perjantai 20. joulukuuta 2013

Sara listaa Joulun tyttökirjavinkit!


1. Mary Marck (Kersti Bergroth): Luokan merkkihenkilöitä

Eeva-sarja on Mary Marckin nimerkillä kirjoittaneen Kersti Bergrothin koululaisromaaneista tunnetuimpia ja suosituimpia. Tuntemattomampi on taas Bergrothin esikoistyttökirja Nanna (1915), johon tykästyin pari vuotta sitten. Kirjaa ei enää saa oikein mistään, joten joulun lukuvinkiksi suosittelen Luokan merkkihenkilöitä (1938). Oppikoulumaailmaan sijoittuva tyttökirja on viehättävä ja hyvin valoisa kuvaus nuorten tulevaisuuden suunnitelmista ja unelmista. 

2. Anni Swan: Pikkupappilassa

Iris rukan (1916) tavoin Pikkupappilan Ulla on lukijoiden suosima tyttökirjallinen hahmo. Metsän tyttöön ja hänen perheeseensä sekä orpoon Markiin päästään tutustumaan Pikkupappilassa-teoksessa (1922). Kirjassa on kiehtovaa vanhanajan ja säätyläiselämän kuvausta. Tarina sai vielä jatkoa pari vuotta myöhemmin, kun Ulla ja Mark ilmestyi 1924. Onpa Ullassa vähän kirjailijaa itseäänkin mukana!


3. Helga Nuorpuu: Ruusula-sarjan ensimmäinen osa Anjan onni

Anjan onni (1926) aloittaa Ruusulan tytöistä kertovan neliosaisen sarjan. Kirjan voi lukea myös itsenäisenä erillisenä teoksenaan. Anja Somero muuttaa Ruusulan ihanaan, lämminhenkiseen koulukortteeriin ja käy tyttökoulua. Tyttöjen ystävyysuhteita ja romantiikkaa sisältävä tyttöromaani sopii hyvin joulun tunnelmaan. Seuraavissa Ruusula-sarjan osissa seikkaileekin kirjoittamista harrastava Pirkko ja romanttista virettä on lisää luvassa. Harmi, kun näitäkin kirjoja nykyään on niin vaikea saada mistään!

4. Aili Konttinen: Inkeri palasi Ruotsista

Koskettava ja herkkä tyttökirja, joka saa paatuneemmankin lukijan silmät kostumaan. Tärkeä sotalapsi-teema, jota suosittelen kaikille, joita aihe kiinnostaa. 6-vuotias Inkeri palaa takaisin Suomeen Ruotsista jatkosodan loputtua ja sopeutuminen ei ole helppoa, kun on kaksi perhettä. Tästä kirjasta pitäisi myös tehdä elokuva! Kirja on ilmestynyt 1947 ja sitä on käännetty eri kielille. Jos joku omistaa englanninkielisenä Kirsti comes home: the story of a Finnish girl tai Kirsti comes home, niin olisin valmis hankkimaan sen tutkimustarpeisiini.


5. Salme Sadeniemi: Pension Grunérin tytöt

Pension Grunérin tytöt (1950) tempaa mukaansa 1850-luvulle sääty-yhteiskunnan aikaan. Fennomaaneja ja suomen kielellä puhumista kauhistellaan ja rautatie on tulossa. Päähenkilönä on Eva, joka käy mamselli Grunérin tyttökoulua. Hänen hyviä ystäviään ovat Sofie, Olivia, Aline ja Ernestine. Historiallinen tyttöromaani, jonka ajankuvaus on onnistunut ja kirjailijan mukaan kirja perustuu tositapahtumiin. Suosittelen Kaari Utrion historiallisista romaaneista pitäville!


6. Rebekka Räsänen: Anneli Juoniemen kartanossa

Räsäsen Juoniemi-sarja on ollut aikanaan tyttöjen suosikkeja. Anneli Juoniemen kartanossa (1952) on sarjan viihdyttävin ja jännittävin avausosa, vaikka ei kakkososakaan ole hassumpi. Kartanoromantiikkaa, salaperäisiä maanalaisia käytäviä ja kavalia sukulaisia. Mikäs sopisikaan parhaiten joulupäivien viettoon?

7. Anni Polva: Tiina

Ensimmäinen Tiina (1956) on mainio kirja, joka tutustuttaa pelottomaan rasavilli Tiinaan ja hänen perheeseensä. Tiina muuttaa uuteen kotiin ja talon lapset ihmettelevät tulokasta, joka tappelee kuin pojat. Tyttö tekee myös urotyön. Urotöitä tyttö tekee kaikkiaan 29 kirjassa. Koska Tiina on kaikkien aikojen suosituin tyttösankarihahmo ja ollut esikuvana monelle lukijalle, niin olisiko jo aika kohottaa hänet ihan kansallissankariksi?

8. Rauha S. Virtanen: Seljan tytöt

Uusimmassa Kirjailija-lehdessä on Rauha S. Virtasen haastattelu Selja-kirjojen makuloinnista. Seljoja tuhottiin 1966 kappaletta tänä syksynä! Mutta me lukijat emme halua unohtaa meidän omaa suomalaista "Pikku naisiamme". Kris, Margarita, Virva ja Dodo persoonalliset sisarukset, joista kukin lukija löytää omat suosikkinsa. Kuusiosaisen Selja-sarjan aloittava Seljan tytöt (1955) on ehdottomasti joulun tyttökirjaklassikko!

9. Marjatta Kurenniemi: Kesälintu

Rainnan perhe muuttaa kaupungista maalle isoon huvilaan Kesälintuun. Herttaisessa tyttöromaanissa on hauskoja toiminnan kuvauksia: koulun ja nuorten yhteisiä retkiä, puutarhanhoitoa ja ruuanlaittoa, pyykinpesua ja tapetoimista, kaikkea yhdessätekemisen iloa. Päähenkilöä on oppikoulua käyvä Kirsti, mutta myös hänen äitinsä näkökulma on vahvasti läsnä romaanissa. Suosittelen lämpimästi joulun välipäiville ja kirjasta voi innostua vaikka oman kodin kunnostustöihin!

10. Merja Otava: Priska

Priska (1959) muutti perinteistä kotimaista tyttökirjallisuuttamme moderniin suuntaan. Herkkä tyttökirja 14-vuotiaasta koulutytöstä, jonka sisäistä maailmaa kuvataan kesästä kesään 1950-luvun tunnelmissa. Kieli on hyvin kaunista. Kansikuva on kirjailijan itsensä tekemä. Tämäkin kirja on "katoava luonnonvara" kirjastoista, joten kipin kapin kirjastoon varaamaan!

11. Terttu Järvilehto-Forssell: Sininen sävel

Tämän tyttökirjan hankin ja luin ihan äskettäin. Sininen sävel (1950) kertoo Hannelesta, jonka perhe muuttaa maalta kaupunkiin, jotta tytölle avautuvat paremmat opiskelumahdollisuudet. Hannele nimittäin haluaa konserttipianistiksi. Kunnianhimoista työskentelyä ja paljon antaumuksellista harjoittelua! Pidin kirjasta, koska se kertoo musiikin innoittavasta maailmasta ja avaa tytölle perinteisen unelmamiehen odotusten sijaan uranäkymän. Tätä harvinaisuutta ei ehkä nyt saa jouluksi, mutta pistäkäähän korvan taakse!

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Kerstin Johansson i Backe: Näkymätön Elina


"Heidän riidellessään Elina istui liikkumatta. Opettajan sanat kaikuivat hänen päässään. 'Uppiniskainen sukukunta.' 'Suomalaiskakarat.' Sellaisia he olivat opettajan mielestä. Huonompaa väkeä."

Näkymätön Elina on ruotsalaisen Kerstin Johansson i Backen yksi tunnetuimmista teoksista, joka julkaistiin Som om jag inte fanns nimellä 1978. Suomessa kirja ilmestyi Kirsti Johanssonin suomentamana samoihin aikoihin kuin kirjaan perustuva Klaus Härön elokuva vuonna 2002. Elokuvaa en ole nähnyt, mutta nyt tämän hienon ja koskettavan kirjan luettuani haluaisin senkin katsoa.

Näkymätön Elina kertoo koulua käyvästä ruotsinsuomalaisesta Elinasta, joka eräänä päivänä ottaa rajusti yhteen opettajansa kanssa. Monet koulun oppilaat ovat köyhistä perheistä ja sosiaaliavun varassa. Koulussa saa puhua vain ruotsia ja Elinalle kielen oppiminen on vaikeaa. Opettajan pilkkaaminen saa tytön vetäytymään kuoreensa yhä enemmän. Nuorempi sisko Irma osaa paremmin ruotsia ja pärjää muutenkin hyvin koulussa. Hänellä on ystäviä, mutta Elina tykkää mieluiten leikkiä itsekseen suolla mielikuvitusystäviensä kanssa. Isänsä kuoleman jälkeen Elina on löytänyt paikan, missä hän voi puhua isänsä hengen kanssa. Uskovaisen perheen tytär Elina on hiljainen ja usein puhumaton kotonaan. Hän auttaa ahkerasti äitiään koti- ja navettatöissä, mutta äiti ja sisaretkaan eivät aina tiedä, mitä pienen tytön päässä liikkuu. 

Elina nousee vastarintaan epäoikeudenmukaista kohteluaan koulussa. Kieltäytymällä kouluruuasta hän järisyttää koko koulun järjestystä ja auktoriteettia. Vaikuttavampaa kohtausta en ole lukenut pitkään aikaan, kun jokaisen on lopulta valittava puolensa. Se antaa uskoa siihen, että yksikin tavallinen ihminen voi saada toiminnallaan muutoksen aikaan. Kirja on lyhyt, mutta hyvin tiivis kertomus tärkeistä aiheista: koulukiusaamisesta, yhteiskunnallisesta eriarvoisuudesta, kaksikielisyydestä, ennakkoluuloista, yksinäisyydestä, surusta, mutta ennen kaikkea sisukkuudesta. Hienosti kirjailija kuvaa eri henkilöiden näkökulmia ja tuntemuksia. Asiat eivät ole mustavalkoisia. Vaikka opettajan kohdistama kiusaaminen oppilaaseen on vakavaa, niin vaikuttavinta on kuitenkin anteeksipyytäminen ja -antaminen. Näkymättömästä Elinasta tulee näkyvä!

Kirjasta ovat vaikuttuneet minun lisäkseni myös Tintti, Elma Ilona, Luru ja Kaisa.

