torstai 14. heinäkuuta 2011

Tyttökirjakesä

Olen viettänyt ihanaa kesälomaa tyttökirjojen parissa. Olen kiertänyt kauniissa Suomen suvessa, kerännyt kirjoja lisää kokoelmiini sulostuttamaan sekä omia että muiden hyllyjä. Lomani aikana olen ehtinyt lukemaan kirjoja joka päivä milloin laiturin nokassa, milloin hiekkarannalla päivää paistatellessa tai mökin kammarissa hämärässä kesäyössä. Lukemiselleni on monia syitä ja yksi niistä on se, että haluan perehtyä genreen yhä syvemmin ja perusteellisemmin. Seuraavaksi esittelen viisi maailmankuulua tyttökirjallisuuden klassikkoa, joita on julkaistu myös WSOY:n Nuorten toivekirjasto-sarjassa.




Ethel S. Turnerin Seitsemän sisarusta (Seven Little Australians) ilmestyi 1894 ja sitä pidetään Australialaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikkona. Kirja on suomennettu ensimmäisen kerran jo pari vuotta ilmestymisensä jälkeen. Seitsemän sisarusta nuorimmasta vanhempaan ovat Kenraali-vauva, Pallero 4v., Bunty 6v, Nell 10v., Judy 13v., Pip 14v. sekä Meg 16v. Sisarukset asuvat Hyrskynmyrskyksi nimetyssä talossa yhdessä ankaran isänsä kapteeni Woolcotin ja nuoren äitipuolensa Esterin kanssa. Lapset ovat vallattomia vekkuleita, joista eniten harmaita hiuksia aiheuttaa isälleen rasavilli Judy-tyttö. Parikymppistä Esteriä, joka on vain muutaman vuoden vanhempi Megiä käy sääliksi hänen suuren kasvatustaakkansa alla. Esterin valinta ihmetyttää nyt aikuisen silmin uudelleen luettuna. Miksi hän on avioitunut vanhemman kiukkuisen leskimiehen kanssa, joka ei armoa tunne kurittaessaan lapsiaan piiskalla. Ilmeisesti pakottavaa tarvetta ei edes ole ollut, koska Esterin vanhemmat vaikuttavat varakkailta. Kirja oli kuitenkin kiinnostava kurkistus sen ajan kasvatus- ja arvomaailmaan ja tragedialtakaan ei vältytty.


Seitsemään sisarukseen on kirjoitettu myös jatkoa kolme osaa, joista on suomennettu Sisarusten varttuessa (1895/1897)). Turnerin laajasta tuotannosta on lisäksi suomennettu Pikku serkku, Bobbie koulitaan pojaksi sekä Ihmelapsi: australialainen tarina.



Australiasta siirrytään amerikkalaiseen pieneen Riverboron kylään, jonne Villiruusun päähenkilö Rebekka Rowena Randall muuttaa asumaan kahden vanhapiikatätinsä luokse. Rebekkakin on suurperheestä, jossa leskeksi jäänyt äiti yrittää elättää perhettään niukalla toimeentulollaan ja maksaa talon kiinnityslainamaksuja. Rebekka lähetetään tätiensä luokse saamaan kasvatusta ja koulutusta, jotta hän pystyy myöhemmin elättämään itsensä. Miranda-täti on ankara, joka moittii vilkasta ja suulasta Rebekkaa pienimmästäkin asiasta. Jane-täti on puolestaan se lempeämpi täti, jolta Rebekka saa lohdutusta suruihinsa. Kirjassa seurataan Rebekan kasvua nuoreksi aikuiseksi.


