Louisa Alcott: Naamion takana

Kuva: Wikimedia Commons

Louisa May Alcott (1832-1888) tunnetaan parhaiten tyttökirjoistaan ja erityisesti Pikku naisista, jota pidetään genren uraauurtavana teoksena. Alcott kirjoitti myös aikuisten realistisia romaaneja sekä lukuisia novelleja aikakauslehtiin jännitysviihteestä goottilaisiin tarinoihin. Hän kirjoitti monia kertomuksiaan salanimellä tai anonyyminä ja ansaitsi kirjoittamisellaan toimeentuloa, jolla osallistui perheensä - vanhempiensa ja sisarustensa elatukseen. Alcott  käytti jännitystarinoissaan salanimeä A.M. Barnard.  Nämä tarinat löytyivät vasta toisen maailmansodan aikana, kun Leona Rosenberg tutki Alcottin ja The Flag of Our Union-lehden julkaisijan Elliotin välistä kirjeenvaihtoa. Kirjeet paljastivat Alcottin pseudonyymin. Madeleine Stern teki myös salapoliisityötä ja toimitti 33 julkaistusta tarinasta kaksi kokoelmaa, jotka ilmestyivät vuosina 1975-76. Alcott kirjoitti tarinat 1860-luvulla ennen Pikku Naisien suurta suosiota.

Suomeksi Alcottin novelleja ilmestyi vasta vuonna 2005, kun Inkeri Koskisen kääntämä Naamion takana -Kootut kertomukset julkaistiin. Se sisältää neljä kertomusta ja Alcottin ja hänen sisarensa Annan yhdessä kirjoittaman näytelmän. Pisin tarinoista on Naamion takana, eli naisen voima (Behind a Mask: or, A Woman's Power, 1866), jota voisi pitää myös hyvin pienoisromaanina. Tarinan päähenkilö on kavala ja laskelmoiva Jean Muir, joka palkataan kotiopettajattareksi varakkaaseen Coventryn perheeseen. Neiti Muir ei ole ihan sitä, mitä esittää vaan oikeastaan näyttelijätär, jolla on omat jännittävät suunnitelmansa. Koskinen näkee yhtymäkohtia kertomuksessa Bronten Kotiopettajattaren romaaniin. Pidin eniten kokoelmassa tästä tarinasta. Kiehtova oli myös Silmäpari, eli modernia magiaa (1863) jossa hypnotismilla on karmiva osuutensa miehen ja naisen välisessä suhteessa. Yllättävin minusta oli taas lyhyt kertomus nimeltä Hengenvaarallista huvia, joka kuvailee nuorten hasiskokeilua. Tarina on yksi Alcottin viimeisistä jännityskertomuksista, joka ilmestyi 1869.

Kuten luomansa tyttösankarittaren Jo Marchin tavoin Alcott kirjoitti jännityskertomuksia nimettömänä rahan takia. Professori Bhaer pitää Jon kertomuksia roskana ja saa hänet lopettamaan kirjoittamisen, mutta ei onneksi lopullisesti. Todellisessa elämässä Louisaa kannustettiin kotona kirjoittamiseen ja hän piti päiväkirjaa nuoresta tytöstä lähtien. Louisan äiti oli tärkeä tuki tytön kirjoitusharrastuksessa ja hän myös kirjoitti Louisan päiväkirjaan kommenttejaan. Olen lukenut otteita päiväkirjasta Elizabeth Lennox Keyserin toimittamassa The Portable Louisa May Alcott (2000), joka sisältää Alcottin tuotantoa. Alcott luki kertomuksiaan sisarilleen, mutta nimittää itsekin välillä niitä roskaksi. Epäselväksi minulle jää, mitä vanhemmat ajattelivat hänen ns. tusinatuotteistaan. Pseudonyyminä tai anonyyminä kirjoittamisen on sanottu olleen keino suojella Alcottin mainetta vakavasti otettavana kirjailijana.

Yhdysvaltain sisällissodan aikana vuonna 1863 Alcott toimi lyhyen aikaa sairaanhoitajana sotilassairaalassa, mutta sairastui hengenvaaralliseen lavantautiin. Päiväkirjaotteissan hän kuvaa sairastumistaan, kuumehoureitaan ja painajaisia, jotka vainosivat häntä. Näistä kauhukuvitelmista Alcott sai varmasti kirjallista aineistoa trillereihinsä.

