Hotakainen ja Kyrö naurattavat

Eilen kävin Keravan kaupunginkirjastossa kuuntelemassa kirjailijoiden Hotakaisen ja Kyrön sukkelaa sanailua nyky-yhteiskunnasta ja heitä haastatteli kirjastonhoitaja Maria Bang. Täpötäydessä salissa myös yleisö pääsi esittämään kirjailijoille kysymyksiä ja tunnelma oli rennon hauska ja naurua riitti.

Hotakainen kertoi tehneensä taustatyötä uusimpaan kirjaansa Jumalan sanaan peräti 17 vuotta, mutta todellisuudessa määrä vähenikin sitten seitsemään kuukauteen. Kirjaa hän kirjoitti kymmenisen kuukautta. Kertoipa kirjailija itsekin työskennellessään kirjastossa ravintoketjun viimeisessä päässä, kun hän työskenteli Kuopion kaupunginkirjaston kellarissa korjaamassa kirjoja. Silloin hän luki paljon kirjoja, huonompia tietenkin kuin omansa. Hotakaisen omia suosikkikirjailijoita ovat luonnollisesti Tuomas Kyrö, Veijo Meri ja Sirkka Turkka, jota hän pitää pelastusrenkaanaan. Turkka sai hänet vaihtamaan runoista proosaan. Raamatunkin Hotakainen on lukenut, mutta hypähdellen. Raamatussa on hänen mukaansa huippukohtia, mutta sitten sitä junnaavaakin tekstiä. Vanhassa testamentissä Jumalan puheet ovat hyvinkin sekavia ja kaunaisia. Hotakaisen mukaan elämme kummallisia aikoja, tunteen aikoja, kun pitää uutisoida, että Vappu Pimiä itki. Kirjailijalle ne ovat arkipäivää, kun elää kahden murrosikäisen tyttären kanssa.

Minäkin uskaltauduin esittämään Hotakaiselle kysymyksen yleisön joukosta, kun viime päivinä minua on askarruttanut kuten tiedätte nuorten kirjojen lukemisen väheneminen ja erityisesti poikien torjuva suhtautuminen kirjoihin. Hotakainen antoi vinkiksi kirjoittamansa nuortenkirjan Näytän hyvältä ilman paitaa (2000, Wsoy). Siitä oli kuulemma eräskin poika tehnyt esitelmän koulussa ja ollut tietenkin ilman paitaa. Minäpä lainasin kirjan mukaani tilaisuuden päätyttyä ja mukaani tarttui myös Hotakaisen Satukirja (2004, Wsoy) satuja lapsille, josta luin jo Rikollisen. Sadut sopivat myös hyvin aikuisille.

Kyröltä en kysynyt mitään, mutta kävin pyytämässä häneltä omistuskirjoituksen Mielensäpahoittajaan (2010, Wsoy), jota kehuin huippukirjaksi lukea ääneen. Olinkin lukenut kirjasta ennen tilaisuutta pätkiä eri-ikäiselle kuulijakunnalle. Nyt seuraa suuri paljastus Kyröstä! Hän ei kirjoitakaan kirjoja itse vaan hänen kellarissaan asustelee 103-vuotias Benjamin Kivi, joka kirjoittaa kirjailijan puolesta. Kyrön ei tarvitse kuin näyttää asuntolainan lyhennyserää, niin johan Benjamin kirjoittaa. Yleisön joukosta ihmeteltiin, kun Kyrö osaa kirjoittaa vanhemman sukupolven näkökulmasta. Uskoako tai ei sitten Benjamin Kiveen, niin silläkin on vaikutusta, kun Kyrö on viettänyt paljon aikaa isovanhempiensa kanssa ja kuullut noin 14 000 kertaa samoja juttuja.

