Pieni merenneito, Kaunokki ja peto ja muita iltasatuja

Satujen maailmassa eletään vieläkin, kun tein tänään huikean löydön tutulta kotikirppikseltäni. En voinut uskoa silmiäni, kun kirja sattui käteeni. Hauska satukirja kuuluu myös lapsuuteni nostalgisiin lukumuistoihin. Luin näitä satuja mummini luona ja samalla lailla kirjasta puuttui taas sivuja ja etukansi kuten aikaisemmassa postauksessani Kotiopettajattaren romaani-sarjakuvasta. Pitää varmaan äidiltäni kysyä, minne ne sivut oikein kuluivat ja haihtuivat, kun minulle jäi vain rippeet. Vahinko kuitenkin korjattu! Esittelen muutaman sadun kirjasta, mutta en analysoi niitä sen enempää. Jos joku tietää hyvän kirjan satujen tutkimisesta, niin vinkatkaa!

Hauska satukirja on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1921 ja siitä on otettu useita painoksia, viimeisin painos on vuodelta 1975. Sadut on suomentanut englantilaisesta kokoelmasta Tyyni Tuulio (Tyyni Haapanen-Tallgren). Ainoastaan Pieni merenneito on toisen kääntäjän käsialaa eli Maila Talvion. Tyyni Tuulio ( 1892-1991) on suomentanut useita merkittäviä maailmankirjallisuuden käännöksiä sekä kirjoittanut myös tyttökirjoja. Hauska satukirja sisältää yhteensä kahdeksantoista maailmankuulua satua. Satukirjailijoina ovat mm. Hans Christian Andersen, Charles Perrault ja Grimmin veljekset. Lisäksi mukana on englantilaisia tunnettuja kansansatuja. Kirja sisältää upean kuvituksen, mutta kuvituksesta ei ole sen tarkempaa tietoa.

Illalla luin pitkästä aikaa Kaunokki ja peto-sadun, jonka on kirjoittanut ranskalainen kirjailija Rouva de Beaumont eli Jeanne-Marie Le Prince de Beaumont (1711-1780). Sadulla on toinenkin kirjoittaja, mutta Rouva Beaumontia pidetään sadun tekijänä, koska hänen versionsa Beauty and the Beast sadusta on yleisesti tunnettu klassikko. Kaunotar ja hirvio tarina on tuttu varmaan jokaiselle, ja sadusta on tehty useita elokuvaversioita. Kirjan taidekuva on aivan upea ja peto makaa siinä kuolleena suruun. Nyyh!

Tanskalainen Hans Christian Andersen kirjoitti sadun Pieni merenneito (Den lille havfrue) 1836. Tätä satua muistan lukeneeni monta kertaa satukirjasta ja mieleeni on jäänyt sadun julmuus ja surullisuus. Satu ei loppunut onnellisesti, kun pieni vedenneito ei saanutkaan prinssiään, jota rakasti yli kaiken. Merenneito luopuu kaikesta hänen vuokseen; kodistaan, pyrstöstään ja kielestäänkin, jonka noita leikkaa poikki. Merenneidolla ei ole ääntä enää, käveleminen tuottaa tuskaa joka askeleella ja uudet jalat tihkuvat verta. Kun prinssi rakastaakin toista, niin pelastuakseen varmalta kuolemalta ja meren vaahdoksi muuttumiselta, mereneidon pitäisi tappaa prinssi iskemällä puukko tämän sydämeen. Mutta hän on valmis kuolemaankin prinssin puolesta ja luopumaan unelmastaan - ihmisen kuolemattomasta sielusta. Pieni merenneito on julma satu jopa raaka, mutta samalla se on hyvin kaunis. Eikä se loppunutkaan niin onnettomasti kuin muistin!

Olipa kerran pikku pikku muija, joka asui pikku pikku talossa pikku pikku kylässä. Tämä Pikku pikku-satu naurattaa minua edelleenkin ja se on yksi suosikeistani. Satukirjan mukaan tämä on englantilainen kansansatu. Elsa Beskow on myös kirjoittanut sadun Pikku pikku eukosta (1897), jota en ole lukenut, joten en osaa verrata niitä. Huomenillalla luenkin seuraavaksi Andersenin Villijoutsenet, jota en muista ollenkaan. Olisikohan ne sivut puuttuneet kokonaan tai sitten osittain? Nyt riittää satuileminen tänne vähäksi aikaa ja yritän jossain vaiheessa palata takaisin aikuisten maailmaan. Mutta ensin ehkä yksi nuortenkirja...

