lauantai 5. joulukuuta 2009

Tyttökirjaklassikkoja - Alcottin Pikku naisista...Plumfieldin poikiin



Luin tämän syksyn aikana Louisa May Alcottin (1832-1888) kuuluisia tyttökirjoja ja erityisesti keskityin Marchin perheen tyttäristä kertoviin kirjoihin. Alcottin tunnetuin teos Pikku naisia on julkaistu vuonna 1868 ja se on minunkin suosikkejani lapsuudessani. Toinen lukukerta kirjojen äärellä osoittautui erilaiseksi kokemukseksi, koska nyt luin Alcottin tekstiä kriittisemmin ja kiinnitin huomioni kirjoissa toistuviin teemoihin sekä sen ajan arvomaailmaan, jota kirjat heijastavat. Pikku naisia on Marchin perheestä kertova sarjan ensimmäinen osa ja sen jatkoksi ilmestyi seuraavana vuonna Viimevuotiset ystävämme (1869). Pikku miehiä (1871) on tarinan kolmas osa ja viimeinen jatko-osa Plumfieldin pojat (1886) ilmestyi 15 vuotta myöhemmin.



Kirjoista välittyy perinteisen perhe-elämän, avioliiton ja äitiyden mallin korostaminen naisten keskeisenä ja ihanteellisena elämäntehtävänä. Toisaalta Alcottin naishahmot tekevät kodin ulkopuolella ahkerasti töitä elättääkseen perhettään. Alcotin kasvatusnäkemykset ovat itseasiassa radikaaleja tuohon aikaan, sillä hän korostaa myös isän aktiivista osallistumista lastensa kasvatukseen ja naisten on osattava luovuttaa osa tästä kasvatusvastuusta isille. Alcottin omaksuma ajattelutapa omalta isältään lasten kasvattamiseen ja opettamiseen ilmenee erityisesti Plumfieldin koulussa, jonka Jo ja hänen miehensä perustavat varattomille pojille. Koulussa poikia ohjataan omatoimisuuteen ja aktiivisuuteen. Lasten annetaan vapaasti liikkua ja työskennellä itseään kiinnostavien asioiden parissa sekä nähdä omien kädentaitojen merkityksellisyys työnsä tuloksina. Lisäksi lasten kanssa keskustellaan laajasti erilaisista asioista eikä vain ulkoaopita asioita ja kasvateta kurissa ja "herran nuhteessa" kuten siihen aikaan oli tapana. Louisan oma isä perusti ystävineen niin sanotun utopiayhteiskunnan, jossa kaikki jäsenet olivat yhtä suurta perhettä keskenään ja heitä yhdisti yhteinen filosofia ja vegetarismi. Tämä kokeilu kuitenkin epäonnistui, mutta se oli perustana Alcottin ajatusmaailmassa. Hän tarjoaa aikaansa edellä vaihtoehtopedagogiikkaa kirjoissaan ja koko Plumfieldin koulu oppilaineen ja asukkaineen ovat yhtä suurta perhettä.



Pikku naisissa on edelleen lumoavaa ja lämpöistä vetovoimaa ja jokaisella, jotka kirjan ovat lukeneet on varmaan omat mielikuvansa Josta, Amysta, Bethistä ja Megistä. Jo on teoksessa niin vahva ja voimakas persoona, joka peittää muut sisaret varjoonsa. Beth on ujo, ihana ja hyväsydäminen tyttö, jonka sairastumista muistan jännittäneeni. Amya pidin turhamaisena ja pinnallisena, mutta nyt aikuisena taas näin hänen henkilöhahmossaan ja taiteellisuudessaan enemmän syvyyttä. Äidillinen Meg jäi minulle etäisimmäksi hahmoista, kun taas Johon samaistun voimakkaasti ja ihailin hänen kirjoittajan lahjojaan. Kirjan jatko-osissa petyin Jon muutokseen, kun hänestä tuli järkevä, itsensä hillitsevä aikuinen. Jon kiihkeys tukahdutettiin, näin sanoo aikuinen minäni. Ja entäpä Jon valinta? Järkiavioliitto. En ole koskaan saanut makua "epämiellyttävään" professori Bhaeriin. Romantiikan nälkäisenä toivoin Josta ja hänen lapsuudenystävästään, tunteellisesta Lauriesta paria. Professori Bhaer, joka on Jota paljon vanhempi ja mukamas viisaampi ei hyväksy Jon kirjoittamista, jolla Jo ansaitsee elantoansa ja avustaa taloudellisesti perhettään. Lopulta Jo lakkaa kirjoittamasta kokonaan moneksi vuodeksi. Seuraavassa katkelma heidän keskustelustaan teoksessa Viimevuotiset ystävämme :



