Silvia Rannamaa: Kadrin päiväkirja - Viron suosituin tyttökirja

Kolme vuotta sitten Tallinnan-matkallani ostin Raamattukoin antikvariaatista Silvia Rannamaan Kadrin, jota minulle suositeltiin. Kadri on ollut suosituin tyttökirja Virossa kautta aikojen ja ehkäpä niitä ainoita perinteisiä tyttökirjoja, mitä siellä on ilmestynyt. Ensimmäisen kerran kirja ilmestyi 1959 ja siitä on otettu sen jälkeen useita uusintapainoksia. Koska en osaa viron kieltä, en ole lukenut kirjaa, muuta kuin selailemalla ja katsomalla viehkeää kuvitusta. Nyt Kadri on ilmestynyt vihdoinkin suomeksi nimellä Kadrin päiväkirja (Savukeidas, 2014) ja kirjan on suomentanut Anniina Ljokkoi.

Kadrin päiväkirja on täydellinen tyttökirja. Se noudattaa tyttökirjallisuuden lajityypille ominaisia konventioita. Kadri on puoliorpo 13-14-vuotias tyttö, joka asuu mumminsa kanssa niukoissa oloissa kellariasunnossa. Kadrin äiti on kuollut ja isä on kadonnut sodassa. Kirja sijoittuu toisen maailmansodan jälkeiseen Neuvosto-Viron aikaan 1950-luvulle. Kadri on koulukiusattu tyttö, jota syrjitään eikä hänellä ole oikein ystäviäkään, paitsi Anne, josta tulee hänelle myöhemmin läheinen sydänystävä. Kadri häpeää vaatteitaan ja kotiaan. Lukemaan oppiminen on ollut vaikeaa, mutta kun lukeminen alkaa sujua, Kadri ei muuta tekisikään kuin lukisi kirjoja. Hän kirjoittaa päiväkirjaansa elämästään ja haaveilee tulevansa kirjailijaksi. Mummi on ankara eikä osoita tytölle juurikaan hellyyttä. Kadri ei ymmärrä mumminsa kasvatusperiaatteita ja heidän on välillä vaikeaa tulla toimeen keskenään. Koulussa Kadria epäillään aiheetta varkaaksi ja hän joutuu auto-onnettomuuteen. Kirjaa luonnehtii myös koululaisromaanille lajityypilliset konventiot, kuten väärät syytökset ja kantelemisen kunnia-käsitykset. 

Kadrin päiväkirja on nuoren tytön kasvukertomus Iris rukan ja Annan nuoruusvuosien tapaan. Kadrin elämä muuttuu, kun hän sairaalassa ollessaan tutustuu kuuluisaan kirjailijaan Elsa Sarapiin, joka kannustaa tyttöä ja korostaa vastuuta omasta itsestään. Kadrin luokka myös vaihtuu hänen palatessa takaisin kouluun ja hän saa uusia ystäviä, joista mainittakoon punastusta aiheuttava Urmas-poika. Tytön sosiaalinen elämä mullistuu ja liittyypä hän pioneerijärjestöönkin. Kadrin ahkeruus palkitaan, sillä hän saa hyviä arvosanoja ja hänen tarinoitaan luetaan koulussa ääneen. Kun Kadrin isä vielä palaa takaisin, niin tytön unelmat toteutuvat. Kadri on ruma ankanpoikanen, josta kasvaa kaunis joutsen. Samaa symboliikkaa löytyy kirjan tekstistä.

Kadrin päiväkirja on täydellinen tyttökirja, koska se vetoaa tunteisiin ja minä-muotoinen kerronta koskettaa lukijaa. Ainutlaatuisen siitä tekee historiallinen miljöökuvaus Neuvosto-Tallinnassa. Savukeidas on tehnyt taas upean kulttuuriteon, mutta yhden moitteen sanan osoitan kohti kansikuvaa. Lukko on mahtava idea, mutta missä tyttö? Tyttökirjassa pitää olla tyttö kuvassa. Takakannessa on tosin tyttöjä, mutta etukansi on se, mikä houkuttelee. Oletteko samaa mieltä? Kirja sisältää myös kuvia mainoksista ja julisteista Neuvosto-Viron ajalta sekä sanaston.