Palatakseni vielä nuortenkirjoihin, niin Kyrön ensimmäinen kirja oli Häräntappoase, jonka hän luki jo 10-vuotiaana. Minua nyt hiukan nolottaa, kun en ole sitä lukenut loppuun. Kyrön varsinainen ahmimisikä kirjoihin tuli vasta 21-vuotiaana, joten eiköhän tässä ole toivoa vielä poikienkin kirjojen lukemisen suhteen. Mutta kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun tilaisuuden jälkeen nappasin taksin, jota ajoi nuori partavedeltä löyhkäävä pojankloppi. Minä innokkaana osoittelin, katso Hotakainen ja Kyrö kävelevät tuolla kadulla. Hän ei noteerannut heitä ollenkaan. Sitten minä kysyin, onko hän lukenut Mielensäpahoittajan eikä hän ollut, mutta onneksi vinkkasin.

Minä kuuntelisin Kyröä ja Hotakaista mielelläni vaikka joka päivä. Miksi ei lanseerata TV:hen Hotakainen & Kyrö talk-showta? Kirjailijat ruotisivat yhteiskunnallisia ilmiöitä, pilke silmäkulmassa, tietenkin. Aikoinani kuuntelin Hotakaisen juttuja töllöstä, kun hän teki leffa-arvioita. Ne olivat hauskoja! Conanillekin tulisi vihdoin kilpailija Suomeen.

p.s. Vaihdoin paremman valokuvan, jonka sain kivalta kirjastotädiltä!

Mitä nuoret lukevat?

Viime viikolla julkaistiin Finlandia Junior - ehdokkaat ja luin kaksi nuortenkirjaehdokkaista. Kotikirjastostani sain helposti lainaan Latvuksen Kaukana omalta maalta (2011, Wsoy) ja yksi kappale jäi vielä hyllyynkin. Myös Huotarisen Valoa valoa valoa (2011, Karisto) oli saatavilla. Lappalaisen & Leinosen Routasisarukset (2011, Wsoy) kirjaa en saanut mukaani, sillä ne kappaleet olivat kaikki lainassa. Eilen tutkailin pääkaupunkiseudun kirjastojen Helmet-tietokannasta ehdokkaiden lainaustilannetta. Onko ehdokkuus ja julkisuus vaikuttaneet nuortenkirjojen kysyntään? Ilmeisesti on. Valoa valoa valoa teokset olivat kaikki lainassa ja niihin oli varauksia, samoin Kaukana omalta maalta. Routasisaruksia löytyi muutama kappale vielä hyllystäkin.

Kaukana omalta maalta kertoo inkerinsuomalaisesta Paavosta, joka on kirjan alussa 13-vuotias poika. Paavo ja hänen perheensä elävät Leningradissa Neuvostoliiton ollessa sodassa Saksaa ja Suomea vastaan. Perhe kärsii nälkää ja äiti keksii ruokaa milloin isän nahkavyöstä tai jopa seinän tapeteista. Sitten tulee käsky ja perhe lähetään Siperiaan. Matka on pitkä ja ankara. Koettelemukset jatkuvat Siperiassa ja Paavo joutuu selviytymään rankoista tilanteista jatkuvan nälän ja puutteen alaisena. Samalla paljastuu myös karu todellisuus puolueen ideologiasta ja perheen silmät avautuvat Stalinin vainoille. Paavo kasvaa aikuiseksi mieheksi ja on kirjan lopussa 24-vuotias. Paavon tarinassa on kuvattu myös hänen seksuaalisuutensa heräämistä ja rakastumistaan virolaiseen tyttöön, Mareen.

Kirjamessuilla kävin kuuntelemassa kirjailija Sisko Latvuksen haastattelua, jossa haastattelija kyseli, olisiko kirja pitänyt suunnata aikuisille. Latvus vastasi, että hän halusi kirjoittaa nuorille ja kertoa heille sodasta. Nuorten on saatava tietää ja lukea historiasta. Olen samaa mieltä, että historia ja aihe ovat tärkeitä nuorille. Inkerinsuomalaisista en ole aikaisemmin lukenut kirjallisuudessa ja nyt sain taas uutta tietoa. Aikuislukijana pidin tästä kirjasta, mutta silti minua mietityttää, kiinnostaako tämä kirja lopulta nuoria vai enemmänkin aikuisia. Kansikuva on täysin epäonnistunut ja lapsille suunnattu kansi ei ainakaan nuoria houkuttele. Kohderyhmänä ajattelisin erityisesti poikia, onhan tässä seikkailun ja jännityksen aineksia mukana. Mutta miten on, lukevatko pojat nykyään nuortenkirjoja?

