Lukukokemuksia poikakirjoista

Vaikka tyttökirjat ovatkin minun suuri intohimoni, niin nyt täytyy tehdä tunnustus, että olen lapsuudessani lukenut runsaasti myös poikakirjoja. Ahmimisiässäni luin sekalaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta, mitä kirjastosta sattui löytymään. Poikakirjan tai tyttökirjan määritteleminen juuri pojille tai tytöille tarkoitetuksi kirjallisuudeksi on kuin veteen piirretty viiva ja nykyäänhän puhutaan enemmän yleensä nuortenkirjoista. Ymmärrän kuitenkin poikakirjan kirjana, jossa pojat ovat päähenkilöinä ja kirjoissa on jännitystä tai seikkailua mukana.

Omia suosikkejani olivat Mark Twainin klassikkokirjat, jotka kertoivat Tom Sawyerin ja Hucleberry Finnin seikkailuista. Lisäksi muistan Stevensonin Aarresaaren, joka oli todella jännittävä kertomus merirosvoista ja kadonneen aarten etsinnästä. Koska olen sarjaihminen ja jään aina välillä koukkuun johonkin sarjaan, niin innostuin Neiti Etsivien lisäksi 3 etsivistä. 3 etsivää on myös dekkarisarja, mutta sarjan päähenkilöinä ovat kolme poikaa, jotka ratkaisevat mysteereitä. Erikoista kirjoissa oli, että niiden markkinoitiin olevan Alfred Hitchcockin kirjoittamia - ainakin etukannen mukaan. Luin vanhempaa Hardy pojat- sarjaa, jossa ratkottiin myös arvoituksia. Tyypillistähän näille amerikkalaisille kirjasarjoille oli, että kirjoja kirjoitti useampi kirjoittaja keksityillä kirjailija-nimillä. Erityisesti kuitenkin muistan lämmöllä ruotsalaisen Sivar Ahlrudin etsiväkaksosista kertovaa sarjaa. Jännityksen lisäksi kirjoissa oli mukana huumoria vähän samaan tapaan kuin Merri Vikin Lotta-kirjoissa.

Poikakirjoihin en ole enää myöhemmin palannut uudestaan, mutta innostuin keräämään niitä nyt ja muutamia laitoin verkkokauppaanikin. Olisipa kiinnostavaa kuulla teidän lukukokemuksia poikakirjojen parissa. Onko teillä jotain erityisiä suosikkeja?

Helen Moster: Hylky

Helen Mosterin merellinen esikoisteos Hylky ilmestyi viime viikolla ja olin mukana Avaimen järjestämässä lämminhenkisessä tilaisuudessa, missä kirjailija kertoi kirjastaan. Luin aluksi kirjaa oikovedoksena tietokoneen ruudulta, mutta halusin lukea sen loppuun perinteisessä painetussa muodossa. Jo ensimmäisestä sivusta lähtien tempauduin mukaan matkalle vedenalaiseen maailmaan ja kun minulla oli kirja viimein kädessä, niin minä sukelsin siihen syvälle ja annoin virtauksen viedä mukanaan. Mosterin kieli ja kerronta on erinomaista. Kirja rakentuu kolmesta tarinalinjasta eri ajanjaksoina. Sukelsin Venäjän historiaan ja vanhenevan keisarinna Katariina Suuren elämään, toisaalla uppouduin hollantilaisen nuoren ja herkän pojan Arne Arnessenin taiteeseen ja nykyajassa vajosin suomalaisen ja sinnikkään Antonin kanssa meren alle etsimään kadonnutta hylkyä.

Vaikka kirja rakentuu hetkellisistä, välähdyksenomaisista tilanteista, niin vivahteikkaat kertomukset punoutuvat luontevasti yhteen ja niitä yhdistää pieni ruusuinen posliinikuppi. Kirjan kiinnostavissa historiallisissa osuuksissa pääsin matkustamaan saksalaisiin kaupunkeihin, tutustumaan posliininmaalaukseen, kurkistamaan Katariinan makuhuoneeseen ja purjehtimaan merelle aaltojen tyrskeessä. Keskeistä kirjassa on myös kiperät ihmissuhteet ja pääpaino on Arnen ja hänen isänsä Willemmin ongelmallinen isä-poikasuhde. Isä pakottaa esikoispoikansa kulkemaan samoja jalanjälkiä niin kuin hänenkin isänsä oli tehnyt merikapteenina. Kirjan henkilöt pohtivat myös kasvatusta ja lasten ja vanhempien välistä suhdetta eri tarinoissa aikakaudesta toiseen. Rousseaun Émile herättää keskustelua Arnessenien ruokapöydässä. Mosterilla on teoksessaan myös viittauksia saksalaiseen kirjallisuuteen kuten Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksiin ja Faustiin. Tämä varmasti juontaa kirjailijan omasta työstä saksalaisen kirjallisuuden kääntäjänä.

