tiistai 20. joulukuuta 2011

Sylvia Plathin runoja

Eilen sain kauan kaipaamani runokirjan Sylvia Plathin Sanantuojat (Otava, 1997), jonka on suomentanut Marja-Leena Mikkola. Alkuperäiseltä nimeltään Collected Poems ilmestyi Plathin kuoleman jälkeen 1981 ja se sai postuumisti Pulitzer-palkinnon. Omistan myös englanninkielisen Plathin Ariel-kokoelman (1965/1988), mutta olen aina pitänyt enemmän runojen lukemisesta omalla äidinkielelläni. Pääsen helpommin runojen tunnelmaan sisään ja sanat ovat tuttuja ja ymmärrettävämpiä. Plathin runojen lukeminen ja kuvakielen avautuminen on toisaalta haastavaa. Mikkolan esipuheessa on avattu Plathin runouden teemoja ja kuvakieltä, mikä helpottaa runojen tulkitsemista.

Sanantuojat-kokoelma on entuudestaan tuttu minulle, koska olen joskus kirjallisuusopinnoissani analysoinnut siitä Plathin yhtä runoa. Ikävästi vain lyriikan analyysini on tuhoutunut kokonaan tietokoneen hajoamisen myötä ja kun en silloin ottanut kuin vain yhden printtiversion! Runo, joka teki minuun vaikutuksen ja tekee edelleen on Kolme naista. Runo kolmelle äänelle. Se on draamaruno, näytelmälliseen muotoon kirjoitettu runo, joka esitettiin BBC:ssä samana vuonna kuin ilmestyi 1962. Runon miljöönä on synnytyssairaala ja sen lähistö. Runo on jaettu kolmeen ääneen - Vaimon, Sihteerin ja Tytön. Äänet käyvät monologeissaan tuntemuksiaan ja ajatuksiaan syntymästä. Teemoina ovat myös keskenmeno, kuolema ja adoptio. Runo on pitkä, noin parisenkymmentä sivua.

Näyte Sihteerin äänestä:

"Istuessani teen kuolemaa. Menetän yhden ulottuvuuden.
Junat jyskyttävät korvissani, lähtöjä, lähtöjä!
Ajan hopeinen raide tyhjenee kaukaisuuteen,
valkoinen taivas tyhjenee lupauksestaan, kuin kuppi.
Nämä ovat jalkani, nämä koneelliset kaiut.
Tap, tap, tap terästapit. Minut havaitaan kevyeksi." (66)


Naiset, Plath näki hyvin haavoittuvina ja altiina hyökkäyksille. Synnytys on aina kärsimyksen ja kuoleman kumppani. Vain lapsissa on toivoa, ja lapsella on kirkas tietoisuus, joita eivät tahraa aikuisten pelot, kuvitelmat tai syyllisyys. Plathin runoutta hallitsee keskeisesti kuoleman teema, ja traagisen kuolemansa jälkeen hän (1932-63) nousi klassikon asemaan. Mikkola kuitenkin kritisoi näkökulmia, jotka pelkästään korostavat hänen itsemurhaa ja elämäkerrallista tunnustusrunoutta. Runous on kautta aikojen lähtenyt henkilökohtaisesta kokemuksesta. Plath käyttää kokemusaineistoaan kuvalliselle ja teemalliselle kehittelylle ja hänen paljastuksensa tapahtuvat fantasian ja myytin alueella. Kirjailija itse määritteli oman runoutensa elämää antavaksi voimaksi, jolla juuri on kosketus maailman kauhistuttaviin realiteetteihin.


Olen lukenut runoja nyt uudestaan ja vaikka monet niistä ovat hyvin tummasävyisiä, niin samalla niissä on jotain hyvin vahvaa ja voimaannuttavaa. Ja mikä parasta, nyt voin palata niihin aina uudelleen.

