Äitihahmoja tyttökirjallisuudessa - Kurenniemen Kesälintu

Marjatta Kurenniemen Kesälintu (WSOY, 1959) on ollut pitkään luettavien tyttökirjojen listallani. Tänä kesänä oli vihdoin kesälinnun laulelun aika. Kesälinnussa kerrotaan helsinkiläisestä Rainnan perheestä, johon kuuluvat isä ja äiti ja neljä lasta. Isä, tohtori Rainta ei ole lääkäri vaan on ilmeisesti väitellyt tohtoriksi. Hän on kauppakoulussa lehtorina ja kirjoittaa artikkeleita lehtiin. Äiti, rouva Rainta työskentelee kirjastossa, jossa hänellä on virka. Perheen lapset Kirsti, Kaisa ja Lassi ovat oppikoulussa. Outi perheen viisivuotias on kotihoidossa. Perhe on keskiluokkainen ja heillä on kotiapulainen.

Rainnan perhe joutuu muuttamaan vuokra-asunnostaan ja kaupungista ei löydy kohtuuhintaista asuntoa. He muuttavat kesällä väliaikaisesti maalle isoon huvilaan Kesälintuun, jonka he ovat vuokranneet. Rouva Rainta käy välillä töissä toimessaan ja asuu viikot Helsingissä. Hän on innokas yhdistysnainen. Perheen askareissa ja taloustöissä auttavaa mukava rouva Nyman, joka asuu miehensä kanssa Kesälinnun piharakennuksessa.

17-vuotta täyttävä Kirsti on enemmän kirjan päähenkilö ja hänen näkökulmastaan on kuvattu paljon tapahtumia. Kirjassa kuitenkin tuodaan esille muiden perheenjäsenten näkökulmia ja onpa sitä luonnehdittu myös kollektiiviromaaniksi. Tyttöromaani sisältää menevää toimintaa ja hauskasti kuvattuja tapahtumia: koulun ja nuorten yhteisiä retkiä, puutarhanhoitoa ja ruuanlaittoa, pyykinpesua ja tapetoimista, kaikkea yhdessätekemisen iloa. Tunnelma on hyvin viehättävä ja mukaansatempaava, mutta jättää silti ristiriitaisen olon.

Kesälintu on nuortenkirja ja tyttökirja, mutta kiinnostavaksi sen tekee äidin, rouva Rainnan vahva läsnäolo ja hänen sisäiset kamppailunsa. Hän on työssäkäyvä äiti, joka joutuu valitsemaan perheen ja työn välillä. Syksyksi ei järjestykään asuntoa Helsingistä vaan rouva Rainnan täytyy ottaa virkavapaata toimestaan. Tämä on hänen miehensä vaatimus. Tohtori Rainalle on tärkeää, että hänellä on työrauha kirjoittamiseen. Lapset menevät pienen maalaiskylän kouluun ja heillä menee paljon paremmin kuin kaupungissa. He viihtyvät ja saavat uusia ystäviä. Isä kirjoittaa kirjan ja menestyy. Nyt hänellä on tuohta, jolla voi elättää perheensä. Rouva Rainnan on lopulta valittava Kesälintu perheensä onnen ja hyvinvoinnin kannalta, luovuttava työstään ja harrastuksistaan. Hänestä tulee kotirouva ja tulevat eläkkeet on menetetty.

Jäin miettimään näitä 50-luvun suosittuja tyttökirjoja ja perheen äidin roolia niissä. Anni Polvan Tiina-kirjoissa on samanlainen ydinperhekuvio kuin Kesälinnussa. Lapsia on vain kaksi vähemmän. Tiinan äiti on kotirouva, joka tekee ruuan ja kotityöt, on aina kotona, kun lapset tulevat koulusta kotiin. Tiinan isä käy töissä ja tulee aina valmiiseen pöytään. Raha-asioista päättää kuitenkin äiti. Tiinan äiti on kuvattu varsin ankaraksi kasvattajaksi, mutta hyvin huolehtivaiseksi, hieman hössöttäjäksi. Isä jakaa hellyyttä, kun äiti taas peittää tunteensa. 