"Irma istui Elinan vieressä ulkona kiviportailla. Satoi. Tytöt pitivät toisiaan kädestä kiinni. Heidän alapuolellaan koulun pihalla seisoivat muut lapset. He seisoivat aivan lähekkäin, kuin etsien turvaa toisistaan. He olivat uhmanneet opettajia, mutta omasta mielestään he olivat tehneet oikein. He eivät tienneet, mitä nyt seuraisi. Heistä tuntui vain, että jotain ennennäkemätöntä oli tapahtumassa."

sunnuntai 1. joulukuuta 2013

Marraskuun luetut tyttökirjat


Marraskuu ei ole lempikuukausiani, mutta lukemisen kannalta kuukausi oli kuitenkin antoisa. Muistiinpanojen tekeminen ei ole ollut kovin kummoista tutkimustani ajatellen ja siitä en syytä omaa saamattomuuttani vaan pöh! lumetonta marraskuuta. Haluan kuitenkin listata lukemani kirjat ja samalla muistella kirjojen sisältöjä. Lukemani nuortenkirjallisuus painottuu paljolti koulumaailmaan. Ja ihanaa, että nyt on joulukuu!

1. Merri Vik: Kaiken huippu, Lotta! (Karisto, 1978, suom. A.-M. Helminen)

Tätä Lotta-kirjaa en ollut aikaisemmin lukenut ja kirjan kansi loi odotuksia hauskoista Lotan kommelluksista. Kansikuvassa Lotta on puunoksalla keikkumassa ja luokanvalvoja Kihara-Fridolf tuijottaa ikkunasta hölmistyneenä tyttöä. Mutta kirja olikin pettymys! Siinä ei ole mukana Lotan parasta ystävää Giggiä eikä muitakaan koulutovereita. Miljöö on niin vieras, kun idyllisen ruotsalaisen pikkukaupungin sijaan Lotta matkustaa kesälomalla Wieniin äitinsä kanssa. Luokanvalvojakin yllättäen lomailee samassa kaupungissa ja Lotta taitaa taas aiheuttaa hänelle harmaita hiuksia. Sisältöä voisi luonnehtia enemmänkin matkakertomustyyppiseksi.

2. Merri Vik: Vaara vaanii, Lotta! (Karisto, 2005, 4.painos, suom. A.-M. Helminen)

Halusin päästä nauramaan "epätoivoisesti" Lotan kustannuksella, joten tartuin toiseen Lotta-kirjaan. Eipä tämäkään nauruhermojani kutkuttanut. Kirja on hiukan jännittävä, mutta todella ennalla-arvattava! Luokkaretkellä Lotta nappaa ilmoituksen mukaansa mökin ovesta ja sen jälkeen alkaa tapahtuu kummia Lotan elämässä. Outoja miehiä ravailee Lotan kotona ja koululaukkukin pöllitään. Lapsena varmaan tykkäsin kirjasta enemmän. Halusin antaa Lotalle vielä yhden mahdollisuuden ja aloin lukea Pieleen menee, Lotta!-kirjaa, mutta luovutin. Marraskuussa ei ilmeisesti kannata lukea Lottia!

3. Anni Swan: Iris rukka (WSOY, 1955 11.painos)

Iris rukka on alun perin ilmestynyt nimellä Iris rukka -koululaistarina 1916. Luin kirjaa nyt koululaisromaanin näkökulmasta, mutta en ole ihan varma tästä määritelmästä. Kirjassa kuvataan aluksi, kun Iris saa yksityisopetusta. Opettaja, neiti Salo pitää Iristä tyhmänä ja tietämättömänä tyttönä. 12-vuotias Iris ei ole tottunut vapaan kasvatuksen saanena kuriin ja järjestykseen. Hän ei ole kiinnostunut "kuivakkaasta" opetuksesta ja on tarkkaamaton tunneilla, vaipuen omiin ajatuksiinsa. Iris pyrkii yhteiskoulun kolmannelle luokalle, mutta sisäänpääsytutkinto epäonnistuu, koska hän saa ehdot matematiikassa ja ruotsissa. Iris pääsee maalle Metsäpirttiin vain kahdeksi viikoksi, koska hänen pitää opiskella koko kesä. Ankara neiti Hammar ottaa vastuun Iriksen kasvattamisesta ja tyttö asuu hänen luonaan kesän ajan. Iriksellä on tarkka päiväjärjestys, joka sisältää talous- käsityö- luku- sekä seurustelutunteja. Ikävissään hän alkaa ahkeroida kuin koskaan ennen, ja neiti Salo on tyytyväinen. Ajassa hypätään eteenpäin ja myöhemmin Iris käy oppikoulua, yhteiskoulun viidettä luokkaa. 

Kirjassa ei ole varsinaisesti suoraan kouluun tai luokkatilanteeseen liittyvää koulukuvasta, vain Iriksen esiintyminen Preciosan roolissa koulun juhlassa. Kertoman mukaan Iris ei ole opettajien eikä koulutovereidensa suosiossa yhteiskoulussa. Hän on liian vilkas, huolimaton ja tarkkaamaton tunneilla. Niistä aineista (ei kerrota tarkemmin), joista hän pitää, hän osaa niitä loistavasti, mutta matematiikassa Iris on mahdoton. Iris osaa kuitenkin pitää hauskaa koulussa, jos keksii kepposen. Näistä koulukepposista ei kuitenkaan kerrota tarkemmin. Koulutovereiden kiinnostuksen ja ihailun Iris herättää vasta laulaessaan upeasti Preciosan. Sitä ennen hän on ollut halveksittu ja hyljeksitty, jonka ystävyyttä kukaan ei ole halunnut. Tämän voi tulkita osaltaan koulukiusaamiseksi. Kiusaamista Iris koki myös asuessaan kaupungissa ylimielisten sukulaistensa luona.

Se, mikä on kiinnostavaa, että Iris on yhteiskoulussa eikä tyttökoulussa.Yhteiskasvatusaate korostuu monissa kotimaisissa tyttöjen koululaisromaaneissa, kuten Mary Marckin samaan aikaan ilmestyneissä tyttökirjoissa.

4. Maria Autio: Paperisudet (Karisto, 2005)

Tähän päivään hyppäsin lukemalla nuortenkirjan Paperisudet, joka kertoo suoraan rankasta koulukiusaamisesta. Määrittelen Paperisudet myös tyttökirjaksi. Päähenkilönä on Salla, joka käy peruskoulun yhdeksättä luokkaa. Salla on koulukiusattu ja kiusaaminen on jatkunut siitä lähtien, kun hän on aloittanut seiskaluokan uutena oppilaana. Sallaa ei ole koskaan hyväksytty muiden joukkoon. Hänet eristetään toistuvasti sosiaalisesti. Hänelle ei puhuta eikä hänen lähellään haluta olla. Luokka nimittää häntä Yökköseksi. Erityisesti tyttöporukka on ottanut Sallan kiusaamisen kohteeksi. Välitunnit ovat välillä painajaista, mutta Salla on tutustunut rinnakkaisluokkalaiseen Alettaan, joka on myös yksinäinen ja kiusattu. Kirjassa kerrotaan Sallan näkökulmasta tapahtumista, mutta myös eri henkilöhahmojen, kuten kiusaajien Tuulin ja Iran. Sallan ja Alettan kiusattujen ryhmää kasvaa uusilla jäsenillä ja siitä tulee lopulta vahva turva kiusaamista vastaan.

Koulu tai opettajat eivät puutu kiusaamiseen, vaikka tietävät siitä, ainakin Alettan tapauksessa. Sallan äiti kuvataan täysin välinpitämättömäksi tyttärensä ongelmien suhteen. Alettan isä kuvataan puolestaan empaattiseksi, joka haluaa ottaa asioista selvää ja saada muutoksen. Tytöt taas salaavat häpeälliseksi kokemansa kiusaamisen loppuun saakka. Aikuisilta ei tule siis apua! Tavallaan Paperisudet voisi olla kertomus voimaantumisesta tyttöjen omalla toiminnalla ja sisäisellä vahvistumisella ystävyyden kautta. Myös elämänhallinta paranee ja kirja päättyy onnellisesti, kun yläaste jää lopullisesti taakse. Paperisudet on Iris rukan tavoin selviytymistarina. Kirsi on myös kirjoittanut kirjasta.

5. Kaisa Ikola & Minna Kulmala: Hullu luokka (Kirjapaja, 1990)

Hullu luokka-sarjasta olen kuullut vain kehuja ja varmaan tämä sarja on yläasteikäisiä paljon huvittanut. Minulla oli vaikeuksia lukea kirjaa kielen takia, mutta tekijät ovat olleet itse vasta 14-vuotiaita tätä kirjoittaessaan. Aion perehtyä Hullu luokka-sarjaan enemmän, koska olen saanut hankittua myös kaikki kymmenen osaa. Joten siitä sitten myöhemmin lisää!

6. Salme Setälä: Itsenäinen tyttö (Otava, 1934)

Itsenäistä tyttöä luonnehditaan myös seikkailukertomukseksi ja sitähän se onkin, sillä se kertoo Prätinä-tytöstä, joka karkaa kotoaan. Prätinä saa selville, että hän joutuu kurkkuleikkaukseen ja vanhemmat eivät ole kertoneet tytölle mitään. Prätinällä menee koulussakin huonosti ja hän pelkää jäävänsä luokalle. Niinpä kolmetoistavuotias tyttö ottaa fillarin allensa, säästörahansa mukaan ja lähtee "maailmalle". Seikkailuja tyttö ei kovin paljon ehdi kokea lyhyen karkumatkansa aikana, kun hän sairastuu ja viettää maatilan mökissä aikaansa. Setälän tyyli on humoristista ja ironista. Hauskaa on hänen käyttämänsä kieli. Opettajat ovat dillejä, koti on mätä ja mutsi on vanhanaikainen. "Koti on sittenkin maailman paras paikka.", Prätinän mielestä lopussa. Niinpä tietenkin!

7. Mary Marck: Minnan syyslukukausi (Otava, 1926)

Kepeä Marckimainen koululaisromaani. Olen lukemassa parhaillaan Minnan luokasta kertovaa jatko-osaa Toverien kesken. Kesken on myös Marckin Luokan ikävin tyttö. Näistä kirjoista kirjoitan erillisen jutun.

8. Helmi Pekkola: Kiva kouluvuosi (Gummerus, 1931)

Tästä kirjasta ei jäänyt muuta erikoista mieleeni kuin tyttökoululaiset, jotka eivät tiedä, kuinka yhteiskoulussa ollaan. Sikke on tullut yhteiskouluun tyttökoulusta ja flirttailee liikaa poikien kanssa. Hyi Sikkeä! En muista edes henkilöhahmojen nimiä kunnolla ja kirja keskittyi enemmän koululaisten lomien viettoon ja poikahenkilöihin, jotka asuvat samassa koulukortteerissa. Ei ollut kiva lukuvuosi lukea!

