 |
| Kuva Wikimedia Commons |
Olen viime aikoina päivittänyt tutkimussuunnitelmaani ja mielessäni on pyörinyt taas uusia kysymyksiä. Yksi tutkimukseni tavoitteista on tutkia tyttökirjallisuuden vastaanottoa ja lukemisen merkitystä. Olen lukenut lukuisia kirjoituksia tyttökirjojen myönteisistä lukukokemuksista, mutta teksteissä vilahtaa joskus ärtymys johonkin tiettyyn kirjaan. Tyttökirjojen vanhanaikaisuus, maailmankuva, perinteiset naisten roolit, liian täydellinen päähenkilö ym. tekijät saattavat ärsyttää lukijaa. Esimerkiksi suositut kotimaiset Tiina-kirjat ovat sekä ihastuttaneet että vihastuttaneet lukijoita.
Olen nyt tonkinut omia lukumuistojani ja miettinyt, mikä minua itseäni ärsytti Tiina-kirjoissa. Nimittäin Tiinan äiti ja tytön suhde äitiinsä. Minua ärsytti äidin ankaruus ja epäoikeudenmukaisuus tytärtään kohtaan ja samalla Tiinan nössöys suhteessa äitiinsä, vaikka muuten tyttö olikin rohkea ja kapinallinen. Äitiään vastaan hän ei kapinoinut vaan alistui mielestäni ja tämä on minun mielikuvani lapsena luetusta. Muistan selvästi kolmekymmentä vuotta ajassa taaksepäin, kun olen ystäväni huoneessa lukemassa Tiinaa ja minua ärsyttää se kirja (en muista nimeä) suunnattomasti. Muistan, että minua ärsytti Tiinan virkkauskin, jota hänellä on tapana tehdä huonon omatuntonsa takia.
Nyt minulla on tavoitteena lukea kaikki Tiina-sarjan 29 osaa (muutamista luetuista olenkin blogannut) tutkimustani varten ja on kiinnostavaa tarkastella, säilyykö oma mielikuvani Tiinan äidistä ja tyttären ja äidin välisestä suhteesta samanlaisena. Nimittäin tunnustan sympatiseeraavani äitiä ensimmäisen osan luettuani. Kamala, mikä fossiili minusta on tullutkaan!
Nyt pyydänkin teitä harrastamaan itsetutkiskelua ja kertomaan mikä lukemassasi tyttökirjassa ärsytti? Haluan kuulla negatiivisia lukukokemuksia tällä kertaa, koska haluan tarkastella tutkimaani ilmiötä myös sen kääntöpuolelta. Vastauksia voidaan käyttää tutkimustarkoituksessa!
Olen valinnut postauksen kuvaksi Eward Burnes-Jonesin maalauksen Portrait of Katie Lewis. Tuo mustiinpukeutunut tyttö on hiukan tylsistyneen tai tyytymättömän näköinen lukiessaan ja sopii kysymykseeni. Nyt saa siis purnata ja minä kuuntelen!
Mielenkiintoinen kysymyksenasetttelu, jota täytyykin ihan pohtia. Itselleni ei tule mieleen mitään erityistä tyttökirjan pääsankaria, joka olisi ärsyttänyt. Tietysti nämä ärsyttävät sivupersoonatyttöhahmot, jotka on tarkoituksella tyttökirjoissa tehtykin ärsyttäviksi, saattavat ärsyttää. Minusta Tiina ei ollut ollenkaan ärsyttävän kiltti, mutta ehkä se johtuu juuri siitä,että olen kasvanut Tiinan kanssa yhtä matkaa ja ajankuva on lähellä omaani. Hmm. Mikä ärsyttää tyttökirjoissa, sitä täytyy ihan jäädä pohtimaan. Ilmoittelen, jos tulee jotain mieleen.
VastaaPoistaAino, ihan totta jotkut sivuhenkilöhahmot ovat tehty tahallaan ärsyttäviksi, kuten Tiina-kirjoissa Leila-tyttö! Vaikka Tiina-kirjoissa on ollut minua ärsyttävä puoli, olen kuitenkin toisaalta tykännyt niistä ja lukenut varmaan suurimman osan sarjan kirjoista omassa lapsuudessani.
