Kaarlo Nuorvala: Myrskytuuli (ja arvonnan voittaja)

Tyttökirjojen kirjoittajat mielletään yleensä naisiksi. Joissain tiukoissa tyttökirjallisuuden määritelmissä kriteerinä esitetään, että tyttökirjalla tarkoitetaan naisten kirjoittamaa tytöille suunnattua kirjallisuutta. Vaikka suurimmaksi osaksi tyttökirjat ovat naisten kirjoittamia, niin poikkeuksia toki on ollut ja on edelleen. Itse en vetäisi näin tiukkaa rajaa tyttökirjallisuuden määrittelyyn. Sitä en osaa arvioida, miten se olisi vaikuttanut tykkäämäni Susy-tyttösarjan lukemiseen lapsena, jos olisin tiennyt, että kirjoittaja onkin mies. Nuorta lukijaahan oli johdettu harhaan Gretha Stevns nimellä. Tämä paljastui joku aika sitten, kun Lumiomenan Katja blogissaan oli selvittänyt asiaa.

Suomessa kirjailija Kaarlo Nuorvala (1910-1967) on kirjoittanut sekä poikakirjoja että tyttökirjoja. Hän kirjoitti myös salanimillä kuten K. Ruovala tai N. Ruovala. Myrskytuuli (Otava, 1937) on tyttökertomus ja samalla myös koululaiskertomus. Tapahtumat keskittyvät yhteiskouluun ja oppikoulun viidennen luokan oppilaisiin. Luokan poikien jäädessä enemmän taustalle, päähenkilöiksi nousevat Anja ja tämän serkku Tuulikki (Myrskytuuli). Tuulikki muuttaa Yhdysvalloista Suomeen isänsä kuoltua. Hän osoittautuu heti alusta lähtien rohkeaksi ja huimapäiseksi tytöksi, joka heiluttelee pyssyä kauhistuneen serkkunsa edessä. Kirjassa on selvää Amerikan ihannointia ja stereotypioita, joita amerikkalaisuuteen liitetään.

Tuulikki ihmettelee suureen ääneen "pakkoruotsia" ruotsin tunnilla. Senhän sitten arvaa, että ruotsin opettajan Piipun (hauska lempinimi) suosiossa ei sen jälkeen enää olla. Oppilaat nousevat jopa kapinaan Piipun epäoikeudenmukaista kohtelua vastaan. Tyypillisesti koululaiskertomuksessa on myös se luokan "pahis" Katja, joka käyttäytyy inhottavasti Tuulikkia kohtaan ja oikeamielinen rehtori, auktoriteetti, joka viimekädessä auttaa ja tekee päätökset. Lopussa kuitenkin eri- ja vihamielisyydet sovitaan oppilaiden ja opettajan välillä ja kaikki päättyy hyvin. Kirjasta löytyi minua kiinnostavia teemoja mm. opettajuudesta, jota pohditaan useammassakin kohdassa. Esimerkiksi rehtori esittää näkemyksiään:

"Katsokaahan on mahdollista, että joskus meidänkin maassamme opettaja on ollut hirmuvaltias, joka on saanut tehdä mitä tahtoo ja menetellä miten tahansa. Nyt ei ole enää niin. Nykyään vaaditaan jokaiselta oikealta opettajalta ennen kaikkea oikeamielisyyttä ja rakkautta kaikkiin oppilaisiinsa. Yhteisymmärrys on ainoa pohja, jolle nykyaikainen opettaja työssään voi rakentaa." (s. 101)

Kaarlo Nuorvala kirjoitti myös jatkoa Myrskytuuleen ja sarjassa on ilmestynyt yhteensä kuusi osaa. Jatko-osissa keskitytään Tuulikin sota-ajan vaiheisiin. Nuorvala on kirjoittanut myös toista tyttökirjasarjaa Laulajatyttöä, josta on ilmestynyt peräti 13 osaa vuosina 1945-55. Tämän sarjan alkupään osat vaikuttavat kiinnostavilta. Nuorvalan kirjoihin on kohdistunut kritiikkiä mm. kirjojen tason vaihtelusta, liiasta viihteellisyydestä ja jopa propagandasta. Kiinnostavaa olisikin tietää kirjojen suosiosta nuorten keskuudessa; kuinka luettuja kirjat olivat aikanaan, kun niitä tuotettiin monia osia. Tuohon tyttökirjallisuuden rajanvetoon palatakseni, niin uskoisin että kirjat eivät ole olleet pelkästään tyttöjen kirjallisuutta.