Helen Moster kertoi kirjoittaneensa kirjaa monta vuotta. Idean kirjaansa hän sai todellisesta elämästä meren pohjalla makaavasta hylystä Vrow Mariasta. Aarrelaivassa arvellaan olevan oikeastikin Katariina Suuren tilaamia taideaarteita. Mosterin innoittamana minä jään odottelemaan suurella mielenkiinnolla hylyn nostamista, mutta sukeltelemaan en minäkään lähde. Kirjailija on tehnyt oivallista taustatyötä kirjansa eteen ja Helen Mosterista voi lukea lisää hänen omilta kotisivuiltaan. Booksy on kirjoittanut myös blogissaan hienon arvion Hylystä ja Jennin ja Hannan blogeista löytyy lisää juttua Helen Mosterista.

Danielle Trussoni: Enkelioppi

Jos mielikuva enkeleistä on kaunis ja lempeä kirkkaana loistava hahmo, joka johdattaa eksyneen lapsen synkästä korpimetsästä turvallisesti kotiin, niin tämä kirja kyllä ravistelee sellaisia kuvitelmia. Enkelioppi (Angelology) kertoo nimensä mukaisesti enkeleistä, mutta langenneista enkeleistä sekä heidän ja ihmisten yhteisistä jälkeläisistä - nefileistä. Nämä enkelit ovat kyllä kauniita, lumoavia ja hohtavia, mutta erittäin vaarallisia ja tunteettomia hirviöitä, jotka hamuavat vain valtaa.

Romaanin yksi päähenkilöistä on Evangeline, nunna, joka on asunut pienestä tytöstä lähtien Pyhän Rosan luostarissa. Evangeline alkaa tutkimaan yhdessä nuoren taidehistorioitsija Verlainen kanssa vanhoja luostarin kirjeitä ja samalla Evangelinelle alkaa paljastua luostarin salaisuuksia ja totuus omasta perheestään. Kirjan tarina kulkee kahdella eri aikatasolla, jossa toisessa kerrotaan luostarin vanhemmasta asukkaasta sisar Celestinestä ja hänen nuoruudenvaiheistaan enkelitieteen opiskelijana enkelitutkijoiden parissa. Celestinen ja Evangelinen tarinat kietoutuvat yhteen ja enkelitutkijoiden ja nefilien välinen kiihkeä taistelu jatkuu nykyajassa ja tärkeintä pääosaa näyttelee kadonnut ja jumalainen soitin, lyyra.

Luin Enkelioppia yllättävän kauan. Toisaalta siihen vaikutti jo kirjan paksuus, toisaalta olin melko vastahankainen lukija. Onkohan mielikuvitukseni rajoittunutta vai olenkohan lukenut liikaa realistisia romaaneja? En voinut olla pohtimatta niitä upeita, valtavia siipiä, jotka nefilit ovat aikojen alusta onnistuneet salaamaan ja piilottamaan ihmisiltä maan päällä. Miten niin niitä ei näe? Enkeliopissa on kaikki oikeat elementit - jännittävää viihdettä, yliluonnollista kauhua, kiinnostavia henkilöhahmoja, kiehtova luostarimiljöö, myyttistä kreikkalaistarustoa, raamatunkohtia, mutta jotenkin se ei vain vakuuta. Se on epäuskottava ja silti nuo enkelien kylmät siniset silmät tuovat väristyksiä selkää pitkin. Enkelioppi on mielestäni samanhenkinen kuin Dan Brownin Da Vinci-koodi, jonka luin kuitenkin paljon nopeammin. Uskoisin, että kirjasta voi tulla hyvä elokuva ja siitä onkin tehty elokuvasopimus. Trussonin Enkelioppi ( suom. 2011) ilmestyi viime vuonna ja siitä tuli heti bestseller-menestys maailmalla. Kirjan lopussa on yllätyksellinen käänne, vaikka minä sen etukäteen aavistin ja loppu jää avoimeksi. Enkelioppiin on tulossa myös jatko-osa, joka on pakko kuitenkin lukea.