"Minusta ei ole hauskaa, että nuoret tytöt tutustuvat tuollaisiin asioihin. Minä antaisin poikieni käsiin enemmän ruutia kuin tuollaista roskaa." (Professori)



"Ei se kaikki ole pahaa, vaikka onkin tyhjänpäiväistä, ja jos kerran ihmiset haluavat lukea sellaista, ei kai ole haitaksi, että sitä on saatavissa. Monet kunnialliset ihmiset ansaitsevat rehellisesti elatuksensa kirjoittamalla jännityskertomuksia." (Jo puolustautuu)



"Jos nuo kunnialliset ihmiset tietäisivät miten paljon pahaa he saavat aikaan, he eivät varmaan pitäisi leipäänsä aivan rehellisesti ansaittuna." (Professori)



Voi Jo, olisitpa kulkenut valitsemasi tien loppuun asti Laurien kosinnat hylättyäsi ja jäänyt rohkeasti sinkuksi! Plumfieldin koulua olisit pystynyt hoitamaan itsellisestikin perheesi ja ystäviesi tuella. Kouluhan perustettiin Jon perimään kartanoon. Onneksi Jo jatkaa kuitenkin kirjoittamista kirjan neljännessä osassa ja hän saa julkisesti tunnustustakin. Alcott itse ansaitsi elantonsa kirjoittamalla ja Jota pidetäänkin kirjailijan omakuvana. Alcottista tuli kuuluisa kirjailija elinaikanaan ja hän ei koskaan avioitunut vaan piti kiinni omasta vapaudestaan. Louisa M. Alcottista on kirjoitettu useita elämäkertoja, mutta suomennettu ei ole tietääkseni yhtäkään. Viimeisin elämäkerta on ilmestynyt vuodelta 2007 ja kertoo Louisasta ja hänen isästään. Siitä enemmän Kasvatus & Aika-lehdessä http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=147



Näissä neljässä teoksessa, jotka kertovat Marchin perheen tyttäristä ja jatkossa heidän lapsistaan on mukana myös paljon muitakin kiinnostavia ja sympaattisia henkilöhahmoja ja teemoja, joihin kannattaa tutustua ja suosittelen lukemaan kaikki osat. Minkälaista maailmankuvaa tyttökirjat tarjoavat sitten nuorille tytöille? Tätä jäin miettimään omalta kohdaltani. Tyttökirjallisuuttahan on syytetty esimerkiksi perinteisten sukupuoliroolien vahvistamisesta, missä naisten ainoana tavoitteena on mennä naimisiin, synnyttää lapsia ja hoitaa kotia. Alcott, jota voidaan pitää tyttökirjagenren uranuurtajana osoittaa myös toisin luomalla vahvoja ja voimakkaita naishahmoja, jotka kouluttautuvat, toteuttavat itseään, tekevät kodin ulkopuolista työtä ja elättävät myös perhettään. Plumfieldin koulussa jokaisella on oikeus opetukseen sukupuolesta, rodusta tai luokasta riippumatta. Myös naisten äänioikeutta kannatetaan tuona aikana, jolloin sitä ei ollut vielä laissa säädetty. Alcottin maailma on kaiken kaikkiaan idealistinen, jossa ihmiset kamppailevat köyhyyden ja vaikeuksien kautta läpi voittoon, auttavat heikompiosaisia ja tavoittelevat korkeaa moraalia ja hyvyyttä. Tällainen hyvyyden ja viattomuuden maailma tarjoaa monille tyttökirjojen lukijoille varmastikin lohtua ja turvaa. Seuravassa merkinnässäni palaan tähän aiheseen toisen tyttökirjaklassikosarjan parissa.