Rauha Virtasen Selja-kirjat kertovat taas uusperheestä. Seljan neljä tytärtä ovat asuneet leski-isänsä kanssa, mutta tilanne muuttuu, kun isä avioituu uudelleen nuoren sairaanhoitajan Rean kanssa. Rea luopuu heti työstään avioliiton solmimisen jälkeen ja hänestä tulee kotirouva ja tyttöjen äitipuoli. Hän vastaa myös perheen raha-asioista. Kirjoissa on kiinnostavasti kuvattu, uusperheen sopeutumisvaikeuksia ja arkea. Rean näkökulma kuitenkin taitaa puuttua niin kuin Tiinan äidinkin? Heidän sisäisiin maailmoihin ei pääse kurkistamaan. Tai sitten en ole kiinnittänyt siihen niin huomiota, kun aina tyttö tai tytöt ovat kirjan päähenkilöitä ja kiinnostukseni kohteina.

Rebekka Räsäsen 50-luvulla ilmestyneet Juoniemi-kirjat kertovat toisenlaisesta perheestä. Päähenkilö Anneli asuu yksinhuoltajaäitinsä kanssa. Äiti, rouva Vaara on pankissa töissä ja hänellä on vastuu perheensä elatuksesta. Rouva Vaaran näkökulma on myös kirjoissa esillä ja hän pohtii monesti kasvatusasioita. 

Näissä kaikissa edellämainituissa tyttökirjoissa äitihahmot kuvataan monesti hyvin huolehtivaisiksi ja huolestuneiksi. He ovat huolissaan, yleensä lapsistaan. Merja Otavan Priskassa, joka on ilmestynyt samana vuonna kuin Kesälintu on myös tuttu ydinperhekuvio, mutta muistaakseni molemmat vanhemmat käyvät töissä. Vai muistankohan väärin? Muistatteko muita vanhempia tyttökirjoja, joissa päähenkilöiden äidit ja heidän roolinsa olisivat jääneet mieleen?

Kesälinnun ovat lukeneet myös Katja, Maria ja Kirsi! Kirsin blogissa näkyy myös kirjan ihana Maija Karman kuvittama kansi!

Silkkihienot siteet - Anni Swanin ja Otto Mannisen kirjeenvaihtoa

Antero Mannisen ja Hellevi Arjavan toimittama Silkkihienot siteet (SKS, 2000) kuvaa kirjailijoiden Anni Swanin ja Otto Mannisen välistä kirjeenvaihtoa vuosina 1898-1908. Ajallisesti kirjeissä painottuu 1900-luvun alkupuoli: heidän seurustelun alkamisesta avioliiton solmimiseen ja ensimmäisen lapsen syntymään.

Anni ja Otto tutustuivat toisiinsa koulukaupungissaan Mikkelissä jo 1890-luvulla. Otto taisi ihastua Anniin alusta alkaen. Ensimmäisen kerran hän kosi neitosta 1904, mutta sai rukkaset. Vuoden eron jälkeen seurustelu alkoi varovaisesti uudelleen. Pari kihlautui helmikuussa 1906. He salasivat kihlauksensa kaikilta ja julkaisivat sen vasta juhannuksena Hopeavuoren huvilassa, Swanin perheen kesänviettopaikassa.

Ennen suhteensa syvenemistä Anni ja Otto tekivät myös yhteistyötä Anni Swanin saduissa. Otto auttoi Annia oikeakielisyyskysymyksissä ja sepitti runoja satuihin. Swanin sisaruksista, Nelman puolison Christian Sibeliuksen on sanottu puuskahtaneen heistä näin:

"He lukevat ja lukevat korrehtuuria, kunnes ovat harmaapäisiä ja ihmettelevät, miksi emme menneet naimisiin."

Naimisiin pari meni kuitenkin helmikuussa 1907. Avioituessaan Anni Swan oli 32-vuotias ja Otto oli kolme vuotta häntä vanhempi. Heidän poikansa Antero Manninen syntyi marraskuussa samana vuonna. Hellevi Arjava toinen kirjan toimittajista on Anteron tytär ja Annin ja Oton lapsenlapsi.

Kirjassa on kirjeitä on kaiken kaikkiaan noin 140. 60 kirjettä on Anni Swanilta ja reilut 50 Otto Manniselta. Loput kirjeet ovat heidän muuta kirjeenvaihtoaan, usein sisarustensa kanssa. Suurin osa Anni Swanin lähettämistä kirjeistä Manniselle luultiin lopullisesti hävinneen ja ne löytyivät vasta, kun kirja oli jo painovaiheessa. Sen takia nämä kirjeet on sijoitettu erilliseen osioon kirjan lopussa. Kirjeet on kuitenkin numeroitu, joten kirjeenvaihtoa voi seurata, mihin väleihin ne kuuluvat. Lukiessa kirjaa täytyy pitää kahdesta kohdasta auki ja kirjanmerkki on siinä hyvä apuväline.