PoistaMinua on ärsyttänyt eniten Pollyanna. Mitään yksittäistä esimerkkiä ei ole jäänyt mieleen, mutta Pollyannan "kyky" löytää joka asiasta hyviä puolia tuntui lähinnä teeskentelyltä. Positiivisuus on toki hyvästä, mutta rajansa kaikella. ;)
VastaaPoistaTiina-kirjoja lukiessa minuakin ärsytti ennen Tiinan äiti, joka tuntui tiukkapipoiselta ja vähän kovaltakin ihmiseltä. Viime viikolla katsoin kirjojen pohjalta tehdyn tv-sarjan ja huomasin sympatiseeraavani nykyisin nimenomaan äitiä! Kuinka turhauttavaa se äidistä on, kun lapsen uudet vaatteet repeilevät ja ovat jatkuvasti likaisina. Ja jos lapsi lupaa vahti hernekeittokattilaa, niin omille teilleenhän se eksyy ihan varmasti. Se, mikä aiemmin on näyttäytynyt minulle vain äidin kiukkuna ja ymmärtämättömyytenä on nyt niin tuttua omasta elämästä: kun perheessä on kolme (poika)lasta, pyykkiä tulee hirveää vauhtia, eikä niitä housunpolvia ehdi paikkaamaan tarpeeksi ripeään tahtiin. Ruokaa päätyy enemmän pöydälle, lattialle ja syliin kuin lasten mahoihin. Kyllä sitä on vaikea pysyä yhtä hellämielisenä kuin Tiinan isä, kun yrittää pitää lapsia ja kotia siisteinä, mutta työn jälki ei näy kuin välähdyksinä.
Maija, et ole ainoa, jota Pollyannan positiivisuus on ärsyttänyt! Siitä on ollut juttua aikaisemmin täällä blogissani tai jonkun muun blogissa... Itse henkilökohtaisesti pidin kovasti Iloinen tyttö-kirjasta lapsuudessani ja myöhemminkin uudelleen lukiessani. Minuun ajattelutapa vetosi! ;)
PoistaLuulen, että ymmärrän Tiinan äiti paremmin nyt, kun olen itsekin äiti, mutta on kyllä mielenkiintoista lukea kirjoja uudelleen nyt aikuislukijan kokemusmaailmasta käsin.
Iloinen tyttö ja sen jatko-osa Pollyanna (tai Pollyanna varttuu) ovat ihania tyttökirjoja eikä minua ainakaan ärsytä se iloisuus, mutta sitten ne jatko-osat, jotka ei enää ole Porterin kirjoittamia, niin niissä on ärsyttävänä piirteenä sellainen kerronnan yksitotisuus ja yksipuolisuus, ei ole ainesta tarpeeksi kunnon tarinaksi. Iloisen tytön jatko-osassa on muuten yhteiskunnallista aspektia köyhä - rikkaat, huonosti palkattu myyjäneiti - täytyisi muuten lukea se uudelleen, jotta osaisin ilmaista, mitä ajan takaa. Vaikka onnellisuus siis onkin esillä, niin sieltä rivien välistä voi löytyä paljon muitakin näkökohtia kuin lapsenomaisen leikin.
PoistaOlen lukenut Porterin kirjoittaman jatko-osan Pollyannan vasta ensimmäisen kerran reilu vuosi sitten. En edes lapsena tiennyt, että Iloiseen tyttöön oli jatkoa. Muiden kirjoittamia jatko-osia en ole lukenut eivätkä ne samalla tavalla kiinnostakaan.
PoistaMinuakin ärsytti monesti päähenkilöiden järkkymättömyys. Heillä saattoi olla joku periaate, josta he eivät missään nimessä luistaneet. Muistan esimerkiksi, että Anna ei ikinä halunnut kurittaa lapsia (mikä tietenkin on nykynäkökulmasta hyvä asia!) mutta välillä Annan maailmassa hänen periaatteensa tuntui menevän niin pitkälle, että se aiheutti turhauttavia ongelmia (lukijan kannalta). En muista tarkkaan missä kirjassa tämä tuli esille, sillä kirjojen lukemisesta on niin kauan, mutta tämä on jäänyt mieleeni.