Valoa valoa valoa on taas kansikuvaltaan ja kooltaan hyvin houkutteleva nuorille. Kirjan koko on tavallista pienempi. Luin ensimmäisiä sivuja ja hämmästyin kirjan epätavallista kerrontaa nuortenkirjassa. Lukijoita puhutellaan HYVÄT LUKIJAT! Koko ajan tuodaan ilmi, että tässä kirjoitetaan romaania ja annetaan kirjoittamisohjeita. Ja näin jatkuu: "Tässä on esimerkki tavallisesta virheestä johon aloittelevat kirjoittajat sortuvat. Juuri sellaiset kuin minä. He antavat henkilöittensä olla tekemättä mitään. He päästävät henkilönsä jouten. " (s. 49) Erikoisen kerronnan lisäksi kirjan rakenteessa on sanoilla leikittelyä ja esimerkiksi tyhjiä aukkokohtia sanojen välissä. Takkuilevan alun jälkeen uppouduin tarinaan, joka on hyvin voimakas lyyrisellä kielellään.

Kertojana on Mariia Ovaskainen neljätoistavuotias tyttö, joka rakastuu samanikäiseen Mimiin palava suruiseen tyttöön. Heistä tulee rakastavaisia ja suhde on seksuaalinen. Kirja sijoittuu vuoteen 1986 ja Tsernobylissa on tapahtunut ydinräjähdys. Kirja käsittelee rakkauden lisäksi kuolemaa ja itsemurhaa, mutta valoa valoa valoa on mukana. Kirja on mielestäni todella haastavaa lukemista ja aion lukea sen vielä uudestaan. Kohderyhmänä ajattelisin tyttöjä ja naisia, mutta kirjallisuudentutkijoille minusta tämä on oikea herkkupala. Silti mietin nuorten lukutaitoa aliarvioimatta, onko kirja enemmän kuitenkin aikuislukijoille?

Minulla on yleensäkin virinnyt kysymyksiä nuorten lukemisesta, lukutottumuksista ja suomalaisen nuortenkirjojen lukemisesta. Mitä nuoret lukevat nykyään? Vastauksia lähdin etsimään tilastoista ja selvityksistä.

Nuorten lukemisharrastusta on tutkittu 1960-luvulta lähtien kymmenen vuoden välein. Viimeisin lukemistutkimus on Saarisen & Korkiakankaan (2009) Lukemaan vai tietokoneelle, jossa tarkastellaan nuorten lukemisen muuttumista 1960-luvulta 2000 luvun alkupuolelle. Eli aikaan, jolloin sosiaalisesta mediasta ei ollut vielä tietoakaan, vaikka 2000-luvun nuorista puhutaankin jo nettisukupolvena. Mikään yllätys ei ole, että tytöt lukevat kirjoja enemmän kuin pojat kuten aikaisemmissakin selvityksissä. Se, mikä oli muuttunut 2000-luvun alussa oli vanhempien poikien (15-16 v.) torjuva suhtautuminen kirjojen lukemiseen. Noin puolet ilmoitti ettei lue vapaa-aikana kirjoja ollenkaan. 14-vuotiaista kolmannes, 13-vuotiaista neljännes, 12-vuotiaista kymmenesosa ei lukenut kirjoja ollenkaan. Nuoremmille tytöille kirjojen lukeminen oli edelleen yksi suosituimmista harrastuksista. Suosituimmat harrastukset pojilla olivat lehdet ja tietokoneet. Pojat pitivät erityisesti sarjakuvalehdistä ja huumorikirjoista, tytöt nuortenkirjoista sekä jännitys- ja seikkailukirjoista. Fantasia- ja tieteiskirjoista sekä tytöt että pojat pitivät 2000-luvulla huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin. Nuortenkirjoja luki mielellään 90% tytöistä ja pojista vajaa puolet.