"Such long, long nights; Such feeble, idle days; doping, fretting about nothing; longing to eat, and no mouth to do it with, - mine being so sore, and full of all manner of queer sensations, it was nothing but a plague. The old fancies still lingered, seeming so real I believed in them, and deluded Mother and May with the most absurd stories, so soberly told that they thought them true." (575)

Alcottin realistinen romaani aikuisille Moods julkaistiin vuonna 1864 kymmenen vuotta esikoiskirjansa Flower Fables jälkeen. Flowers Fables oli lapsille suunnattu kokoelma fantasiaa ja satuja, jotka Alcott oli kirjoittanut (transsendentalismi) filosofi Emersonin tyttärelle alunperin. Alcottin monipuolisesta tuotannosta on suomennettu pääasiassa nuortenkirjallisuutta. Olisi hienoa, jos hänen romaanejaan ja novellejaan suomennettaisiin lisää!

Kirjahankintoja

Kirjojen shoppailu netissä on mukavan vaivatonta ja myönnetään hiukan addiktoivaakin. Nämä verkkokaupasta tilaamani kirjat saapuivat minulle todella nopeasti. Toisesta ulkomaisesta verkkokirjakaupasta tilasin myös pari kirjaa, mutta niitä saan vielä odotella. Toinen kirjoista on luvattu tammikuun lopulla ja toinen taas helmi-maaliskuun aikana. Odottavan aika voi olla pitkä, mutta toivottavasti odotus palkitaan. Kirjahankintani ovat tausta- ja tutkimustyötäni varten ja onneksi osa kirjoista oli suhteellisen edullisia. Suomesta kirjoja ei ole saatavilla, paitsi Mary Rubion Montgomery-elämäkertaa voi lainata yliopiston kirjastosta. Hankintani ovat pääasiassa kirjailijoiden elämäkertakirjallisuutta. Ei ihan keiden tahansa kirjailijoiden, vaan tietenkin uraauurtavien tyttökirjailijoiden! Seuraavaksi muutama tärppi:

The L.M. Montgomery Reader

Benjamin Lefebvren toimittama uutuus The L.M. Montgomery Reader. Volume one: A Life in Print (2013, University of Toronto Press) on ilmestynyt ihan äskettäin. Kirja on kokoelma Montgomeryä koskevia julkisia kirjoituksia ja Montgomeryn omia esseitä, kirjeitä ja haastatteluja lehdissä. Kokoelma alkaa Anne of Green Gablesin (Annan nuoruusvuodet) julkaisemista aina kirjailijan kuolemaan saakka ja myös sen jälkeen. Uudelleenlöydetyt materiaalit ympäri maailmaa on koottu nyt kirjana ja kokoelman ensimmäinen osa keskittyy Montgomeryyn rooliin julkisena henkilönä ja kuuluisana kirjailijana. Kirjasta löytyy myös Eva-Lis Wuorion tekemä haastattelu Montgomerystä, kun hän vieraili kirjailijan kodissa Torontossa. Haastattelu julkaistiin Sirkka-lastenlehdessä vuonna 1937. Sirkka-lehden haastattelun on kääntänyt tutkija Vappu Kannas.

Mary Henley Rubion Lucy Maud Montgomery: The Gift of Wings (2008) on tuhti, liki seitsemänsataa sivuinen kirjailijan elämästä kertova teos. Salla on suositellut elämäkerran lukemista lämpimästi ja tämä sopii hyvin täydentämään Montgomeryn omien päiväkirjojen lukemisen rinnalla.

John Mattesonin Eden's Outcasts. The Story of Louisa May Alcott and Her Father (2007) kertoo Pikku naisten luojan Louisa Alcottin lisäksi hänen kuuluisasta isästään sekä isä-tytär-suhteesta. Anu Lahtinen on kirjoittanut todella monipuolisen arvion ja analyysin kirjasta Kasvatus ja Aika-lehdessä. Sieltä löytyy myös vinkkejä muihin Alcottin elämäkertoihin!

Ann Thwaiten Frances Hodgson Burnett. Beyond The Secret Garden (1974, 2007) valottaa Salainen puutarha- ja Pikku Prinsessa-kirjojen luojan Frances Burnettin värikästä elämää.

Kirjailija Laura Ingalls Wilderista löytyi vaikka kuinka monta kirjoitettua elämäkertaa. Tlasin niistä kaksi: William Andersonin Laura Ingalls Wilder: A Biography (1992) ja Pamela Smith Hillin Laura Ingalls Wilder. A Writer's Life (2007). Ensiksi aion kuitenkin  tutustua hänen tytön elämästään kertovaan Pieni talo preerialla-sarjaan.

p.s. Parhaillaan olen lukemassa erään suomalaisen kirjailijan elämästä päiväkirjojen kautta ja miten ihanaa on lukea välillä suomen kielellä, mutta sekin vaan on aika hidasta...

