Wilkie Collins: Valkopukuinen nainen

Valkopukuiseen naiseen ( The woman in White) minut johdatettiin ensin Setterfieldin Kolmannentoista kertomuksen kautta, jossa viitattiin tähän teokseen. Muistin, että minullahan on hyllyssäni tämä "aarre", jonka löysin viime kesänä. Luettuani Silmänkääntäjän ja Watersin haastattelun, missä hän kertoo Valkopukuisen naisen olevan hänen tarinansa sydän, niin pakkohan minun oli viimein tämä kirja lukea. Se idea, mikä Silmänkääntäjässä on, onkin suoraan "varastettu" Valkopukuisesta naisesta, niin kuin Waters sen leikillisesti ilmaisee. Valkopukuinen nainen kyllä päihittää mennen tullen Silmänkääntäjän, mutta taitavasti Waterskin on tarinansa punonut.

Valkopukuinen nainen on ilmestynyt kirjan muodossa 1860, ja sen kirjoittajaa Wilkie Collinsia pidetään jännityskirjallisuuden ja salapoliisiromaanien edelläkävijänä. Ensin oli Edgar Allan Poe, sitten Collins ja sen jälkeen tuli vasta Sherlock Holmes (Arthur Conan Doyle), siinä marssijärjestys. Walter Hartright, piirustuksen opettaja, "salapoliisi" aloittaa kertomuksen ja kertoo kohtaamisestaan valkopukuisen naisen kanssa, jonka mysteerin ympärille tarina kietoutuu. Walter palkataan sisarpuolten Laura Fairlien ja Marian Halcomben opettajaksi Limeridge Houseen, jonka omistaa Lauran invalidisoitunut, itsekäs ja suorastaan sietämätön setä herra Frederic Fairlie. Laura on tuleva rikas perijätär ja hän on kihloissa epämiellyttävän Sir Percival Glyden kanssa. Lauran kolkko täti on taas naimisissa ovelan ja vilppittömän vilpillisen kreivi Foscon kanssa, joka on myös Glyden hyvä ystävä. Pääosissa ovat nämä henkilöt ja tietenkin arvoituksellinen valkopukuinen nainen. Kunnollinen Walter tietenkin rakastuu kauniiseen Lauraan, joka on tyypillisesti kuvattu avuttomaksi naishahmoksi, uhriksi, joka täytyy pelastaa. Hänen sisarensa Marian taas edustaa järkevää ja rohkeampaa naistyyppiä. Tiheätunnelmainen tarina etenee eri kertojien omakohtaisten havaintojen ja kokemuksien kautta ja se on todella mestarillisesti rakennettu. Lukija pystyy itse päättelemään tai ennakoimaan tapahtumia, mutta tarina myös yllättää. Collins kuvaa tarinansa henkilöhahmoja erinomaisesti ja ne ovat jääneet historiaan elämään.

Valkopukuinen nainen ilmestyi ensin jatkoromaanina Charles Dickensin aikakauslehdessä Household Wardissa. Collins ja Dickens olivat hyviä ystäviä ja julkaisivat yhdessäkin kertomuksia ja myös sen ajan viktoriaanisen romaanikirjailija Elizabeth Gaskellin kanssa. Nyt olen lukenut englantilaisen romaanin kehityksestä ja historiasta, jonka kultakautena pidetään nimenomaan tuota viktoriaanista aikakautta. Minun täytyy tunnustaa, että en ole lukenut naiskirjailijoiden Gaskellin ja George Elliotin tuotantoa ollenkaan. Esimerkiksi Gaskell on kirjoittanut Charlotte Brontën elämäntarinan tämän kuoleman jälkeen -Life of Charlotte Brontë, 1857. HUOM! sitä ei ole vieläkään suomennettu. Gaskellin ja Collinsin teoksia on muutenkin hyvin vähän suomennettu ja Collinsilla on ollut sentään hyvin laaja tuotanto. Collinsin toinen tunnettu teos on Kuunkivi (Moonstone) ja sitä on lähes mahdotonta saada kirjastosta. Tässä olisi kustantajille pieniä vinkkejä, mitä voisi suomentaa tai mistä voisi ottaa uutta painosta. Jos yleensä tarvitsette tietoa kaikista Suomessa painetuista kirjoista ym. julkaisuista niin Fennicasta, Suomen kansallisbibliografiasta löytyy tarvitsemat tiedot ja myös lähiaikoina ilmestyvistä julkaisuista.