Osallistun tällä kirjalla Sinisen Linnan Marian Tuntemattomat tyttökirjat-haasteeseen. Olen suorittanut myös arvonnan koskien Terapeuttiset tyttökirjat-kyselyäni tutulla lasipurkkimenetelmälläni. Nimilipukkeen nostamisessa auttoi perheen jäsen. Montgomeryn Hedelmätarhan Kilmeny menee Jokelle. Otatko yhteyttä minuun! Onnea voittajalle!

Suomalaista varhaisnovellistiikkaa Pakkalaa ja Jotunia

Suomalaiset varhaisnovellistit ovat kiinnostaneet minua ja olen tutustunut Maria Jotunin ja Teuvo Pakkalan novelleihin. Jotunin muuta tuotantoa olen lukenut aikaisemmin, mutta Pakkala on ollut minulle ihan uusi tuttavuus. Junamatkani ovat sujuneet nopeasti, kun olen lukenut novellin silloin tällöin heidän novellikokoelmistaan.

SKS:n Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita sarjassa on ilmestynyt Teuvo Pakkalan Lapsia ja Pikku ihmisiä kokoelmat sekä Maria Jotunin Kun on tunteet ja Tyttö ruusutarhassa kokoelmat. Luin Pakkalan novellikokoelmaa Lapsia, joka on ilmestynyt alun perin 1895. Pakkalan tunnettuja novelleja sanotaankin lapsinovelleiksi, koska keskeisiä henkilöitä niissä ovat lapset ja nuoret.

Pakkala osaa todella taidokkaasti ja realistisesti kuvata lasten maailmaa, lasten keskinäisiä sosiaalisia suhteita ja lapsia ryhmänä. En osaa oikein nimetä suosikkiani novelleista, koska pidin niistä kaikista. Mieleeni jäivät erityisesti novellit Poikatyttö ja Mahtisana (Stiiknafuulia), joissa tyttöjä kuvattiin aikanaan sovinnaisuudesta poiketen rohkeina ja rajuina ja, jotka pärjäsivät pojille kisassa kuin kisassa. Pakkalan novelleista on nostettu esille niiden pedagogisia ja lapsipsykologisia ansioita ja minuun novellit tekivät vaikutuksen. Seuraavaksi minua kiinnostaa tutustua Pakkalan romaaneihin, jotka keskittyvät myös lapsuuden ja nuoruuden kuvauksiin. Onko teistä joku lukenut Pakkalan tuotantoa?


Objektiivisen novellin varhaisia suomalaisia novellisteja olivat juuri Teuvo Pakkala ja Maria Jotuni. Jotunin novellikokoelmat ilmestyivät alun perin 1913 ja 1927. Jotunin novelleissa monesti dialogi on niille tyypillistä. Kahden ihmisen välinen keskustelu hallitsee novellia ja heidän käsityksensä ovat usein vastakkaisia. Pidin hulvattoman paljon hauskasta Hilda Husso nimisestä novellista. Keskustelu novellissa tapahtuu puhelimen välityksellä miehen ja naisen välillä. Miehen ääni on merkitty ajatusviivoin lukijan tulkittavaksi.

- Jaaha, se on Lundqvist kuin puhuu. Tämä on hotel Iriksestä kuin puhutaan. Minä olen Hilda Husso, muistaako Lundqvist vielä?
---
- Olin Ekbomin maatsalongissa siivoojattarena silloin kuin poika syntyi, jos Lundqvist muistaa?
---
- Halloo, kuinka en kuullut?
---
- Ei, ei täällä ole ketään nyt. Ei Lundqvistin tarvitse pelätä, että joku kuulisi, puhuu vaan vapaasti. (27)


Niminovelli Tyttö ruusutarhassa on pitkähkö novelli kuin myös Käärme paratiisissa, joista pidin kummastakin. Jotuni kirjoittaa todella elävästi ja iskevästi. Novelleissa on erilaisia sävyjä huumorista ja ironiasta traagisiin tunnelmiin. Aion jatkossa lukea Jotunilta vielä lisää novelleja aikaisemmista kokoelmista. Onko teille tuttuja Maria Jotunin novellit?