Suomalainen satu

Tänä syksynä on tullut luettua paljon suomalaisia satuja ja mikä parasta, ei pelkästään omaksi iloksi vaan kuulijakuntana on ollut innokasta ja vastaanottavaista pientä väkeä. Satujen lukemiseeni liittyy myös hauska lukuhetki, kun kuuntelijoina on ollut lasten lisäksi aikuisia ja kerrottu satu nauratti meitä kaikkia. Satuhan on syntyisin suullisesta kansan kertomaperinteestä kansansaduista, kun aikuiset tarinoimalla viihdyttivät toisiaan illanistujaisissa. Varsinainen lastenkirjallisuus ja lasten satuperinne syntyi 1800-luvulla.

Mutta mikä satu oikein on? Ja mistä suomalainen satu kertoo? Näihin kysymyksiin vastaa Kaarina Kolun toimittama Suomalainen satu (BTJ, 2010), joka esittelee laajasti suomalaista satukirjallisuutemme historiaa. Teos on ilmestynyt kahdessa osassa; Suomalainen satu 1: kehityslinjoja ja kehittäjiä ja Suomalainen satu 2: perinteitä ja moni-ilmeisyyttä. Historiallinen kartoitus koostuu yleisartikkeleista sekä yli 30:stä kirjailijesittelystä. Teoksen ja artikkelien kirjoittajina ovat monipuolisesti lasten- ja nuortenkirjallisuuden tekemisissä olevia ammattilaisia kuten kirjailijoita, opettajia, kirjastoalan ammattilaisia, kirjavinkkareita sekä kirjallisuuden tutkijoita. Teoksessa nostetaan esille suomalaisten satuklassikoiden lisäksi myös uusia suomalaisia nykysadunkertojia.

Suomalaisesta sadusta on moneksi kuten Kaarina Kolu kirjoittaa artikkelissaan. Meillä on faabeleita (eläinsatuja), luontosatuja, kasvukertomuksia, ihmesatuja, taidesatuja, seikkailusatuja, kauhusatuja, utopioita, lyyrisiä, filosofisia ja didaktisia satuja. Kivilaakson mukaan kaunokirjallinen satu on vähitellen kehittynyt kansansatujen ja ihmesatujen pohjalta. Kansallisromantiikan aikana suomalaisia kansansatuja kerättiin, ja Eero Salmelainen toimitti satuantologian Suomen kansan satuja ja tarinoita (1852-66). Suomalainen satu on osa myös kansainvälistä satuperinnettä ja Suomeen levisi samoihin aikoihin käännöksiä Grimmin saduista sekä Tuhannen ja yhden yön saduista. Zacharias Topelius on varhaisin merkittävin satukirjailijamme, joka vaikutti suomalaiseen lastenkirjallisuuteen ja sen kohoamiseen kansainväliselle tasolle.

Saduilla on aina ollut myös kasvatuksellinen ja opetuksellinen funktio. Suomalainen satu on eronnut koulujen oppikirjoista varsin myöhään. Omaheimon kiinnostavassa artikkelissa pohditaan satujen anarkismia ja yhteiskuntakriittisyyttä, joista esimerkkeinä toimivat Uppo-Nalle, Muumit ja Kiljus-tarinat. Omaheimo näkee sadut voimaannuttavina, kun luodaan uusia tarinoita sinne, missä niitä tarvitaan ja kun löydämme oman elämämme narratiivisia puolia. Tästä tulee mieleeni sadutus, jota olisin toivonut myös teoksessa käsiteltävän ellei sitten seuraavassa osassa, jos jatkoa tulee. Saduttamisessahan ideana on, että kuunnellaan, mitä lapset (tai aikuiset) kertovat vapaasti ja tarinan kerrontaa ei ohjailla millään kysymyksillä tai tehtävillä. Saduttaja kirjoittaa tarinan, sadun sanatarkasti ylös, lukee sen ja kertoja voi pyytää saduttajaa korjaamaan haluamiaan kohtia. Kertoja itse päättää, mitä ja mistä hän haluaa kertoa. Sadutusmenetelmää on sovellettu eri-ikäisten parissa.

Mistä sitten saa tietoa saduista? No, kirjastosta tietenkin. Teoksessa kerrotaan kirjaston satutunneista, jotka ovat olleet suosittuja vuosikymmenestä toiseen yleisissä kirjastoissa. Niiden avulla on myös houkuteltu lapsia ja aikuisia kirjastoon. Kaija Salonen aloitti 1950-luvulla satukortiston keräämisen Kallion kirjastossa. Hän talletti tiedon, missä kokoelmassa kukin satu on julkaistu ja kuka sen on kirjoittanut. Tätä kortistoa kartutettiin yli 40 vuoden ajan ja se palveli koko Suomea. Kortisto on nykyään viety internetiin ja Helmet-tietokannasta voi hakea satuja sadun nimellä.