Lähteenä: Mervi Koski 2000, Ulkomaisia nuortenklassikoita. Aarresaaresta Pulskaan Mustaan

tiistai 17. marraskuuta 2009

Jean Rhys: Siintää Sargassomeri



Jos on lukenut Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin, niin kannattaa tutustua Jean Rhysin Siintää Sargassomeri (Wide Sargasso Sea, 1966) romaaniin ja muutenkin Rhysin koko tuotantoon. Kirjassa kerrotaan Edward Rochesterin ensimmäisen vaimon tarina eli siitä salaperäisestä hullusta naisesta ullakolla. Innostuin lukemaan uudelleen tämän teoksen, kun seuraamassani blogissa Sallan lukupäiväkirjassa käsiteltiin tätä teemaa.



Siintää Sargassomeren romaanin päähenkilönä on Antoinette Costway valkoinen kreolinainen. Hän on syntynyt Jamaikalla ja kasvaa konfliktien välisessä traumaattisessa ilmapiirissä, jossa orjuus on vähitellen lakkautettu. Herra Mason Antoinetten isäpuoli järjestää Antoinetten naimisiin herra Rochesterin kanssa, joka tarvitsee rahaa. Avioitumisen jälkeen herra Rochester omistaa Antoinetten ja hänen omaisuutensa kuten kunnon kolonisaatiossa kuuluukin. Herra Rochesterilla on vaikeuksia sopeutua uuteen kotimaahansa ja kulttuurien väliset erot hallitsevat avioliittoa, jossa kumpikaan osapuoli ei lopulta enää ymmärrä toisiaan. Rochester ottaa valtaansa Antoinetten niin totaalisesti, että määrittelee myös tämän identiteettiä ja nimeää hänet Bertha Masoniksi. Lopullinen "niitti" Antoinetten hulluksi tulemiselle on tämän vieminen Englantiin, jolloin Antoinetten olemassaolokin lopullisesti katoaa.



"Nimillä on merkitystä, niin kuin silloin kun hän ei suostunut sanomaan minua Antoinetteksi ja näin Antoinetten ajelehtivan ulos ikkunasta hajuveden-tuoksuineen, sievine vaatteineen ja peileineen." (s.192)



Antoinette ei muista hyökänneensä veljensä Masonin kimppuun, kun tämä on tullut häntä tapaamaan Englantiin.



"Muistan nyt, että hän ei tuntenut minua. Näin hänen katsovan minuun, ja sitten hänen katseensa siirtyi ensin yhteen nurkkaan ja sitten toiseen eikä löytänyt mitä etsi. Hän katsoi minua ja puhui minulle niin kuin olisin ollut muukalainen." (s.196)



Sympatiani kirjan lukemisen jälkeen on Antoinetten puolella, joka ei ole enää se pelottava raivohullu nainen ullakolta vaan valkoisen miehen, patriarkaatin sortama alistettu nainen. Rochester ei olekaan se onneton, kärsivä miespolo vaan kylmä, laskelmoiva ja väkivaltainen mies. Tämä oli hieman kärjistetysti sanottu, koska teoksessa tuodaan esille myös Rochesterin omaa näkökulmaa asioihin eikä Antoinettekaan mikään "puhdas pulmunen" ole.



Rhysin kerronta on omaperäistä ja kiehtovaa. Hänen muita romaanejaan ovat Kvartetti (1928), Herra Mackenzien jälkeen (1930), joka on yksi suosikeistani, Voyage in the Dark (1934), jota en ole lukenut sekä Huomenta, keskiyö (1939). Pääosa Rhysin tuotannosta on ilmestynyt 1920-30-luvuilla modernismin klassisena kautena. Jean Rhys (1890-1979) oli taustaltaan karibialais-englantilainen kirjailija, jonka luultiin jo kuolleen, kun hän hävisi sodan jälkeen kirjallisista piireistä. Melkein kolmenkymmen vuoden tauon jälkeen Rhys julkaisi teoksen Siintää Sargassomeri, joka nosti samalla hänet suuren yleisön tietoisuuteen.