Lucy Maud Montgomery: Vanhan kartanon Pat

Montgomeryläinen viehättävä maailma ja humoristinen tyyli on lumonnut minut jälleen. Tällä kertaa olen tutustunut tyttösankarittareen Patiin, jonka kanssa olen kulkenut Kuiskailevalla kujalla, Usvien kukkulalla, Salaisella niityllä, Onnelassa ja Silver Bushin kartanossa. Silver Bush on Patin rakas koti, josta hän ei halua ikinä muuttaa pois. Patricia Gardiner ei yleensäkään halua asioiden muuttuvan ja pienetkin muutokset hän ottaa hyvin raskaasti. L.M. Montgomeryn mukaan kaikista hänen sankarittaristaan juuri Pat muistutti eniten häntä itseään.

Vanhan kartanon Pat (Minerva, 2009) alkuperäiseltä nimeltään Pat of Silver Bush ilmestyi 1933. Sisko Ylimartimon suomentamasta teoksesta otettiin viime vuonna myös pokkaripainos (Minerva, 2011). Kirjan alussa Pat on 7-vuotias ja häntä valmistellaan perheessä uuden vauvan tuloon. Prinssi Edwardin saarella vauvoja eivät tuokaan haikarat vaan ne löytyvät persiljapenkistä.

"Täytyy olla vähä velhon vikaa nii ko miussa, jot kykenee näkemää noit pikkasii otuksii. Miun täytyy mennä sinne yksin, ku kuu on noust, ja kissan kans. Se on juhlallist. Mie sanon vaan, jot vauvan ettimine ei ole köykäist puuhaa." (s. 26)

Näin haastelee Patille perheen irlantilaissyntyinen taloudenhoitaja Judy Plum. Hän on enemmän äitihahmo Patille kuin Patin oikea äiti, joka jää hyvin etäiseksi hahmoksi kirjassa. Judy ruokkii, lohduttaa ja hoivaa. Hänen viereensä Pat voi pujahtaa milloin vaan, kun tuntuu siltä. Judy on yksi kirjan vaikuttavimmasta hahmoista, jolla riittää kiehtovia tarinoita kerrottavaksi erikoisella murteellaan keittiön lämmössä. Ylimartimo kertoo jälkisanoissa, kuinka haastavaa Judyn murteen kääntäminen oli. Lopulta hän päätyi ei puhtaaseen murteeseen, jossa oli ajateltava lukijaa ja luettavuuden säilyttämistä. Minusta suomennos on kaikin puolin hyvin luontevaa ja Judyn persoona henkilöityy vahvasti murteen kautta.

Patille rakkaita, läheisiä henkilöitä Judyn, vanhempien ja sisarusten lisäksi ovat ystävät Bets ja Jingle-poika eli Hilary Gordon. Lasten ystävyyssuhteita ja lasten maailmaa Montgomery kuvaa ominaiseen tapaansa erittäin todentuntuisesti ja onnistuneesti. Hänellä on ilmiömäinen kyky. Lapsuuden ja myöhemmin nuoruuden maailma ei ole pelkkää huolettomutta ja iloa vaan siihen sisältyy myös murheita ja pettymyksiä. Toinen kiinnostava äitisuhteen kuvaus on Jinglen ja hänen poissaolevan äitinsä kohtaaminen monen vuoden jälkeen. Jinglen ihanteellinen ja idyllinen kuva omasta äidistään murtuu.

Vanhan kartanon Pat on samalla Patin kasvukertomus. Vuodet vierivät, ja Patista tulee kirjan lopussa 18-vuotias nuori nainen, joka jää Silver Bushiin emännöimään. Ihastumisista huolimatta Pat ei ole halunnut koskaan avioitua. Hän ei luovu Silver Bushista. Muutoksiin, eroihin ja lähtöihin hän on sopeutunut pikku hiljaa. Kirjan ajankuvauksessa viitataan ensimmäiseen maailmansotaan ja aselepoon, jolloin Pat on ollut 5-vuotias. Häpeää tunnetaan siitä, että kukaan Patin perheen miehistä ei ole ollut sodassa. Kirjan fiktiivisessä nykyajassa ollaan 30-luvulla ja naisten äänioikeus koetaan tärkeäksi asiaksi.