VastaaPoistaIhan totta Reta! Kirjojen päähenkilöillä, kuten esimerkiksi Tiinallakin on järkähtämättömiä periaatteita (rehellisyys) ja se voi tosiaan lukijaa turhauttaa ongelmatilanteissa, kun tuntuu, että päähenkilö on liian joustamaton. Onko tämä juuri siihen perfektionismiin pyrkimistä? Tästä aiheesta olisi varmaan hyviä esimerkkejä, kun muistaisi! :)
PoistaMinua on tyttökirjoissa varmaan eniten ärsyttänyt moralisointi ja henkilöhahmojen liiallinen täydellisyys. Esimerkiksi Alcottin kirjoista pidin kyllä paljonkin, mutta silti ne myös ärsyttivät, koska henkilöhahmot olivat niin kovin hyveellisiä. Tai ainakin he pyrkivät hyveellisyyttä kohti niin tarmokkaasti, ettei millekään pienille inhimillisille virheille tai paheille annettu tilaa. Yksi erityisen ärsyttävä esimerkki on Kahdeksan serkusta -kirjassa, jossa Rose luopuu rakastamistaan korvakoruista saadakseen serkkunsa lopettamaan tupakanpolton. Ikään kuin korvakorut (tai pieni naisellinen turhamaisuus jota korut kirjassa edustavat) olisi jotakin hirveän turmiollista ja tuhoisaa! Alcottin kirjoissa on hyvin voimakkaasti esillä ajatus, että naisellinen kauneus on aina jotakin hyvin luonnollista ja vaatimatonta: kaikki liialliset yritykset auttaa luontoa, oli sitten kyseessä vaatteet, korut tai ehostus, tuomitaan pinnalliseksi ja typeräksi. Kukat ovat kauniin naisen paras koriste!
VastaaPoistaHyveellisiin sankarittariin liittyy usein myös opetuksia, joissa turhamaisuudesta tai muusta huonosta käytöksestä seuraa rangaistus tai "terveellinen" opetus. Alcottn Pikku naisissa Meg saa kokeilla makeaa elämää, mutta saa seurauksena pahan mielen ja tietynlaisen viattomuuden menetyksen. Susan Coolidgen Katy-kirjoissa villi ja "itsekäs" Katy loukkaantuu vakavasti ja oppii vasta sen seurauksena kunnon naisen tavoille, eli rauhalliseksi, epäitsekkääksi ja vaatimattomaksi.
Opettavaisuuden tarkoituksena on tietysti kannustaa nuoria lukijoita hyveen tielle, mutta liian hyveellisistä sankarittarista lukiessa ainakin minussa heräsi usein kapinamieli ja teki mieli uhmata kaikkia kirjojen hyviä neuvoja!
Liisa, hyviä pointteja ja esimerkkejä! Minun pitää lukea noita Alcottin muutamia kirjoja uudelleen, koska niiden lukemisesta on jo aikaa vierähtänyt. Alcottilla ja Coolidgella tämä nuortenkirjallisuuden opetuksellinen funktio korostuu ehkä eniten, koska olivathan he ensimmäisiä tyttökirjagenren luojia 1800-luvun puolella, jolloin korkea moraali, hyveellisyys ja siveys olivat hyvän ja kunnollisen tytön ominaisuuksia. Katyn toimet-kirjassa oli lapsena järkyttävää lukea Katyn onnettomuudesta, mutta kun luin aikuisena kirjan uudestaan, niin sen opetuksellinen sanoma tosiaan turhautti feminististä minääni. Kapinallisuus kunniaan! :)
PoistaKokonaan ärsyttäviä kirjoja/sarjoja en oikeastaan muista. On niitä ollut, mutta lukeminen jäi siihen ainoaan kertaan ja sitten olen ne unohtanut. Äitini hyllystä löysin kuitenkin kaksi kirjaa, jotka "pakotettuna" luin lapsena ja joista en pitänyt. Otin nuo kirjat nyt itselleni lainaan ja heti kun saan kaukolainani luettua, tartun niihin. Katson, vieläkö muistaisin, mikä niissä silloin ärsytti.
VastaaPoistaMerri Vikin Lotta-sarjassa en pitänyt kirjasta Älä lannistu Lotta. Minua ärsytti Lotan röyhkeys, kun vaati Patruuna Larssonia ostamaa useamman sata arpaa.
Lapsena minua ärsytti myös kirjasarjat, joissa päähenkilö kasvoi aikuiseksi (tai ainakin vanheni). Ala-asteikäistä ei jaksanut kiinnostaa päähenkilön opiskelija- tai työelämä. Olisin halunnut lukea päähenkilöstä, joka on samanikäinen kuin minä. Tai hieman vanhempi, jotta häneen voi suhtautua ihaillen, mutta joka silti tekee asioita, jotka kuuluivat omaan kokemusmaailmaani. Esimerkiksi Ruby Fergusonin Laura-sarjan viimeisiä kirjoista en lapsena pitänyt ja Laura ja villihevoset kirjaa en jaksanut lukea edes loppuun, niin tylsä se oli. Aikuisena kun sarjan luin uudelleen, pidin loppupään kirjoista, joissa Laura oli jo aikuismaisempi.