Viimeisintä tutkimustietoa nuorten vapaa-ajasta ja harrastuksista löytyy Nuoret Helsingissä 2011 tutkimuksesta, jota kannattaa käydä lukaisemassa. Kirjojen lukeminen kuuluu edelleen vahvasti tyttöjen arkeen. Pojista joka kolmas ei lue kirjoja. 14-vuotiaat pojat ovat unohtaneet kirjat kokonaan. Eli poikien kirjojen lukeminen on edelleen vähentynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana. Sarjakuvia ja päivittäisiä sanomalehtiä pojat lukevat tyttöjä enemmän. Sanomalehtien lukeminen on siirtynyt verkkoon ja myös wikipediasta on tullut kolmanneksi yleisin tapa lukea jotakin.

Luetuimmista nuortenkirjoista olikin sitten kaikista hankalinta löytää tietoa. Ulkomainen nuortenkirjallisuus ilmeisesti jyrää vai jyrääkö? Esimerkiksi Riihimäen kirjastolla on lista kymmenestä lainatuimmasta nuortenkirjasta tänä vuonna. Listalla ei ollut yhtään suomalaista. Meyerin vampyyrikirjoja ja Harry Pottereita löytyi. Helmetin sadan lainatuimman kirjan joukosta (elokuuhun mennessä) löytyi usempia kotimaisia lastenkirjoja vai varhaisnuortenkirjako on oikea termi, Risto Räppääjää ja Tatua ja Patua. Eikö helmettiin voida laittaa erikseen aikuisten-, lasten- ja nuortenkirjojen lainatuimpia listoja?

Lasten- ja nuortenkirjallisuus niputetaan hyvin usein yhteen kuten Finlandia Junior-ehdokkaissakin. Entäs nuorten oma ääni? Plättä-palkinto jaetaan 20.11., jossa nuoret saavat äänestää oman kotimaisen nuortenkirjasuosikkinsa. Viime vuosina äänestyksissä suosikkeja ovat olleet varhaisnuortenkirjat. Pidän ehdokkuuksia ja palkintoja tärkeinä, koska silloin kotimaisille nuortenkirjoille tulee näkyvyyttä. Tärkeintä kuitenkin on tiedon jakaminen hyvästä suomalaisesta nuortenkirjallisuudesta. Opettajilla, vanhemmilla, vinkkareilla, lehtijutuilla, kirjastoilla ja nykyään kirjabloggareillakin on tärkeä työnsä kirjojen vinkkaamisessa ja lukemisharrastuksen edistämisessä. Mutta ne opettajat vielä mietityttävät. Härkösen Häräntappoasettako luetutetaan ainoana nuortenkirjana kouluissa vuodesta toiseen? Aika on muuttunut siitä. Ei toki kaikki opettajat.

Mutta miten ne nuoret saadaan lukemaan nuortenkirjoja? Tai pojat? Suomalaiset nuorethan lukevat enemmän kuin koskaan ennen. Miksi pitäisi edes olla huolissaan? Siksi, että nettilukutaito ei riitä, vaikka sitä tietoa löytyykin niin helposti! Olen huomannut viime aikoina, miten keskittymättömiä nuoret lukionsa päättäneet aikuiset ovat. Ei jakseta syventyä lukemiseen, vaan se on nopeaa selailua. Minä liputan kuitenkin perinteisen painetun kirjan puolesta tällä hetkellä ja aikaa lukemiselle. Verkossa ehtii olla sen puolen tunnin syventymisen jälkeen. Mutta en vieläkään tiedä, mitä nuoret lukevat. Kertokaa te!