Alkuvaiheen kirjeissä korostuu vielä epävarmuuden tunteita molemmin puolin ja epäilyksiä siitä, ovatko he sopivia toisilleen. Ehkäpä myös vapauden menetyksen pelkoa. Kumpikin on tottunut olemaan yksin. Samalla niissä on hurjaa ikävää ja kaipausta toista kohtaan. Anni työskenteli kansakoulunopettajana Helsingissä ja Otto teki suomennostöitä Kangasniemellä. Kirjeet ovat välillä hyvinkin sentimentaalisia, tunteiden purkauksia. Anni ja Otto olivat erossa toisistaan pitkiäkin aikoja kihlauksen jälkeen. Otto rakennutti heidän yhteistä pesäänsä, kesäkotia Kotavuorta.

Kirjeet lähentävät ja yhdistävät paria silkkihienoin sitein. He kutsuvat toisiaan rakkaiksi, antavat toisilleen suloisia hellittelynimiä: Kultasirkkasi, satutyttöseni, kotamuoriseni, kotavaari ja uneksivat unia toisistaan. Rakkautta, lämpöä ja tunnelmaa voi lukiessa hengittää sisään. Samalla se saa miettimään, että tällaisia pitkiä, romanttisia kirjeitä ei varmaankaan enää sähköisen teknologian vallitessa kirjoiteta...

Kirjeitä on kiinnostavaa lukea, sillä saan niistä tiedonsirpaleita Anni Swanin elämästä ja ajatuksista, vaikka tietynlainen salaperäisyys verhoaa häntä, aina. Kirjeissä on arkisen elämän kuvausta, historiallista ajankuvaa ja kulttuurin henkeä niin kuin myös teoksissa Yhdeksän mustaa joutsenta ja Mustat joutsenet ja heidän jälkipolvensa (joka on minulla vielä kesken). Ne sisältävät taas Swanin sisarusten välistä kirjeenvaihtoa. Niitä kirjeitä on raskaampi lukea ja sekin vaikuttaa, että kirjoittajia on yhdeksän!

Anni Swanin ja Otto Mannisen avioliittoa pidettiin onnellisena ja se kesti yli neljä vuosikymmentä, kunnes kuolema erotti. Anni Swan (1875-1958) eli vielä kahdeksan vuotta miehensä jälkeen ja kirjoitti loppuun asti.

Silkkihienot siteet sisältää liitteinä myös Anni Swanin muutamia satuja sekä Otto Mannisen runoja. Monet teoksen mustavalkoisista valokuvista ovat Mannisen ottamia.

Minua huvitti pitkään tämä, kun Aino Swan kirjoittaa sisarelleen Saimi Järnefeltille Anni-siskon kihlauksen julkistamisesta ja Oton Hopeavuoressa käynnistä näin:

"Anni näkyy olevan kovasti kiintynyt Ottoonsa, hänen ajatuksensa ovat vaan Kangasniemellä ja hänen humöörinsä on mitä parain. Heitä oli niin hauska nähdä yhdessä, vaikka emme paljon saaneet nauttia heidän seurastaan kun melkein aina olivat metsässä."

Anni Swanin elämästä ja sisaruksista kiinnostuneille: Hellevi Arjava on kirjoittanut myös kulttuurihistoriallisen romaanin Swanin tytöt.

Tuusulan Rantatiellä taas

Eilen vietimme perheeni ja Kanadasta tulleen tätini kanssa Tuusula-päivää. Tuusulan ihanan vehreällä Rantatiellä kävimme ensin Aleksis Kiven kuolinmökillä (viimeksi kirjoitin siitä keväällä) ja sieltä siirryimme Syvärannan Lottamuseoon. Ihmettelimme tätä antiikin ajan tyyliä muistuttavaa patsasta museon pihalla. Se on marmorinen veistos nimeltä Josefina. Josefina on tullut venäläisen ylimystön mukana Suomeen 1900-luvun alussa.

Syväranta oli Rantatien vanhimpia huviloita, joka paloi vuonna 1947. Sitä ennen se oli toiminut mm. sanomalehtimiesten lepokotina ja lottaopistona. Lottamuseo rakennettiin 1996, ja hauska yksityiskohta on ikkunoissa näkyvät mustavalkoiset hymyilevät lotta-kuvat.

