Albertallin esikoisromaani Minä, Simon Homo Sapiens (Otava, 2017 suom. Lotta Sonninen) on mukaansatempaava nuortenkirja. Päähenkilö 17-v. lukiolainen Simon Spier on ihastunut samaa koulua käyvään Blue-nimiseen poikaan, jonka todellista henkilöllisyyttä hän ei tiedä. Kummatkin meilaavat toisilleen anonyymeina nimimerkin takaa. Simon salaa kaikilta, perheeltään ja ystäviltään homoseksuaalisen suuntautumisensa. Sympaattisesta Bluesta hän löytää sielunkumppanin,  jolle hän voi avautua omista tuntemuksistaan. Yhdessä he pohtivat kaapista tulemisen problematiikkaa:

"Sivumennen sanoen, eikö olisikin reilumpaa, jos kaikkien pitäisi tulla kaapista? Miksi heteroseksuaalisuus on joku oletusarvo? Mitä jos jokaisen pitäisi erikseen tehdä samanlainen kiusallinen ilmoitus omasta seksuaalisuudestaan, oli se sitten minkälainen hyvänsä? (123)

Simon joutuu luokkatoverinsa Martinin kiristyksen kohteeksi, kun tälle selviää että Simon on homo. Martin haluaa Simonin avulla tutustua Abby-tyttöön, johon Martin on puolestaan ihastunut. Simonin salaisuus tulee ikävällä tavalla julki, ja koulussa häneen kohdistuu ilkkumista ja kiusaamista. Simonin perhe ja parhaat ystävät hyväksyvät kuitenkin hänet sellaisena kuin hän on. Ihmissuhdedraamaa sisältävässä romaanissa pohditaan avoimesti omaa seksuaalisuutta ja identiteettiä myös huumorin keinoin. Kirjassa on lempeällä tavalla käsitelty Simonin seksuaalisen suuntautumisen paljastumista, ja olisin odottanut enemmän vielä särmää ja ristiriitoja kaapista ulostulemisen jälkeen.

Kirjan vetovoimaa lisää Simonin salaperäisen Blue-ihastuksenkohteen todellisen identiteetin arvuuttelu, jonka selvittämisessä Albertalli koukuttavasti johtaa harhapoluille. Minä, Simon Homo Sapiens on romanttisen jännittävä poikarakkausromaani, joka sopii hyvin luettavaksi yläkoululaisista ylöspäin. Kirja on luokiteltu YA-kirjallisuudeksi. Suomessa järjestetään muuten ensimmäistä kertaa nuorten aikuisten kirjojen fanitapahtuma Helsinki Young Adult Literary Convention, johon aion osallistua elokuussa.