Minä olen aina pitänyt englantilaisista romaaneista, kirjallisuudesta ja kulttuurista. Syytettäköön sitten lapsuuttani ja Kotiopettajattaren romaania, Humisevaa harjua, tyttökirjoja, Enid Blytonia, Agatha Christietä, puhumattakaan kaikista laadukkaista brittiläisistä TV-sarjoista. Englannissa en ole koskaan käynytkään, mutta voisin aikamatkustaa 1800-luvun Lontooseen, piipahtaa Baker Streetillä Scherlock Holmesin luona ja seurata hänen loistavaa päättelyään jonkin mysteerin parissa. Sen jälkeen vierailisin Jane Eyren ja herra Rochesterin Thornfieldin kartanossa, osallistuisin siellä järjestettäviin tanssiaisiin ja minulla on aivan ihana valkoinen puku korsetteineen ja krinoliinein. En ole varma haluanko kuulla siellä outoa naurua ja yöksi en ainakaan jää. Ehkä minun pitäisi kuitenkin viedä Bertha eli Antoinette takaisin Jamaikalle. Siittä lähden sitten Yorkshiren nummille seuranani Pauli Viisikkoineen ja minkälaisia herkkuja me syömmekään ja jossain salaperäisessä linnassakin me käymme! Siirryn sitten idylliseen maalaiskylään herttaisen neiti Marplen luokse teelle ja lepään hetken vehreässä puutarhassa. Lopulta tekeydyn Orlandoksi ja menen tapaamaan Virgiania Woolfia ja Bloomsberyn ryhmää. Älyllisen haasteen jälkeen minun onkin aivan pakko lähteä Oxfordin yliopistoon Charles Ryderin ja Sebastianin huolettoman hauskaan seuraan ja villiin opiskelijaelämään. En sitten tiedä, milloin tulen sieltä takaisin... Lukekaa hurmaava Valkopukuinen nainen sillä aikaa!

Sarah Waters: Silmänkääntäjä

Silmänkääntäjään (Fingersmith) kirjaimellisesti törmäsin Satun luetut-blogissa. Satun ja Lumiomenan ylitsepursuavan kehuvasta ja suosiollisesta myötävaikutuksesta, minun oli pakko lukea tämä kirja. Kolmastoista kertomus oli jo äskettäin tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksensa ja etsin uutta samanlaista kokemusta. Kun olin lukenut ensimmäiset 60 sivua Silmänkään-täjästä, minuun iski uupumus. Huokaisten katsoin 600 sivua, jotka olivat vielä jäljellä. Hienovarainen luovuttaminen kävi mielessäni, vaikka itse tarina vaikuttikin kiinnostavalta. Se vain eteni pikkuisen liian hitaasti minun tahtiini. Silmänkääntäjän alkutunnelma on itseasiassa dickensiläinen ja Oliver Twistiin on tietoisia yhtäläisyyksiä. Hajusuolaan minun ei tarvinnut turvautua ja jatkoin lukemista, koska en kuitenkaan saanut unta tukahduttavalta kuumuudelta. Parissa yössä kirja sitten oli luettu.

Silmänkääntäjässä varkaiden kasvattama orpo Susan lähtee Lontoosta rikkaan, yläluokkaisen Maud-neidin palvelijaksi toteuttaakseen Gentlemanniksi kutsutun katalan miehen suunnitelmaa. Susanin tarkoituksena on itsekin rahallisesti hyötyä Gentlemannin avioitumisesta (myös tämän orvon) perijättären kanssa, joka asuu setänsä luona maaseudulla. Mutta kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Kirjan kiinnostavuus kasvaa jo siinä kohden lisää Susanin ja Maudin tavatessa toisensa ja heidän suhteensa kehittyessä. Varsinainen käännekohta tapahtuu sivulla 216, jonka jälkeen lukija on peruuttamattomasti koukussa. Väärä henkilöllisyys-, kosto-teemat, historiallisuus sekä näkökulman vaihdokset kiehtovat minua tässäkin teoksessa.