Tällä kertaa en tutustunut museon näyttelyihin vaan viihdyimme aulassa, jossa ostin lottien historiaa käsittelevän kirjasen ja pikkulotta-paperinuken. Aion mennä uudestaan museoon paremmalla ajalla!

Tuusulan kirkko on rakennettu jo 1700-luvulla ja sen yhteydessä olevalla hautausmaalla ovat Aleksis Kiven ja Pekka Halosen haudat. Aleksis Kiven haudassa on muuten ote Seitsemästä veljeksestä.

Rantatieltä menimme Tuusulanjärven rannalla sijaitsevaan Aholaan. Juhani Ahon ja Venny Soldan-Brofeldtin kotitalo on muuttunut niiltä ajoilta, jolloin taiteilijapariskunta sitä asutti. Vårbackanin huvila oli alkujaan yksikerroksinen, ja Vennyn ateljee siirrettiin heidän muuttaessa sieltä pois. Aholan näyttely uudistui viime vuonna.

Ahola on erittäin lapsiystävällinen paikka nykyään. Lapset voivat maalata ja piirtää tai vaikkapa soittaa pianoa. Hyvin vennymäistä! IPadit ovat myös tulleet taloon ja niiltä voi lukea kirjailijan elämänvaiheista. Näyttelyssä esitetään myös lyhyitä dokumenttielokuvia, joita Ahon lapset Heikki ja Björn (Nisse) Aho ovat tehneet.

Tuusulan taiteilijayhteisö sai alkunsa, kun Juhani Aho ja Venny Soldan-Brofeldt muuttivat Tuusulaan 1897. Kuvassa näkyvät Aino Sibelius (Järnefelt), Saimi Sibelius (Swan), Eero Järnefelt, Pekka Halonen ja Jean Sibelius. Minä olen viime aikoina lukenut paljon Swanin sisarusten kirjeenvaihtoa ja tämä kaikki on niin kiehtovaa!

Kuvassa on Juhani Ahon ensimmäisen novellin Siihen aikaan kun isä lampun osti käsikirjoitusluonnos. Päivän päätteeksi luin novellin, kun löysin kirjahyllystäni Juhani Ahon Kootut teokset, kymmenen osaa. Minulla on siis Juhani Ahon koko tuotanto ja tajusin sen vasta eilen Aholassa ollessani. Kanadan tätini kertoi myös, että olemme Juhani Aholle sukua!

Ihana päivä kaiken kaikkiaan ja Tuusulan Rantatiessä on jotain, joka vetää minua puoleensa. Paljastan vielä, että mieheni vei minut seurusteluaikoinamme ensimmäisen kerran Rantatielle. Olin silloin niin nuori....mutta nyt lukemaan Anni Swanin ja Otto Mannisen välistä kirjeenvaihtoa heidän seurusteluajaltaan!

Anneli Kanto & Terhi Rannela: Kapinallinen (Kuparisaari 3)

Kuparisaari-trilogian kolmas osa Kapinallinen (Karisto, 2013) tipahti tällä viikolla postilaatikkoon ja se oli iloinen yllätys minulle, sillä en ollut pyytänyt arvostelukappaletta. Olen lukenut fantasiasarjan kaksi aikaisempaa osaa Tähystäjäneidon (2011) ja Korkea puolison (2012). Sitä ennen seurasin kirjailijoiden Kannon ja Rannelan kimppakirjoittamisen alkuvaiheita sarjan synnyttämisessä Terhi Rannelan blogista.

Kapinallinen jatkaa siitä, mihin Korkea puoliso jäi. Veljensä Samuilin tappanut Radko hallitsee diktaattorin ottein Khalkosta korkea puoliso Snezana rinnallaan. Entisen hallitsijan puoliso Amaya elää piilossa rakastettunsa Miroslavin ja Darina-tyttärensä kanssa köyhässä kalastajakylässä. Kaikki luulevat, että Amaya on kuollut, tultuaan melkein elävänä poltetuksi roviolla. Amayan uudistukset Khalkoksessa on poljettu maanrakoon, ja saari on taantunut entisestään. Khalkkidit, nykyiset radkidit elävät hirmuvallan alla ja pelon ikeessä. Kansa on kuitenkin salaa tyytymätön ja joukko kapinallisia miettii vastaiskua. Amayan ja Miroslavin on tehtävä päätöksiä tulevaisuudestaan ja vallankumouksen johtamisesta.