Kate Douglas Wigginsin Villiruusu (Rebecca of Sunnybrook Farm) on ilmestynyt 1903 ja se on suomennettu 1919. Myöhemmin suomennosta on lyhennetty. Wigginsin toinen tyttökirjamainen klassikko on Keltaisen talon lapset vuodelta 1911. Villiruusun luin nyt uudelleen ja minulla ei ollut siitä mitään muistikuvaa. Hämmästyttävää oli huomata, miten se muistutti Lucy Maud Montgomeryn Pientä runotyttöä, joka on ilmestynyt myöhemmin 1923. Rebekka on myös runotyttö, joka keksii runoja ja esittelee niitä kyllä auliisti muille. Hän haaveilee vanhempana tulevansa kirjailijaksi ja opettaja neiti Maxwell tukee Rebekan kirjoittamisharrastusta. Asetelma on hyvin samanlainen kuin Runotytössä ja Rebekankin ihailijana on puolta vanhempi varakas mies, joka odottaa Rebekan varttumista. Rebekan puolelta en huomannut kuitenkaan samanlaisia tunteita, mikä oli helpotus. Olen lukemassa Montgomeryn Runotyttö-kirjoja parhaillaan ja en muista ihan tarkalleen sarjan vaiheita. Se, mikä yllättää nyt näissä joissakin lukemissani tyttökirjoissa on hiljaisesti hyväksytty arvomaailma, jossa huomattavasti vanhempi mies ihastuu nuoreen tyttöön, lapseen ja siitä tulee ihan pedofiilimainen tunnelma - viattomissa tyttökirjoissa.




Lontooseen siirrytään Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessan matkassa. Saara Crewe on 7-vuotias äiditön tyttö, kun hän muuttaa Intiasta englantilaiseen Neiti Minchin sisäoppilaitok-seen. Saara on rikas, hyväsydäminen tyttö, jonka elämä muuttuu, kun hänen isänsä kuolee. Hänestä tulee köyhä, joka joutuu kovaan työhön sisäoppilaitoksessa ankaran neiti Minchin valvonnassa. Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu. Ullakkohuone, köyhyys ja Saaran epäoikeudenmukainen kohtelu on jäänyt lapsuudestani asti mieleen tästä kirjasta. Kuitenkin Salainen puutarha (1911) säväytti minua enemmän uudelleen luettuna Burnettin tuotannosta. Pikku prinsessa ilmestyi 1905 ja se suomennettiin 1912.





Orpotyttö-teemalla ja ankarilla vanhapiikatädeillä jatketaan Eleanor H. Porterin Iloisessa tytössäkin (Pollyanna). Kirja ilmestyi 1913 ja se suomennettiin 1916. Suomennosta on korjattu myöhemmin. Porter kirjoitti myös jatko-osan Pollyanna (Pollyanna Grows Up), joka ilmestyi pari vuotta myöhemmin. Minulle Iloinen tyttö on nostalginen kirja ja luin ensimmäisen kerran sen ala-asteella opettajan hyllystä, mistä oppilaat saivat lainata lukemista. Myöhemmin olen saanut kirjan perintönä vanhempana painoksena, joka on vuodelta 1922.


Pollyannan ilonkeksimisleikki on positiivisen ajattelun esikuva. Pollyanna keksii asioiden nurjimmistakin puolista aina jotain positiivista ja ilonaihetta. Silloinkin kun hän loukkaantuu onnettomuudessa eikä pysty enää kävelemään. Tämä luonnonlapsi hurmaa kaikki tapaamansa ihmiset ja sulattaa tätinsäkin kylmän sydämen. Toisia kirja voi ehkä ärsyttääkin, mutta minusta tämä on ehdottomasti hyvän mielen kirja, jota suosittelen vilpittömästi lukemaan. Booksy on kirjoittanut blogissaan myös Pollyanna-kirjoista.




Kesän täysin uusi tyttökirjatuttavuus oli minulle Armine von Tempskin Pami-tytön paratiisi (Pam´s Paradise Ranch). Kirja ilmestyi 1940 ja se suomennettiin 1953. Päähenkilöinä on Havaijilla Kilohanan kartanossa asuva 12-vuotias Pamela Garland, jonka äitinsä johtamalle karjafarmille muuttaa samanikäinen kaupunkilaisserkku Emily. Hurjapäinen Pam vierastaa aluksi arempaa Emilyä, mutta pikkuhiljaa tytöt ystävystyvät ja Emilystä tulee rohkea paniolo (havaijilainen cowboy), joka oppii uimaan, ratsastamaan sekä soittaman ja laulamaan havaijilaisia lauluja siinä missä muutkin. Seikkailuja ja draamaa ei kirjasta puutu, milloin taistellaan vihaista muulia vastaan tai karjatilan omistuksesta aina toisen tytön vakavaan onnettomuuteen asti unohtamatta valtavaa tulivuoren purkausta.