Silmänkääntäjä sijoittuu 1860-luvulle viktoriaanisen ajan Englantiin. Viktoriaanisella aikakaudelle ominaisesti kirja kuvaa ahdasmielisyyden ja teennäisen hurskastelevaisuuden ilmapiiriä sekä yhteiskunnallisia luokkaeroja. Sen ajan ylä- tai keskiluokan tyttö ei osaa itse pukea vaatteita päälleen saatikka peseytyä. Hän tarvitsee tähän palvelijan apua ja huvittavaa onkin, miten Susania valmennetaan tähän tehtävään. Maudin setää on myös taitavasti kuvattu iljettäväksi, kirjahulluksi bibliomaaniksi (vaikka tunnustaudunkin bibliomaaniksi en sentään noin hulluksi!) ja Maudia päteväksi kirjastonhoitajaksi, joka ns. luetteloi setänsä kirjastoa. Voihan yllätys, minkälainen kirjasto, kun se teille lukijoille selviää! Sen kirjaston takia suosittelen tätä kirjaa ehdottomasti kaikille kirjastoalan ihmisille! Kirjan järkyttävin osio on sen sijaan mielisairaalaolosuhteiden kuvaaminen, sairaiden hoito ja kohtelu. Se tuo elävästi mieleeni Anna Kortelaisen tietokirjan Levoton nainen (2003), joka kertoo hysteriasta ja sen historiasta. Tietyllä tavalla vastenmielisyydessään se on erittäin hyvä kirja ja kuvaa naisten totaalista alistamista lääketieteen nimissä. Myös Silmänkääntäjässä totaalinen ruumiin ja mielen alistaminen ja naisen mykäksi tekeminen tuodaan hyvin esiin.

Silmänkääntäjä (2002) on Sarah Watersin kolmas ja palkittu teos ja se on julkaistu suomeksi 2006. Sarah Watersin tuotannosta on suomennettu myös Yövartio (2006/2007). Watersin kirjoista on tehty TV-elokuvia ja sarjoja ja minusta on häpeä, että hänen muita teoksiaan ei ole vieläkään suomennettu. Waters kuvaa kirjoissaan naisten välistä rakkautta, lieneekö tässä syy? Esikoisteos on vuodelta 1998 Tipping the Velvet ja Affinity (1999) näytettiin viime syksynä Ylen teemalta elokuvana nimeltä Selvänäkijä. Affinity - goottilaistyylinen kummitustarina kiinnostaisi minua seuraavaksi lukea, vaikka näinkin sen elokuvana. Affinityyn tästä suora videolinkki, joka on Sarah Watersin omilta kotisivuilta. Kannattaa käydä niihin tutustumassa.

Silmänkääntäjä on kyllä vaikuttava lukukokemus, mutta sitä olisi voinut hieman tiivistää mielestäni ja ehkä vielä yksi näkökulman vaihdos loppuun, jota jäin kaipaamaan... Mutta tärkeintä antia oli sen johdattaminen toisen kirjan ääreen, josta hetken kuluttua lisää...