Suomalainen satu - teos on todella monipuolinen ja suurehko tietopaketti ja suomalaista satuperinnettä on lähestytty erilaisista näkökulmista. Mukana on elävöittäviä ja kauniita kuvituksia esitellyistä saduista. Teos antaa hyviä satuvinkkejä tutustuttavaksi ja itselläni heräsi kiinnostus vaikka kuinka monen sadunkertojan satuihin. Seuraavaksi haluaisinkin lukea Leena Krohnin filosofisia niin sanottuja satuja tai kertomuksia. Krohn välttää teostensa lokeroimista ja vain tietylle lukijaryhmälle kuuluvaksi. Satu kuuluu kaikille! kuten teoksessa painotetaan.

Yllä oleva kuva on Nelma Sibeliuksen sadusta Katumuksen kukkanen kokoelmasta Ihmeelliset sakset (1938), kuvittajana Rudolf Koivu. Nelma Sibeliuksen, Anni Swanin sisaren satuihin olen tutustunut vasta äskettäin. Myös Katjalla oli blogissaan hieno satuhaaste ja haasteeseen osallistujien esittelemiä satuja voi käydä sieltä lukemassa. Olen lukenut ja kuunnellut paljon satuja lapsuudessani ja erityisen tärkeitä minulle ovat kummitädiltäni saadut satulautaset, jotka perustuvat Topeliuksen satuihin. Kaksi niistä on mennyt rikki, mutta ovat korjattavissa ja nyt en enää uskalla laittaa niitä seinälle. Itsenäisyyspäivänä luin Topeliuksen Koivu ja tähti - sadun pitkästä aikaa. Suomalainen satu - teoksessa todetaan, että vanhemmat lukevat ensisijaisesti lapsilleen satuja omasta lapsuudestaan ja näin sadut siirtyvät sukupolvelta toiseen.

Onko teillä joku suomalainen lempisatu, jonka haluatte kertoa seuraaville sukupolville? Minua kiinnostaa myös, oletteko joskus osallistuneet sadutukseen, kertojana tai saduttajana? Minä olen kerran saduttanut perhepiirissäni ja voisin tehdä sen uudelleenkin. Se ei ole ihan helppoa olla kuuntelijan roolissa, eikä satua saa ohjata haluamaansa suuntaan.

Amy Le Feuvre: Pieni palvelustyttö

Pieni palvelustyttö on vanha lastenkirja, jonka löysin ihan sattumalta. Antoisalla löytöretkelläni löysin myös muutaman muunkin vanhan lastenkirjan, joita esittelen täällä myöhemmin. Viehättävä kansikuva on hieman harhaanjohtava, koska oletin, että kirjassa kerrotaan isommastakin lapsijoukosta. Ilmeisesti kuvan tarkoitus on innostaa lapsia ja nuoria lukemaan. Pieni palvelustyttö (1909) kuuluu sarjaan Suomen Lasten Kirjoja, jossa on ilmestynyt reilu kymmenkunta lapsille ja nuorille suunnattua kirjaa noin sata vuotta sitten. Määrällisesti lapsille ja nuorille ei kovinkaan paljon painettu kirjoja tuolloin. Olen viime aikoina tutkimukseni puolesta selaillut Suomen kirjallisuuden vuosiluetteloita. Lasten- ja nuortenkirjat ovat luokiteltu 1900-luvun alkupuolella nimekkeellä Lasten- ja nuorison huvikirjoja aapiskirjojen ja raittiuskirjojen väliin.

Pieni Palvelustyttö (a Little Maid, 1904) muistuttaa perinteistä tyttökirjaa. Päähenkilönä on 13-vuotias Greeta, joka asuu ramman tätinsä kanssa Lontoossa vaatimattomissa oloissa. Hän huolehtii katkerasta ja ilkeästäkin tädistään ja tekee ahkerasti kotitöitä. Greeta haaveilee oikeasta palvelustytön työstä isossa talossa, jossa olisi puutarha. Tädin kuoltua tytön unelma toteutuu ja hän pääsee ystävällisten neitien palvelustytöksi maalle. Greeta on hyvin uskonnollinen ja käy sunnuntaisin säännöllisesti pyhäkoulussa. Aikuisena hän haluaisi lähetyssaarnaajaksi ja opettaa Jeesuksesta pakanoille. Tyttöä pidetään omalaatuisena ja merkillisenä, mutta aikuiset kuuntelevat hänen pieniä "saarnojaan". Loppuhuipennuksessa hän melkein uhraa oman henkensä pelastaessaan tulipalosta tärkeitä papereita.