Kadrin päiväkirja sopii kaikille, jotka lukevat ja rakastavat tyttökirjoja nuorista tytöistä aikuisiin naisiin. Kadrin päiväkirja sopii kaikille miehille, jotka lukevat tyttökirjoja ja historiallisia nuortenromaaneja. Tätä kirjaa kannatan ehdottomasti koulujen lukemistoon! Ja tätä tyttökirjaklassikkoa luetaan edelleen nykypäivänä Virossa. Aikaisemmin kirjaa on käännetty mm. venäjän-, latvian-, liettuan- ja slovakian kielille. Suomalaisia sukujuuria omannut kirjailija Silvia Rannamaa (1918-2007) kirjoitti Kadriin jatko-osan Kasuema (Äitipuoli) vuonna 1963. Kasuema on hyllyssäni, mutta odotan seuraavaksi sen suomennosta, totta kai!

Sisko Latvus: Kaksi sateenkaarta

Kaksi Sateenkaarta (WSOY, 2014) on erittäin ajankohtainen nuortenkirja sijoittuen lähihistoriaan Neuvostoliiton hajoamisen ja Viron itsenäistymisen aikaan. 15-vuotias Inna asuu perheineen keskellä kuohuvaa Leningradia (nyk. Pietari), kun vallankaappaus tai sen yritys tapahtuu Moskovassa. Inna matkustaa jännittyneessä ilmapiirissä isovanhempiensa luokse Viroon ja maa julistautuu samaan aikaan itsenäiseksi. Innan koko sisäinen maailma on murroksessa, koska kaikki, mihin hän on uskonut ja mitä hänelle on opetettu, osoittautuu valheeksi tai jonkun toisen totuudeksi. Vaikka vanhemmat ja isovanhemmat ovatkin innoissaan uudesta vapaudesta, niin Inna ei ole täysin vakuuttunut ja kyseenalaistaa asioita. Suomalaissukuisen Innan elämä mullistuu täysin, kun vanhemmat päättävätkin lähteä Suomeen paluumuuttajina.

Latvus kuvaa hyvin ja asiantuntevasti 1990-luvun venäläisnuorten elämää ja kulttuurisen identiteetin problematiikkaa. Inna on kansalliselta identiteetiltään venäläinen ja haluaa asua kotimaassaan. Hän ei osaa suomen kieltä lainkaan ja sopeutuminen on vaikeaa vieraan ja vauraan maan oloihin. Ikävää ja kaipuuta lisää vielä kotimaahan jäänyt poikaystävä Daniel, joka kipuilee omien identiteettiongelmiensa kanssa. Sisko Latvus kertoo jälkisanoissa, että kirjaan on heijastunut hänen oman perheensä vaiheita. Kaksi sateenkaarta jatkaa saman suvun vaiheita, josta kertoi aikaisemmin Latvuksen edellinen nuortenromaani Kaukana omalta maalta (2011). Inkerinsuomalainen, nälkää ja Stalinin vainoja kärsinyt Paavo-poika on nyt varttunyt kypsään ikään ja Innan vaariksi. Olen kirjoittanut teoksesta aikaisemmin täällä. Kirjat eivät ole kuitenkaan suoraa jatkoa toisilleen vaan erillisiä tarinoita.

Kaksi sateenkaarta on tyypillisesti herkän nuoren tytön kehityskertomus, johon kuuluu kapinointia ja aikuisten vallan vastustusta. Toisaalta olisi ollut kiinnostavaa, jos loppuratkaisu ei olisi mennyt aina niin sovinnaisen kaavan tapaan vaan Innan oma ratkaisu olisi voittanut. Odotan jatkoa Innan tarinalle, ja toivottavasti Latvus innostuu kirjoittamaan lisää suvun vaiheista. Kaksi sateenkaarta on ehdottomasti tyttöjen kirja, jota kuvastaa romanttinen ja pinkin värinen kansikuvakin. Kirja sopii myös hyvin historiasta kiinnostuneille aikuisille.

Maria Lang - dekkarikuningatar

Stockholms högskola

Dekkarikesäni on päättynyt. Dekkarikuningattareksi julistan täten kesäni jännittävän lukuputken jälkeen ruotsalaiskirjailija Maria Langin (1914-1991), jonka syntymästä on tänä vuonna kulunut tasan 100 vuotta. Maria Lang oli naapurimaamme oma Agatha Christie, joka kirjoitti perinteisiä salapoliisiromaaneja. Olen viimeksi lukenut Langin dekkareita lapsuudessani. Nyt, luin ensimmäistä kertaa kirjailijan teokset Varjo vain (1954) ja Murhaaja ei valehtele yksinään (1949), jotka kummatkin löysin kirjastojen kierrätyshyllyistä. Luin kirjat tässä järjestyksessä, vaikka Murhaaja ei valehtele yksinään onkin Langin esikoisteos, joka esittelee päähenkilön ja kertojana toimivan Puck Estedtin (myöhemmin Bure). Puck esiintyy kuitenkin vain kirjailijan alkupään tuotannossa ja häviää vähitellen kuvioista 1960-luvulla. Dekkareiden todellinen päähenkilö on komissario Christer Wijk, joka nokkelalla älyllään ratkaisee mutkikkaat murhamysteerit, kun Puck lähinnä toimii tapahtumien tarkkailijana ja Christerin avustajana.