Aili konttinen: Inkeri palasi Ruotsista

Talvi- ja jatkosodan aikana Suomesta lähetettiin Ruotsiin n. 73 000 lasta sotaa pakoon. Sotalapsia evakuoitiin myös Tanskaan ja Norjaan. Valtaosa lapsista sijoitetiin asumaan yksityiskoteihin. Siirtojen piti olla aluksi väliaikaisia, mutta lapsia jäi kuitenkin pysyvästi Ruotsiin kasvattivanhempien luokse asumaan. Aikaisemmissa arvioissa on esitetty, että Ruotsiin jäi 15 000 lasta, mutta lukua pidetään nykyään virheellisenä. Tarkkaa siirtojen lukumäärää ei edes tiedetä. Sodan kestettyä oletettua kauemmin, lasten Ruotsissa oleskelu venyi pitkäksi. Tunnesiteet lasten ja vanhempien välillä köyhtyivät ja sitä ei osattu huomioida etukäteen. Sodan jälkeen lasten henkisiä vaikeuksia ei ymmärretty ja, miten vuosikausien ero vaikutti lasten ja vanhempien keskinäisiin suhteisiin. Lasten kotiuttaminen osoittautui vaikeaksi. (Lähteenä: Lastensiirtokomitea ja Sotalapset)

Konttisen Inkeri palasi Ruotsista (1947, Wsoy) kertoo sotalapsen 6-vuotiaan Inkerin paluusta takaisin Suomeen jatkosodan päätyttyä. Inkeri on lähetetty vauvaikäisenä Ruotsiin ja hän on asunut kasvattivanhempiensa mamman ja papan luona. Inkerin yläluokkaiset kasvattivanhemmat ovat varakkaita, ja Inkeri asuu kartanossa, jossa hänellä on oma huone, paljon leluja, kauniita vaatteita ja kotiopettajakin. Inkeri osaa lukea ja kirjoittaa, mutta ruotsiksi. Hän ei puhu suomea. Suomessa Inkerin vaatimattomaan maanviljelijäperheeseen kuuluvat äidin ja isän lisäksi neljä sisarusta, jotka ovat joutuneet lähtemään Karjalasta. Yhteydenpito biologisten vanhempien ja kasvattivanhempien välillä sodan aikana on tapahtunut kirjeenvaihdon välityksellä.

Inkeri palaa lentokoneella Suomeen ja kulttuurishokki alkaa heti kotimaan kamaralla. Ingerin nimi muutuu Inkeriksi. Hän ei ymmärrä kieltä, ruoka on erilaista, olosuhteet karummat ja oma perhe on vieras. Inkeri on yksinäinen ja eristäytyy. Äiti on ikävöinyt lastaan pitkän poissaolon ajan ja on huolissaan tytöstään, johon ei saa yhteyttä. Inkeri itkee omaa ikäväänsä ja lähettelee mammalleen kirjeitä ja pyytää hakemaan hänet takaisin Ruotsiin. Sisaret kadehtivat ja säälivät siskoaan. Isä murahtelee taustalla ja suhtautuu rauhallisemmin. Kylällä Inkeriä ihmetellään ja hänen hienoja vaatteitaan ihaillaan. Vähitellen Inkeri alkaa ymmärtää kieltä, vaikka ei puhukaan. Hän seuraa päivät pitkät äitinsä kiireistä ja raskasta työtä ja äidin aika ei aina riitä lapsilleen. Eräänä päivänä Inkeri ja äiti keksivät tonttuleikin, jossa salaperäinen tonttu, Inkeri siivoaa aina keittiön, kun äiti on navettatöissä. Kun maatilalla syntyy varsa, joka annetaan Inkerille, sanoo tyttö ensimmäiset sanansa suomeksi.

Inkeri palasi Ruotsista sanotaan Aili Konttisen (1906-1969) pääteokseksi ja se on palkittu Topelius-palkinnolla. Konttinen kuvaa hienolla, psykologisella otteella lapsen näkökulmasta tunnekuohuja, joita Inkeri käy sisäisesti läpi. Lisäksi Konttinen kuvaa erittäin koskettavasti biologisen äidin ja kasvattiäidin tunnetiloja ja heidän välistä suhdettaan. Inkerin äiti pohtii esimerkiksi, oliko hän liian itsekäs, kun hän halusi Inkerin takaisin. Mammakin tulee lopulta Ruotsista hakemaan kasvattityttöään takaisin ja Inkeri tekee valinnan jäädäkö Suomeen vai lähteäkö Ruotsiin. Konttinen kirjoitti jatkoa myös Inkerin tarinalle teoksilla Inkerin kesä (1949) ja Inkerin talvitouhut (1950). Luin myös perään Inkeri-sarjan kolmannen osan, jossa Konttinen jatkaa samojen teemojen käsittelyä. Kirjailija on todella taitava lapsen maailman kuvaaja ja lasten keskinäinen toiminta ja puhe ovat kuin todellisesta maailmasta. Aili Konttinen kirjoitti useita lasten- ja nuortenkirjoja ja toimi samanaikaisesti kansakoulun opettajana. Palkitulla kirjailijalla oli julma kohtalo, sillä hänet murhasi entinen oppilas raa'alla tavalla kotitalon pihalle.