Jos Bröntë kuvasi Bertha Masonin Jane Eyren alter egona, toisen minän pimeänä puolena kuten kirjallisuuden tutkijat ovat analysoineet, niin Rhysin teoksia on analysoitu puhumalla Rhys-naisesta. Tulkinnan mukaan kaikissa Rhysin viidessä romaanissa kuvattaisiin ikään kuin saman naisen eri elämänvaiheita. Rhys-naista luonnehditaan itsetuhoiseksi ja masentuneeksi, sopeutumattomaksi, irralliseksi ja passiiviseksi uhriksi, joka suostuu alistettavaksi. Myöhempi tutkimus on lähestynyt Rhysin henkilöhahmoja ja heidän identiteettejään kulttuurisissa rakenteissa ja sukupuoleen liittyvissä valtakysymyksissä. Siintää Sargassomeri teosta nimitetäänkin Rhysin karibialaisromaaniksi ja se voidaan nähdä intertekstuaalisena vastauksena Bröntën Kotiopettajattaren romaanille avaamalla uuden näkökulman "hullun" naisen tarinaan.



"Kun tulee yö ja hän (Grace Poole) on ottanut useita ryyppyjä, on helppo siepata avaimet. Tiedän nyt, missä hän pitää niitä. Sitten avaan oven ja menen heidän maailmaansa. Se on tehty pahvista, niin kuin olen aina tiennyt. ... he väittävät, että olen Englannissa, mutta en usko heitä. Eksyimme matkalla Englantiin." (s. 193)

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Patricia Cornwell: Scarpetta



Vaikka lupasinkin viime merkinnässäni kirjoittaa seuraavaksi tyttökirjaklassikoista, niin nyt on pakko kirjoittaa ensin kaikkien aikojen ruumiinavauksien ja rikostekniikan kuningattaresta Kay Scarpettasta ja hänen luojastaan Patricia Cornwellistä. Kirjailija Patricia Cornwell aloitti Scarpetta-sarjallaan "patologiabuumin" rikoskirjallisuudessa, ja jota muut kuten Tess Gerritsen tai Karin Slaughter ovat seuranneet perästä ja tv-sarjat jäljitelleet. Ensimmäinen Scarpetta-romaani Post Mortem ilmestyi vuonna 1990 ja viimeksi ilmestynyt kirja Scarpetta (2008) on sarjan 16. romaani. Itse olen seuran-nut kuolinsyyntutkijan Kay Scarpetan vaiheita kymmenisen vuotta ja olen lukenut kaikki sarjaan kuuluvat kirjat.



Cornwell on tehnyt huolellista ja tarkkaa taustatyötä romaaniensa eteen ja kirjoittaa asiantuntevasti. Aikaisemmat kirjat sisältävätkin runsaasti seikkaperäistä kuvailua ruumiiden avauksista ja rikospaikkatekniikoista. Scarpetta-kirjojen tunnelma on aina tavallaan synkkä ahdistavakin, koska ne käsittelevät kuolemaa ja ihmisluonteen pimeintä puolta, pahuutta. Cornwell on todennut itse haastattelussaan: "Rikosromaani on tapa käsitellä ja työstää kuolevaisuutta ja meihin sisäänrakennettua mielenkiintoa pahuuden ongelmaa kohtaan. Emme voi hyväksyä niitä, ja silti on pakko."



Scarpetta-kirjoissa kiehtovat erityisesti kiinnostavat henkilöhahmot. Kay itse, joka on vieläkin etäinen ja jollain tapaa mystinen päähenkilö, hänen hurja sisarentyttärensä Lucy, Benton Wesley FBI-profiloija, nykyään Scarpetan aviomies, väritön hahmoista mielestäni sekä rikosetsivä Pete Marino. Marino on kieltämättä rosoisin ja kiinnostavin "antisankari" sarjassa ja traagisinta on hänen vuosikausia kestänyt yksipuolinen rakkautensa saavuttamatonta Scarpettaa kohtaan. Viimeisimmässä romaanissa Scarpetta painottuvatkin päähenkilöiden ihmissuhteet ja niiden selvittely. Tälläkin kertaa selvitellään rikosta sarjamurhaajineen ja loppu huipentuu jännitysmomenttiin, kun kaikki päähenkilöt ovat hengenvaarassa.



