Sylvia Plathin runoja

Eilen sain kauan kaipaamani runokirjan Sylvia Plathin Sanantuojat (Otava, 1997), jonka on suomentanut Marja-Leena Mikkola. Alkuperäiseltä nimeltään Collected Poems ilmestyi Plathin kuoleman jälkeen 1981 ja se sai postuumisti Pulitzer-palkinnon. Omistan myös englanninkielisen Plathin Ariel-kokoelman (1965/1988), mutta olen aina pitänyt enemmän runojen lukemisesta omalla äidinkielelläni. Pääsen helpommin runojen tunnelmaan sisään ja sanat ovat tuttuja ja ymmärrettävämpiä. Plathin runojen lukeminen ja kuvakielen avautuminen on toisaalta haastavaa. Mikkolan esipuheessa on avattu Plathin runouden teemoja ja kuvakieltä, mikä helpottaa runojen tulkitsemista.

Sanantuojat-kokoelma on entuudestaan tuttu minulle, koska olen joskus kirjallisuusopinnoissani analysoinnut siitä Plathin yhtä runoa. Ikävästi vain lyriikan analyysini on tuhoutunut kokonaan tietokoneen hajoamisen myötä ja kun en silloin ottanut kuin vain yhden printtiversion! Runo, joka teki minuun vaikutuksen ja tekee edelleen on Kolme naista. Runo kolmelle äänelle. Se on draamaruno, näytelmälliseen muotoon kirjoitettu runo, joka esitettiin BBC:ssä samana vuonna kuin ilmestyi 1962. Runon miljöönä on synnytyssairaala ja sen lähistö. Runo on jaettu kolmeen ääneen - Vaimon, Sihteerin ja Tytön. Äänet käyvät monologeissaan tuntemuksiaan ja ajatuksiaan syntymästä. Teemoina ovat myös keskenmeno, kuolema ja adoptio. Runo on pitkä, noin parisenkymmentä sivua.

Näyte Sihteerin äänestä:

"Istuessani teen kuolemaa. Menetän yhden ulottuvuuden.
Junat jyskyttävät korvissani, lähtöjä, lähtöjä!
Ajan hopeinen raide tyhjenee kaukaisuuteen,
valkoinen taivas tyhjenee lupauksestaan, kuin kuppi.
Nämä ovat jalkani, nämä koneelliset kaiut.
Tap, tap, tap terästapit. Minut havaitaan kevyeksi." (66)

Naiset, Plath näki hyvin haavoittuvina ja altiina hyökkäyksille. Synnytys on aina kärsimyksen ja kuoleman kumppani. Vain lapsissa on toivoa, ja lapsella on kirkas tietoisuus, joita eivät tahraa aikuisten pelot, kuvitelmat tai syyllisyys. Plathin runoutta hallitsee keskeisesti kuoleman teema, ja traagisen kuolemansa jälkeen hän (1932-63) nousi klassikon asemaan. Mikkola kuitenkin kritisoi näkökulmia, jotka pelkästään korostavat hänen itsemurhaa ja elämäkerrallista tunnustusrunoutta. Runous on kautta aikojen lähtenyt henkilökohtaisesta kokemuksesta. Plath käyttää kokemusaineistoaan kuvalliselle ja teemalliselle kehittelylle ja hänen paljastuksensa tapahtuvat fantasian ja myytin alueella. Kirjailija itse määritteli oman runoutensa elämää antavaksi voimaksi, jolla juuri on kosketus maailman kauhistuttaviin realiteetteihin.

Olen lukenut runoja nyt uudestaan ja vaikka monet niistä ovat hyvin tummasävyisiä, niin samalla niissä on jotain hyvin vahvaa ja voimaannuttavaa. Ja mikä parasta, nyt voin palata niihin aina uudelleen.

Näyte Vaimon äänestä:

"Mikä on se joka sinkoaa meille näitä viattomia sieluja? Katso miten uupuneita he ovat, miten litistettyinä he makaavat verhoilluissa kätkyeissään, ranteissaan nimet, pienet hopeiset voitonmerkit, joita varten he ovat saapuneet niin kaukaa.
Joillakin on paksut mustat hiukset, jotkut ovat kaljuja. Heidän ihonvärinsä on ruusuinen tai kellertävä, ruskea tai punainen; he alkavat muistaa erilaisuutensa.
Minä luulen, että heidät on tehty vedestä; heillä ei ole ilmettä.
Heidän piirteensä nukkuvat, niin kuin valo tyynessä vedessä. He ovat todellisia munkkeja ja nunnia yhdenmukaisissa asuissaan.
Näen heidän satavan maailman ylle kuin tähdet - Intian, Afrikan, Amerikan ylle satavat nämä ihmeet, nämä puhtaat pienet kuvat. He tuoksuvat maidolta. Heidän jalkapohjansa ovat koskemattomat. He ovat ilmassa-kävelijöitä." (75-76)