Kirja oli ihana sukellus Havaijilaiseen monikulttuurisuuteen ja erittäin raikas, jossa vahvat naiset ja tytöt kuvattiin hyvin itsenäisiksi ja aktiivisiksi toimijoiksi. Luontokuvaus kirjassa oli aivan mahtavaa ja lukiessa tunsin olevani todella aurinkoisessa paratiisissa. Havaijilaiselta Armine von Tempskiltä on suomennettu myös toinen tyttökirja Anne Korallisaarilla (1954).

Kesäni jatkuu edelleen tyttökirjojen parissa ja kansainvälisten tyttökirjaklassikoiden lisäksi olen lukenut suomalaisia klassikoita ja joistain saatan kirjoittaa blogiini. Olen lukenut viimeisen vuoden aikana 30-40 tyttökirjaa ja tahtia on vielä parannettava, koska pelkästään lukemattomia suomalaisia tyttökirjoja minua odottaa hyllyssä parisen sataa ainakin. Tyttökirjat herättävät myös tunteita ja olen kyllä herkistellyt joidenkin lukemieni kanssa. Mitkä tyttökirjat saavat teillä tunteet pintaan - naurua tai kyyneleitä?

20 kommenttia:

  1. Kiitos ihanasta postauksesta - olen lukenut näistä vain Pikku prinsessan (lapsena useita kertoja) ja Pollyannan (vähän vanhempana), edellinen on iki-ihana ja jälkimmäinenkin ihan söötti, mutta makuuni vähän turhan imelä. Villiruusu kiinnostaisi lukea ja Ethel Turnerin suhteen olen ollut utelias, mutta luettuani tuosta lapsia piiskaavasta isästä ja nuoresta äitipuoliparasta tuntuu, että en välttämättä halua itse lukea kirjaa.

    Aika oudolta tuntuu tosiaan lukea noita kirjoja, joissa aikuinen mies ihastuu nuoreen tyttöön ja "odottaa että hän kasvaa naiseksi", kuten mainitsemasi Dean Priest Runotyttö-sarjassa.

    VastaaPoista
  2. Jatkan vielä, kun kommentti karkasi etuajassa...:
    Joskus sata vuotta sitten ilmeisesti ajateltiin 15-16 -vuotiaita tyttöjä jo aikuisina ja Deaniakaan en näe pedofiilina, vaikka hän aika ikävä tyyppi muuten olikin mm. Emilian kirjoitustyötä kohtaan tuntemansa mustasukkaisuuden ja hänen käsikirjoituksensa epärehellisen lyttäämisen takia.

    Lapsena itkin Bethin kuolemaa Alcottin Viimevuotiset ystävämme kirjassa. Aikuisena en yleensä itke tyttökirjojen äärellä enkä kauheasti naura ääneenkää; Montgomeryn Anna-kirjojen huumori kyllä nostaa usein hymyn huulille ja Emilian vaiheita Runotyttö etsii tähteään -romaanissa luen yhä sydän pamppaillen, vaikka toki tiedän, että Emilia saa sekä Teddynsä että kirjailijanuransa.

    VastaaPoista
  3. Kiitos ihanasta nostalgiamatkasta! Olen lukenut varmasti ainakin Iloisen tytön jatko-osineen ja Pami-tytön paratiisin, josta on jäänyt paratiisimaisia tunnelmia mieleen yli 30 vuodeksi! Sen ehkä haluaisin lukea uudelleenkin.
    Tuo Seitsemän sisarusta tuo etäisesti mieleen Sounof Musicin asetelmia, eikö vain?

    VastaaPoista
  4. Ihania kansia ja kiitos taas näistä tyttökirjaesittelyistä! Mä korjasin parempaan talteen Pikku prinsessan just tuon näköisenä NTK-kappaleena tällä viikolla.