Jännitystä, juonittelua ja dramaattisia juonenkäänteitä ei puutu tästä trilogian viimeisestäkään osasta. Pidin erityisesti siitä, miten osuvasti ja kouriintuntuvasti Kapinallisessa kuvataan autoritaarista, julmaa vallankäyttöä ja ihmisten oman itsemäärämisoikeuden puuttumista. Väkivallalla ja pakkokeinoilla tukahdutetaan toisinajattelijat, melkein. Vallan raadollisuus näkyy myös siinä, ettei kukaan ole täysin "puhdas pulmunen". Yhteisen edun laittaminen oman edun edelle ja vallasta luopumisessa on omat haasteensa.

Korkea puoliso Snezanasta, Amayan sisaresta on tehty vallan kamala hahmo ja silti hän voisi olla uskottavasti todellinen henkilö. Kirjaa lukiessa mietin, luenko menneestä historian diktatuurista vai nykyisestä todellisuudesta jossakin päin maailmaa. Snezanan luomasta Pienestä oranssista kirjasta tulee väkisinkin mielleyhtymä Mao Tse-tungin Pieneen punaiseen kirjaan, jota tosin en ole lukenut. Se on kuulemma maailman laajalevikkeisin kirja Raamatun jälkeen.

Kapinallinen on hyvä ja onnistunut päätös trilogialle. Kuparisaari-sarja on suunnattu yläkoululaisille, mutta kirjojen parissa viihtyvät varmasti vanhemmatkin lukijat. Minä ainakin viihdyin!

"Kansalainen!
Ole Suurelle Isälle alamainen!
Jos luottamus ratkee
niin kaulasi katkee
tai kaivoksessa hakkaat
vierellä sukulaiset rakkaat.
Myös panettelu ilmi anna
ja naapurista tieto kanna.
Lue kirjaa oranssia
ja on elämäsi tanssia!" (Ote Pienestä oranssista kirjasta s. 158)

Tiina, Juha ja "leiskuva lempi"

Tiina-raitin jälkeen innostuin lukemaan paria Tiina-kirjaa, mutta tällä kertaa sarjan loppupäästä. Taitaa olla rakkautta, Tiina (Karisto) on ilmestynyt 1986 ja se on Anni Polvan suositun 29-osaisen Tiina-sarjan päätösosa. Tiina ja vieras poika (Karisto) on taas ilmestynyt kaksi vuotta aikaisemmin.

Saavatko Tiina ja Juha lopulta toisensa -kysymys on jo nuorena lukijana askarruttanut mieltäni.  Pahin ahmimiskausi minulla oli menossa sarjan parissa noin 10-11-vuotiaana ja silloin tuli yksi Tiina-kirja toisensa perään hotkaistua. Vaikka olinkin sitten siirtynyt murrosiässä radikaalisti aikuisten puolelle ja jättänyt silloisen tyttökirjavaiheeni taakseni, niin mielikuva minulla on, että olen viimeisintä Tiina-kirjaa mennyt selailemaan uteliaana kirjaston hyllyjen väliin.

Kun nyt aikuisena lukijana luen Tiinasta ja Juhasta, niin pieni kriittinen lukija herää minussa pintaan. Miten olinkaan unohtanut tämän kiihkeän mustasukkaisuusdraaman, joka puskee joka välistä esiin! Juha on kamalan mustasukkainen kaikille pojille, joita Tiinan ympärillä pyörii ja tytöllähän vientiä riittäisi. Minkäs tyttö sille voi, kun pojat hänestä tykkäävät, hän kun on reilu kaveri.

Juha pyrkii määräämään Tiinaa ja tämän tekemisiä ja Tiina aika lailla alistuu siihen patriarkaaliseen määräysvaltaan. Tiinanhan piti olla uudenlainen roolimalli tytöille? Rakkausrintamalle se ei aivan ylety! Miesten mustasukkaisuus rakkauden osoituksena lienee Anni Polvan naisten viihderomaaneissakin tyypillinen aihe.

Taitaa olla rakkautta Tiina-kirjassa Matti on jo vähän luovuttanut Tiinan suhteen, kun tyttö on niin uskollinen maailman parhaimmalle ystävälleen Juhalle. Aikaisemminhan Matti on lahjotellut tytölle suklaarasioita ja kaiken maailman herkkuja ja kerran jopa kultasormuksen. Nyt vuorostaan luokan Antti lähettelee Tiinalle pieniä rakkauskirjeitä. Matti, Antti ja Tiina valmistelevat yhdessä esitystä koulun juhlaan, jonka tarkoituksena on kerätä rahaa luokkaretkeä varten. Juha vakoilee milloin missäkin pusikossa Tiinan touhuja.