Patin ja Hilaryn (Jinglen) hyvästit Hilaryn lähtiessä opiskelemaan jätti minut lukijana odottamaan vielä romanttista jatkoa. Sisäinen romantikko heräsi minussa ja sai muistelemaan Jon ja Laurien ystävyyttä, josta ei tullut koskaan enempää Alcottin Pikku naisissa. Montgomeryn Runotytöissä taas Emilyn ja Teddyn tapauksen jälkeen on toivoa Patinkin suhteen, vaikka hän on aika järkkymättön vahvan tuntuinen kuten Jo Marchkin. Vanhan kartanon Patille on kirjoitettu jatko-osa Pat - Vanhan kartanon valtiatar (Minerva, 2010), jonka lukemista säästelen myöhemmäksi. Älkää siis kertoko tulevia juonipaljastuksia!

Vanhan kartanon Pat on tyypillinen montgomeryläinen tyttökirja, mutta sillä on aikuisten kirjojen luokitus. Suosittelen tätä kaiken ikäisille Montgomeryn ystäville. Patista on kirjoittanut myös Leena Lumi.

Terapeuttiset tyttökirjat?

Koetteko tyttökirjojen lukemisen terapeuttisena? Luetteko tiettyjä tyttökirjoja yhä uudestaan ja uudestaan, tietyn väliajoin? Missä tilanteessa? Oletteko saaneet vaikeina aikoina tukea tyttökirjoista?

Näitä kysymyksiä olen pyöritellyt mielessäni viime aikoina. Oikeastaan havahduin lukemisen terapeuttisuuteen ensimmäisen kerran, kun luin lukijoiden lukukokemuksista Montgomeryn Anna- ja Runotyttösarjojen parissa. Ihmisten kanssa keskustellessa tai täällä blogissanikin esiintyneissä vastauksissa on puhuttu tyttökirjojen terapeuttisista vaikutuksista. Minulle on kerrottu, kuinka esimerkiksi sairastuessa halutaan käpertyä viltin alle tutun tyttökirjan kanssa. Tyttökirja lohduttaa vaikeana hetkenä. Se on antanut voimaa tietyssä elämäntilanteessa. Joku on lukenut synnyttäessäänkin tyttökirjaa. Omille lapsille on annettu tyttösankarittarien nimiä. Osallistuin viikonloppuna tapahtumaan, jossa esittelin tyttökirjojani. Oli kiinnostavaa havannoida ihmisten ilmeitä ja tunteita, kun he näkivät tuttuja kirjoja edessään. Monet tulivat selailemaan kirjoja ja kertomaan omista lapsuuden tai nuoruuden suosikeistaan. Sieltäkin tuli viestiä tyttökirjojen parantavasta vaikutuksesta.

Tyttökirjallisuuden terapeuttisuuden vaikutuksen uskon syntyvän siitä, että tunneside kirjaan tai kirjoihin on muodostunut lapsuudessa ja nuoruudessa. Tämä vaihe on merkittävä ihmisen kehityksessä. Toki tämä koskee muutakin kirjallisuutta, mitä on luettu omina kasvuvuosina, mutta nyt haluan puhua nimenomaan tyttökirjallisuudesta. Omalta kohdaltani olen pohtinut suhdettani tyttökirjoihin. Niiden lukeminen on ollut tärkeää ja merkityksellistä omassa lapsuudessani. Kirjojen kautta pystyin sulkemaan muun maailman ulos ja uppoamaan siihen maailmaan, joka oli hyvin turvallinen, huolimatta kaikista sankarittarien vastoinkäymisistä. Vaikeuksien kautta voittoon! Luin kaikki mahdolliset tyttökirjat, mitkä sain käsiini. Minulla oli muutama kirjasto käytössäni. 11-vuotiaana tyttökirjojen rinnalle tulivat aikuisten kirjat ja 12-vuotiaana lasten- ja nuortenkirjallisuus jäi kokonaan taakseni, kunnes kolmikymppisenä löysin tyttökirjat uudestaan ja sillä tiellä edelleen ollaan! Siirtyminen aikuisten kirjoihin liittyi myös omien elämänvaiheideni muutokseen. Turvallista tyttökirjojen maailmaa en tarvinnut enää.

On hienoa, jos uskaltaudutte vastaamaan kysymyksiini! Jos aihe tuntuu liian henkilökohtaiselta, mutta haluatte kertoa kokemuksistanne, niin sähköpostia voi lähettää minulle ilman muuta. Toki tyttökirjakyselyissäni pitää olla aina tyttökirjapalkinto! :) Montgomeryn juuri ilmestynyt suomennos Hedelmätarhan Kilmeny arvotaan blogivastanneiden kesken. Arvonnan suoritan 25.2. Vastausaika ei lopu siihen vaan tähän voi kertoa, milloin vaan kokemuksistaan. Vastauksia voidaan käyttää tutkimustarkoituksessa! Kiitos!

p.s. Minun terapeuttisia tyttökirjojani ovat Merri Vikin Lotta-kirjat, jotka saavat minut edelleen nauramaan ääneen!