Inkeri palasi Ruotsista on luokiteltu tyttökirjaksi ja nuortenkirjaksi, mutta nykyään kirjaa olisi vaikea kategorisoida, koska se on hyvä aikalaiskuvaus tärkeästä aiheesta. Kirjaa lukiessa tuli voimakkaasti mieleen Klaus Härön elokuva Äideistä parhain (perustuu Heikki Hietaniemen kirjaan), jossa kuvataan myös sotalapsen, Eeron tarinaa. Inkeri palasi Ruotsista teoksesta viimeisin painos on vuodelta 1963. Katselin pääkaupunkiseudun kirjastojen tarjontaa läpi ja kirjaa on hyvin saatavilla. Suosittelen lämpimästi lainaamaan ja lukemaan tämän teoksen. Toivoisin, että kirjasta otettaisiin tänä päivänä uusintapainos, koska teos on edelleen ajankohtainen. Samalla aikanaan suosittu, mutta nykyään unohdettu kirjailija nousisi nykypäivän lukijoiden tietoisuuteen. Sotalapset-aiheesta kiinnostuneille löytyy myös lisää kirjallisuutta Helsingin kaupunginkirjaston aihepakettiarkistosta.

Kuka on mielestäsi vaikuttavin suomalainen tyttökirjallinen hahmo?

Marraskuun harmaisiin ja hämäriin päiviin kaipaan piristystä ja valoa. Tässä vaiheessa syksyä minulla saattaa esiintyä ajoittaista lukujumitusta. Luen sieltä täältä tekstin tai toisen liittyen tutkimukseeni, mutta romaanin lukemiseen en oikein keskity. Nyt toivon lisäpotkua työhöni ja lukemiseen. Haluan kysyä teiltä mieltäni jo pitkään askarruttaneen - kysymyksen:

Kuka on mielestäsi vaikuttavin tyttöhahmo suomalaisessa tyttökirjallisuudessa?

Kuulisin mielelläni joitain perusteluja vastauksessasi, esimerkiksi, onko hahmolla ollut vaikutusta omassa elämässäsi tai oletko samaistunut johonkin tyttöhahmoon. Voit vastata tietenkin tänne blogini kommenttilaatikkoon tai jos kysymys tuntuu liian henkilökohtaiselta, voit lähettää minulle sähköpostia. S-osoitteeni näkyy tietoja minusta-linkissä.

Tämän kysymyksen myötä teen myös Joulun avauksen. Ensi kuussahan se on jo! En ole marraskuun ystävä, mutta joulun lapsi olen. Arvon tyttökirjapaketin. Paketin arvontaan voi osallistua vastaamalla kysymykseeni (myös sähköpostitse). Arvontaan voi osallistua myös liittymällä lukijakseni ja ilmoittamalla siitä. Vain yksi arpa/per vastaus on jaossa. Kyselyä ja arvontaa saa toki mainostaa, jos siltä tuntuu.

Tyttökirjapaketin kirjat ovat hyväkuntoisia, uudehkoja ja sopivat hyvin pukinkonttiin:

Anni Swan: Kaarinan kesäloma (2000) nidottu
Anni Polva: Tiina (2003)
Merja Otava: Priska (2001) nidottu
Merja Jalo: Ravitytön tähtihetki (1994)

Pirkko Pekkarinen (Anna Amnell) (1992): Aurora - Vaahteralaakson tyttö

Leena Wallenius: Lotan koeaika (1995)
Tuija Lehtinen: Sara@crazymail.com (1998)

Leena Laulajainen: Sininen soittorasia (1998)

Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja sisäoppilaitoksen salaisuus (2007) nidottu

L.M. Montgomery: Sara Tarinatyttö (2010)
Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella (2011)

Vastausaikaa on 18.11. klo 23.59 asti, jolloin arvontakin päättyy.

p.s. En kommentoi vastauksianne, vaan teen niistä yhteenvetoa erillisessä postauksessa.

p.s.s. Kiitos etukäteen vastauksistanne! Lisäsin pari kirjaa vielä pakettiin.