"Puhuessaan hän vilkaisi ulos ikkunasta ja veti lopun lauseesta väärään kurkkuun. Juha seisoi ruudun takana kädet housuntaskuissa ja näytti siltä, kuin aikoisi haastaa sekä hänet että pojat tappeluun kanssaan. Huomatessaan, että hän oli nähnyt sen, se käänsi selkänsä ja lähti tiehensä."

Tiina tietysti juoksee Juhan perään, mutta "parin" välillä on ratkaisemattomia erimielisyyksiä. He ovat muuten sopineet aikaisemmin, että riitoja ei enää soviteta tappelemalla ellei ole ihan pakko. Ensimmäistä kertaa Tiina taitaa potea sydänsuruja, kun kaveruus on muuttunut joksikin muuksi. 

Juha kieltää monta kertaa Tiinaa lähtemästä luokkaretkelle, kun siellä on niitä toisia poikia mukana. Tiina yrittää vakuuttaa, ettei hän välitä kuin vain siitä yhdestä ja ainoasta pojasta, Juhasta. Tiina ei enää esiinny edes koulun näytelmissäkään, kun hän on sen kerran Juhalle luvannut. Hänen ja luokan poikien yhteisestä tanssiesityksestä hän ei kuitenkaan uskalla kertoa sanaakaan.

Tiina ja vieras poika-kirjassa Juha on puolestaan mustankipeänä Mikko-pojasta, johon Tiina tutustuu luontokerhon järjestämällä leirillä. Juha itse lähtee pyöräretkelle poikien kanssa pariksi viikoksi. Tiina on vihoissaan, kun Juha jättää tytön noin vaan yksinään kesäloman viettoon. Juha palaa kipeänä (palavasta ikävästä ilmeisesti) takaisin odotettua aikaisemmin ja lähtee saman tien Tiinan perään. Tässä kirjassa Juha tunnustaa itselleen ensi kertaa rakastavansa Tiinaa. Kaikkien kommellusten jälkeen Juha saa Tiinan lupaamaan, ettei tämä mene enää koskaan luontokerhoon! Ja sisäinen feminismini huokaa...

No, jotta ei vallan vakavaksi menisi, niin huvittavaa keskustelua Mikko ja Tiina käyvät luontoleirillä:

"- Sinä taidat ollakin oikea nirppanokka, sellainen huippuluokan femi...femi.. no mitä ne nyt ovat. Oikea feministi! (Mikko)
- Feminiini kai aioit sanoa, sehän tarkoittaa naista. Pitäisikö minun sinun mielestäsi näyttää pojalta, ennen kuin seura kelpaisi?" (Tiina)

Huolimatta näistä pienistä sisäisistä ristiriidoista, mitä kirjojen lukeminen minulle aiheutti, niin Tiina-kirjoissa on jotain hellyyttävän hauskaa, joka tuo hymyn huulille. Juhan käytös jopa naurattaa ja lopussa poika jo hieman katuukin. Anni Polva kirjoittaa pilke silmäkulmassa. Eihän tässä pidä olla liian tosikko! Tajunnan räjäyttävää suuteloa on myös luvassa...

"Ei rakkaus ja rakastuminen aikuisten erikoisoikeus ollut." (Taitaa olla rakkautta, Tiina)

Tampereella Tiinan jalanjäljillä

Vietin eilen mukavan päivän Tampereella yhdessä lapsuudenystäväni kanssa. Tutustuimme Tiina-raittiin, joka on yksi Tampereen ensimmäisistä kulttuuriraiteista. Raitti vie kirjailija Anni Polvan lapsuusmaisemiin Tammelaan ja samalla Tiina-kirjojen tapahtumiin.  

Kierroksemme alkoi aamulla Tammelantorilta, missä aloin mieluilla itselleni uutta kesämekkoa. Jäätelö ja mansikat saivat jäädä, kun mieluisaa mekkoa ei löytynytkään ja lähdimme sitten etsimään Anni Polvan lapsuudenkotia. Ystäväni ja minä jaamme yhteisiä lapsuusmuistoja, sillä olemme tunteneet toisemme jo ekasta luokasta lähtien, asuneet ja leikkineet samassa talossa ja pihapiirissä.