Greeta on hyvä sekoitus Iloisen tytön Pollyannaa ja Villiruusun Rebekkaa. Herttainen ja iloinen Greeta osaa myös hienostella ja vaatteet ovat hyvin tärkeitä hänelle. Maaseudulla asuminen vaatii aluksi totuttelua kaupunkilaistytöltä. Greeta on yhtä hyväsydäminen kuin Pollyanna ja yhtä puhelias kuin Rebekka, ja tekee vaikutuksen monen ihmisen elämään. Vaikka kirjassa onkin vahva uskonnollissävytteinen sanoma, niin mukana on myös huumoriakin Greetan kommelluksissa. Pidin Greetan itsenäisyydestä ja tytön ammatillisesta tavoitteellisuudesta oman elämänsä ja tulevaisuutensa muovaajana. Loppu meni kuitenkin lopulta perinteiseen tapaan. Greeta kasvoi aikuiseksi ja tulevaisuus näytti avioliiton satamaa.

Englantilainen kotiopettajanakin toiminut kirjailija Amy Le Feuvre (1861-1929) on kirjoittanut useita kymmeniä lastenkirjoja ja kertomuksia. Niitä on aikanaan käännetty usealle eri kielelle ja suomeksi on ilmestynyt neljä teosta Pienen palvelustytön lisäksi. Guttenbergin projektista voi lukea tai ladata lukulaitteelle muutamia hänen lastenkirjojaan ilmaiseksi ja niissä näyttää olevan ihania vanhanajan kuvituksia.

Tiina, Iris ja Virva suomalaisen tyttökirjallisuuden suosikkihahmoja

Anni Polvan Tiina sai eniten ääniä vaikuttavimpana suomalaisena tyttökirjahahmona blogi-kyselyssäni. Vastauksissa Tiinaa kuvattiin reippaaksi, rehelliseksi, rehdiksi, rohkeaksi, railakkaaksi, rämäpäiseksi ja poikamaiseksikin. Tiina on selviytyjä, vaikka joutuukin vaikeuksiin. Tiina on kuitenkin tavallinen tyttö, joka on ollut monelle lukijalle esikuvana. Tiinaan voi samaistua tai Tiina edustaa jotain sellaista, mitä itsekin haluaisi olla.

Anni Polva (1915-2003) kirjoitti 29 Tiina-kirjaa 30 vuoden aikana. Ensimmäinen osa Tiina ilmestyi 1956 ja viimeinen osa Taitaa olla rakkautta, Tiina 1986. Tiina-kirjoista on otettu lukuisia painoksia (Karisto) näihin päiviin saakka ja kirjoja on myyty yli miljoona kappaletta. Polva sai aikalaisiltaan kritiikkiä sarjakirjamaisuudesta ja viihteellisyydestä, mutta nuoret tyttölukijat ovat rakastaneet Tiinaa sukupolvesta toiseen. Kirjailija sai useita nuorten lukijoiden äänestämiä Plättä-palkintoja. Vasta 90-luvulla Anni Polvan merkitys tunnustettiin nuortenkirjallisuudessa ja Suomen Kirjailijaliitto palkitsi hänet tunnustuspalkinnolla.

Toiseksi suosituimmaksi tyttökirjahahmoksi nousi Anni Swanin Iris. Jos Tiinan lukijoita kiehtoi kerrostaloelämä, niin Iris rukassa (1916) kiehtoo maalais-kaupunkiasetelma. Helsinki näyttäytyy ihmeellisenä ja eksoottisena kaupunkina. Monet samaistuvat Iriksen hahmoon ulkopuolisena, joka yrittää sopeutua uuteen ympäristöön. Iris on herttainen maalaistyttö, kömpelö ja halveksittukin. Iris on myös selviytyjä, joka yrittää tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa.

Suomalaisen tyttökirjaperinteen luojan Anni Swanin (1875-1958) muutkin tyttökirjalliset hahmot saivat mainintoja kuten Sara ja Sarri, Ulla, Kaarina ja Ritva.