L.M. Montgomery: Sininen linna

"...hän oli koko elämänsä ajan pelännyt jotakin. Hän pelkäsi äitinsä pahantuulen kohtauksia, hän pelkäsi loukata Benjamin setää, hän pelkäsi joutua täti Wellingtonin ylenkatseen maalitauluksi, hän pelkäsi Isabel tädin purevia huomautuksia, hän pelkäsi James sedän moitteita, hän pelkäsi sukulaistensa mielipiteitä ja ennakkoluuloja, hän pelkäsi sanoa, mitä hän todellisuudessa ajatteli asioista, hän pelkäsi vanhuutensa köyhyyttä. Pelkoa joka taholla, eikä hän kyennyt milloinkaan pääsemään siitä." (s.20-21)

Mitä tekisi, jos annettaisiin vain vuosi elinaikaa? Valancy Sterling on 29-vuotias, kun hän kuulee olevansa parantumattomasti sairas. Valancyn siihen astinen elämä on ollut onnetonta ja yksinäistä, jota rytmittävät vain ikävät rutiinit ja velvollisuudet. Hän on "vanhapiika", pilkankohde, joka asuu tyrannimaisen äitinsä kanssa ja alistuu sukulaistensa määräysvaltaan. Valancyn ainoa pakopaikka on hänen mielikuvituksensa - Sininen linna, jossa hän voi hetkeksi unohtaa ankean ja synkeän todellisuutensa.

Valancy on koko elämänsä kiltteydellään ja alistumisellaan pyrkinyt miellyttämään kaikkia. Kuolemantuomion kuultuaan arasta ja värittömästä tytöstä kasvaa rohkea ja puolensa pitävä nainen, joka uskaltaa sanoa suorat sanat ja ilmaista omia mielipiteitään. Valancy itsenäistyy, menee töihin, muuttaa pois kotoaan, käy tanssimassa ja elokuvissa, ajelee "pahamaineisen" miehen, Barneyn kanssa autolla ja mikä yllättävintä hankkii itselleen aviomiehen, kosimalla itse. Valancy on lakannut pelkäämästä ja löytää elämäänsä onnellisuutta ja rakkautta. Ja mikä parasta Valancy löytää itsensä ja oman identiteettinsä. Ja Valancy ei todellakaan ole hullu, vaikka sukulaiset näin yrittävät hänet määritellä.

Sininen linna (Blue Castle) on julkaistu 1926 ja se on suomennettu 1930. Sinistä linnaa pidetään Lucy Maud Montgomeryn aikuisten kirjana, ei siis tyttökirjana. Vanhemmissa painoksissa lukeekin lisänimenä rakkausromaani. Omassa kirjassani, joka on vuodelta 1987 ja 7.painos ei ole tätä lisänimekettä. Sinisestä linnasta on myös otettu tänä vuonna uusi 8.painos, jossa on ehkä se tutumpi ja kauniimpi kansikuva. Pidän kuitenkin tästä kansikuvasta enemmän, koska minusta se kuvaa paremmin Valancya ja hänen olemustaan, niitä erikoisia vinoja silmiä.

Minä luin vasta nyt ensimmäisen kerran Sinisen linnan. Olen viehättynyt Montgomeryn sujuvaan kieleen ja niin tarkkanäköisiin ihmiskuvauksiin ja ihaniin luontokuvauksiin. Ja huumori - se on se paras kukka. Viis säädyllisyydestä ja ahdasmielisistä ihmisistä! Kapinointia ja mitä vapautta - sen voi tuntea! Tulen lukemaan tätä kirjaa uudelleen muistutuksena, koska tässä on sanomaa ja elämänohjetta, kun sitä rohkeutta tarvitaan. Suosittelen Sinistä linnaa erityisesti kaikille "kilteille tytöille"!

Minulle tämä kuuma ja hohtava kesä on Montgomery-kesä ja suuntaan kulkuni seuraavaksi punaiselle maantielle... Omistan tämän postaukseni Leena Lumelle, joka on Montgomery-fani ja pitää aivan mahtavaa blogia. Sallan lukupäiväkirjasta voitte lukea lisää Sinisestä linnasta ja myös muista Montgomeryn teoksista.

"...hän, joka oli elämänsä pelännyt melkein kaikkea, ei pelännyt kuolemaa. Mutta vaikka hän ei pelännyt kuolemaa, hän ei ollut siitä välinpitämätön. Hän huomasi olevansa sille nurjamielinen, ei ollut kohtuullista, että hänen täytyi kuolla, kun hän ei ollut koskaan elänytkään." (s.51-53)