9. Maija Åkerman-Tudeer: Vaalea ihanteeni (Otava, 1926)

Päiväkirjamuotoinen tyttöromaani, jota kirjoittaa 17-vuotias Stiina Melberg. Stiina kertoo elämästään neljän vuoden ajan. (Päähenkilön nimi selviää ensimmäisen kerran vasta sivulla 57!) Stiina asuu ensin perheensä kanssa Viipurissa ja viettää kesät aina Antreassa. Tästä tulee vahva mielleyhtymä kirjailija Kersti Bergrothiin (Mary Marck), joka asui myös samoilla seuduilla lapsuuden ja nuoruuden. Kiinnostava koululaisromaanityyppinen tyttökirja, joka kuvaa yhteiskoululaisen Stiinan ylioppilaaksi tuloa ja myöhemmin opiskelua Helsingissä, yliopistossa. Varsinaisesti kirja keskittyy Stiinan tunne-elämään ja romanttiseen haaveiluun, sen oikean löytämiseen. Lapsuudentoveri Kurre alkaa herättää muitakin tunteita kuin toverillisia. Stiinan tavoitteet aluksi ovat lakki, sitten maisterinarvo ja sen jälkeen vaalea ihanne (naimisiinmeno). Stiina kuitenkin kokee järkyttävän tragedian opiskeluaikanaan, jonka jälkeen opiskelukin hidastuu. "Sen oikean" Stiina lopulta löytää ja ilmeisesti maisterin tutkinto jää suorittamatta. Opettajaksi Stiina ei ole ikinä edes halunnut.

Vaalea ihanteeni on siitä harvinainen perinteinen tyttöromaani, että se kuvaa ylioppilastytön opiskelua yliopistossa, vaikka hyvin epämääräisesti ja pinnallisesti. Romaanissa on tietynlaista kepeyttä ja rivien välissä on jotain, mihin täytyisi syventyä enemmän. Kirjan lukemisesta jäi tietyllä tavalla ristiriitainen olo, koska se on Stiinan kasvukertomus, nuoren naisen itsenäistymistä ja päämäärätietoista opiskelua, joka ei ole kuitenkaan se pääasia vaan naimisiin pääseminen. Nimenomaan pääseminen!

10. Irmeli Salava: Neliapila

Tästä koululaisromaanista kirjoitinkin viimeksi täällä.

11.-12. Helga Nuorpuu: Hauska yllätys ja Erilainen kuin toiset (Gummerus, 1931)

Keväällä luin tyttökirjamaratonini aikana Rasavilli Leilan, johon nämä kaksi kirjaa ovat jatkoa. Luin kirjat väärässä järjestyksessä, mutta ne voi myös lukea erillisinä teoksinakin. Hauskassa yllätyksessä Leila aloittaa oppikoulun ja muuttaa kotoa kaupunkiin. Vastoin isänsä tahtoa hän päättää mennä yhteiskouluun tyttökoulun sijasta, vieläpä eri kaupunkiin ja tekee päätöksen junamatkansa aikana. Leilan isäkin on kerran todennut, että yhteiskoulu on parempi kasvatuslaitos kuin tyttökoulu. Samalla matkalla n. 14-vuotias Leila tutustuu pastori Sirviöön, jota hän nimittää mielessään Ikivanhaksi. Ikivanhaan Leila törmää monta kertaa uudestaan uudessa koulukaupungissaan ja tämä toimii myös vähän aikaa Leilan opettajanakin. Romanttinen virite näiden kahden välillä luodaan Hauskassa yllätyksessä. Yllätyksenä ei siis tule, kun kolmannessa osassa Leila ja Ikivanha päättävät kihlautua sitten, kun pastori on valmistunut opinnoissaan (en muista tekikö hän väitökirjaa?) ja Leila on täyttänyt kahdeksantoista vuotta. Kiinnostava ilmiö taas tyttökirjassa vanhemman miehen ja nuoren tytön välinen "suhde". Olen siitä aikaisemmin kirjoittanut Kate Douglas Wigginsin Villiruusun yhteydessä ja viitannut myös L.M. Montgomeryn Runotyttö-sarjaan .

Oppikouluun Leila pyrkii neljännelle luokalle ja pääseekin. Erilainen kuin toiset- teoksessa Leila on kuudennella luokalla. Kirjassa annetaan vihjeitä, että Leila ei enää palaa kouluun takaisin, joten Leila ei mene lukioon vaan naimisiin! Nuorpuun kirjat ovat viihdyttäviä ja seikkailurikkaita tapahtumia täynnä: tragediaa, kouluvarkauksia ja kadonneen äidin löytymistä ja uutta perheonnea. En varsinaisesti pidä näitä kirjoja koululaisromaaneina, koska koulukuvaukset jäävät varjoon muiden tapahtumien rinnalla. Toki koulumiljöössä liikutaan paljolti. Se, mikä on poikkeuksellista, että ensimmäistä kertaa lukemassani vanhassa tyttöromaanissa mainitaan Suomen sisällissota ja otetaan siihen kantaa. Leila tutustuu Hiisi-Kalleen, joka on auttanut valkoisia sodan aikana:

"Vapaussodan aikana piilotti hän tupansa ylisille ja perunakellariinsa toistakymmentä valkoista. Sitten hän juotti tuvassaan hyvään humalaan takaa-ajavat punaiset ja pelasti sitten noiden valkoisten kunnon miesten hengen ja elämän."

Leilan lempikirjoja ovat muuten Anni Swanin Kaarinan kesäloma ja Iris rukka!

Kiva, jos jaksoitte lukea loppuun asti! Tämä postaus on pisimpiäni....

tiistai 26. marraskuuta 2013

Neliapila - tyttöjen ei-hauska koululaisromaani


Irmeli Salavan (Silvo) ainokaiseksi jäänyt Neliapila (Otava) ilmestyi kotimaisten koululaisromaanien kukoistusaikaan vuonna 1927. Neliapila koostuu neljästä helsinkiläisestä koulutytöstä Eilasta, Saarasta, Liisasta ja Kaisusta. Eila Autere ja Saara Carén ovat varsinaiset tarinan päähenkilöt, jotka tulevat varakkaista yläluokkaisista kodeista. He ovat tyttökoulun viidennellä luokalla. Liisa ja Kaisu käyvät yhteiskoulua, mutta jäävät kertomuksen värittömiksi sivuhahmoiksi. Kaikki tytöt käyvät partiota ja viettävät yöretken Liisan arkkitehtiperheen huvilalla suuressa luonnonpuistossa Kulosaaressa. Yöretken aikana sattuu ja tapahtuu, kun Eilan voimisteluhousut syttyvät tuleen kesken yövartion nuotion äärellä. Onneksi meri on lähellä!

Kirja on tyyliltään kepeän hassutteleva. Saaran hahmo muistuttaa hiukan Mary Marckin Eeva-sarjan Herttaa hulvattomilla ideoillaan ja kepposillaan. Eilan äti toimii kaikenlaisissa yhdistyksissä Eeva-sarjan rouva Norman tapaan. Isä on kuuluisa tuomari. Salavan tyylistä tulee mieleen myös Salme Setälän aikaisemmin ilmestyneet 1920-luvun koululaisromaanit. Kovin omaperäistä kertomus ei tuo koululaisromaanien genreen - paitsi kahdessa kohdassa lukijan kulmakarvat nousivat hämmästyksestä...

Tytöt tekevät hyväntekeväisyystyötä ja lähtevät viemään Jouluna ruokakoria köyhälle perheelle. Kestää kauan, kun Söörnäisisissä asuvan perheen äiti avaa oven ja asunto onkin täynnä häkää! Leskiäiti on yrittänyt tappaa itsensä ja kaksi poikaansa, koska ei pysty enää elättämään heitä. Tytöt perheineen tulevat hätiin ja leski saa ruoka-apua ja työpaikankin. Rankka aihe, joka kevyesti ohitetaan kaikki hyvin-lopulla.

Piilorasismi tai siis näkyvä rasismi pääsi minut myös yllättämään, vaikka esiintyyhän sitä vanhemmissa lasten- ja nuortenkirjoissa. Nimittäin Eila saa kirjeen tyttöserkultaan Puolasta ja tämä kuvailee koululaiselämää siellä mm. näin: "Koulussamme on paljon juutalaistyttöjä, joista emme yhtään pidä. He ovat useimmiten hyvin epämiellyttäviä olentoja, valehtelevat ja komeilevat vaatteillaan, ja varsinkin köyhiä tovereitaan kohtaan he ovat sietämättömiä." Tarina jatkuu, kuinka ei-juutalainen koululaistyttö kostaa vääryyden työntämällä sianlihaa erään juutalaistytön suuhun. Aika hurjaa! Tämän jälkeen minun lukemisen ilo loppui kokonaan.

Eikä sitä pelastanut edes hassu kohtaus, kun koulutoveri tuo eetteripullon tyttökouluun ja Saara nukahtaa kesken oppitunnin. Plussaa kirja saa sen sijaan hauskasta kuvituksesta, joka on Rudolf Koivun tekemä. Koululaisromaanin koulukuvaus jää muuten varsin valjuksi ja naiivi huumori ei vaan naurattanut. Miten lienee silloin ennen?

maanantai 11. marraskuuta 2013

Louis Sachar: Paahde


Kulttimainetta saavuttanut ja lukuisasti palkittu nuortenkirja Louis Sacharin Paahde (Holes) ilmestyi 1998. Se julkaistiin (Otava) Suomessa 2001 ja kirjan suomensi Jaana Kapari. Minä en ollut tästä nuortenromaanista kuullutkaan ennen kuin poikani kiikutti sen koulusta kotiin pari päivää sitten. Pojan on luettava kirja määräpäivään mennessä ja sen jälkeen siitä tehdään äidinkielen tunnilla tehtäviä (ei esitelmää). Nyt olemme kumpikin lukeneet kirjan vuorotellen loppuun. Kirja koukutti niin äidin kuin pojankin.

Stanley Yelnats (palindromi!) on köyhä koulupoika, joka joutuu syyttömänä poikien työsiirtolaan Greenjärven leirille. Hän on mukamas varastanut kuuluisan baseball-pelaajan lenkkitossut, vaikka ne tipahtivat Stanleyn päähän taivaasta. Epäonnestaan Stanley syyttää kelvotonta-kurjaa-mätämuna-sikavaras-isoisoisoisäänsä, jonka päälle on aikoinaan langetettu kirous, joka vaivaa koko Yelnatsin sukua. 

Greenjärvellä ei ole nimestään huolimatta järveä enää, vaan se on kuivaa autiomaata, missä aurinko paahtaa aamusta iltaan. Autiomaassa ei ole satanut sataan vuoteen. Pahojen poikien rangaistusleirillä jokaisen leiriläisen on kaivettava yksi kuoppa joka päivä, myös lauantaisin ja sunnuntaisin. Kuopan on oltava tietyn kokoinen ennen kuin työt voi lopettaa. Stanley, joka on hieman pulska poika, joutuu koville ensimmäisestä kuopastaan lähtien. Autiomaassa on myös varottava keltatäpläliskoja, jotka viihtyvät mielellään kuopissa.