Anni Polvan perhe asui ensin vuokralla, mutta tytön ollessa 11-vuotias perhe muutti omaan asuntoon Kullervonkatu 27:ään. Talo on todella ihastuttava vaaleanpunainen kaksikerroksinen puutalo vehreässä pihapiirissä. Polva on kuvannut kirjoissaan Tiinan kotia samankaltaiseksi kuin omaa lapsuudenkotiaan.

Sen jälkeen suunnistimme kuuluisille tornitaloille Ilvespuistoon. Talot on rakennettu 50-luvun vaihteessa ja niitä on ollut alunperin yhdeksän. Nyt laskin kaverini kanssa, että taloja on jo kymmenen. Muistatteko mainintoja tornitaloista Tiina-kirjoissa?

Ilvespuistossa täytyy tietenkin olla ilves!

Liisankallio on sitten muuttunut Tiina-kirjojen päivistä! Kalliollehan Tiina ja Juha aina kiipesivät yhdessä. No, minäkin kiipesin kallion korkeimmalle paikalle, jossa on nykyään Kalevan kirkko. Se on rakennettu 1966.

Reima ja Raili Pietilän suunnittelema kirkko on todella korkea ja avara. Kirkkosalin alttariveistos on nimeltään "Särkynyt ruoko."

Tammelasta suunnistimme keskustaan päin ja meidän piti vielä nähdä Anni Polvan Tammelan koulu, jota hän on kuvannut ensimmäisessä Tiina-kirjassa. Se ei kuitenkaan tullut vastaan meidän reitillämme ja vaikka kävimme monessa puistossa päivän aikana, niin Sorsapuistokaan ei osunut kohdalle. Anni Polva kävi kansakoulun jälkeen tyttölyseota ja "Tipalan" voisikin katsastaa sitten seuraavalla Tampereen reissulla.

Halusimme nähdä päivän päätteeksi vielä Tampereen tuomiokirkon ja Hugo Simbergin maalauksia. Siinä matkan varrella tuli pieni vaateliike vastaan ja ikkunassa tämä mekko, joka jäi sitten päälle. Tiinalla taisivat mekot repeytyä usein leikin (tai tappelun) temmellyksessä ja Tiinan äiti sai aina niitä korjailla. Minusta hän ei hyväksynyt, että tytöt käyttävät housuja. Virkistäkääpäs nyt muistianne, milloin Tiina sai alkaa käyttää housuja tai farkkuja?!

Rebekka Räsänen: Juoniemi-sarja

Ovatko teille tuttuja Annelista ja Juoniemen kartanosta kertovat tyttökirjat? Rebekka Räsänen kirjoitti Juoniemi-sarjan 50-luvulla ja kirjoista on otettu useita painoksia sen jälkeen. Sain 11-vuotiaana sarjan ensimmäisen osan Anneli Juoniemen kartanossa ja kirja on minulla vieläkin tallessa. Luin vasta nyt jatko-osat Juoniemeä ei voi unohtaa ja Jälleen Juoniemessä, jotka olen bongannut kirjaston poistokirjoista. En silloin lapsena edes tiennyt, että Annelin tarina vielä jatkuu.

Anneli Juoniemen kartanossa (Gummerus, 1952/1984) seikkailevat parhaat ystävykset ja koulutoverit Anneli Vaara ja Hillevi Brenner. 14-vuotias Anneli asuu yksinhuoltajaäitinsä kanssa kaupungissa ja menee kesänviettoon Hillevin luokse vanhaan aateliskartanoon, joka on kulkenut vuosisatoja Brennerin suvussa. Anneli on aivan haltioitunut kierrellessään ensimmäistä kertaa kartanossa:

"Hän ei ollut osannut kuvitellakaan, että Juoniemi olisi näin suurenmoisen ihana! Romanttisine kivimuureineen ja hurmaavine puistoineen se oli kuin ruusujen, unelmien ja satujen salaperäinen linna."

Synkkä tunnelma  ja mieliala ovat kuitenkin vallanneet kauniin kartanon. Hillevi perheineen on nimittäin menettämässä kotikartanonsa Hillevin isän ilkeälle velipuolelle Einar Langenfeldtille. Heillä on vain kaksi kuukautta aikaa jäljellä kartanossa, kunnes heidän on jätettävä Juoniemi. Langenfeldtin lapset Elisabeth ja Karl muuttavat kartanoon jo aikaisemmin. Ylpeä ja kartanonomistajan elkein käyttäytyvä Elisabeth huvittaa kaikkia ja ärsyttää varsinkin Hilleviä.

