Kirsti Kuronen: Omenapuu laulaa

Kirsti Kurosen Omenapuu laulaa (Karisto, 2012) on täydellinen kesäkirja niin nuorille kuin varttuneemille nuorille sellaisille kuten minä. Ikärajoista viis! Joskus olen miettinyt tarvitsemmeko näitä ahtaita kirjojen luokitusrajoja kuten aikuisten kirja, nuortenkirja, nuorten aikuisten kirja. Nuorista kertova kirja voi myös saada molemmat luokitukset kuten Enorannan Gisellen kuolema. Montgomeryn uudemmat suomennokset on luokiteltu taas pääsääntöisesti aikuisten kirjoihin, vaikka kirjastossa ne automaattisesti sijoitetaan nuortenkirjojen joukkoon. Aikanaan Salingerin Sieppari ruispellossa oli suunnattu aikuislukijoille, mutta siitä tulikin suosittu nuorison keskuudessa. Entäs sitten Huotarisen Valoa Valoa Valoa, joka on suunnattu nuorille, mutta näyttäisi olevan suosittu nimenomaan aikuislukijoiden keskuudessa. Yleensä kirjojen kansikuvat paljastavat meille, keille kirja on suunnattu. Mitä jos kirjat olisivatkin onnellisesti sekaisin samassa paikassa? Sekoittaisiko se meitä liikaa ja varsinkin jos kansikuvituksesta ei voisi päätellä mitään? Onko jyrkkä rajanveto nuorisokirjallisuuden ja aikuisten kirjallisuuden välillä kuitenkin nykyään hämärtymässä?

Omenapuu laulaa kertoo lukion päättäneistä unelmoivista nuorista, jotka vielä etsivät itseään ja elämälleen suuntaa. Katrin ja Riikan kesäsuunnitelmiin kuuluu Provissirock, jonne he lähtevät liftaamaan. Festareiden sijasta he päätyvätkin viettämään viikonloppua järvimökille mukavan poikakaksikon Eliaksen ja Tanun sekä heidän kavereittensa seurassa. Romantiikkaa on ilmassa, ja runopoika Eliaksen runot saavat Katrin umpihullaantumaan. Riikka saa taas etäisyyttä mustasukkaiseen ja tukahduttavaan poikaystäväänsä. Nuoret pitävät hauskaa. Olut ja siideri maistuvat, uidaan ja pulikoidaan järvessä, saunotaan, grillataan sekä keskustellaan vakavasti tai puoli-vakavasti. Kesän haistaa ja maistaa läpi tekstin. Iloisen huolettomuuden ja kepeyden katkaisee kuitenkin yhden nuoren katoaminen.

Kuronen kirjoittaa vetävästi ja rytmikkäästi. Englannin kielikin soljuu sujuvasti suomenkielisten sanojen joukossa kuten se näkyy ja kuuluu meidän puhekielessä. Parasta on kuitenkin Kurosen runokieli proosan joukossa. Eliaksen runot tuovat tunnelmaa kirjan sielun maisemaan. Pidin myös kerronnan näkökulmien vaihtelusta, jossa oman äänensä antoivat Katri, Riikka ja Elias ja myöhemmin Eliaksen kaveri. Keveydestä huolimatta pinnan alla kytee nuorten kasvamiseen ja itsenäistymiseen liittyvät kysymykset. Sykähdyttävää minusta on katoamiseen liittyvä ajankohtainen aihe. Toisaalta kirjan vakavampia teemoja sivutaan pintaa raapaisten, mutta miksi aina pitäisi märehtiä ja velloa ahdistavien ongelmien parissa. Vai onko se yleensä nuortenkirjojen arkirealistinen vaatimus?

Suosittelen Omenapuu laulaa kesäkirjaksi valoisiin kesäöihin ja fiilistelyyn! Vaikka alussa pohdiskelinkin luokittelua, joka on meille ominainen tapa hahmottaa maailmaa, niin lokeroin nyt kuitenkin tämän nuortenkirjavinkkeihin. Monesti blogiini on tultu kysymyksellä, mitä nuorelle lukemista. Yritän siihen vastata parhaani mukaan. Omenapuu laulaa kirjasta ovat kirjoittaneet myös Maria ja Jossu! Kurosen Topelius-palkitusta Piruettiystävyydestä olen kirjoittanut aikaisemmin täällä.