"Jos keltatäplälisko puree, voit hyvin mennä tammien varjoon ja maata riippumatossa. Kukaan ei enää mahda sinulle mitään." (s.10)

Leirillä on tarkka hierarkia niin ohjaajien, Valvojan kuin poikien kesken. Stanley hyväksytään joukkoon mukaan, vaikka sinne häntäpäähän. Työsiirtolassa ei tarvita vartiotorneja tai sähköaitoja. Karkaamista ei tarvitse pelätä, sillä autiomaahan kukaan ei ole koskaan halunnut karata, kun lähin vesi on kahdensadan kilometrin päässä leiriltä. Vallanpitäjillä ei kuitenkaan ole puhtaita jauhoja pussissa ja sen Stanley nokkelana poikaa hoksaa. Sorretut kapinoivat ja jännittävä karkumatka saa lukijankin kärsimään paahtavasta kuumuudesta ja kurkun kuivuudesta Stanleyn ja Zeron (toisen leiriläisen) tavoin.

Paahde on erinomainen ja mieleenjäävä kirja, joka sopii hyvin myös aikuislukijoille. Mietin, voisiko se tyyliltään muistuttaa maagista realismia. Päätarinan lisäksi juoni kuljettaa rinnakkaistarinoita, joissa valotetaan mm. Stanleyn iso- ja -isoisien vaiheita. Mukana on fantastisia, sadunomaisia piirteitä, mutta todellisuus on hyvin vakuuttavaa. Tekstiin jätetään aukkoja, jotka lukijan on itse luotava umpeen, kuten kertoja kehottaa. Niille koululaisille, jotka eksyvätkin blogiini googletellessaan paahdetta, esitän tärkeän kysymyksen: miksei keltatäpläliskot tapa Stanleyta ja Zeroa?

"Stanley tunsi jokaisen sydämenlyöntinsä. Jokainen lyönti kertoi että hän oli hengissä ainakin yhden sekunnin vielä." (s. 211)

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Modesty Blaisea


Kesällä kun luin "hulluna" kirjoja, tutkimuksia, artikkeleita ym. kaikkea kivaa kirjaani liittyen, niin nollaamiskeino minulla oli sarjakuvien lukeminen. Tutustuin kuuluisaan naistoimintasankariin Modesty Blaiseen. Ostin muutaman Agentti X9:n (2010 Egmont)  antikvariaatista ja lainasin kirjastosta lisää sarjakuva-albumeja. Viime aikoina olen taas lukenut Modesty Blaise-tarinoita, koska kirjojen lukemiseni on vähän keskittymätöntä. Ties miksi.

Peter O'Donnell loi klassikkohahmon Modesty Blaisen ja kirjoitti kaikki sarjassa ilmestyneet tarinat. Hän myös kirjoitti Modesty Blaisesta erillisiä kirjoja, joihin en ole vielä tutustunut. Sarjakuvahahmo ilmestyi ensimmäisen kerran 1963 brittiläisessä sanomalehdessä Evening Standard aina vuoteen 2001 asti. Jännittävää sarjaa Modestyn seikkailuista piirsi aluksi Jim Holdaway ja myöhemmin mm. Enrique Romero. Sarjakuvatarinoita on ilmestynyt kaikkiaan 96, joista olen nyt lukenut kymmenkunta. Kotikirjastossani on aika vähän saatavilla Modesty Blaise-albumeita. Kustannus Jalava on uudelleen hankkinut Suomessa Modesty Blaisen julkaisuoikeudet albumeihin ja julkaissut pari uutta sarjakuva-albumia äskettäin.

Kymmenen Modesty Blaisen jälkeen en vielä tiedä oikein, mitä mieltä olen. Tutkimuksellisesti kiinnostavan Modestysta tekee hänen naistoimintahahmonsa ja minkälaista naiskuvaa sarjakuva luo. Modesty on hyvin salaperäinen, joka vain vihjaa kovia kokeneesta lapsuudestaan. Hän on kaunis, kova, seksikäs ja maskuliininen yhtäaikaa, tehokas taistelija, ylivoimainen supersankari ja minusta aika tunteeton nainen. Onko hänessä inhimillisyyttä? Tappaminen ei ainakaan tunnu missään. Modesty ei myöskään sure, vaikka hänen miesystävänsä kuolee tarinassa Punainen kotka. Modestyn kasvojen ilmeissä ei juuri kuvata tunteiden näkymistä. Ainoastaan näistä lukemistani tarinoista Helvetin lähettiläissä Modesty osoittaa surun ja ahdistuksen merkkejä silloin, kun hänen paras ystävänsä Willie Garvin kaapataan ja tämä joutuu "helvetillisen" kidutuksen kohteeksi. Modesty tietenkin pelastaa Willien. Modesty ja Willie tekevät keikkoja yhdessä ja he voittavat aina pahat tyypit. Heillä ei ole romanssia keskenään vaan hyvin tasa-arvoinen ja lämmin ystävyyssuhde. Kumpikin on valmis kuolemaan toisen puolesta. Huomasin, että Modesty Blaisesta on tehty kaksi opinnäytetyötä, mutta valitettavasti niitä ei ole verkossa luettavissa. Kvaakin sivuilta olen hakenut lisää tietoja Modesty Blaisesta.

Henkilökohtaisesti pidän enemmän näistä Jim Holdawayn piirtämistä tarinoista. Nuo muut tarinat, joita olen lukenut ovat Romeron piirtämiä ja taso on laadultaan huonompi. Romero piirtää Modestyn välillä hyvin seksisymbolimaiseksi, rinnat paljaina ja hahmot ovat jotenkin kulmikkaita. Tehtävä Lapissa oli minulle pettymys. Vaikka tarinat ovat väkivaltaisiakin, niin joku näissä jännittävissä sarjakuvissa kiehtoo. Haluaisin lukea lisää Modesty Blaiseja ja varsinkin sellaisia, joissa valotettaisiin naisen rikollista menneisyyttä ja traagista lapsuutta. Miten Modesty ja Willie tapasivat? Oletteko lukeneet Modesty Blaisea ja voitteko suositella mielestänne hyviä sarjan tarinoita?

Luetut Modesty Blaiset::

La Machine
The Gapriel Set-Up (Gabrielin ansa)
The Mind of Mrs. Drake (Meedio rouva Drake)
The Stone Age Caper (Kivikautinen keikka)
Kaleeriorjat
Punainen kotka
Helvetin lähettiläät
Tehtävä Lapissa
The Vampire of Mavescu (Malvescuen vampyyri)
The Young Mistress (Nuori mestarioppilas)

lauantai 2. marraskuuta 2013

Ihanat ensipainokset ja kirja-arvonnan tulos!







Helsingin kirjamessuilta tein vavisuttavia kirjalöytöä antikvariaattiselta puolelta. Eräässä antikvariaatissa (jonka nimeä en muista) oli ensipainoksia L.M. Montgomeryn Anna-kirjoista. Raaskin ostaa vain yhden Anna ystävämme (WSOY), joka ilmestyi Suomessa ensimmäisen kerran 1921 Hilja Vesalan suomentamana. Anne of Avonlea ilmestyi alunperin 1909. Tätä kirjan kansikuvaa en ole aikaisemmin nähnyt missään. Anna-kirjojen ensipainoksia kansikuvitti Martta Wendelin, mutta minusta tämä ei ole Wendelinin kuvittama. Vai mitä mieltä olette? Vapun blogista löytyy myös kuvia Montgomeryn suomalaisista ensipainoksista.

Louisa Alcottin Sireenien alla (WSOY) ilmestyi Suomessa ensimmäisen kerran 1923. En löytänyt kirjaa Helsingistä vaan muistaakseni kirpparilta tänä vuonna. En ole lukenut ollenkaan Sireenien alla, koska lapsena en saanut sitä mistään kirjastosta, missä kävin ja muistan aina haaveilleeni sen lukemisesta. Toisesta kirjamessujen antikvariaatista löytyi suomalaisen Terttu Järvilehto-Forsselin  tyttökirja Sininen sävel vuodelta 1950. Kansikuva on Maija Karman kuvittama. Kirja on ilmestynyt Tammen tyttöjen sarjassa. Erittäin kiehtova tyttöromaani musiikkia opiskelevasta tytöstä ja tästä aarteesta en luovu!

Marjatta Kurenniemi julkaisi esikoiskirjansa Pukke punamuurahaisen seikkailut 1946. Kirjasta on viimeksi otettu uusi painos Gummeruksella 1970-luvulla. Ihana kirja, jonka on kansikuvittanut Rudolf Koivu. Oli aivan mahtavaa löytää se Tuomo Oinosen antikvariaatista, joka on keskittynyt lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Antikvariaatilla ei ole toimipistettä, mutta Helsingin kirjamessuilla he ovat kuulemma joka vuosi. Aion lukea Pukkea pian perheemme pienimmille.

Ja sitten Selja-kirjojen arvonnan tulokseen. Tyttöni toimi onnettarena ja veti arpajaislipun, jossa luki nimi: Culturelle. Onnea voittajalle!

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Ihania ja koskettavia hetkiä kirjamessuilla

Katja, Sara, Vappu ja Leena

Sofi Oksanen

Liza Marklund signeeraamassa
Leena Krohn

Terhi Rannelan ja Hellevi Salmisen kanssa

Oma kirja varsin järeässä seurassa
Viimeiset kolme päivää olen viettänyt ja viihtynyt Helsingin kirjamessuilla. Perjantaina messupäiväni alkoi bloggari- kirjailija- ja tutkijakollegoiden tapaamisella. Kirjabloggarit Katja Jalkanen ja Leena Lumi olivat kahvilassa, jonne suunnistin Montgomery-tutkija Vappu Kannaksen kanssa. Kaikkia meitä yhdistää bloggaaminen ja L. M. Montgomery. Tyttökirjat nousivatkin puheenaiheeksemme muun muuassa. Leenan "lumimies" otti meistä tämän onnistuneen valokuvan. Kiitos siitä! Pejantaina en juurikaan päässyt kirjoja tapaamaan vaan päivä jatkui muiden tuttujen ja bloggareiden tapaamisella.

Lauantaina ehdoton tärppini oli kuunnella dekkaristi Liza Marklundin haastattelu, joka olikin todella välitön ja hauska. Marklund jopa lauloi meille yleisölle Lyckliga gatan-laulua, jonka mukaan hänen uusin kirjansa Annika Bengtzon dekkari, Ajojahti on saanut nimensä. Ajojahti kuulostaa aika rajulta kirjalta, mutta vastapainona luin lauantaiyönä hänen Vastalauseita-kolumnikirjaansa. Kirjailijan suosikkityttökirjoja lapsuudessa olivat Neiti Etsivät. Niinpä! Lizan haastattelun jälkeen omistin aikani kirjoille ja tein mm. ihania tyttökirjalöytöjä. Niistä teen vielä oman erillisen postauksen.