Anneli on hyväsydäminen ja rohkea tyttö, jota ihmetyttää myös kartanosta kadonnut kuninkaanmalja. Kuninkaanmaljaa pidetään melkeinpä taikakaluna, jonka uskotaan suojelevan kartanoa ja sen asukkaita onnettomuuksilta. Annelin neuvokkuus johtaa hänet hurjaan seikkailuun ja kartanon jännittäviin salakäytäviin. Juoniemi pelastuu tytön ansiosta ja rouva Brenner pitääkin Annelia Juoniemen suojelusenkelinä.

Juoniemeä ei voi unohtaa (Gummerus, 1953/1985) taas kertoo Annelin ja Hillevin seuraavasta kouluvuodesta Helsingissä. Nyt vuorostaan Hillevi asuu Annelin ja tämän äidin, rouva Vaaran luona paljon vaatimattomammissa oloissa. Luokkatoverit ovat kuulleet huhun, että Hillevin perhe on menettänyt koko omaisuutensa ja heidän käyttäytymisensä muuttuu tyttöä kohtaan. Hillevi lisää itse vettä myllyyn ja alkaa näytellä köyhää. Hillevi haluaa nähdä, ketkä ovat todellisuudessa hänen ystäviään. Petollisen Einar Langenfeldtin tytär Elisabeth on myös kuvioissa mukana ja hänen ankeaa elämäänsä kuvataan kartanon tyttären-haaveiden kariuduttua.

Kolmannessa osassa Jälleen Juoniemessä (Gummerus, 1955/1986) aika on vierähtänyt muutaman vuoden eteenpäin. Tytöt ovat neidoksi varttuneita, vaikka ovat vielä lapsenomaisia. Anneli on 18-vuotias ylioppilas, joka tulee jälleen Juoniemeen kesää viettämään. Hillevin veli Allan rakentaa voimalaitosta Juoniemen läheisyyteen Rytökoskelle. Annelia mietityttää oma tulevaisuutensa ja työpaikan löytäminen. Hillevin ei tarvitse sellaista murehtia vaan hänen elämänsä on melko huoletonta. Kartanon maanalaisissa salakäytävissä seikkaillaan sarjan viimeisessäkin osassa, ja huolta aiheuttavat Hillevin villit kaksoisveljet.

Pidin näin aikuisena luettuna Anneli Juoniemen kartanossa eniten, koska se oli juuri sellainen kuin muistinkin ja nostalgiaa on tietysti mukana. Se on pienen tytön jännittävä seikkailukirja! Aikuislukijat voivat viehättyä kirjan kesäisestä tunnelmasta ja kartanomaailmasta. Juoniemeä ei voi unohtaa-romaanissa minua ärsytti hiukan rouva Vaara. Kirjassa on liikaa opettavaista sävyä, joka näkyy juuri Annelin äidin hahmossa. Hän esiintyy kaikkitietävänä "kukkaistätinä", jonka tehtävänä on kasvattaa tyttöjä ja moralisoida. Se vaan on niin läpinäkyvää! Toisaalta Juoniemi-sarjassa kokonaisuudessaan on kiinnostavaa tällainen köyhyyden ja rikkauden voimakas vastakkainasettelu ja ihmisten eriarvoisten asemien kuvaaminen heidän näkökulmastaan. Nuorten sisäiset kamppailut ovat heidän kasvutarinoitaan.

Jälleen Juoniemestä pidin myös, koska ollaan taas takaisin viehättävässä kartanomiljöössä. Harmittavasti vain, kirjassa on jätetty juonen langanpätkiä kesken. Esimerkiksi kuka se nainen oli, jonka vanha silkkitohveli löytyi salakammiosta? Oliko häntä pidetty kenties vankina? Ja mitä Allan mahtoi sanoa Annelille automatkalla, kun lähti viemään tätä juna-asemalle? Entäs Elisabethin häät? Odotin viimeisessä osassa kai enemmän romantikkaa, mitä kirjan takakansi lupasi. Kirjailija sai tytöiltä postia ja paljon kyselyjä viimeisestä osasta. Lukijat toivoivat kovasti vielä jatkoa Juoniemi-sarjaan, mutta Räsänen halusi, että kehittäköön lukijat itse mielikuvituksessaan lopun. No, ei kai siinä muu auta kuin kirjoittaa se mielessä!