"Näen hirven
istumassa omenapuussa,
tänään kaikki on mahdollista.
Vaivihkaa hirvi sanoo päivää
jokaiselle madolle,
sanoo sarvipäivää.

Näen hirven
uivan sammakkoa.
Tänään kaikki on mahdollista." (Kuronen, 274)

Nuorisokirjailijoita kuuntelemassa

Lainan päivää vietin Keravan kaupunginkirjastossa, jossa olin kuuntelemassa lasten- ja nuortenkirjallisuudesta palkittuja kirjailijoita. Kirsti Kuronen haastatteli Vilja-Tuulia Huotarista, Raili Mikkasta, Jukka-Pekka Palviaista sekä Lisbeth Landefortia.

Kirsti Kuronen palkittiin viime vuonna Topelius-palkinnolla kirjastaan Piruettiystävyys (Karisto, 2010). Tänä vuonna palkinnon sai Jukka-Pekka Palviainen teoksestaan Joku vieraileva tähti (WSOY, 2011). Vilja-Tuulia Huotarinen sai Finlandia Junior-palkinnon 2011 Valoa valoa valoa teoksestaan. Monia kirjapalkintoja saanut Raili Mikkanen palkittiin korkeatasoisesta lasten- ja nuorten tietokirjatuotannostaan Suomen tietokirjailijat ry:n Tietopöllö-palkinnolla 2011.

Kuronen kysyi kirjailijoilta, miltä palkitseminen oli tuntunut ja miten se vaikuttaa heidän työhönsä. Kaikki olivat tietenkin iloinneet palkinnostaan ja olleet onnellisia. Mikkanen kertoi, että se kannustaa jatkamaan. Palviainen iloitsi siitä, että kirja saa huomiota monien kirjojen joukosta. Palkitseminen kohottaa myös itsetuntoa. Samaa kertoi Kuronen itse ja se on tuonut hänelle myös varmuutta omaan kirjoittamiseen.

Kirjailijoita oli tullut kuuntelemaan mukavasti yleisöä ja nuoria yläkoululaisia. Yleisön joukosta kysyttiin, kyllästyvätkö kirjailijat omiin henkilöhahmoihinsa ja onko hahmoissa mukana kirjailijaa itseään. Huotarinen kertoi, että luomiensa henkilöiden kanssa on vaikeita aikoja ja ne herättävät monenlaisia tunteita. Kaikki ovat keksittyjä hahmoja, mutta kaikki pitää tuntea itse. Kirjailijan minä on fiktiivinen. Palviainen kertoi kiintyvänsä henkilöihinsä ja joskus ne ilmestyvät sivuhenkilöiksi uusiinkin kirjoihin. Henkilöissä on omaa itseäkin mukanakin, mutta kirjoittaminen tulee alitajunnasta. Mikkanen kertoi henkilöhahmoissa olevan mukana itselle tapahtuneita asioita, mutta ne elävät omaa elämäänsä.

Mukana oli myös ihastuttava teatteri- ja oopperaohjaaja Lisbeth Landefort, joka on palkittu lastenkirjastaan Oopperaa, oopperaa (1997) Kirjakauppaliiton Kirjapöllö-palkinnolla. 13-vuotiaana Suomeen muuttanut itävaltalainen Landefort (s. 1925) kertoi hauskasti vaiheistaan ja rakkaudestaan oopperaan, joka syntyi jo pienenä tyttönä. Täydellinen ooppera, jota hän suositteli sekä nuorille että aikuisille, on Mozartin Taikahuilu.

Keravan kirjastossa on myös näyttely lasten- ja nuortenkirjojen kirjankansitaiteesta sekä esillä kirjoja vuosisadan alusta tähän päivään saakka. Näyttely on ajalla 1.2.-29.2. Julisteet ovat aivan ihania ja tällaisia keräisin kyllä mielelläni itsellekin.