Nuortenkirjojen tuulia ja kirjamessukuulumisia

Viime päiväni ovat kuluneet vauhdikkaasti kirjojen ja kirjatapahtumien parissa. Osallistuin Helsingin kirjamessuille torstaina ja lauantaina sekä olen tavannut muita kirjabloggareita. Torstaina kävin kuuntelemassa kirjailija Terhi Rannelan haastattelua hänen uudesta tyttökirjastaan Scarlettin puvussa (2011, Otava). Se kertoo Viivi muotibloggaajasta, jonka intohimona ovat vaatteet, ompeleminen sekä klassikkoelokuva Tuulen viemää, joka on kirjailijan itsensäkin suosikki. Scarlettin puvussa voi lukea kahdella tasolla; pintatasolla eli tuntematta Margaret Mitchellin Tuulen viemää tai syvemmällä tasolla, jolloin viittaukset ja merkitykset teokseen avautuvat paremmin. Terhin haastattelija totesi, että kirjassa on ihanaa vanhan ajan tyttökirjatunnelmaa. Kuten saatatte arvata, odotan tämän kirjan lukemista malttamattomana, mutta haluan päästä ennen sitä Tuulen viemää vireeseen lukemalla klassikkokirjaa. Kuvassa Terhi lukee tyttöyden manifestiä, jonka uskalsin kirjasta kurkata.

2000-luvulla tyttöjen pitää olla niin kamalan tiedostavia, olla neuroottisen perillä naisten oikeuksista ja asettua vastahankaan aina kun mahdollista. Opiskelu ja oma tuleva ura ennen kaikkea muuta! Fiksut tytöt eivät anna ihastusten häiritä elämää. Lukemista lukemisen perään. Pitää saada kunnon ammatti, pitää saada säännöllinen kuukausipalkka. Pitää tehdä sitä ja tätä. Valmistua ajoissa, synnyttää esikoinen oikeassa iässä, mennä naimisiin, pitää viiden viikon kesälomia ja tehdä töitä eläkeikään asti. (201, Scarlettin puvussa)

Palaan myöhemmin vielä tähän tyttönäkökulmaan, koska se on hyvin kiinnostava aihe. Torstaina ohjelmassa oli myös Marja-Leena Tiaisen haastattelu hänen uudesta teoksestaan Kahden maailman tyttö (2011, Tammi). Kirja kertoo 17-vuotiaasta muslimityttö Tarasta, joka haluaa tehdä samoja asioita kuin ikäisensä suomalaistytöt. Isän mielestä Taran käytös on sopimatonta ja se saattaa vaaraan hänen kunniansa. Ristiriidat syvenevät ja Tara piiloutuu turvakotiin. Missasin kirjailijan haastattelun, kun piti välillä kierrellä antikvariaattisella puolella, mutta tämä nuortenkirja on ehdottomasti lukulistallani.

Lauantaina ryntäsin aamuteetäni juomatta suoraan kirjamessuille, koska minulla oli kiire kuuntelemaan kirjailija Sisko Latvuksen haastattelua. Sisko Latvuksen esikoisteos oli tyttöromaani Saviminä (Wsoy, 1965), jota olen parhaillaan lukemassa. Kirja kertoo 16-vuotiaasta Salmesta, joka kokee uskonnollisen heräämisen. Sitä on luonnehdittu ensimmäiseksi moderniksi uskonnolliseksi nuortenromaaniksi. Latvuksen uusin kirja Kaukana omalta maalta (Wsoy, 2011) on historiallinen nuortenromaani. Se kertoo 13-vuotiaasta inkerinsuomalaisesta Paavosta, jonka perhe pakkosiirretään Siperiaan. Kirjassa käsitellään rankkoja asioita ja kirjailija itse halusi kertoa nuorille sodasta ja Stalinin ajasta. Susa on kirjoittanut juuri kirjasta esittelyn ja tämä on lukulistallani. Löysin myös Sisko Latvuksen oman blogin ja tietenkin sain omistuskirjoituksen hänen esikoisteokseensa.