Tänään sunnuntaina tapasin taas paljon tuttuja ja kuuntelin kirjailijoiden haastatteluja. Takauma-lavalla kirjailijat haastattelivat kollegoitaan Suomen Kirjailijaliiton järjestämänä. Koskettavin hetki oli, kun Terhi Rannela haastatteli pitkän linjan nuortenkirjailijaa Hellevi Salmista, joka julkaisi esikoiskirjansa Baby vain 19-vuotiaana vuonna 1962. Tänä vuonna Helleviltä on ilmestynyt nuortenromaani Hello, I Love You (Otava), josta kirjailija luki meille otteen. Haastattelu oli todella hieno ja niin yleisöllä kuin kirjailijoilla oli tippa linssissä. Hellevi on tehnyt uraauurtava työtä kotimaisessa nuortenkirjallisuudessamme ja kirjoittanut hyvin radikaaleista aiheista, jotka ovat nykyäänkin edelleen ajankohtaisia. Minulla oli kunnia päästä Terhin ja Hellevin kanssa samaan valokuvaan.

Jatkoin kirjailijahaastattelujen kuuntelemista myöhemmin, kun Kaari Utrio haastatteli Sofi Oksasta ja Rosa Liksomia. Aiheena oli kirjan markkinointi ja sen vaikeus. Haastattelu oli hyvin hauska ja ideoita lenteli suuntaan jos toiseen. Kirjailijoiden täytyy nykypäivänä hoitaa itse oman kirjansa markkinointi ja Liksom oli aloittanut tämän homman vasta Hytti nro 6-romaanin ilmestymisen jälkeen, vaikka kirjailijanura onkin kestänyt melkein kolmekymmentä vuotta. Kirjoittaminen ja luovuus eivät riitä, vaan markkinointi on osa kirjailijan työtä. Ongelmallisena kirjailijat pitivät sitä, että perä- ja syrjäkylissä kirjakauppoja ei ole edes tarjolla ja kirjan ostaminen on hankalaa, koska kaikki eivät osaa käyttää nettikirjakauppoja. Miten saada kaikille kirjoja edes tarjolle Suomessa? Yhtenä ideana esitettiin esimerkiksi R-kioskeja, kyläkauppoja ja huoltoasemia, jotka ottaisivat kirjoja myyntiin.

Leena Krohnia haastatteli taas Tiina Raevaara ekologisista teemoista. Krohn on internetin käyttäjänä edelläkävijä, sillä hän käytti sitä ennen kuin internet varsinaisesti tuli yleiseen käyttöön. Somessa kirjailijaa ei kuitenkaan näy. Krohn pitää ihmistä parvieläimenä ja hän perusteli sen hyvin ja muutenkin puhui viisaita. Hän käsittelee monissa kirjoissaan teknologian ja ihmisen välistä suhdetta ja pitää sitä luonnollisena kuulumisena evoluutioon. Samantyyppisistä aiheista jatkoin ystäväni kanssa, jonka tapasin kirjamessujen jälkeen. Tai hänkin puhui viisaita ja minä kuuntelin.

Valitettavasti kaikki ottamani valokuvat eivät oikein onnistuneet, joten harkitsen vakavasti valokuvaamisen peruskurssia. Hieno kokemus oli kuitenkin nähdä oma kirja muiden kirjojen joukossa. Jonkilainen uusi ideakin alkoi kyteä mielessä antoisien kirjamessujen aikana...

p.s. Tiesittehän, että kirjailijat tosiaan kuuntelevat julkisissa kulkuvälineissä ihmisten keskusteluja ja niistä seuraa jotain omiin kirjoihin. Tämä tuli ilmi ainakin Hellevin haastattelussa.

torstai 24. lokakuuta 2013

Selja-arvonta


Rauha S. Virtasen Selja-kirjojen kohtalo kuohutti minun ja lukijoiden mieliä toissa viikolla. Vaikka kirjat ehdittiin jo makuloida kustantamon varastosta, niin toivotaan, että tulevaisuudessa kirjoja on nuorille lukijoille edelleen saatavilla joko painetussa tai sähköisessä muodossa. Selja-sarja sai jatkoa melkein neljänkymmenen vuoden tauon jälkeen, kun kirjailija  julkaisi Seljalta maailman ääreen 2001. Idea jatkosta tuli Selja-sarjan fanilta, joka sinnikkäästi pyysi Rauhaa kirjoittamaan lisää Seljan tyttöjen vaiheista. Neliosaisesta sarjasta tulikin kuusiosainen ja sen päättää vuonna 2009 ilmestynyt Seljan Tuli ja Lumi. Sain nämä uusimmat Selja-sarjan kirjat kirjailijalta itseltään ja niissä on hänen signeerauksensa. Haluan antaa nämä kirjat eteenpäin arvonnan muodossa. 

Kirjojen arvontaan voi osallistua kommentoimalla tähän postaukseeni ja kertomalla, minkä nuortenkirjan olet viimeksi lukenut. Anonyymina ei voi osallistua arvontaan. Lisäarvan saa olemalla kirjautunut lukijani. Ilmoita kommentissasi, osallistutko yhdellä vai kahdella arvalla arvontaan, joka päättyy 1.11. klo 23.59. Itse luen parhaillaan Marja-Leena Tiaisen koskettavaa nuortenromaania Khao Lakin sydämet (2013).

lauantai 19. lokakuuta 2013

Kurt Held: Zora punatukka


Kun näin tämän Maija Karman kuvittaman kirjan kannen ja vielä nimen Zora punatukka, oletin että kyseessä on tietenkin tyttökirja, mutta väärässäpä olinkin. Kurt Heldin Zora punatukkaa (WSOY, 1961 suom. Asser Jokinen) voisi luonnehtia yleisnuortenkirjaksi ja onpa se listattu anarkistiseen lastenkirjallisuuteen wikipediassa. Kurt Held, oikealta nimeltään Kurt Kläber oli tunnettu saksalainen kommunisti, joka lähti maanpakoon Saksasta toisen maailmansodan aikana. Vuonna 1941 hän julkaisi Kroatiaan sijoittuvan nuortenkirjan Die rote Zora und ihre Bande, joka on käännetty usealle eri kielelle. Kirja perustuu todellisiin henkilöihin Zoraan ja Brankoon, jotka kirjailija oli tavannut Jugoslavian matkallaan.

Zora-tyttö on kodittoman poikajoukon johtaja. Lapsijoukko varastaa ruokaa elääkseen ja asuu vanhassa uskokkien hylätyssä linnassa. Hurja Zora ei ole varsinaisesti kuitenkaan kirjan päähenkilö, vaan se on puoliorpo 12-vuotias Branko-poika. Brankon tupakkatehtaassa työskennellyt äti kuolee ja viulisti-isä on hylännyt perheensä jo aikaisemmin. Brankolla ei ole paikkaa mihin mennä ja nälissään hän ottaa maahan pudonneen kalan. Brankoa syytetään varkaudesta ja teljetään poliisin selliin. Zora kuitenkin vapauttaa Brankon ja tämä liittyy Zoran joukkoihin. Koko kaupunki jahtaa pormestaria myöten lapsia ja haluaa rosvojoukon vankilaan varasteluista ja tihutöistä. Välienselvittelyä lapset käyvät myös varakkaampien perheiden poikien kanssa ja nyrkit heiluvat. Branko itse pohtii varastamista ja sen oikeutusta. Lapset saavat vanhan kalastajan Gorianin luota apua ja alkavat auttaa häntä tonnikalan pyydystämisessä rehellisellä työllä. Ukko Goriania taas ahdistelee suuryhtiö, joka haluaa kaikki vapaat kalastajat ja heidän pyyntipaikkansa omistukseensa.

Kirjassa on onnellinen loppu, ja Zoran joukkiolle löytyy lopulta paikka yhteiskunnassa eikä sen ulkopuolella. Kirjailija on kuvannut hyvin realistisesti epäoikeudenmukaisuutta, eriarvoista kohtelua ja lapsiin kohdistuvaa välinpitämättömyyttä. Lopussa yhteisö ottaa vastuun lapsien huolehtimisesta. Zora on rohkea punatukkainen sankaritar ja minulle tulee jotenkin mielleyhtymä hänestä toiseen punatukkaiseen "anarkistiseen" Astrid Lindgrenin Peppi Pitkätossu-hahmoon. Keskustelin äitini kanssa kirjasta ja häneen Zora oli tehnyt voimakkaan vaikutuksen lapsena. Äiti oli lahjoittanut kirjan eteenpäin, joten itse en ole tätä lapsena lukenut, mutta hieno löytö oli nyt kirppiksen hyllystä.

Tuleeko teille mieleen lasten- tai nuortenkirjoja, joita voisi luonnehtia anarkistisiksi?

torstai 10. lokakuuta 2013

Vetoomus Selja-sarjan puolesta!

Rauha S. Virtanen
Kävin henkilökohtaisesti viemässä kirjailija Rauha S. Virtaselle uuden kirjani: Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat. Kirjani esittelee suomalaista tyttökirjallisuutta ja tutustuttaa mm. kirjailija Rauha S. Virtaseen ja hänen tuotantoonsa. Eri-ikäisille lukijoille, tytöille ja naisille Rauhan tyttökirjat ja erityisesti Selja-sarja ovat olleet merkityksellisiä ja ovat edelleen. Siitä kertovat lukijoiden omat henkilökohtaiset ja koskettavat kertomukset. Selja-kirjat ovat olleet suosittuja tyttökirjoja useiden vuosikymmenten ajan ja lukijatutkimukssani ne saivat runsaasti mainintoja.

Kahvipöydässä keskustellessani kirjailijan kanssa, meinasi minulla mennä pulla väärään kurkkuun. Rauha on saanut hiljattain kirjeen kustantamoltaan WSOY:ltä, että koko Selja-sarja poistetaan varastosta. Se tarkoittaa kirjojen makuloimista. Kirjailijalla on mahdollisuus lunastaa koko loppuerä tai osa, kirjoja pyritään myymään alennettuun hintaan ja jäljelle jääneet kappaleet tuhotaan. Käytännössä se merkitsee, että Selja-sarjaa ei voi enää ostaa kirjakaupoista tämän jälkeen. Kustantamon perusteluna on, että ennen vuotta 2012 julkaistut teokset poistetaan. Kuusiosaisen Selja-sarjan päättävä osa Seljan Tuli ja Lumi on ilmestynyt 2009. Vanhemmista sarjan kirjoista on otettu viimeksi uusintapainos 2000-luvun alussa.

Päivi Heikkilä-Halttunen kirjoitti kaksi vuotta sitten blogissaan, että lasten- ja nuortenkirjailijoille makulointi on arkipävää, mutta siitä ei puhuta. Monet lasten- ja nuortenkirjat lakkaavat olemasta, kun niitä tuhotaan. Onko makulointi sitten juuri yleisempää lasten-ja nuortenkirjallisuudessa, joka kertoo edelleen sen toisarvoisesta asemasta kirjallisuudessa? Tämä on kiinnostava kysymys. Olen huolestunut tilanteesta, koska kirjassani tulee ilmi, että monet kotimaiset tyttökirjallisuuden klassikot ovat häviämässä nykylukijoilta ja uusilta sukupolvilta, kun niitä ei enää edes saa kirjastostakaan. Ja tämä varmasti koskee muutakin lasten- ja nuortenkirjallisuutta kuin pelkästään tyttöjen kirjallisuutta.