Kirsti Kuronen: Piruettiystävyys

Piruettiystävyys (Karisto, 2010) kertoo 14-vuotiaasta balettia harrastavasta Ellistä, jonka elämä on yhtä suorittamista nuoresta iästä huolimatta. Elli tavoittelee täydellisyyttä joka asiassa niin koulussa ja tanssimisessa kuin kotonakin. Hän haluaa olla samanlainen kuin paras ystävänsä Doris, jonka hän on tuntenut lapsesta asti. Elli on riippuvainen Doriksesta, joka on itsevarmempi, lahjakkaampi ja hoikempi ja johon Elli aina vertaa itseään. Täydellisyyden tavoittelu on Ellille niin tärkeää, että ysi miikka kokeesta itkettää tyttöä viikon verran ja hän murehtii jo yliopiston pääsykokeita, jossa pelkää mokaavansa kaiken.

Ellin elämässä tapahtuu kuitenkin myös mukavia asioita. Hän saa roolin balettikoulun Pähkinänsärkijästä, johon hän alkaa harjoittella ahkerasti ja erittäin suorituskeskeisesti. Elli tutustuu ja ystävystyy Tuukka nimisen pojan kanssa, josta tulee Ellille tärkeä ihminen. Doris jää pikkuhiljaa taka-alalle ja häipyy lopussa pelkäksi utukuvaksi. Kiinnostavaa onkin pohtia, onko Doris ollut joskus lihaa ja verta oleva tyttö vai pelkästään Ellin mielikuvitusystävä.

Ellin perfektionismiin kuuluu tietysti oma keho, johon hän ei ole tyytyväinen varsinkaan "paksuihin" reisiinsä ja takapuoleensa. Rankat treenit ja vähäinen syöminen johtaa jo alipainoon, mutta syömishäiriö vältetään ajoissa aikuisten puuttumisella ja Tuukan ystävällisellä huolenpidolla. Ellille tärkeitä aikuisia ovat äiti, joka esitetään vaativana hahmona kohdistaen tyttäreensä omia toteutumattomia koulutustoiveitaan sekä ymmärtäväinen ja kannustava pappa. Isän hahmo jää hyvin ohueksi eikä kirjassa kuvata ollenkaan tyttären suhdetta isäänsä.

Kirjan rakenne muodostuu yleisestä tarinalinjasta sekä Ellin päiväkirjasta, johon Elli purkaa tuntojaan. Rakenne on ihan toimiva, mutta toisaalta mietin olisiko päiväkirjamerkintöjä tarvittu ollenkaan ja kirja olisi kokonaisuudessaan kerrottu samalla tyylillä. Kirjan loppuosa huipentuu Pähkinänsärkijä-baletin jännittävään esitykseen ja romanttista vivahdettakaan ei juonesta puutu. Tuukan hahmo poikaystävänä on täydellinen ellei jopa liiankin.

Kirsti Kuronen on kirjoittanut ensimmäisen tyttökirjansa, vaikka on toki kirjoittanut aikaisemmin lasten- ja nuortenkirjoja. Piruettiystävyys palkittiin Topelius-palkinolla tänä vuonna ja raadin perustelut voi lukea täältä. Kuronen kirjoittaa tärkeästä aiheesta nuorten tyttöjen suorituspaineista, jotka alkavat varhain. Kiltin tytön syndrooma, heikko itsetunto ja pätemisen tarve, miltä minä näytän toisten silmissä sekä ulkonäköpaineet ovat kaikki kirjan läpäiseviä teemoja. Tyttöjen ja nuorten naisten uupuminen ja masentuminen sekä pahoinvointi ovat nykypäivää suorituskeskeisessä yhteiskunnassamme. On pakko pärjätä ja tavoitella täydellisyyttä. Ei voi olla ihmettelemättä, että kasiluokkalainen jo keksii gradunsa aiheen (ehkä hiukkasen yliampuvaa kirjassa). Nuorille ei anneta aikaa kypsyä ja kasvaa vaan pitäisi jo varhain tietää, mikä minusta tulee isona. Olen iloinen omasta nuoruudestani ja siitä, että oli aikaa miettiä ja kokeilla eri vaihtoehtoja, mutta toki suorituspaineita olen minäkin tuntenut.

Suosittelen erityisesti kirjaa opettajille ja kouluihin luettavaksi, koska varmasti nuorten kanssa kirjasta syntyisi hyvää ja pohdiskelevaa keskustelua. Jatkossa tulen esittelemään lisää täällä blogissani näitä uudempia nuortenkirjavinkkejä vanhempien tyttökirjojen ja muun kirjallisuuden rinnalla.