Lauantaina keskusteltiin myös nuortenkirjojen tabuista. Kirjailija Anne Leinonen haastatteli kirjailijoita Marika Laijärveä ja Salla Simukkaa. Kirjailijoiden mukaan nuortenkirjoissa on helppo käsitellä tabu-aiheita. Tärkeintä on aitous ja rehellisyys tarinassa. Marika Laijärven (ent. Uskali) esikoisteoksessa Veli ilves (Wsoy, 2001) käsitellään nuorten runsasta juomista ja päähenkilö Emilia harrastaa irtosuhteita. Laijärven mukaan suomalaisessa kulttuurissa nuorten alkoholinkäyttö aiheena on tabu. Toisessa teoksessaan Hopeanorsu (Wsoy, 2004) Laijärvi käsittelee rankaa aihetta seksuaalista hyväksikäyttöä, kun ysiluokkalaisella Jonnalla on ollut suhde usemman vuoden ajan musiikinopettajaansa.

Salla Simukka taas rikkoi ensimmäisenä Suomessa nuortenkirjallisuuden tabua tyttöjen välisestä rakkaussuhteesta. Hänen esikoisteoksensa Kun enkelit katsovat muualle (Wsoy, 2002) kertoo kahden teinitytön välisestä rakkaudesta. Viimeiset (2005) kertoo taas kolmesta tytöstä, jotka haluavat päästä neitsyydestään eroon. Vaikka kirjoja ei olekaan sensuroitu rankoista aiheestaan, niin kirjailijat kertoivat kokemuksistaan, kun vanhemmat tai opettajat ovat estäneet nuoria lukemasta kirjoja. Vaikka nuortenkirjoihin sisältyy vaatimus kirjan opettavaisuudesta tai sanomasta, niin kirjailijat kertoivat, että se ei saa olla kirjoittamisen ensimmäinen motiivi. Simukka haluaisi kapinoida lisää vielä ja rikkoa tabun toivorikkaasta lopusta. Nuortenkirjallakin saisi olla joskus synkkä loppu.

Perjantaina en käynyt kirjamessuilla, mutta ohjelmassa on ollut kiinnostavia nuortenkirjoja ja kirjailijoiden haastatteluja. Ehkäpä ensi vuonna pitää osallistua vielä enemmän. Pääsin kuitenkin lauantaina lämminhenkiseen kirjablogitapaamiseen, jonka Avain-kustantamo oli järjestänyt kirjabloggaajille. Tilaisuudessa oli kansainvälistä tunnelmaa, kun kanadalainen Annabel Lyon kertoi esikoiskirjastaan Aleksanterin opettaja (2011) ja belgialainen Annelie Verbeke teoksestaan Kalanpelastaja (2011). Lisäksi kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlsson kertoi uusimmista kustannusalan kuulumista ja sähkökirjat herättivät keskustelua bloggareiden keskuudessa. Toiveena olisi, että kustannusala yhdessä kehittäisi toimivan systeemin, jolloin sähkökirjojen ostaminen olisi helppoa ja vaivatonta. Tätä kehittelytyötä jäämme vielä odottelemaan. Hienoa oli tavata kirjabloggareita näiden päivien aikana ja viiden kirjabloggaajan saama Rakkaudesta kirjaan-tunnustuspalkinto on tuonut juhlan tuntua tapaamisiin. Ehdinpä nähdä myös tasavallan presidentti Tarja Halosen ja kirjailija Hannu Mäkelän kirjamessuilla ja he keskustelivat hauskasti lapsuudestaan Helsingin Kalliossa. Nyt alkaa minun paluu takaisin arkeen, mutta ne, jotka eivät ole käyneet kirjamessuilla, niin tänään vielä ehtii.