Selja-sarja on meidän vahvaa perinteistä tyttökirjallisuuttamme osana nuortenkirjallisuutta. Se on meidän suomalaisten kirjallisuushistoriaamme ja minusta on aivan kamalaa, että se tuhotaan. Tytöillä ei ole enää mahdollisuutta lukea kirjoja tulevaisuudessa. Ja kyllähän aikuisetkin kirjoja lukevat, kuten muutenkin nuortenkirjallisuutta. Voin vain kuvitella, miltä kirjailijalta itsestään mahtaa tuntua tällainen päätös hänen uraauurtavalle työlleen nuortenkirjallisuudessa.

Minä vetoan nyt tällä kirjoituksellani suoraan WSOY:hyn Aleksis Kiven päivänä, suomalaisen kirjallisuuden päivänä. Pelastakaa Seljat! Antakaa myös uusille sukupolville mahdollisuus kirjojen lukemiseen! Toivon myös teiltä lukijat kannanottoja Selja-kirjojen puolesta!

sunnuntai 6. lokakuuta 2013

Kuulumisia Turust


Perjantai-aamuna suunnistin ensimmäistä kertaa Turun kirjamessuille odottavan jännittävissä tunnelmissa. Esiinnyin lasten ja  nuorten alueella, Vinki-lavalla koskien juuri ilmestynyttä kirjaani Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat. Minua haastatteli Avaimen kustannustoimittaja Katja Jalkanen. Haastattelu sujui mukavasti ja käväisipä sitä kuuntelemassa muutama poikakin, joille tuli kuitenkin äkkiä kiire lähteä. Ihana haastattelu oli myös, kun iltapäivällä äidinkielenopettajien osastolla Rieskalähteen koulun kasiluokkalaiset tytöt haastattelivat minua. Meitä taisi sen verran jännittää, että unohdin tyttöjen nimet, mutta paljon terkkuja heille. Olitte ihania! He kysyivät minulta tähtihetkeäni ja tietysti se oli heidän tekemänsä haastattelu. Syyslomalukemiseksi suosittelin tytöille Anni Swanin Iris rukkaa ja Tuija Lehtisen Enkelinkuvia hiekassa. Ihanaa oli myös, että yleisön joukossa oli paljon tyttöjä kuuntelemassa!


Ehdin käväistä kuuntelemassa kirjailijoiden Siiri Enorannan, Annukka Salaman ja Elina Rouhiaisen yhteishaastattelun loppua ja vaihtaa muutaman sanan Annukan kanssa. Kaikki heidän nuortenkirjauutuutensa: Enorannan Nokkosvallankumous, Salaman Pirajakuiskaaja ja Rouhiaisen Uhanalainen olen jo hankkinut ja ne odottavat luettavien kirjojeni pinossa. Messuilta sain myös tädiltäni lahjaksi Salla Simukan uutuuden Valkea kuin lumi.

Kirjailija Kaari Utrion bongasin Somero-lavalta, kun olin antikvariaatteja kiertelemässä. Mieleeni jäi Kaarin loppulausahdus, että naisten on pidettävä yhtä!

Lauantaina osallistuin myös kirjamessuille ja kävin kuuntelemassa kirjabloggarikollegoita (tai kirjalijakollegoita) Katja Jalkasta ja Hanna Pudasta. Heiltä on ilmestynyt kirja Rivien välissä. Kirjablogit kirjallisuuden kentällä. Hankin kirjan jo aikaisemmin, mutta tekijöiden omistuskirjoitus vielä minulta puuttuu. Ehkäpä saan sen vielä...
Lauantain tähtihetkeni oli, kun pääsin tutustumaan Turun kaupunginkirjaston vanhoihin kokoelmiin informaatikko ja kirjailija Ritva Hapulin johdattamana. Osallistuin myös kirjaston kummituskierrokselle vanhan kirjastotalon maanalaisissa kellareissa. Kummitusta, edesmennyttä kirjastonhoitajaa en tavannut, vaikka hiukseni ovatkin vähän pörröllä. Löysin sen sijaan ensimmäisen Aatto S.:n suomennoksen  teoksesta Louisa Alcottin Tytöistä parhain. Kirja on ilmestynyt Suomessa jo 1890 ja meidän Anni Swanimme on lukenut sitä nuorena tyttösenä. Lämpimät kiitokset vielä kirjastonhoitaja ja kirjabloggari Erjalle hienon tilaisuuden järjestämisestä! Turun matkani oli kaiken kaikkiaan hyvin onnistunut ja sosiaalisesti antoisa. Tapasin ystäviä, sukulaisia, tuttavia ja toisia kirjabloggareita. Huomenna tapahtuu taas jotain jännää, mutta siitä sitten myöhemmin...

tiistai 24. syyskuuta 2013

Dana-tytöt - tylsää!


Halusin palata jännittävien Dana-tyttöjen seikkailujen pariin ja lukaisin kaksi sarjan ensimmäistä osaa: Kivitiikerin salaisuus ja Jäätyneen suihkukaivon salaisuus. Kirjat ovat ilmestyneet Suomessa 1976 (Karisto). Lapsena ahmin kaikki 70-80-lukujen vaihteessa suomennetut 17 osaa. Sarjassa päähenkilöinä ovat orvot siskokset Louise ja Jean Dana, jotka asuvat Harriet-tätinsä luona (lomilla) ja käyvät Starhurstin sisäoppilaitosta. Tummatukkainen Louise on 17-vuotias ja vuoden vanhempi vaaleahiuksista Jeania. Tytöt ovat amatöörietsiviä, jotka ratkaisevat arvoituksia Neiti Etsivän, Paula Drewn tapaan. Dana-tytöt-sarjan pseudonyyminä tekijänä toimii sama Carolyn Keene kuin Neiti Etsivä-sarjankin ja se on myös Stratemayer syndikaatin tuottama kirjasarja. Carolyn Keenen nimimerkin taakse kätkeytyy useampia haamukirjoittajia.

Luulin ensimmäisen suomennetun osan Kivitiikerin salaisuuden johdattavan enemmän sarjan taustoihin, mutta se alkoi niin kuin tytöt ja kaikki muu olisivat lukijoille entuudesta tuttuja. Toinen osa Jäätyneen suihkukaivon salaisuus avasi kuitenkin enemmän henkilöhahmoja. Koulumiljööseen sijoittuva seikkailu kiinnostikin minua paljon enemmän, vaikka siinä oli epäloogisia tai sekavampia juonikuvioita. Kummatkin kirjat olivat oikeastaan pettymyksiä minulle lukukokemuksina ja yllättävän tylsiä. Ne eivät ole niin hyviä kuin Neiti Etsivät! Lapsuuden mielikuvani Dana-tytöistä oli jotenkin hohdokkaampi ja paljon, paljon jännittävämpi.

Sarjan sekavuutta voisi osaltaan selittää se, että kyseessä eivät ole edes ensimmäiset osat. Yhdysvalloissa Dana-tytöt-sarja ilmestyi jo vuonna 1934 ja ensimmäinen osa oli nimeltään By the Light of Study Lamp. Kirjaa ei ole suomennettu lainkaan. Sarjassa ilmestyi useita osia, joita ei ole suomennettu. Dana-tyttöjä alettiin tuottaa uudelleen 1970-luvulla ja kirjoja käännettiin silloin myös suomeksi. Englanninkielisestä wikipediasta löytyy tietoa sarjan historiasta siitä kiinnostuneille.

Vaikka sisäoppilaitoskertomukset kiehtovat minua, niin Dana-tytöissä piilee jonkinlaista elitismiä ja tytöt ovat etuoikeutettuja keskiluokkaan kuuluvia koulutyttöjä. Kouluympäristössä tämä asetelma varsinkin korostui. Koululaisromaanien tapaan päähenkilöt Louise ja Jean ovat lahjakkaita ja tunnollisia tyttöjä. Isosisko Louise on kaikessa hyvä mihin ryhtyykin, kuten taitoluistelussa. Neiti Etsivän täydellisyys ei ärsytä minua, koska Paula on vaan niin hyvä toimintasankaritar-hahmo!

Oletteko lukeneet Dana-tyttöjä? Muistatteko jotain sarjan osaa, mikä myös sijoittuu heidän kouluympäristöönsä, sisäoppilaitokseen? Sellaisen voisin vielä kokeilla lukea, mutta nyt palaan Cornwellin jännärin loppusivuille. Sen jälkeen haluan lukea minulle täysin uuden tyttökirjan, joten taukoni jäi aika lyhyeksi...

tiistai 17. syyskuuta 2013

Miksi luen näitä kirjoja?


Olen lukemassa Patricia Cornwellin jännäriä Punainen usva. Kay Scarpettan tutkimuksia osa 19 (Otava, 2012/Seven 2013, suom. Ilkka Rekiaro). Vastauksena esittämääni kysymykseen edellisessä postauksessani, mitä kirjaa luen juuri nyt. Olen sivulla 168, ja pokkarin lukeminen on edennyt tahmean hitaasti. Sanotaanko näin, että meinasin jo keskeyttää kirjan, kuten tein edelliselle osalle: Kuolleiden satama. Sitä olin lukenut sähköisenä iPadiltani ja peräti puoleenväliin asti kunnes riitti. Punaisen usvan kanssa aion jatkaa loppuun asti. 

Miksi? Olen lukenut Kay Scarpetan tutkimuksia järjestyksessä 17,5 osaa vuosien ajan ja kirjoittanutkin yhdestä Scarpetta-kirjasta blogiini innoituksen sävyyn vuonna 2009. Huvittavinta on, että Punainen usva jatkaa samaa tarinaa keskeyttämästäni kirjasta. Olen aikaisemmin ollut koukussa sarjan henkilöhahmoihin, mutta nyt suoraan sanottuna he ärsyttävät minua ja varsinkin itse päähenkilö Kay Scarpetta, joka on todella omahyväinen. Olen kyllästynyt hänen ainaiseen naputukseen Pete Marinolle (keskeisin henkilö). En myöskään pidä kertojaäänen muuttumisesta Kay Scarpetan omaksi ääneksi. Kaksi viimeisintä kirjaa ovat minämuodossa. Lisäksi olen kyllästynyt, että Kay on aina hengenvaarassa, jota yritetään listiä. Siis olen kertakaikkisen kyllästynyt samantyyppisiin tapahtumiin ja samanlaisina toistuviin juonikuvioihin! Sarjasta on jo ilmestynyt suomennettu 20. osa: Paljaat luut, joka ei kiinnosta tippaakaan. Myös 21. osa Dust on tulossa. Miksei hyviä sarjoja osata lopettaa ajoissa? No, ymmärrän kyllä, miksi ei. Lukijat toivovat lisää ja kirjat tahkoavat rahaa. Minä luen Punaisen usvan ja sen jälkeen Scarpetta, Marino, Lucy ja Benton saavat jatkaa raskasta elämäänsä ilman minua -lukijaansa. Muita lukijoita heillä kyllä riittää!