Ihanat ensipainokset ja kirja-arvonnan tulos!

Helsingin kirjamessuilta tein vavisuttavia kirjalöytöä antikvariaattiselta puolelta. Eräässä antikvariaatissa (jonka nimeä en muista) oli ensipainoksia L.M. Montgomeryn Anna-kirjoista. Raaskin ostaa vain yhden Anna ystävämme (WSOY), joka ilmestyi Suomessa ensimmäisen kerran 1921 Hilja Vesalan suomentamana. Anne of Avonlea ilmestyi alunperin 1909. Tätä kirjan kansikuvaa en ole aikaisemmin nähnyt missään. Anna-kirjojen ensipainoksia kansikuvitti Martta Wendelin, mutta minusta tämä ei ole Wendelinin kuvittama. Vai mitä mieltä olette? Vapun blogista löytyy myös kuvia Montgomeryn suomalaisista ensipainoksista.

Louisa Alcottin Sireenien alla (WSOY) ilmestyi Suomessa ensimmäisen kerran 1923. En löytänyt kirjaa Helsingistä vaan muistaakseni kirpparilta tänä vuonna. En ole lukenut ollenkaan Sireenien alla, koska lapsena en saanut sitä mistään kirjastosta, missä kävin ja muistan aina haaveilleeni sen lukemisesta. Toisesta kirjamessujen antikvariaatista löytyi suomalaisen Terttu Järvilehto-Forsselin  tyttökirja Sininen sävel vuodelta 1950. Kansikuva on Maija Karman kuvittama. Kirja on ilmestynyt Tammen tyttöjen sarjassa. Erittäin kiehtova tyttöromaani musiikkia opiskelevasta tytöstä ja tästä aarteesta en luovu!

Marjatta Kurenniemi julkaisi esikoiskirjansa Pukke punamuurahaisen seikkailut 1946. Kirjasta on viimeksi otettu uusi painos Gummeruksella 1970-luvulla. Ihana kirja, jonka on kansikuvittanut Rudolf Koivu. Oli aivan mahtavaa löytää se Tuomo Oinosen antikvariaatista, joka on keskittynyt lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Antikvariaatilla ei ole toimipistettä, mutta Helsingin kirjamessuilla he ovat kuulemma joka vuosi. Aion lukea Pukkea pian perheemme pienimmille.

Ja sitten Selja-kirjojen arvonnan tulokseen. Tyttöni toimi onnettarena ja veti arpajaislipun, jossa luki nimi: Culturelle. Onnea voittajalle!

Ei ole Annan voittanutta vai onko... (Äänestystulokset)

1. Lucy Maud Montgomery: Annan nuoruusvuodet

"En kai voi äänestää muita kun Annan nuoruusvuosia, sillä se on ollut myös minulle ja tiedän että monelle muulle portti tyttökirjojen maailmaan."

"Kirja on minulle hyvin rakas ja Anna oli minulle lapsena esikuva, jonka kohtaloon samaistuin, vaikka en todellakaan ole elänyt samanlaista lapsuutta. Annan nuoruusvuodet ja oikeastaan koko sarja on myös ollut mulle hyvin tärkeä lohtukirja vaikeassa elämänvaiheessa."

2. Louisa May Alcott: Pikku naisia

"Siinä on tyttömäisyyttä ja tyttökirjojen maailmankuvaa mukavasti useamman persoonallisuuden kautta."

3. Lucy Maud Montgomery: Pieni runotyttö

"Pieni Runotyttö on minulle se kaikista kaikkein, johon palaan yhä uudelleen aivan kuten äitinikin aikoinaan."

L.M. Montgomeryn Annan nuoruusvuodet jyräsi ylivoimaiseen voittoon kaikkien aikojen tyttökirjaklassikkona blogiäänestyksessäni! Louisa Alcottin Pikku naisia tuli hyvänä kakkosena ja L.M. Montgomeryn Pieni runotyttö sijoittui kolmanneksi äänestyksessä. Pistin teidät vaikean valintatilanteen eteen, mutta hyvin sieltä puristitte vastauksen itsestänne. Todella hienoja, ihania ja vaikuttavia vastauksia! Kiitän teitä kaikkia osallistuneita ja myös sydämellinen kiitos niille, jotka olette mainostaneet äänestystäni!

Samaan aikaan järjestin Facebook-sivuillani varjoäänestyksen kaikkien aikojen tyttökirjaklassikosta. Mutta kuinkas sitten kävikään? Ykköseksi nousikin Alcottin Pikku naisia Montgomeryn Annan nuoruusvuodet ja Pieni runotyttö vanavedessään. Kumpikin äänestys kertoi kuitenkin samaa tarinaa. Nämä kolme ovat maailmankirjallisuuden kuolemattomia tyttökirjaklassikkoja!