Kuva Charlotte Brontën Professori (Tammi, 2o09). Maalaus Berndt A. Godenhjelm: Lukeva tyttö

Nuorisokirjailijoita kuuntelemassa

Lainan päivää vietin Keravan kaupunginkirjastossa, jossa olin kuuntelemassa lasten- ja nuortenkirjallisuudesta palkittuja kirjailijoita. Kirsti Kuronen haastatteli Vilja-Tuulia Huotarista, Raili Mikkasta, Jukka-Pekka Palviaista sekä Lisbeth Landefortia.

Kirsti Kuronen palkittiin viime vuonna Topelius-palkinnolla kirjastaan Piruettiystävyys (Karisto, 2010). Tänä vuonna palkinnon sai Jukka-Pekka Palviainen teoksestaan Joku vieraileva tähti (WSOY, 2011). Vilja-Tuulia Huotarinen sai Finlandia Junior-palkinnon 2011 Valoa valoa valoa teoksestaan. Monia kirjapalkintoja saanut Raili Mikkanen palkittiin korkeatasoisesta lasten- ja nuorten tietokirjatuotannostaan Suomen tietokirjailijat ry:n Tietopöllö-palkinnolla 2011.

Kuronen kysyi kirjailijoilta, miltä palkitseminen oli tuntunut ja miten se vaikuttaa heidän työhönsä. Kaikki olivat tietenkin iloinneet palkinnostaan ja olleet onnellisia. Mikkanen kertoi, että se kannustaa jatkamaan. Palviainen iloitsi siitä, että kirja saa huomiota monien kirjojen joukosta. Palkitseminen kohottaa myös itsetuntoa. Samaa kertoi Kuronen itse ja se on tuonut hänelle myös varmuutta omaan kirjoittamiseen.

Kirjailijoita oli tullut kuuntelemaan mukavasti yleisöä ja nuoria yläkoululaisia. Yleisön joukosta kysyttiin, kyllästyvätkö kirjailijat omiin henkilöhahmoihinsa ja onko hahmoissa mukana kirjailijaa itseään. Huotarinen kertoi, että luomiensa henkilöiden kanssa on vaikeita aikoja ja ne herättävät monenlaisia tunteita. Kaikki ovat keksittyjä hahmoja, mutta kaikki pitää tuntea itse. Kirjailijan minä on fiktiivinen. Palviainen kertoi kiintyvänsä henkilöihinsä ja joskus ne ilmestyvät sivuhenkilöiksi uusiinkin kirjoihin. Henkilöissä on omaa itseäkin mukanakin, mutta kirjoittaminen tulee alitajunnasta. Mikkanen kertoi henkilöhahmoissa olevan mukana itselle tapahtuneita asioita, mutta ne elävät omaa elämäänsä.

Mukana oli myös ihastuttava teatteri- ja oopperaohjaaja Lisbeth Landefort, joka on palkittu lastenkirjastaan Oopperaa, oopperaa (1997) Kirjakauppaliiton Kirjapöllö-palkinnolla. 13-vuotiaana Suomeen muuttanut itävaltalainen Landefort (s. 1925) kertoi hauskasti vaiheistaan ja rakkaudestaan oopperaan, joka syntyi jo pienenä tyttönä. Täydellinen ooppera, jota hän suositteli sekä nuorille että aikuisille, on Mozartin Taikahuilu.

Keravan kirjastossa on myös näyttely lasten- ja nuortenkirjojen kirjankansitaiteesta sekä esillä kirjoja vuosisadan alusta tähän päivään saakka. Näyttely on ajalla 1.2.-29.2. Julisteet ovat aivan ihania ja tällaisia keräisin kyllä mielelläni itsellekin.

