maanantai 28. syyskuuta 2015
Virginia Woolf: Leskinainen ja papukaija
Minulla oli eilisellä junamatkallani aikuisen oma satuhetki. Luin Virginia Woolfin Leskinainen ja papukaija (2014, Savukeidas), jonka sanotaan olevan modernistisen kirjailijan ainoa kirjoittama satu. Leskinaisen ja papukaijan on suomentanut Ville-Juhani Sutinen, joka on viime vuosina kääntänyt paljon Woolfin tuotantoa suomeksi Savukeitaan toimesta. Minua odottaakin kirjahyllyssä Virginian Woolfin päiväkirjojen ensimmäinen osa ja toinenkin suomennettu osa on jo ilmestynyt.
Leskinainen ja papukaija kertoo vanhemmanpuoleisesta ja kampurajalkaisesta rouva Gagesta, joka perii saidan veljensä omaisuuden: asuinrakennukset pienessä Rodmellin kylässä (Woolf asui myös itse kyseisessä maalaiskylässä) sekä kolmetuhatta Englannin puntaa. Pettymys onkin köyhälle leskinaiselle suuri, kun veljen asunto osoittautuu viheliäiseksi talonröttelöksi ja rahojakaan ei löydy mistään. Jäljellä on vain tökerösti puhuva papukaija James, ja rouva Gagen on myytävä lintu päästääkseen matkustamaan takaisin kotiinsa. Leskirouvan vastoinkäymiset eivät vielä tähänkään lopu, mutta satu päättyy lopulta onnellisesti.
Sadun on kuvittanut Mika Vaaranmaa ja piirrokset kuvaavat mainiosti sadun tunnelmia. Satujen tapaan se on tyyliltään opettavainen ja nimenomaan eläinten kohtelusta. Googlettelin tietoa sadun alkuperäisestä nimestä, koska sitä ei ole mainittu suomennoksessa. The Widow and the Parrot on julkaistu ensimmäisen kerran vasta vuonna 1982 Woolfin 100-vuotissyntymän kunniaksi. Sadun syntyprosessista olisi ollut kiinnostavaa tietää enemmän. Seuraavaksi luen Leskinaisen ja papukaijan lapsilleni, sillä lapsillehan Woolf sen kaiketi tarkoitti. Mutta saduthan sopivat kaikenikäisille. Oletko sinä viettänyt aikuisen satuhetkeä? Satupäivään (18.10) ei olekaan enää pitkä aika.
keskiviikko 23. syyskuuta 2015
Gillian Flynn: Teräviä esineitä
Mistä on pienet tytöt tehty? Ei ainakaan sokerista ja kukkasista Gillian Flynnin jännitysromaanissa Teräviä esineitä (WSOY, 2015 suom. Maria Lyytinen). En voi olla vertaamatta edelliseen lukemaani Tyttölapsia, koska tyttöyttä kuvataan kummassakin romaanissa, mutta Flynn tekee sen vielä purevammalla ja pirullisemmalla tavalla.
Päähenkilönä on Chicagossa toimittajana työskentelevä Camille, joka palaa vastahakoisena lapsuutensa kotimaisemiin murhajutun perässä. Pikkutyttö on kuristettu Wind Cap-nimisessä missourilaisessa pikkukaupungissa ja toinen samanikäinen tyttö on kadoksissa. Itsetuhoinen ja viiltelyyn taipuvainen Camille on menettänyt nuorena sisarensa Marianin ja kotiinpaluu avaa vanhat haavat auki. Traumoja pahentaa etäinen ja välinpitämätön äiti. Teini-ikäinen sisarpuoli Amma aiheuttaa Camillalle päänvaivaa ja aluksi hän ei edes tunnista sisartaan. (Tässä oli jotain epäuskottavuutta.) Camilla lähentyy kuitenkin Amman kanssa, vetää huumesätkää ja ryyppää yhdessä 13-vuotiaan siskonsa kanssa. Amma on ikäisekseen varhain kehittynyt, seksuaalinen lapsinainen, joka leikkii edelleen nukkekotileikkejä. Amma on myös koulukiusaaja ja tiiviin tyttöklikin johtaja. Camillelle selviää vähitellen perheensä ja kaupunkilaisten salaisuudet.
Flynnin tarina koukuttaa ja jännite säilyy mukana loppuun asti, paitsi ihan loppuhuipennus, joka lässähtää. Tai ainakin aluksi petyin, mutta nyt kun lukemisesta on kulunut muutama tunti aikaa, niin ehkäpä tarinalla pitikin olla sellainen paskanen loppuratkaisu. Ehkä loppu tuli minulle vain liian nopeasti...