Blogiäänestykseen vastanneiden kesken arvoin 30€:n lahjakortin verkkokirjakauppaani. Arvontavälineenä käytän lasipurkkia, johon vastaajien nimet on kirjoitettu lipukkeisiin. Arvonta-avustajina toimivat taas pienet apulaiset. Lahjakortin voitti Sonja Lukuhetkistä! Onnea voittajalle! Ota yhteyttä minuun sähköpostitse, joka näkyy sivun yläkulmassa.

Nyt taitaa vähäksi aikaa riittää tyttökirjakyselyt täällä blogissani, mutta palaan asiaan, kun ilmenee taas kysyttävää...

Tyttökirjaklassikkoja - Alcottin Pikku naisista...Plumfieldin poikiin

Luin tämän syksyn aikana Louisa May Alcottin (1832-1888) kuuluisia tyttökirjoja ja erityisesti keskityin Marchin perheen tyttäristä kertoviin kirjoihin. Alcottin tunnetuin teos Pikku naisia on julkaistu vuonna 1868 ja se on minunkin suosikkejani lapsuudessani. Toinen lukukerta kirjojen äärellä osoittautui erilaiseksi kokemukseksi, koska nyt luin Alcottin tekstiä kriittisemmin ja kiinnitin huomioni kirjoissa toistuviin teemoihin sekä sen ajan arvomaailmaan, jota kirjat heijastavat. Pikku naisia on Marchin perheestä kertova sarjan ensimmäinen osa ja sen jatkoksi ilmestyi seuraavana vuonna Viimevuotiset ystävämme (1869). Pikku miehiä (1871) on tarinan kolmas osa ja viimeinen jatko-osa Plumfieldin pojat (1886) ilmestyi 15 vuotta myöhemmin.

Kirjoista välittyy perinteisen perhe-elämän, avioliiton ja äitiyden mallin korostaminen naisten keskeisenä ja ihanteellisena elämäntehtävänä. Toisaalta Alcottin naishahmot tekevät kodin ulkopuolella ahkerasti töitä elättääkseen perhettään. Alcotin kasvatusnäkemykset ovat itseasiassa radikaaleja tuohon aikaan, sillä hän korostaa myös isän aktiivista osallistumista lastensa kasvatukseen ja naisten on osattava luovuttaa osa tästä kasvatusvastuusta isille. Alcottin omaksuma ajattelutapa omalta isältään lasten kasvattamiseen ja opettamiseen ilmenee erityisesti Plumfieldin koulussa, jonka Jo ja hänen miehensä perustavat varattomille pojille. Koulussa poikia ohjataan omatoimisuuteen ja aktiivisuuteen. Lasten annetaan vapaasti liikkua ja työskennellä itseään kiinnostavien asioiden parissa sekä nähdä omien kädentaitojen merkityksellisyys työnsä tuloksina. Lisäksi lasten kanssa keskustellaan laajasti erilaisista asioista eikä vain ulkoaopita asioita ja kasvateta kurissa ja "herran nuhteessa" kuten siihen aikaan oli tapana. Louisan oma isä perusti ystävineen niin sanotun utopiayhteiskunnan, jossa kaikki jäsenet olivat yhtä suurta perhettä keskenään ja heitä yhdisti yhteinen filosofia ja vegetarismi. Tämä kokeilu kuitenkin epäonnistui, mutta se oli perustana Alcottin ajatusmaailmassa. Hän tarjoaa aikaansa edellä vaihtoehtopedagogiikkaa kirjoissaan ja koko Plumfieldin koulu oppilaineen ja asukkaineen ovat yhtä suurta perhettä.

Pikku naisissa on edelleen lumoavaa ja lämpöistä vetovoimaa ja jokaisella, jotka kirjan ovat lukeneet on varmaan omat mielikuvansa Josta, Amysta, Bethistä ja Megistä. Jo on teoksessa niin vahva ja voimakas persoona, joka peittää muut sisaret varjoonsa. Beth on ujo, ihana ja hyväsydäminen tyttö, jonka sairastumista muistan jännittäneeni. Amya pidin turhamaisena ja pinnallisena, mutta nyt aikuisena taas näin hänen henkilöhahmossaan ja taiteellisuudessaan enemmän syvyyttä. Äidillinen Meg jäi minulle etäisimmäksi hahmoista, kun taas Johon samaistun voimakkaasti ja ihailin hänen kirjoittajan lahjojaan. Kirjan jatko-osissa petyin Jon muutokseen, kun hänestä tuli järkevä, itsensä hillitsevä aikuinen. Jon kiihkeys tukahdutettiin, näin sanoo aikuinen minäni. Ja entäpä Jon valinta? Järkiavioliitto. En ole koskaan saanut makua "epämiellyttävään" professori Bhaeriin. Romantiikan nälkäisenä toivoin Josta ja hänen lapsuudenystävästään, tunteellisesta Lauriesta paria. Professori Bhaer, joka on Jota paljon vanhempi ja mukamas viisaampi ei hyväksy Jon kirjoittamista, jolla Jo ansaitsee elantoansa ja avustaa taloudellisesti perhettään. Lopulta Jo lakkaa kirjoittamasta kokonaan moneksi vuodeksi. Seuraavassa katkelma heidän keskustelustaan teoksessa Viimevuotiset ystävämme :