Näyte Vaimon äänestä:

"Mikä on se joka sinkoaa meille näitä viattomia sieluja? Katso miten uupuneita he ovat, miten litistettyinä he makaavat verhoilluissa kätkyeissään, ranteissaan nimet, pienet hopeiset voitonmerkit, joita varten he ovat saapuneet niin kaukaa.
Joillakin on paksut mustat hiukset, jotkut ovat kaljuja. Heidän ihonvärinsä on ruusuinen tai kellertävä, ruskea tai punainen; he alkavat muistaa erilaisuutensa.
Minä luulen, että heidät on tehty vedestä; heillä ei ole ilmettä.
Heidän piirteensä nukkuvat, niin kuin valo tyynessä vedessä. He ovat todellisia munkkeja ja nunnia yhdenmukaisissa asuissaan.
Näen heidän satavan maailman ylle kuin tähdet - Intian, Afrikan, Amerikan ylle satavat nämä ihmeet, nämä puhtaat pienet kuvat. He tuoksuvat maidolta. Heidän jalkapohjansa ovat koskemattomat. He ovat ilmassa-kävelijöitä
." (75-76)

6 kommenttia:

  1. Vau, nuo lainaamasi pätkät kyllä hiljentävät totaalisesti. Kylmiä väreitä...

    VastaaPoista
  2. Sara, mikä löytö! Minä lainasin tämän kirjastosta vuosi pari sitten ja vein tästä samaisesta sanantuojat -teoksesta ainakin Lumikarpaloon runon Rakkauskirje.

    Eihän kukaan voi ajatella, että runoilija oli vain itsemurhansa piirtämä. Hän eli ja kirjoitti tuntemuksiiaan ulos suurella lahjakkuudellaan. Elokuva Sylvia on yksi ikimuistoisimpia. Leffasta on ollut yksi kuva sivupalkissani jo kauan. Olen myös käyttänyt hänen ja Ted Hughesin kuvia runojen elävöittämiseen, milloin se on ollut mahdollista.

    Jos jonain päivänä kylläännyt kirjaan, täällä innokas asiakas...Tai sitten teemme vaihtokauppaa;-)

    Olisiko tämä kirja nyt kirjastosi timantti...

    VastaaPoista
  3. Booksy, suosittelen lukemaan koko runon, jos saat käsiisi!

    Leena, sinäpä sen sanoit, niin nappiin - suurta lahjakkuutta!

    Ja pitäähän naisilla olla timantteja!

    Sylvia-elokuvan haluaisin nähdä, mutta en ole saanut sitä mistään.

    VastaaPoista
  4. Luin kirjoitustasi hiljaisena ja vaikuttuneena. Sylvia Plath on minulle tärkeä kirjailija ja runoilija. Hänen runokirjojaan olen lainannut vain kirjastosta, mutta Bell Jarin (Lasikellon alla) sekä Sylvia Plathin päiväkirjan omistan ja olen lukenut ne moneen kertaan. Uppoan niihin aina. Niissä on paljon synkkyyttä, mutta etenkin Lasikellon alla kantaa samaa voimaa kuin Plathin runotkin.

    Sylvia on tosiaan hieno elokuva. Toivottavasti löydät sen jostain!

    VastaaPoista
  5. Katja, kiitos! Olen lukenut Lasikellon alla, mutta haluaisin lukea vielä uudestaan kirjan. En muista sitä kovinkaan hyvin ja se ei ole jäänyt niin voimakkaana mieleeni kuin runot. Mutta Sylvia Plathin päiväkirjaa en ole lukenut ollenkaan ja yritän nyt seuraavaksi hankkia sen.

    VastaaPoista
  6. Myös tämä kirjoituksesi on löytö! Piti tulla kesken joulusiivouksen lukemaan tämä uudestaan: noita lainauksia ja pohdintojasi on jotenkin hyvin rauhoittavaa lukea. Kiitos! :) Tunnustan nolona, etten ole lukenut Plathia, mutta aion kyllä. Aloitan lastenkirjasta, mutta kaikki muukin kiinnostaisi.

    VastaaPoista