Ken Kesey: Yksi lensi yli käenpesän

Huom.! Tätä tekstiä on päivitetty tänään 1.10.12. Kirjabloggaajat järjestivät tempauksen plagiointia vastaan ja julkaisivat tarkoituksella vääristeltyjä kirja-arvioita. Kirjabloggaajat ovat huolissaan siitä, että koululaiset, opiskelijat ja jopa tekstin ammattilaiset kopioivat tekstejä luvattomasti blogeista. Plagiointi on varastamista silloin, jos esittää toisen henkilön esittämien ideoiden tai sanojen esittämistä omanaan tai toisen esittämän tuotannon siteeraamista ilman lähdemerkintää (Merriam Online Webster sanakirjan määritelmä). Tempauksen tavoitteena on herättää keskustelua ilmiön yleisyydestä sekä muistuttaa, ettei kaikkea netistä luettua voi ottaa todesta! Lue tempauksesta lisää esim. Hesarin verkkosivuilta.

Milos Formanin Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo´s Nest) on elokuvana tunnettu klassikko, joka kahmi aikanaan Oscar-palkintoja mm. parhaasta elokuvasta, ohjauksesta ja käsikirjoituksesta. Luin nyt ensimmäistä kertaa kirjana Ken Keseyn Yksi lensi yli käenpesän (WSOY, 1974 suom. Risto Lehmusoksa), johon elokuva pohjautuu. Oli kiinnostavaa vertailla romaanin ja elokuvan yhtäläisyyksiä ja eroja, kun olin nähnyt elokuvan jo aikaisemmin. Keseyn romaani ilmestyi 1962 ja se on nostettu Timen listauksessa 100 parhaan englanninkielisen romaanin joukkoon vuosina 1923-2005.

Jo ensimmäiseltä sivulta huomioni kiinnittyi kirjan minämuotoiseen kerrontaan. Kertojana on puoliverinen intiaani Päällikkö Bromden, joka on mieleltään sairas. Päällikkö on ollut mielisairaalan kroonikkopotilaana jo parisenkymmentä vuotta. Hän esittää kuuromykkää kuten elokuvassakin. Päälliköllä on hallusinaatioita ja vainoharhoja, joka saa lukijankin välillä pysähtymään ja miettimään, mikä onkaan tarua tai totta. Sumukoneen levittämän sumun hälvennettyä, Päällikkö kuitenkin havainnoi tarkasti ympäristöään ja luuttuaa harjallaan huomaamattomana isosta koostaan huolimatta sairaalan käytävillä.

Mielisairaalan osastoa hallitsee osastonhoitaja neiti Ratched, jota kutsutaan Iso Hoitajaksi. Hänen talutushihnassaan ovat kaikki aina potilaista ja apuhoitajista lääkäreihin. Osastolla on ollut samat säännöt ja päivittäiset rutiinit vuosikaudesta toiseen. Kaikki muuttuu, kun osastolle saapuu työsiirtolasta siirretty McMurphy. Tämä karkea uhkapeliä harrastava suunsoittaja kyseenalaistaa sääntöjä ja uhmaa kuria ja järjestystä. Julmat hoitomenetelmät; heikkojen kohtien kaiveleminen yhä uudelleen terapian muotona, pillereillä turruttaminen, sähkösokeilla ja lobotomialla pelottelu ovat lannistaneet potilaat, mutta vasta McMurphyn tulo herättää heidät "sumusta". Ratchedin kaikkivoipainen ylivalta murentuu vähitellen ja taistelu on käynnissä, mutta kuka voittaa?

Romaanin voi nähdä voimakkaana yhteiskuntakriittisenä teoksena. Iso Hoitaja vertautuu valvovaan isoveljeen, jonka kaikkinäkevät silmät tarkkailevat lasinsa takaa. McMurphy onnistuu muiden potilaiden kanssa rikkomaan tuon lasin monta kertaa, jolloin se on peitettävä pahvilla. Totalitarismia vastaan on syntynyt vastarinta. Vaikka kirjassa ja elokuvassa on kaikenkaikkiaan samat asetelmat, niin romaanissa yhteiskunnalliset teemat tulevat paljon enemmän esille. Esimerkiksi Päällikön taustaa valotetaan lukijoille ja tuodaan esille intiaanien epäoikeudenmukainen kohtelu ja sorto. Kirjassa on erilaisia, syvempiä vivahteita ja kaikkea ei ole tietenkään voitu ottaa mukaan kahden tunnin elokuvaan. Päällikön syöksymisellä ikkunaverkon läpi on symbolista merkitystä ihmisarvoisen elämän ja yksilön vapauden puolesta.