"Minusta ei ole hauskaa, että nuoret tytöt tutustuvat tuollaisiin asioihin. Minä antaisin poikieni käsiin enemmän ruutia kuin tuollaista roskaa." (Professori)

"Ei se kaikki ole pahaa, vaikka onkin tyhjänpäiväistä, ja jos kerran ihmiset haluavat lukea sellaista, ei kai ole haitaksi, että sitä on saatavissa. Monet kunnialliset ihmiset ansaitsevat rehellisesti elatuksensa kirjoittamalla jännityskertomuksia." (Jo puolustautuu)

"Jos nuo kunnialliset ihmiset tietäisivät miten paljon pahaa he saavat aikaan, he eivät varmaan pitäisi leipäänsä aivan rehellisesti ansaittuna." (Professori)

Voi Jo, olisitpa kulkenut valitsemasi tien loppuun asti Laurien kosinnat hylättyäsi ja jäänyt rohkeasti sinkuksi! Plumfieldin koulua olisit pystynyt hoitamaan itsellisestikin perheesi ja ystäviesi tuella. Kouluhan perustettiin Jon perimään kartanoon. Onneksi Jo jatkaa kuitenkin kirjoittamista kirjan neljännessä osassa ja hän saa julkisesti tunnustustakin. Alcott itse ansaitsi elantonsa kirjoittamalla ja Jota pidetäänkin kirjailijan omakuvana. Alcottista tuli kuuluisa kirjailija elinaikanaan ja hän ei koskaan avioitunut vaan piti kiinni omasta vapaudestaan. Louisa M. Alcottista on kirjoitettu useita elämäkertoja, mutta suomennettu ei ole tietääkseni yhtäkään. Viimeisin elämäkerta on ilmestynyt vuodelta 2007 ja kertoo Louisasta ja hänen isästään. Siitä enemmän Kasvatus & Aika-lehdessä http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=147

Näissä neljässä teoksessa, jotka kertovat Marchin perheen tyttäristä ja jatkossa heidän lapsistaan on mukana myös paljon muitakin kiinnostavia ja sympaattisia henkilöhahmoja ja teemoja, joihin kannattaa tutustua ja suosittelen lukemaan kaikki osat. Minkälaista maailmankuvaa tyttökirjat tarjoavat sitten nuorille tytöille? Tätä jäin miettimään omalta kohdaltani. Tyttökirjallisuuttahan on syytetty esimerkiksi perinteisten sukupuoliroolien vahvistamisesta, missä naisten ainoana tavoitteena on mennä naimisiin, synnyttää lapsia ja hoitaa kotia. Alcott, jota voidaan pitää tyttökirjagenren uranuurtajana osoittaa myös toisin luomalla vahvoja ja voimakkaita naishahmoja, jotka kouluttautuvat, toteuttavat itseään, tekevät kodin ulkopuolista työtä ja elättävät myös perhettään. Plumfieldin koulussa jokaisella on oikeus opetukseen sukupuolesta, rodusta tai luokasta riippumatta. Myös naisten äänioikeutta kannatetaan tuona aikana, jolloin sitä ei ollut vielä laissa säädetty. Alcottin maailma on kaiken kaikkiaan idealistinen, jossa ihmiset kamppailevat köyhyyden ja vaikeuksien kautta läpi voittoon, auttavat heikompiosaisia ja tavoittelevat korkeaa moraalia ja hyvyyttä. Tällainen hyvyyden ja viattomuuden maailma tarjoaa monille tyttökirjojen lukijoille varmastikin lohtua ja turvaa. Seuravassa merkinnässäni palaan tähän aiheseen toisen tyttökirjaklassikosarjan parissa.

Lähteenä: Mervi Koski 2000, Ulkomaisia nuortenklassikoita. Aarresaaresta Pulskaan Mustaan