Kirjailija Patricia Cornwell on kiinnostava persoona, joka ottaa kirjoissaan kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Scarpetassa hän esittää väitteen Marilyn Monroen murhasta. Hän on myös ratkaissut mielestään Viiltäjä-Jackin henkilöllisyyden ja esittää teoriansa Murhamiehen muotokuvassa: Viiltäjä Jack: tapaus selvitetty (2002). Cornwellin palkittuja kirjoja on myyty maailmalla jo yli 50 miljoonaa. Suosittelen aloittamaan Scarpetta-sarjan lukemisen alkupäästä ja mielellään, jos on kovin herkkä, niin kypsemmällä iällä. Jään odottelemaan seuraavaa Scarpetta-kirjaa...



Lähde: Helsingin Sanomat 12.8.2009

perjantai 14. elokuuta 2009

Barbara Stoney: Enid Blyton



Enid Blytonin (1897-1968) elämänkertaa oli todella kiinnostavaa lukea. Alun perin Stoney on kirjoittanut Enid Blytonin 1970-luvulla yhteistyössä Blytonin tyttären kanssa. Nyt uudistettu ja päivitetty versio on 2000-luvulta ja se on suomennettu vuonna 2008. Elämäkerta sisältää hyvän bibliografian Blytonin teoksista. Se ei kuitenkaan sisällä kaikkia Blytonin julkaisemia kirjoja, koska niitä ei ole edes löydetty. Hämmästyttävää minusta oli, että 1920-30-luvuilla kirjoitetuista kirjoista ei luovutettu edes vapaakappaleita kirjailijalle itselleen, vaikka hänen tiedetään kirjoittaneen useita kirjoja kustannusyhtiöille. Joka tapauksessa Enid Blyton on ollut tavattoman tuottelias kirjailija ja alusta alkaen hyvin suosittu lastenkirjailija, jolle tuhannet ja tuhannet lapset ovat kirjoittaneet ja heidän kirjeisiinsä Blyton on aina henkilökohtaisesti vastannut päätyönsä ohella.



Ennen kirjailijauralleen omistautumista Enid Blyton koulutti itsensä Fröbel-pedagogiikan opettajaksi ja opetti lapsia muutaman vuoden hyvällä menestyksellä. Hän oli myös hyvin kiinnostunut luonnosta ja eläimistä ja tarkkaili niiden toimintoja sekä piti päiväkirjaa. Blyton aloitteli uraansa kirjoittamalla runoja ja hän onkin kirjoittanut kirjojen lisäksi valtavan määrän runoja, näytelmiä, satuja, antologeja, artikkeleita sekä toimittanut aikakausijulkaisuja. Ennen kaikkea minuun teki suuren vaikutuksen hänen lahjak-kuutensa kirjoittamisessa. Kirjan liitteessä 8 hän kuvailee psykologian professorille kirjoittamisprosessejaan; hän ei koskaan suunnittele etukäteen kirjaansa, sen rakennetta, juonta tai henkilöhahmoja vaan yksinkertaisesti päättää tuleeko siitä satu vai salapoliisitarina ja minkä pituinen se on. Sen jälkeen hän tyhjentää mielensä ja sanat tai tarinat vain virtaavat niin sanotusti paperille. Blyton kirjoitti päivittäin normaalin työajan puitteissa ja hän pystyi kirjoittamaan lähes 10 000 sanaa. Esimerkiksi Seikkailujen joki - kirjan hän kirjoitti viidessä päivässä. Blyton kertoo, kuinka helppoa hänen on päästä mielikuvitus-maailmaansa ja olla yhteydessä piilotajuntaansa. Hänellä ei koskaan ollut ongelmia inspiraationsa kanssa.