Ken Keseytä (1935-2001) pidettiin Amerikan vastakulttuurin näkyvänä hahmona ja hänen romaaninsa Yksi lensi yli käenpesän nähtiin aikanaan hyökkäyksenä koko mielisairaanhoitojärjestelmää vastaan. Elokuvan tekijöiden oli vaikeaa aluksi löytää kuvauspaikkaa, koska se haluttiin kuvata oikeassa ympäristössään, mielisairaalassa. Alalla työskentelevät eivät halunneet, että kirjasta tehtäisiin elokuva. Elokuva kuitenkin filmattiin ja sen teossa käytettiin apuna oikeita potilaita.

Sekä romaani että elokuvat ovat kummatkin olleet vaikuttavia kokemuksia ja herättäneet ajatuksia yksilön ja laitoksen välisestä ikuisesta ristiriidasta. Kirjasta kritisoisin ainoastaan Päällikön harhojen pitkiä kuvailuja, joita olisin joissain kohdin leikannut pois. Romaanissa on klassikkoainesta, jonka merkitys on edelleen tärkeä nykypäivän lukijoille.

Kuva wikipediasta

Blogistanian Globalia 2011 ehdokkaani

Osallistun Blogistania Globaliaan, jonka Karoliina Kirjavasta kammarista on ideoinut yhdessä muiden kirjabloggareiden kanssa. Äänestämme käännöskirjallisuudesta mielestämme parhaita vuonna 2011 Suomessa ilmestyneitä aikuisten kaunokirjallisia teoksia. Minun lukemiseni on paljolti keskittynyt vanhempaan kirjallisuuteen sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuteen, mutta kokosin pari kirjaehdokasta, jotka viime vuonna ovat olleet minulle tärkeitä ja vaikuttavia lukuelämyksiä.

1. Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja (Avain, 2011, suom. Jaakko Kankaanpää)

Luin viime vuoden puolella Aleksanterin opettajan ja lukukokemuksena kirja on painunut syvälle mieleeni. Aleksanterin opettaja on historiallinen romaani filosofi Aristoteleesta, joka toimii nuoren prinssin Aleksanteri Suuren opettajana. Kirjassa kuvataan hyvin realistisesti arkista elämää antiikin Kreikassa. Vaikka Aristoteles edustaakin minulle jotain suurta, henkistä oppi-isää, niin Lyonin kirjassa Aristoteles ajatuksineen tulee lähelle tavallista ihmistä. Lyon kertoo historiallisesta ajanjaksosta kiehtovasti modernilla kielellä, ja filosofiaa opiskellut kirjailija on tehnyt tarkkaa taustatyötä. Tapasin esikoiskirjastaan palkitun Lyonin kirjamessujen yhteydessä ja teokselle on tulossa myös jatko-osa, joka kertoo Aristoteleen tyttärestä. Tyylikkäästä kansikuvasta vastaa Satu Kontinen ja sujuvasta suomennoksesta Jaakko Kankaanpää.

2. Lucy Maud Montgomery: Sara ja kultainen tie (Minerva, 2011, suom. Sisko Ylimartimo)

Olen blogannut kirjasta jo aikaisemmin täällä. Huom! kirjalla on aikuisten kirjojen luokitus! Viime vuonna ensimmäistä kertaa suomennettu The Golden Road on jatkoa Sara tarinatytölle, joka on tehnyt minuun lumoavan vaikutuksen ja tullut jopa uniini. Tyttökirjojen kuningatar L.M. Montgomery kuvaa hyvin vahvasti ja koskettavasti lapsuuden ja nuoruuden kultaisia päiviä, joita värittää surumielisyys ja kaipaus. Kauniista kansikuvasta vastaa Päivi Veijalainen. Sisko Ylimartimo on tehnyt upeaa työtä kääntäessään Montgomeryn tuotantoa 2000-luvulla.

Erikoismaininta: Jenny Jägerfeld: Oli kerran äiti, joka katosi (Karisto, 2011, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom)

Vaikka tänä vuonna lasten- ja nuortenkirjat eivät vielä olekaan mukana Blogistanian Globalia- tai Finlandia - äänestyksissä (toivottavasti sitten ensi vuonna!), niin haluan tuoda esille käännöskirjallisuuden oman nuortenkirjaehdokkaani. Oli kerran äiti, joka katosi on erikoinen ja koskettava nuortenkirja tytär-äitisuhteesta. Taitavasta suomennoksesta vastaa Sirkka-Liisa Sjöblom. Lue lisää täältä!