Siis kaikkia kunnia kirjailija Patricia Cornwellille, joka on ollut yksi rikoskirjallisuuden genren johtotähtiä. Cornwell pitää aktiivisesti omaa facebook- ja twitter-sivustoa, joita olisi ihan mielenkiintoista seurata, mutta ei nyt enää, koska tämän jälkeen se on loppu. Kiitos kirjailijalle näistä kalmojen vuosista! Minä suuntaan nyt vanhoihin dekkareihin ja uusiin, jännittäviin aluevaltauksiin.

torstai 12. syyskuuta 2013

Kirjakuulumisia

Kirja taitossa. Kuva:Katja Jalkanen

Pitkästä aikaa kirjoittelen tänne rakkaaseen blogiini, joka täytti elokuussa viisi vuotta, mutta aikaa ei ole ollut juhlia eikä blogata. Olen kyllä kirjoittanut koko kesän - kirjaani, joka tänään on mennyt juuri painoon. Olen myös lukenut koko kesän - kymmenittäin tyttökirjoja, tutkimuksia, tietokirjoja, elämäkertoja, artikkeleita, kirjeitä, haastatteluja jne. Enpä ole kovin monesta täällä blogannut, mutta niistä voi lukea sitten tuotoksessani.

Minulla on ollut ikävä tänne blogimaailmaan ja nyt palailen pikkuhiljaa. Jatko näyttää, mitä sitten täällä kirjoittelen. Maanantaina minulla oli kunnia tavata tasavallan presidentin puolisoa Jenni Haukiota ja osallistuin Turun kirjamessujen ennakkopressiin. Turussa esiinnyn parissa tilaisuudessa perjantaina 4.10.2013, jolloin messut alkavat.

Loin uuden sivun tähän blogiin, jossa näkyy jo vähän ennakkotietoja tulevasta kirjastani, nimeltään Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat. No, eipä olisi uskonut silloin viisi vuotta sitten, mihin blogin perustaminen lopulta johti. Toki unelma omasta kirjasta on jo lapsuudesta asti.

Arvaatkas mitä luen tällä hetkellä? Vinkki: ei ole tyttökirja. Pieni tauko tekee välillä hyvää. Odotan jo innolla, että pääsen lukemaan kaikkia uutuuksia, mitä on ilmestynyt!

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Äitihahmoja tyttökirjallisuudessa - Kurenniemen Kesälintu


Marjatta Kurenniemen Kesälintu (WSOY, 1959) on ollut pitkään luettavien tyttökirjojen listallani. Tänä kesänä oli vihdoin kesälinnun laulelun aika. Kesälinnussa kerrotaan helsinkiläisestä Rainnan perheestä, johon kuuluvat isä ja äiti ja neljä lasta. Isä, tohtori Rainta ei ole lääkäri vaan on ilmeisesti väitellyt tohtoriksi. Hän on kauppakoulussa lehtorina ja kirjoittaa artikkeleita lehtiin. Äiti, rouva Rainta työskentelee kirjastossa, jossa hänellä on virka. Perheen lapset Kirsti, Kaisa ja Lassi ovat oppikoulussa. Outi perheen viisivuotias on kotihoidossa. Perhe on keskiluokkainen ja heillä on kotiapulainen.

Rainnan perhe joutuu muuttamaan vuokra-asunnostaan ja kaupungista ei löydy kohtuuhintaista asuntoa. He muuttavat kesällä väliaikaisesti maalle isoon huvilaan Kesälintuun, jonka he ovat vuokranneet. Rouva Rainta käy välillä töissä toimessaan ja asuu viikot Helsingissä. Hän on innokas yhdistysnainen. Perheen askareissa ja taloustöissä auttavaa mukava rouva Nyman, joka asuu miehensä kanssa Kesälinnun piharakennuksessa.

17-vuotta täyttävä Kirsti on enemmän kirjan päähenkilö ja hänen näkökulmastaan on kuvattu paljon tapahtumia. Kirjassa kuitenkin tuodaan esille muiden perheenjäsenten näkökulmia ja onpa sitä luonnehdittu myös kollektiiviromaaniksi. Tyttöromaani sisältää menevää toimintaa ja hauskasti kuvattuja tapahtumia: koulun ja nuorten yhteisiä retkiä, puutarhanhoitoa ja ruuanlaittoa, pyykinpesua ja tapetoimista, kaikkea yhdessätekemisen iloa. Tunnelma on hyvin viehättävä ja mukaansatempaava, mutta jättää silti ristiriitaisen olon.

Kesälintu on nuortenkirja ja tyttökirja, mutta kiinnostavaksi sen tekee äidin, rouva Rainnan vahva läsnäolo ja hänen sisäiset kamppailunsa. Hän on työssäkäyvä äiti, joka joutuu valitsemaan perheen ja työn välillä. Syksyksi ei järjestykään asuntoa Helsingistä vaan rouva Rainnan täytyy ottaa virkavapaata toimestaan. Tämä on hänen miehensä vaatimus. Tohtori Rainalle on tärkeää, että hänellä on työrauha kirjoittamiseen. Lapset menevät pienen maalaiskylän kouluun ja heillä menee paljon paremmin kuin kaupungissa. He viihtyvät ja saavat uusia ystäviä. Isä kirjoittaa kirjan ja menestyy. Nyt hänellä on tuohta, jolla voi elättää perheensä. Rouva Rainnan on lopulta valittava Kesälintu perheensä onnen ja hyvinvoinnin kannalta, luovuttava työstään ja harrastuksistaan. Hänestä tulee kotirouva ja tulevat eläkkeet on menetetty.

Jäin miettimään näitä 50-luvun suosittuja tyttökirjoja ja perheen äidin roolia niissä. Anni Polvan Tiina-kirjoissa on samanlainen ydinperhekuvio kuin Kesälinnussa. Lapsia on vain kaksi vähemmän. Tiinan äiti on kotirouva, joka tekee ruuan ja kotityöt, on aina kotona, kun lapset tulevat koulusta kotiin. Tiinan isä käy töissä ja tulee aina valmiiseen pöytään. Raha-asioista päättää kuitenkin äiti. Tiinan äiti on kuvattu varsin ankaraksi kasvattajaksi, mutta hyvin huolehtivaiseksi, hieman hössöttäjäksi. Isä jakaa hellyyttä, kun äiti taas peittää tunteensa. 

Rauha Virtasen Selja-kirjat kertovat taas uusperheestä. Seljan neljä tytärtä ovat asuneet leski-isänsä kanssa, mutta tilanne muuttuu, kun isä avioituu uudelleen nuoren sairaanhoitajan Rean kanssa. Rea luopuu heti työstään avioliiton solmimisen jälkeen ja hänestä tulee kotirouva ja tyttöjen äitipuoli. Hän vastaa myös perheen raha-asioista. Kirjoissa on kiinnostavasti kuvattu, uusperheen sopeutumisvaikeuksia ja arkea. Rean näkökulma kuitenkin taitaa puuttua niin kuin Tiinan äidinkin? Heidän sisäisiin maailmoihin ei pääse kurkistamaan. Tai sitten en ole kiinnittänyt siihen niin huomiota, kun aina tyttö tai tytöt ovat kirjan päähenkilöitä ja kiinnostukseni kohteina.

Rebekka Räsäsen 50-luvulla ilmestyneet Juoniemi-kirjat kertovat toisenlaisesta perheestä. Päähenkilö Anneli asuu yksinhuoltajaäitinsä kanssa. Äiti, rouva Vaara on pankissa töissä ja hänellä on vastuu perheensä elatuksesta. Rouva Vaaran näkökulma on myös kirjoissa esillä ja hän pohtii monesti kasvatusasioita. 

Näissä kaikissa edellämainituissa tyttökirjoissa äitihahmot kuvataan monesti hyvin huolehtivaisiksi ja huolestuneiksi. He ovat huolissaan, yleensä lapsistaan. Merja Otavan Priskassa, joka on ilmestynyt samana vuonna kuin Kesälintu on myös tuttu ydinperhekuvio, mutta muistaakseni molemmat vanhemmat käyvät töissä. Vai muistankohan väärin? Muistatteko muita vanhempia tyttökirjoja, joissa päähenkilöiden äidit ja heidän roolinsa olisivat jääneet mieleen?

Kesälinnun ovat lukeneet myös Katja, Maria ja Kirsi! Kirsin blogissa näkyy myös kirjan ihana Maija Karman kuvittama kansi!

keskiviikko 24. heinäkuuta 2013

Silkkihienot siteet - Anni Swanin ja Otto Mannisen kirjeenvaihtoa


Antero Mannisen ja Hellevi Arjavan toimittama Silkkihienot siteet (SKS, 2000) kuvaa kirjailijoiden Anni Swanin ja Otto Mannisen välistä kirjeenvaihtoa vuosina 1898-1908. Ajallisesti kirjeissä painottuu 1900-luvun alkupuoli: heidän seurustelun alkamisesta avioliiton solmimiseen ja ensimmäisen lapsen syntymään.

Anni ja Otto tutustuivat toisiinsa koulukaupungissaan Mikkelissä jo 1890-luvulla. Otto taisi ihastua Anniin alusta alkaen. Ensimmäisen kerran hän kosi neitosta 1904, mutta sai rukkaset. Vuoden eron jälkeen seurustelu alkoi varovaisesti uudelleen. Pari kihlautui helmikuussa 1906. He salasivat kihlauksensa kaikilta ja julkaisivat sen vasta juhannuksena Hopeavuoren huvilassa, Swanin perheen kesänviettopaikassa.

Ennen suhteensa syvenemistä Anni ja Otto tekivät myös yhteistyötä Anni Swanin saduissa. Otto auttoi Annia oikeakielisyyskysymyksissä ja sepitti runoja satuihin. Swanin sisaruksista, Nelman puolison Christian Sibeliuksen on sanottu puuskahtaneen heistä näin:

"He lukevat ja lukevat korrehtuuria, kunnes ovat harmaapäisiä ja ihmettelevät, miksi emme menneet naimisiin."

Naimisiin pari meni kuitenkin helmikuussa 1907. Avioituessaan Anni Swan oli 32-vuotias ja Otto oli kolme vuotta häntä vanhempi. Heidän poikansa Antero Manninen syntyi marraskuussa samana vuonna. Hellevi Arjava toinen kirjan toimittajista on Anteron tytär ja Annin ja Oton lapsenlapsi.