Blyton sai paljon kritiikkiä osakseen kirjoistaan, mutta ymmärtääkseni ei koskaan lapsilta. Kirjoista käydään edelleenkin väittelyä niiden laadusta, stereotyyppisestä maailmankuvasta tai ylemmän keskiluokan suosimisesta. Nykypäivänä niitä on jopa sensuroitu, "desinfioitu" kohdissa, joissa on ilmennyt niin sanotusti rasistisia tai seksistisiä asenteita. Aikoinaan kirjastonhoitajat myös laittoivat pannaan Blytonin kirjoja. Nykyään on kuitenkin tiedostettu, miten suuri merkitys Blytonilla on ollut maailmanlaajuisesti lasten lukutaidon kehitty-miseen. Minun suosikkejani lapsuudessa olivat tietysti Viisikko, Salaisuus, SOS- ja Seikkailu-kirjasarjat ja olen tainnut suurimman osan niistä lukea. Mieleenpainuvinta kirjoissa olivat ne kaikki herkut, joita lapset söivät ja lukiessa tuli aina nälkä ja tietenkin ne jännittävät salakäytävät ja -ovet. Toinen asia mikä hämmästyttää minua ja harmittaakin on se, miten vähän Blytonin muita teoksia on suomennettu. Ajattelinpa tilata jonkun englanninkielisen satukirjan...



Lopuksi kirjastonhoitajana VAROITUKSEN sana! Luinpa yhden Viisikko-kirjan uudestaan, sen jälkeen luin toisen ja sitten luin kolmannen ja nytkin tekisi mieli lukea taas uusi. Jos lapselle tahi aikuiselle antaa kirjan käteen, niin hänpä voi jäädä koukkuun... Blytonin kirjat aiheuttavat RIIPPUVUUTTA!

tiistai 4. elokuuta 2009

Britta Munkin ihana Hanne-sarja


Olen viime aikoina lukenut aivan ihastuttavaa Britta Munkin Hanne-sarjaa, jotka ovat perinteisiä tyttöromaaneja. Löysin Hanne-kirjat sattumalta antikvariaatista ja en ole koskaan aikaisemmin niitä lukenut. Ensimmäinen kirjasarjan osa Hanne on ilmestynyt suomeksi vuonna 1958. Hanne on tanskalainen 15-16-vuotias tyttö, joka muuttaa tätinsä luokse Ranskan Rivieralle. Hanne auttaa tätiään hotellin pitämisessä ja järjestää yleensä asiat kuntoon. Välillä Hanne voi piipahtaa ostoksille Monacon Monte Carloon. Hannella on salapoliisin taipumuksia ja hän yleensä ratkaisee mysteerit, joita hänen ympärillään tapahtuu. Hannen paras ystävä on Eve, jonka luokse hän matkustaa Englantiin kirjojen jatko-osissa. Englannissa on myös etsivä Tom Hilton, johon Hanne on ihastunut.



Hannen jälkeen ovat ilmestyneet järjestyksessä jatko-osat Hotelli Hanne (1958), Hanne ja hotellivaras (1959), Kädet ylös, Hanne (1959), Hanne ja Hillsiden arvoitus (1960), Hanne, älä hellitä (1960), Hanne saa ystävän (1961) ja Hanne pinteessä (1961). Lisäksi 70-luvulla ovat vielä suomennettu Hanne merihädässä ja Hanne päätekohdassa, joita yritän metsästää itselleni. Kirjoja ei kirjastosta löydä kuin jonkun osan sieltä sun täältä. Yritin etsiä myös tietoa kirjojen tekijästä itsestään Britta Munkista, mutta laihoin tuloksin. Yhden tanskalaisen sivuston katsoin, jossa oli bibliografiaa Hanne-kirjoista ja sen mukaan niitä olisi kirjoitettu kaiken kaikkiaan kuusitoista ja kaikki ovat ilmestyneet jo 50-luvulla.



Kirjoissa on oma viehätyksensä ja aivan oma (tyttökirjamainen) tunnelmansa, jossa tosiaan voisi kuvitella itsensä kävelevän sinisen veden äärellä Välimeren rannalla kukkivien mimoosien tuoksuessa ympärillä. Jatkan kirjojen parissa lukemista ja elän Hannen seikkailuissa mukana Englannin nummilla.