Kolmanneksi suosituimmaksi tyttökirjalliseksi hahmoksi sijoittui Rauha S. Virtasen (1931-) Virva Selja. Virvaakin luonnehditaan ulkopuoliseksi ja kömpelöksi. Virvaan samaistutaan ja lukijat tuntevat erityisen läheiseksi Virvan kirjallisen ja haaveilevan hahmon. Selja-sarjan sisarusparvesta mainittiin myös Margarita ja Kris Selja.

Mary Marckin monet tyttökirjahahmot saivat myös mainintoja, joista Hertta on säväyttänyt lukijoita räväkkyydellään. Uudemman sukupolven tyttökirjoista mainittiin Tuija Lehtisen Mirkka ja Masa tyttöhahmot sekä Anu Jaantilan Sanna. Hevostyttökirjoista mainittiin Merja Jalon Nummelan ponitallin Kikka. Paljon tuli vastauksissa myös hajaääniä. Kolmen kärki ei yllättänyt, sillä aikaisemmassa vaikuttavin suomalainen tyttökirja-kyselyssäni tulokset olivat samansuuntaiset.

Kiitän kaikkia sydämellisesti kyselyyni osallistuneita! Kyselyyn saa edelleen vastata, mutta arvonta on päättynyt! Arvoin tyttökirjapaketin voittajan, jossa minua avusti reipas koululainen. Tyttökirjapaketti menee Lurulle Lurun lukuihin. Onnea voittajalle! Lisäksi haluan palkita kyselyni mainostamisesta ja linkittämisestä omaan blogiinsa. Tiedän vain, että vastaajat pitävät tyttökirjoista, mutta en osaa päättää, minkä tyttökirjan lähettäisin. Senpä takia Karoliina Kirjavasta kammarista, Maria Sinisen linnan kirjastosta, Leena Lumi sekä Rouva Huu Lastenkirjahyllystä saavat 10€:n lahjakortin Tyttökirjaklassikot-verkkokauppaani.

Lupaan vaivata teitä jatkossakin tyttökirjakyselyilläni, mutta nyt vähäksi aikaa pidän taukoa.

Mary Marck: Nanna

Tänään ehtii vielä vastata vaikuttavin suomalainen tyttökirjallinen hahmo-kyselyyni! Tyttökirjapakettiin olen vielä lisännyt muutaman kirjan. Vastausajan olin laittanut klo 18.00 asti, mutta pidennetään sitä keskiyöhön saakka.

Mary Marckin (oik. Kersti Bergroth) tyttökirjat ovat tuttuja monelle ja niistä varsinkin tunnetuin on Eeva-sarja. Bergrothin klassikkokirjoja kutsutaan myös koululaiskertomuksiksi, sillä ne sijoittuvat yleensä koulumaailmaan. Kirjailijan esikoistyttökirja oli Nanna (1915), joka ehkä tunnetaan vähiten. Osallistun samalla Marian Tuntemattomat tyttökirjat-haasteeseen. Kirjaa on ollut todella hankala saada, mutta vihdoinkin onnistuin sen löytämään. Kuvassa on kirjan toinen painos vuodelta 1956 ja se on Otavan Tyttöjen kirjastosarjaa. Fennicasta katsoin, että kirja on ilmestynyt alunperin ruotsinkielisenä Nanna: berättelse för unga flickor. Suomenkielinen ensimmäinen painos on ilmestynyt 1922 ja haluaisin joskus senkin löytää, koska minua kiinnostaa alkuperäinen kansikuva.

Nannakin sijoittuu koulumaailmaan, jossa päähenkilö, koulutyttö Nanna Scott on muuttanut Helsinkiin Tampereelta ja aloittaa oppikoulun kuudennnen luokan uudessa koulussa. Nanna joutuu istumaan luokan suosituimman tytön Riitta Mannerin vieressä ja tämä ei hyväksy Nannaa. Nanna tutustuu vähitellen muihin luokkakavereihin ja Veerasta tulee hänen hyvä ystävänsä. Nanna on varakkaasta perheestä, kun taas Veera on köyhemmistä oloista. Yhdessä pienen tyttöporukan kanssa Nanna ja Veera suunnittelevat näytelmän, jonka esittävät ja tytöt kirjoittavat omaa lehteäkin. Riitta suhtautuu Nannaan välillä ystävällisesti ja välillä hyvinkin ilkeästi.

Kirjassa on erittäin hyvin kuvattu tyttöjen ystävyyssuhteita, niiden kiemuroita, selän takana puhumista ja myös henkistä kiusaamista. Marckimaiseen tapaan liikutaan Helsingin Esplanadilla. Kirja on viehättävä tyttökirja, mutta kepeyden alla kätkeytyy vakavampiakin teemoja.