Rebekka Räsänen: Juoniemi-sarja

Ovatko teille tuttuja Annelista ja Juoniemen kartanosta kertovat tyttökirjat? Rebekka Räsänen kirjoitti Juoniemi-sarjan 50-luvulla ja kirjoista on otettu useita painoksia sen jälkeen. Sain 11-vuotiaana sarjan ensimmäisen osan Anneli Juoniemen kartanossa ja kirja on minulla vieläkin tallessa. Luin vasta nyt jatko-osat Juoniemeä ei voi unohtaa ja Jälleen Juoniemessä, jotka olen bongannut kirjaston poistokirjoista. En silloin lapsena edes tiennyt, että Annelin tarina vielä jatkuu.

Anneli Juoniemen kartanossa (Gummerus, 1952/1984) seikkailevat parhaat ystävykset ja koulutoverit Anneli Vaara ja Hillevi Brenner. 14-vuotias Anneli asuu yksinhuoltajaäitinsä kanssa kaupungissa ja menee kesänviettoon Hillevin luokse vanhaan aateliskartanoon, joka on kulkenut vuosisatoja Brennerin suvussa. Anneli on aivan haltioitunut kierrellessään ensimmäistä kertaa kartanossa:

"Hän ei ollut osannut kuvitellakaan, että Juoniemi olisi näin suurenmoisen ihana! Romanttisine kivimuureineen ja hurmaavine puistoineen se oli kuin ruusujen, unelmien ja satujen salaperäinen linna."

Synkkä tunnelma  ja mieliala ovat kuitenkin vallanneet kauniin kartanon. Hillevi perheineen on nimittäin menettämässä kotikartanonsa Hillevin isän ilkeälle velipuolelle Einar Langenfeldtille. Heillä on vain kaksi kuukautta aikaa jäljellä kartanossa, kunnes heidän on jätettävä Juoniemi. Langenfeldtin lapset Elisabeth ja Karl muuttavat kartanoon jo aikaisemmin. Ylpeä ja kartanonomistajan elkein käyttäytyvä Elisabeth huvittaa kaikkia ja ärsyttää varsinkin Hilleviä.

Anneli on hyväsydäminen ja rohkea tyttö, jota ihmetyttää myös kartanosta kadonnut kuninkaanmalja. Kuninkaanmaljaa pidetään melkeinpä taikakaluna, jonka uskotaan suojelevan kartanoa ja sen asukkaita onnettomuuksilta. Annelin neuvokkuus johtaa hänet hurjaan seikkailuun ja kartanon jännittäviin salakäytäviin. Juoniemi pelastuu tytön ansiosta ja rouva Brenner pitääkin Annelia Juoniemen suojelusenkelinä.

Juoniemeä ei voi unohtaa (Gummerus, 1953/1985) taas kertoo Annelin ja Hillevin seuraavasta kouluvuodesta Helsingissä. Nyt vuorostaan Hillevi asuu Annelin ja tämän äidin, rouva Vaaran luona paljon vaatimattomammissa oloissa. Luokkatoverit ovat kuulleet huhun, että Hillevin perhe on menettänyt koko omaisuutensa ja heidän käyttäytymisensä muuttuu tyttöä kohtaan. Hillevi lisää itse vettä myllyyn ja alkaa näytellä köyhää. Hillevi haluaa nähdä, ketkä ovat todellisuudessa hänen ystäviään. Petollisen Einar Langenfeldtin tytär Elisabeth on myös kuvioissa mukana ja hänen ankeaa elämäänsä kuvataan kartanon tyttären-haaveiden kariuduttua.

Kolmannessa osassa Jälleen Juoniemessä (Gummerus, 1955/1986) aika on vierähtänyt muutaman vuoden eteenpäin. Tytöt ovat neidoksi varttuneita, vaikka ovat vielä lapsenomaisia. Anneli on 18-vuotias ylioppilas, joka tulee jälleen Juoniemeen kesää viettämään. Hillevin veli Allan rakentaa voimalaitosta Juoniemen läheisyyteen Rytökoskelle. Annelia mietityttää oma tulevaisuutensa ja työpaikan löytäminen. Hillevin ei tarvitse sellaista murehtia vaan hänen elämänsä on melko huoletonta. Kartanon maanalaisissa salakäytävissä seikkaillaan sarjan viimeisessäkin osassa, ja huolta aiheuttavat Hillevin villit kaksoisveljet.

Pidin näin aikuisena luettuna Anneli Juoniemen kartanossa eniten, koska se oli juuri sellainen kuin muistinkin ja nostalgiaa on tietysti mukana. Se on pienen tytön jännittävä seikkailukirja! Aikuislukijat voivat viehättyä kirjan kesäisestä tunnelmasta ja kartanomaailmasta. Juoniemeä ei voi unohtaa-romaanissa minua ärsytti hiukan rouva Vaara. Kirjassa on liikaa opettavaista sävyä, joka näkyy juuri Annelin äidin hahmossa. Hän esiintyy kaikkitietävänä "kukkaistätinä", jonka tehtävänä on kasvattaa tyttöjä ja moralisoida. Se vaan on niin läpinäkyvää! Toisaalta Juoniemi-sarjassa kokonaisuudessaan on kiinnostavaa tällainen köyhyyden ja rikkauden voimakas vastakkainasettelu ja ihmisten eriarvoisten asemien kuvaaminen heidän näkökulmastaan. Nuorten sisäiset kamppailut ovat heidän kasvutarinoitaan.

Jälleen Juoniemestä pidin myös, koska ollaan taas takaisin viehättävässä kartanomiljöössä. Harmittavasti vain, kirjassa on jätetty juonen langanpätkiä kesken. Esimerkiksi kuka se nainen oli, jonka vanha silkkitohveli löytyi salakammiosta? Oliko häntä pidetty kenties vankina? Ja mitä Allan mahtoi sanoa Annelille automatkalla, kun lähti viemään tätä juna-asemalle? Entäs Elisabethin häät? Odotin viimeisessä osassa kai enemmän romantikkaa, mitä kirjan takakansi lupasi. Kirjailija sai tytöiltä postia ja paljon kyselyjä viimeisestä osasta. Lukijat toivoivat kovasti vielä jatkoa Juoniemi-sarjaan, mutta Räsänen halusi, että kehittäköön lukijat itse mielikuvituksessaan lopun. No, ei kai siinä muu auta kuin kirjoittaa se mielessä!