    Pedofiilista asetelmaa minäkin olen ihmetellyt omassa Runotyttö-kirjoituksessani. Olisi todella mielenkiintoista lukea aiheesta joku tutkimus.

    Myös yhtäläisyydet Villiruusun ja Runotytön välillä kuulostavat kiinnostavilta!

    Kirjoituksesi kuitenkin muistutti minua harmittavasta asetelmasta: aikuislukijaa vähän harmittaa nuo "helpotetut" suomennetut nimet, lyhennelmät ja jopa välillä melko mielivaltaisesti annetut kirjojen nimetyt. Hyvänä esimerkkinä tuo Iloinen tyttö / Pollyanna, jos Pollyanna on alun perin eka osan nimi mutta Suomessa toka osan nimi. Joten ehkä näitä voisi lukea englanniksikin. Tosin suomeksi lukemista puoltaa nostalginen vanhojen painosten ulkoasu ja nostalgiset vanhat suomennokset. Tosin välillä nostalgiaa samentaa käännösten virheet tai vanhentuneisuudet.

    VastaaPoista
  5. Hei Maria! Hyvä pointti ja pitäisi asiaan perehtyä enemmänkin, milloin tyttöjen ajateltiin olevan jo aikuisia, mutta muistaakseni 18 vuotta on se aikuisuuden ikä, mikä kirjoissa oletetaan. Villiruusussa ja Runotytössä tytöt olivat n. 12-vuotiaita, kun tutustuivat näihin vanhempiin miehiin. Seitsemän sisaruksen äitipuoli Ester oli ilmeisesti 18 vuotias, kun avioitui kapteenin kanssa ja Kenraaliksi kutsuttu vauva on heidän yhteinen lapsi, muut lapset ovat kapteenin aikaisemmasta avioliitosta.

    Pikku naisissa Bethin kuolemasta minäkin järkytyin lapsena. Näissäkin nyt lukemissani kirjoissa on yksi järkyttävä kuolemantapaus. Montgomeryläinen huumori kyllä hymyilyttää minuakin ja se kirja, jossa nauran vieläkin ääneen on yleensä Merri Vikin Lotta-kirja.

    VastaaPoista
  6. Hei Kirsi ja kiitos! Pami-tytön paratiisi jää kyllä mieleen. Miljöö on niin erilainen kuin perinteisemmissä tyttökirjoissa, vaikka samoja teemoja muuten kirjasta löytyy kuten orpoutta, ankaria tätejä ym. Sound of Musicia en muista niin tarkasti olen katsonut siitä pätkiä, mutta asetelmassa on kyllä samaa.

    VastaaPoista
  7. Hei Salla olen lukemassa juuri Runotytön toista osaa ja hetken tätä postausta kirjoitellessa, minulla meni vähän sekaisin jotkin tapahtumat Villiruusun kanssa, niin paljon niissä on samaa yhtälaisuutta. Kiinnostavaa Salla, että sinunkin kirjoituksessa on sama huomio! Minä en ole vielä perehtynyt Montgomery-tutkimuksiin, mutta ilman muuta nyt kun näitä saa luetuksi.

    Huomasin Fennicasta, kun katselin noita suomennoksia, että monesti Swanin tytöt ovat suomentaneet noita joitakin tyttökirjoja ja sitten niitä on suomennettu myöhemmin uudestaan. Tämä suomennos Villiruususta, jonka luin oli tosiaan lyhennetty ja alkuperäinen teksti olisi kyllä tarkastelun arvoinen, ehkäpä Guttenbergin projektista voisi löytyä!

    VastaaPoista
  8. Ihana kirjoitus, kiitos! Olen itse vasta noviisi tyttökirjallisuuden parissa, mutta kiinnostaisi kyllä lukea muutakin kuin Montgomerya. Burnettin kirjoihin voisinkin yrittää tutustua mahdollisimman pian :--)

    VastaaPoista
  9. Miten ihana kirjoitus! Olin aivan unohtanut tuon Villiruusun, mutta kansi herätti heti muistoja. En kyllä muista kirjan tapahtumista sinänsä mitään, mutta muistan pitäneeni siitä kovasti lapsena. Pikku prinsessan sen sijaan muistan erinomaisesti: rakastin sitä lapsena ja luin ties kuinka monta kertaa. Se köyhä ullakkohuone-elämä oli minusta niin kiehtovaa, että olin kyllä aina hiukan pettynyt, kun Saarasta tuli taas rikas pikkutyttö.