En suosittele kirjaa herkille lukijoille! Ilkeitä tyttöjä ja hyytävää äitiyttä vinoutuneessa, kieroutuneessa maailmassa. Flynnin esikoisromaani tulee jäämään vielä pitkäksi aikaa mieleeni. Kiltti tyttö unohtui jo kauan sitten.
keskiviikko 16. syyskuuta 2015
Tyttölapsia
Ljudmila Ulitskajan Tyttölapsia (2015, Siltala, suom. Arja Pikkupeura) valitsin luettavakseni siitä syystä, koska minua kiinnosti, miten tyttöyttä kuvataan Stalinin ajan neuvostoliittolaisessa kontekstissa. Novellikokoelman aiheet kiehtoivat minua etukäteen. Kertomuksissa kuvataan pääasiassa kouluakäyviä tyttöjä ja episodeja heidän elämästään. Ensimmäinen novellikokoelma nimensä mukaisesti Tyttölapsia seuraa samoja tyttöjä eri tarinoissa ja luo jatkuvuutta niiden välille. Kokoelman toinen osa nimeltään Lapsuus -49 sisältää huomattavasti lyhyempiä novelleja ja kertomusten henkilöhahmot vaihtuvat ja voivat olla poikiakin.
Kokonaisuutena pidin tästä kokoelmasta, vaikka aiheiltaan ja tunnelmaltaan se oli raskaskin ja paikoitellen rönsyilevä. Mieleenjäävintä oli kaksostyttöjen välisen suhteen kuvaaminen ja toisen sisaren harjoittama henkinen julmuus sisartaan kohtaan. Novelleissa käsitellään kiusaamista, eriarvoisuutta, köyhyyttä ja häpeän tunteita. Ulitskaja kuvaa rohkeasti Vesirokko-nimisessä novellissa tyttöjen heräävää seksuaalisuutta ja seksileikkejä diplomaattiperheen tyttären kutsuilla. Vaikka kertomukset käsittelevätkin pääasiassa lapsia ja nuoria, niin niissä myös kuvataan aikuisten ja perheiden välisiä suhteita.
Minulle tuli jollain tapaa mieleeni Tyttölapsista Pakkalan Lapsia-novellikokoelma varmaan juuri tuon muotonsa takia, mutta myös psykogisen kerrontansa ansiosta. Ulitskajan mukana pääsee tyttöjen maailmaan ja mieleen hieman eri tavalla kuin perinteisessä tyttökirjassa.
tiistai 8. syyskuuta 2015
Nokkela Neiti Etsivä valokuva-arvoituksen kimpussa
Tänä vuonna Neiti Etsivä täytti kunnioitettavat 85 vuotta! Ensimmäinen Neiti Etsivä: The Secret of the Old Clock (Neiti Etsivä ja kadonnut testamentti) debytoi vuonna 1930. Vaikka alkuperäinen Neiti Etsivä-sarja onkin jo lopetettu 2000-luvun alkupuolella, niin silti tämän punatukkaisen (tai blondin) etsivätytön seikkailut kiehtovat edelleen eri lukijapolvia. Onneksi olkoon ihana Paula Drew!
Neiti Etsivä ja valokuvan arvoitus (The Mysterious Image) ilmestyi Yhdysvalloissa vuonna 1984 ja seuraavana vuonna Suomessa. En ole aikaisemmin kirjaa lukenut ja nykyään se onkin harvinaisuus, josta ei ole otettu uusia painoksia, kuten monista muista sarjan kirjoista. Paulan apua pyytää asianajaja-isä Carson Drew, jonka asiakasta kuuluisaa mainosvalokuvaajaa syytetään toisten valokuvaajien idoiden varastamisesta eli kuten nykyään sanottaisiin plagioinnista. Dallas Curry vakuuttaa syyttömyyttään, vaikka onkin tehnyt samankaltaisia mainoskuvia ja ikään kuin kopioinut muiden valokuvaajien ottamia töitä. Paula alkaa selvittää mysteeriä ja samalla hänellä on toinenkin arvoitus ratkaistavanaan, kun syytetyn valokuvaajan valokuvassa esiintynyt nuori naisnäyttelijä katoaa.
Paulan apureina ovat tutut tytöt Bess ja George. Paulan poikaystävä Ned Nickersonkin vilahtaa sivuilla ja he käyvät yhdessä syömässä. Romantiikkaa ei kyllä löydy tästä Neiti Etsivästä tippaakaan, kun tapaaminenkin lähinnä mainitaan. Sitä ennen Ned hyppää Paulan siniseen urheiluautoon kesken kaiken tämän jännittävän takaa-ajon ja tietenkin pilaa sen! Muistatteko jonkun Neiti Etsivän, jossa Paula ja Ned olisivat peräti suudelleet? Mysteeri vie Paulan välillä myös New Yorkiin, jonne hän sujahtelee kevyesti lentokoneella. Jotenkin hänen huoleton vapautensa on ihailtavaa tai kadehdittavaa...
Neiti Etsivä ja valokuvan arvoituksen on kirjoittanut James Duncan Lawrence. Kirjassa on ovela loppuyllätys ja päädyin samaan loppuratkaisuun Paulan kanssa. Plagioinnille on annettu myös uskottava selitys. Minusta tämä oli aika näppärä ja nokkela Neiti Etsivä!
Hyvät lukijat! Toivottavasti löydätte taas blogini, sillä nyt aktivoidun kirjani pitkän kirjoitusurakan jälkeen. Seuraavaksi aion lukea ei-tyttökirjan.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)