Varjo vain - romaanissa nuori rouva Puck palaa Egyptin matkaltaan ja löytää tyhjän kotinsa kylpyammeesta tuntemattoman naisen ruumiin. Aviomies, historian dosentti Einar Bure on hävinnyt jäljettömiin. Apuun rientää onneksi Puckin ja Einarin hyvä ystävä Christer. Puck opiskelee Tukholman korkeakoulussa (yllä oleva kuva) ja tekee väitöskirjaa Fredrika Bremeristä. Murhamysteeri sijoittuukin yliopistomaailmaan ja kietoutuu Humanistisen kirjaston pienen ja intellektuaalisen opiskelijaporukan ympärille. Kaksi Puckin tutuista tekee väitöskirjaa vieläpä samasta aiheesta. Kuka heistä onkaan murhaaja?

"Et aavista, kuinka ihastuttavaa on istua yö Hum. K:ssa ja nähdä neonvalojen loistavan ja kuulla liikenteen kohisevan Stureplanilla ja samalla tuntea olevansa suljettu norsunluutorniin kirjojen, kirjapölyn ja menneisyyden tunnelmien pariin." (Puck kertoo Christerille, Varjo vain s.38)

Kirjailija Maria Lang (oik. Dagmar Maria Lange) jatko-opiskeli itse Tukholman yliopistossa ja hänen väitöskirjansa filosofi Pontus Wikneristä valmistui 1946. Varjo vain-teoksessa hän maalailee hyvin elävästi korkeakoulumiljöömäistä tunnelmaa tutkijasalien lennokkaissa keskusteluissa unohtamatta kuitenkaan vaanivaa murhamaista jännitettä. Loppua kohden arvasin murhaajan niin kuin pitääkin hyvässä dekkarissa, jossa johtolangat on sijoiteltu pitkin tarinaa lukijan poimittaviksi ja pääteltäviksi.

Murhaaja ei valehtele yksinään-romaanissa vielä lisensiaattityötä tekevä professorin tytär Puck tapaa  ensimmäisen kerran tulevan miehensä Einarin. Puck matkustaa kirjallisuushistorian tohtori Rutger Hammarin ja tämän vaimon kesälomanviettopaikalle Saareen. Saarelle tulee muitakin kutsuvieraita, jopa kutsumattomia vieraita. Helteiset ja leppoisat kesäpäivät muuttuvat, kun Puck löytää tälläkin kertaa nuoren naisen ruumiin - ison kuusen alta. Christerin saapuessa Saareen, ruumista ei löydykään mistään, mutta lisää ruumiita on tulossa ja jännitys tiivistyy.

Langin esikoisdekkari yllätti minut positiivisesti ja tällä kertaa en arvannut murhaajaa. Olen yleensä hyvä päättelemään, kuten P.D. Jamesin Syystanssaisten ja Leena Lehtolaisen Rautakolmion murhaajat olivat hyvin ennalta arvattavissa. En osannut päätellä motiivia, sillä en olisi uskonut, että 1940-luvun dekkarissa on teemana homoseksuaalinen suhde. Enempää en spoilaa tästä teoksesta, joka on varmasti kohahduttanut aikanaan. Onko Agatha Christien dekkareissa ollut joskus vihjailuja homoseksuaalisiin suhteisiin? Langin dekkarissa tämä tuodaan suoraan esille.

Olisin halunnut kernaasti lukea lisää Maria Langin dekkareita, joita on ilmestynyt yhteensä nelisenkymmentä, mutta pakko oli vaan laittaa stoppi päälle. Aikaisemmissa lapsena lukemissani kirjoissa Christer Wijk ja hänen kuuluisa oopperalaulajavaimonsa Camilla Martin dominoivat henkilöhahmoina. Myös myöhemmissä dekkareissa esiintyy kirjailijan alter ego, salapoliisikirjailija Almi Graan. Puck-dekkareiden parissa jatkan viimeistään ensi kesänä...Näissä salapoliisiromaaneissa on kivasti älyllistä haastetta ja harmaille aivosoluille töitä!