    Tyttökirjat saavat minut todella helposti itkemään. Esimerkiksi tietyt kohdat Anna-kirjoissa ja Iris rukassa itkettävät vuosi toisensa jälkeen. Hymyilyäkin tyttökirjat kyllä aiheuttavat. Luin muutama vuosi sitten uudelleen Mary Marckin kirjoja, ja nauroin usein aivan ääneen. Usein tyttökirjoissa hymyilyttää myös nuorten henkilöiden dramaattisuus ja ehdottomuus: ne hymyilyttävät nimenomaan näin aikuisiällä, lapsena niiden huvittavuutta ei ehkä niinkään tajunnut, kun itsekin saattoi olla aika ehdoton...

    VastaaPoista
  10. Hei Laura ja kiitos! Suosittelen aloittamaan Burnettin tuotannosta Salaisella puutarhalla, joka viehättää varmasti myös aikuislukijoita. Kävin äänestämässä sinun kyselyssäsi ja arvanet varmaan mihin kallistuin. :)

    Hei Liisa ja kiitos kommentistasi! Mary Marckin kirjoja olen lukenut ja nyt aikuisena kiinnitin huomioni nuorten puhetapaan, jossa on hauskoja sanoja. Intresanttia-sana jäi mieleeni. Kirjoissa on vanhanajan helsinkiläistunnelmaa!

    VastaaPoista
  11. Aijai, tuli mieleen ala-asteen koulukirjasto... :) En muista olenko lukenut juuri kaikkia näitä kirjoja, mutta ainakin jatko-osia (esim. Sisarusten varttuessa oli ihana!) ja samojen tekijöiden muita teoksia. Ja juuri tuona Nuorten Toivekirjaston laitoksena tietysti!

    VastaaPoista
  12. Pakko vielä jatkaa tuosta alkukielellä lukemisesta: kannattaa ehdottomasti. Esim. Montgomeryn Kotikunnaan Rilla oli/on yksi suosikkejani, mutta olipa shokki lukea se englanniksi. Suomennosta oli lyhennelty ja "siivottu" aika lailla, sillä ilmeisesti 1910-luvun ihmisten osoittama paheksuna "pasifistista" Parta-Kuuta kohtaan olisi aiheuttanut hämmennystä myöhempien aikojen suomalaistyttöjen keskuudessa... :)

    VastaaPoista
  13. Hei Kaisa ja kiva, kun tulit kommentoimaan! Ajattelin myös lukea tuon Sisarusten varttuessa, koska Woolcotin perheen myöhemmätkin vaiheet kiinnostavat.

    Ei ole pitkä aika siitäkään, kun luin Kotikunnaan Rillan (uudelleen), mutta luin sen taas suomeksi. Voisinkin vähän tutkailla alkuperäistä tekstiä, luultavasti löytyy Guttenbergin projektista.

    VastaaPoista
  14. Minulle myös tuo Villiruusun kansi herätti ihania muistoja ja toi mieleeni tuon aikanaan 70-luvulla lukemani, mutta nyt jo unohtamani kirjan!

    Kaikista rakkain henkilökohtaisesti on Anna-sarja. Runotyttöä vierastin juuri tuon vanhemman miesystävän vuoksi. Se oudoksutti nuorta tyttöä. Muuten, tästä ikäkysymyksestä tuli mieleen, että Pikku Naisissahan Jo menee myös naimisiin iäkkäämmän miehen, professorin kanssa. Jännä kuvio.

    Kiitos kun toit nämä muistot takaisin mieleen. Kiva blogi!