"Niiden iho oli kuin valettu sulasta kullasta, niiden siivet oli veistetty kuin norsunluusta ja niiden silmät olivat kuin kirkkaansiniset lasinpalaset. Niiden ympärillä leijui maitomainen valoauer, joka kehysti niiden hohtavanvaaleita kiharoita. " (s. 257)

Aili Konttinen: Pelkkää juorua

Keväinen auringonpaiste ja lintujen liverrys sai minut tarttumaan tähän hurmaavaan kirjaan, joka on uusin löytöni vanhojen kirjojen maailmasta. Innoittajani toimi myös Jennin esittely blogissaan kevätkirjoista. Pelkkää juorua sisältää kokoelman lintupakinoita. Pakinat ovat tyyliltään humoristisia, toiset satiirisiakin kirjoituksia linnuista ja niiden elämästä, jotka muistuttavat hyvinkin paljon ihmisten elämää. Satiiri kohdistuu lintujen naurettaviin tapoihin, luonteenpiirteisiin tai vaikkapa kasvatukseen. Räystäspääskyillä on esimerkiksi oikeudenmukainen yhteiskunta, kun isät ja äidit hautovat kumpikin munia ja poikasten kuoriuduttua lintuvanhemmat hoitavat ja kasvattavat heitä yhdessä. Toisin on taas keräkurmitsarouvilla, jotka alkavat kapinoimaan, kun he joutuvat tekemään kaikki tärkeät työt, kun keräkurmitsaherrat vaan keikailevat ja laulavat. Mutta ei lastenkasvatuskaan mitään helppoa hommaa ole. Poikasia täytyy kieltää ja varoitella jatkuvasti kurkistelemasta pesästä. "Tulee kissa tai haukka ja ottaa - tai entäpä jos putoaa." Kuulostaapa tutulta.

Pakinoiden joukossa on myös kauniita ja surullisiakin tarinoita kuten Silkkiuikku, joka rakasti joutsenta. Silkkiuikku kohtasi järvellä upean joutsenen. Joutsen oli väsynyt ja kyllästynyt elämäänsä ja alkoi juttelemaan pienen ja tavallisen silkkiuikun kanssa. He uivat yhdessä koko illan ja yön, mutta oli kevät ja joutsen oli vain läpikulkumatkalla. Aamulla se lähti parvensa mukana ja silkkiuikku jäi ikävöimään sitä eikä milloinkaan unohtanut kaunista joutsenta. Entäpä sitten pikku Cilla? Cilla on herttainen pieni punatulkku, jonka vanhemmille käy huonosti. Cillan pelastaa ihmisperhe ja perheen sairaasta lapsesta Terttulista ja Cillasta tulee maailman parhaat ystävykset. Sitten Terttuli kuolee ja Cilla etsii häntä kaikkialta. Lopulta Cilla päästetään vapaaksi ja sitten se häviää. Eräänä päivänä punatulkkuparvi lähestyy taloa ja siitä erkanee yksi punatulkku, joka lentää ikkunasta sisään suoraan Terttulin huoneeseen. Siellä se laulelee hetken, kunnes lentää pois ja liittyy takaisin parveen.

Pelkkää juorua oli lasten- ja nuortenkirjailija Aili Konttisen esikoisteos ja se ilmestyi 1936. Minulla on kirjan toinen painos ja sen on kuvittanut Inga Donner. Kirja sisältää todella ihania ja taitavia piirroksia erilaisista linnuista. Kirjan mukana tuli taas uutta tietoakin ja nyt tiedän, minkälainen lintu on koskikara. Entäs ne juoruilevat linnut - nehän ovat tietenkin varpuset, jotka istuvat ja tirskuttavat keskenään ja työntävät nokkansa kaikkiin mahdollisiin asioihin.