Kirjassa on kirjeitä on kaiken kaikkiaan noin 140. 60 kirjettä on Anni Swanilta ja reilut 50 Otto Manniselta. Loput kirjeet ovat heidän muuta kirjeenvaihtoaan, usein sisarustensa kanssa. Suurin osa Anni Swanin lähettämistä kirjeistä Manniselle luultiin lopullisesti hävinneen ja ne löytyivät vasta, kun kirja oli jo painovaiheessa. Sen takia nämä kirjeet on sijoitettu erilliseen osioon kirjan lopussa. Kirjeet on kuitenkin numeroitu, joten kirjeenvaihtoa voi seurata, mihin väleihin ne kuuluvat. Lukiessa kirjaa täytyy pitää kahdesta kohdasta auki ja kirjanmerkki on siinä hyvä apuväline.

Alkuvaiheen kirjeissä korostuu vielä epävarmuuden tunteita molemmin puolin ja epäilyksiä siitä, ovatko he sopivia toisilleen. Ehkäpä myös vapauden menetyksen pelkoa. Kumpikin on tottunut olemaan yksin. Samalla niissä on hurjaa ikävää ja kaipausta toista kohtaan. Anni työskenteli kansakoulunopettajana Helsingissä ja Otto teki suomennostöitä Kangasniemellä. Kirjeet ovat välillä hyvinkin sentimentaalisia, tunteiden purkauksia. Anni ja Otto olivat erossa toisistaan pitkiäkin aikoja kihlauksen jälkeen. Otto rakennutti heidän yhteistä pesäänsä, kesäkotia Kotavuorta.

Kirjeet lähentävät ja yhdistävät paria silkkihienoin sitein. He kutsuvat toisiaan rakkaiksi, antavat toisilleen suloisia hellittelynimiä: Kultasirkkasi, satutyttöseni, kotamuoriseni, kotavaari ja uneksivat unia toisistaan. Rakkautta, lämpöä ja tunnelmaa voi lukiessa hengittää sisään. Samalla se saa miettimään, että tällaisia pitkiä, romanttisia kirjeitä ei varmaankaan enää sähköisen teknologian vallitessa kirjoiteta...

Kirjeitä on kiinnostavaa lukea, sillä saan niistä tiedonsirpaleita Anni Swanin elämästä ja ajatuksista, vaikka tietynlainen salaperäisyys verhoaa häntä, aina. Kirjeissä on arkisen elämän kuvausta, historiallista ajankuvaa ja kulttuurin henkeä niin kuin myös teoksissa Yhdeksän mustaa joutsenta ja Mustat joutsenet ja heidän jälkipolvensa (joka on minulla vielä kesken). Ne sisältävät taas Swanin sisarusten välistä kirjeenvaihtoa. Niitä kirjeitä on raskaampi lukea ja sekin vaikuttaa, että kirjoittajia on yhdeksän!

Anni Swanin ja Otto Mannisen avioliittoa pidettiin onnellisena ja se kesti yli neljä vuosikymmentä, kunnes kuolema erotti. Anni Swan (1875-1958) eli vielä kahdeksan vuotta miehensä jälkeen ja kirjoitti loppuun asti.

Silkkihienot siteet sisältää liitteinä myös Anni Swanin muutamia satuja sekä Otto Mannisen runoja. Monet teoksen mustavalkoisista valokuvista ovat Mannisen ottamia.

Minua huvitti pitkään tämä, kun Aino Swan kirjoittaa sisarelleen Saimi Järnefeltille Anni-siskon kihlauksen julkistamisesta ja Oton Hopeavuoressa käynnistä näin:

"Anni näkyy olevan kovasti kiintynyt Ottoonsa, hänen ajatuksensa ovat vaan Kangasniemellä ja hänen humöörinsä on mitä parain. Heitä oli niin hauska nähdä yhdessä, vaikka emme paljon saaneet nauttia heidän seurastaan kun melkein aina olivat metsässä."

Anni Swanin elämästä ja sisaruksista kiinnostuneille: Hellevi Arjava on kirjoittanut myös kulttuurihistoriallisen romaanin Swanin tytöt.

lauantai 20. heinäkuuta 2013

Tuusulan Rantatiellä taas

Eilen vietimme perheeni ja Kanadasta tulleen tätini kanssa Tuusula-päivää. Tuusulan ihanan vehreällä Rantatiellä kävimme ensin Aleksis Kiven kuolinmökillä (viimeksi kirjoitin siitä keväällä) ja sieltä siirryimme Syvärannan Lottamuseoon. Ihmettelimme tätä antiikin ajan tyyliä muistuttavaa patsasta museon pihalla. Se on marmorinen veistos nimeltä Josefina. Josefina on tullut venäläisen ylimystön mukana Suomeen 1900-luvun alussa.

Syväranta oli Rantatien vanhimpia huviloita, joka paloi vuonna 1947. Sitä ennen se oli toiminut mm. sanomalehtimiesten lepokotina ja lottaopistona. Lottamuseo rakennettiin 1996, ja hauska yksityiskohta on ikkunoissa näkyvät mustavalkoiset hymyilevät lotta-kuvat.

Tällä kertaa en tutustunut museon näyttelyihin vaan viihdyimme aulassa, jossa ostin lottien historiaa käsittelevän kirjasen ja pikkulotta-paperinuken. Aion mennä uudestaan museoon paremmalla ajalla!

Tuusulan kirkko on rakennettu jo 1700-luvulla ja sen yhteydessä olevalla hautausmaalla ovat Aleksis Kiven ja Pekka Halosen haudat. Aleksis Kiven haudassa on muuten ote Seitsemästä veljeksestä.


Rantatieltä menimme Tuusulanjärven rannalla sijaitsevaan Aholaan. Juhani Ahon ja Venny Soldan-Brofeldtin kotitalo on muuttunut niiltä ajoilta, jolloin taiteilijapariskunta sitä asutti. Vårbackanin huvila oli alkujaan yksikerroksinen, ja Vennyn ateljee siirrettiin heidän muuttaessa sieltä pois. Aholan näyttely uudistui viime vuonna.

Ahola on erittäin lapsiystävällinen paikka nykyään. Lapset voivat maalata ja piirtää tai vaikkapa soittaa pianoa. Hyvin vennymäistä! IPadit ovat myös tulleet taloon ja niiltä voi lukea kirjailijan elämänvaiheista. Näyttelyssä esitetään myös lyhyitä dokumenttielokuvia, joita Ahon lapset Heikki ja Björn (Nisse) Aho ovat tehneet.

Tuusulan taiteilijayhteisö sai alkunsa, kun Juhani Aho ja Venny Soldan-Brofeldt muuttivat Tuusulaan 1897. Kuvassa näkyvät Aino Sibelius (Järnefelt), Saimi Sibelius (Swan), Eero Järnefelt, Pekka Halonen ja Jean Sibelius. Minä olen viime aikoina lukenut paljon Swanin sisarusten kirjeenvaihtoa ja tämä kaikki on niin kiehtovaa!
Kuvassa on Juhani Ahon ensimmäisen novellin Siihen aikaan kun isä lampun osti käsikirjoitusluonnos. Päivän päätteeksi luin novellin, kun löysin kirjahyllystäni Juhani Ahon Kootut teokset, kymmenen osaa. Minulla on siis Juhani Ahon koko tuotanto ja tajusin sen vasta eilen Aholassa ollessani. Kanadan tätini kertoi myös, että olemme Juhani Aholle sukua!

Ihana päivä kaiken kaikkiaan ja Tuusulan Rantatiessä on jotain, joka vetää minua puoleensa. Paljastan vielä, että mieheni vei minut seurusteluaikoinamme ensimmäisen kerran Rantatielle. Olin silloin niin nuori....mutta nyt lukemaan Anni Swanin ja Otto Mannisen välistä kirjeenvaihtoa heidän seurusteluajaltaan!

torstai 11. heinäkuuta 2013

Anneli Kanto & Terhi Rannela: Kapinallinen (Kuparisaari 3)


Kuparisaari-trilogian kolmas osa Kapinallinen (Karisto, 2013) tipahti tällä viikolla postilaatikkoon ja se oli iloinen yllätys minulle, sillä en ollut pyytänyt arvostelukappaletta. Olen lukenut fantasiasarjan kaksi aikaisempaa osaa Tähystäjäneidon (2011) ja Korkea puolison (2012). Sitä ennen seurasin kirjailijoiden Kannon ja Rannelan kimppakirjoittamisen alkuvaiheita sarjan synnyttämisessä Terhi Rannelan blogista.

Kapinallinen jatkaa siitä, mihin Korkea puoliso jäi. Veljensä Samuilin tappanut Radko hallitsee diktaattorin ottein Khalkosta korkea puoliso Snezana rinnallaan. Entisen hallitsijan puoliso Amaya elää piilossa rakastettunsa Miroslavin ja Darina-tyttärensä kanssa köyhässä kalastajakylässä. Kaikki luulevat, että Amaya on kuollut, tultuaan melkein elävänä poltetuksi roviolla. Amayan uudistukset Khalkoksessa on poljettu maanrakoon, ja saari on taantunut entisestään. Khalkkidit, nykyiset radkidit elävät hirmuvallan alla ja pelon ikeessä. Kansa on kuitenkin salaa tyytymätön ja joukko kapinallisia miettii vastaiskua. Amayan ja Miroslavin on tehtävä päätöksiä tulevaisuudestaan ja vallankumouksen johtamisesta.

Jännitystä, juonittelua ja dramaattisia juonenkäänteitä ei puutu tästä trilogian viimeisestäkään osasta. Pidin erityisesti siitä, miten osuvasti ja kouriintuntuvasti Kapinallisessa kuvataan autoritaarista, julmaa vallankäyttöä ja ihmisten oman itsemäärämisoikeuden puuttumista. Väkivallalla ja pakkokeinoilla tukahdutetaan toisinajattelijat, melkein. Vallan raadollisuus näkyy myös siinä, ettei kukaan ole täysin "puhdas pulmunen". Yhteisen edun laittaminen oman edun edelle ja vallasta luopumisessa on omat haasteensa.

Korkea puoliso Snezanasta, Amayan sisaresta on tehty vallan kamala hahmo ja silti hän voisi olla uskottavasti todellinen henkilö. Kirjaa lukiessa mietin, luenko menneestä historian diktatuurista vai nykyisestä todellisuudesta jossakin päin maailmaa. Snezanan luomasta Pienestä oranssista kirjasta tulee väkisinkin mielleyhtymä Mao Tse-tungin Pieneen punaiseen kirjaan, jota tosin en ole lukenut. Se on kuulemma maailman laajalevikkeisin kirja Raamatun jälkeen.

Kapinallinen on hyvä ja onnistunut päätös trilogialle. Kuparisaari-sarja on suunnattu yläkoululaisille, mutta kirjojen parissa viihtyvät varmasti vanhemmatkin lukijat. Minä ainakin viihdyin!

"Kansalainen!
Ole Suurelle Isälle alamainen!
Jos luottamus ratkee
niin kaulasi katkee
tai kaivoksessa hakkaat
vierellä sukulaiset rakkaat.
Myös panettelu ilmi anna
ja naapurista tieto kanna.
Lue kirjaa oranssia
ja on elämäsi tanssia!" (Ote Pienestä oranssista kirjasta s. 158)