    VastaaPoista
  15. Hei Päivi ja kiva kun löysit blogini! Hyvä, kun toit esille Jon naimisiinmenon, en koskaan "hyväksynyt" hänen ratkaisuaan en lapsena enkä aikuisenakaan. Olen siitä kirjoittanut aikaisemmin ja se löytyy täältä http://sarankirjat.blogspot.com/search/label/Louisa%20May%20Alcott

    VastaaPoista
  16. Tämä on ihana postaus. Kirjoitit monesta minulle tutusta ja monesta tuntemattomastakin kirjasta.

    Itselleni erityisen rakas oli Burnettin Pikku prinsessa, johon eläydyin voimakkaasti ja jonka lainasin kirjastosta useita kertoja. Se on kirja, jonka haluaisin omaan hyllyyni. Iloinen tyttö taas ärsytti minua nimensä puolesta, mutta kiinnyin siihenkin kirjaan.

    Seitsemän sisaruksenkin luin lapsena. Törmäsin siihen hauskasti hiljattain, kun luin uudelleen sen Virtasen Tuletko sisarekseni. Kirjassa nimittäin tohtori Poukaman tytöt keksivät isästään kaikenlaista palturia ja kirjassa viitataan kapteeni Woolcottin ankaruuteen.

    VastaaPoista
  17. Hei Katja ja kiitos! Tuttuja kirjoja sinulle on kuitenkin suurin osa näistä. Pikku prinsessa tuli ja meni kaupastani (suosittu). Minä odotan nyt Tuletko sisarekseni lukemista, kun kirjoitit niin kiinnostavasti kirjasta!

    VastaaPoista
  18. Huomiosi Runotytöistä ja Wigginsin Viliruususta osoittaa, kuinka erilaisessa maailmassa elämme kuin satakunta vuotta sitten, ja silti se, mitä esiintyy nykyään on ilmennyt kautta aikain. En kyllä pitäisi Deania pedofiilina, hän oli kyllä aika erikoinen kirjan hahmo, eikä mitenkään miellyttäväkään enkä kyllä herra Aladiniakaan näe pedofiilina.
    Itse näkisin, että Deanin ihastumista Emiliaan on katsottava hänen kyynisen ja "kaiken nähneen" elämäntaustan takaa. Emilia oli luonteeltaan aika pikku vanha, sielultaan kypsä, vaikka tietysti lapsenomainenkin, sillä eihän hän ymmärtänyt Deanin "taidankin odottaa sinua" vihjausta ollenkaan. Jos olisi ymmärtänyt, niin kuinkahan olisi käynyt, olisiko kenties juossut pakoon äskeistä pelastajaansa. Kiinnostus heidän välillään syntyi lähinnä jonkinasteisesta samankaltaisuudesta ja täydentävästä erilaisuudesta. Vanhuus - nuoruus on aina jotenkin vastavoimia, nuori ei kaipaa niinkään vanhuutta kuin aikuisuutta ja vanha taas kaipaa nuoruuteen. Vaikka täytyy sanoa, että Deanin hahmo on aika synkkä ja rujo. Häntä käy miltei sääliksi yksinäisyydessäänkin.
    Villiruusu tekisi mieleni taas lukea, edellisestä kerrasta onkin jo aikaa.

    VastaaPoista
  19. Armine von Tempski, vau että joku muistaa! Anne Korallisaarilla oli mulle tosi tärkeä kirja, luin sen monen monta kertaa!

    VastaaPoista
  20. Moikka! Ehkä vähän asian vierestä, mutta suosittelen lämpimästi asian harrastajille Seijan Kirjakaappia http://koti.mbnet.fi/seija10/index.html
    http://koti.mbnet.fi/seija10/kaappi.html

    Aivan hurmaavia vanhojen kirjojen kansia (harmittavan pieniä kuvia, tosin) sekä mukava tapa kertoa noista lapsuuden suosikkikirjoista. Jo toi kuvaelma "korkeasta kirjakaapista ullakolla täynnä kirjoja!" :) En tiedä kuka tämä Seija on, mutta vierailen hänen kirjasivullaan silloin tällöin. Terv. Anonyymi S.

    VastaaPoista