Maijaliisa Dieckmann: Väläys pimeässä

Tätä kirjaa lukiessani myös sormenpääni yrittivät useaan kertaan lukea takakantta, jossa kirjan nimi Väläys pimeässä lukee pistekirjoituksena. Yritin tunnistaa sormillani kohonneita pisteitä kirjaimina, mutta se oli todella vaikeaa, koska sormenpäiden tuntoaistini ei ole niin herkistynyt. Sokeian pistekirjoituksen eli braillen kehitti ranskalainen Louis Braille vuonna 1825 vain 13 vuotiaana. Väläys pimeässä: Louis Braille ja pistekirjoituksen tarina (2010) kertoo nimensä mukaisesti Louis Braillesta ja hänen elämästään sekä pistekirjoituksen syntyvaiheista. Samalla se kertoo fiktiivistä rinnakkaistarinaa nykyajassa elävästä sokeasta suomalaisesta Leo-pojasta, joka käy koulua integroituneena näkevien oppilaiden kanssa.

Louis Braillen toinen silmä sokeutuu 3-vuotiaana onnettomuudessa ja pari vuotta sen jälkeen hän menettää kokonaan näkönsä. Hän on lahjakas ja tiedonjanoinen poika, joka käy koulua yhdessä näkevien lasten kanssa. Louis oppii kirjoittamaan ja hän painaa mieleensä kaiken kuulemansa tiedon. Vanhemmat lähettävät Louis´n 10 vuotiaana sokeainkouluun Pariisiin, joka on ainoa laatuaan. Koulun olosuhteet ovat kuitenkin karut ja ankarat ja Louis sairastuu parantumattomaan keuhkotautiin. Koulussa on vain kolme sokeille sopivaa kirjaa. Niiden kirjaimet ovat koholle nousevia, mutta ne vievät paljon tilaa ja lukeminen on hidasta ja vaivalloista. Louis haluaa kehittää helpomman ja nopeamman lukemisen ja kirjoittamisen tavan sokeille, joka olisi kaikille maailman sokeille yhteinen kieli. Hän keksii pistekirjoitusjärjestelmän, jossa on kuusi pistettä. Yhdessä merkissä voi olla kaksi pistettä rinnakkain ja kolme pistettä allekkain. Pisteitten sijaintivaihtoehtoja on 64. Pistekirjoituksen keksimisen jälkeen menee monia vuosia ennen kuin se lopulta hyväksytään vastustusten jälkeen virallisesti Ranskassa vuonna 1844 ja, josta se leviää muualle maailmaan. Louis´sta on silloin tullut jo aikuinen ja opettaja omassa koulussaan. Myös musiikki on ollut Louis´lle tärkeää koko hänen elämänsä ajan ja hän soittaa kirkossa urkuja sekä säveltää musiikkia pistekirjoituksen avulla. Louis kuolee tuberkuloosiin 43 vuotiaana.

Aikuisen näkökulmasta minua kiehtoi kirjassa juuri Louis Braillen elämäntarina. Rinnakkaistarina jäi vähän vähemmälle huomiolle, koska keskityin enemmän kirjan historialliseen puoleen. Näkövammaisen Leon nykyajan kokemukset koulunkäynnistä ja erilaisuuden hyväksymisestä tuotiin hienosti esille kirjassa ja tämä on kuitenkin lapsille suunnattu teos, joka yhdistää faktaa ja fiktiota. Ehkä jäin odottamaan, että Leon luokka olisi lopussa tehnyt sen luokkaretken Pariisiin Braillen asuinkaupunkiin. Maijaliisa Dieckmann sai Väläys pimeästä teoksestaan Arvid Lydecken -lastenkirjapalkinnon tänä vuonna. Porvoolainen Dieckmann on kirjoittanut yli kolmen vuosikymmenen ajan lasten- ja nuortenkirjoja ja hänen historiallisiin nuortenkirjoihin tulen vielä jossain vaiheessa palaamaan. Minulle sattui ihmeellinen "lukihäiriö" tämän kirjan nimessä. Luulin koko ajan kirjan nimeksi Välähdys pimeässä ja, kun sitten yritin opetella kirjan nimeä pistekirjoituksena, niin ihmettelin, miksi merkit ei täsmää - ennen kuin minulla sitten välähti. Jatkan vielä omaa harjoitteluani merkistön parissa. Kirjaa on myös saatavilla ääni- ja pistekirjana.