Kun luin Rasavillejä ja romantikkoja -kirjaasi, olin todella hämmästynyt, kuinka monet mainitsivat lempikirjakseen Virtasen Selja-sarjasta Virva Seljan yksityisasia ja kuinka Virva oli heidän suosikkinsa sisarusparvesta. En koskaan pitänyt Virvasta, hän ei tuntunut aidolta. Virva kuunteli vain klassista musiikkia ja oli hyvin taiteellinen. Minusta kirjoissa Virva kuvataan jotenkin liian täydellisenä tai henkilönä, jonka kaltainen pitäisi olla. Kuvattiinhan Virva ujoksi ja kömpelöksi, mutta tuntui, että ne ominaisuudet oli vain kirjoitettu mukaan, ettei Virva olisi aivan ylivoimainen ja yli-ihminen. Tarvinneeko sanoakaan, etten yhtään pidä Virva Seljan yksityisasiasta ja jos Seljoja lainaan, se jää aina kirjaston hyllyyn.
Nipre, kiinnostavaa kuulla, miltä nuo mainitsemaasi kaksi kirjaa nyt vaikuttavat! Jos pakkopullana pitää jotain lukea, niin ärsytyskynnys on jo valmiiksi kohonnut, ainakin minulla.
PoistaAikuisena lukiessa huomaa kyllä, että henkilöhahmojen aikuishahmot ja elämänvaiheet kiinnostavat paljon enemmän kuin ennen, jolloin tosiaan kiehtoi se samanikäisyys tai se, että tyttöhahmo oli hieman vanhempi. Neiti Etsivissä tosin ei haitannut, vaikka Paula olikin jo täysi-ikäinen, kun niissä riitti sopivasti jännitystä ja toimintaa. Paulan poikaystävä Ned taisi minua kyllä jostain syystä ärsyttää...
No niin, ärsyttävät kirjat vihdoin ja viimein luettu. Ärsyttävämpi niistä oli 166 sivuinen. Normaalioloissa lukisin sellaisen (varsinkin tyttö/nuortenkirjan) päivässä tai kahdessa (riippuen mihin aikaan illasta aloitan kirjan ja pitääkö seuraavana päivänä töihin vai saako lukea yötä myöten ). Tuota kirjaa luin kolme viikkoa.
PoistaKyseessä on siis Marie Louise Fischerin Itsepäinen Isabella. Olen lukenut kirjan aikaisemmin noin 9 vuotiaana ja silloin siis inhosin kirjaa suunnattomasti. Kirja on varsinainen opetustarina. Isabella on vanhempiensa 10-vuotias iltatähti. Vanhemmat sekä isommat sisarukset ovat hemmotelleet Isabellan pilalle ja hän on todella ilkeä. Esimerkiksi syntymäpäiväjuhlilleen pukeutuu uuteen, lahjaksi saamaansa leninkiin ja kun eräällä vieraalla on samanlainen mekko, Isabella tönäisee mehukannun vieraansa päälle, jolloin vieras joutuu loppujuhlan ajaksi lainaamaan Isabellalta arkisempaa mekkoa. Isabella lupaa käyttäytyä hyvin, jos pääsee lomamatkalle vanhempiensa ja isosiskonsa kanssa, mutta ei pidä lupaustaan. Matkalla hiihtokeskukseen perhe poikkeaa maatalossa asuvien tuttaviensa luona ja jäävät yöksi. Aamulla muu perhe jatkaa matkaa ennen kuin Isabella on herännyt. Aluksi Isabella kiukuttelee, kun hänet on hylätty, mutta hyvin nopeasti (muutamassa päivässä) ymmärtää huonon käytöksensä ja muuttuu täysin ja ystävystyy talon lasten kanssa. Kun vanhemmat viikon päästä palaavat Isabellaa hakemaan, on hän täysin muuttunut.
Kirja on aivan liian opettavainen. Ei mikään ihme, etten lapsena siitä pitänyt. Nyt vasta huomasin, että samoihin aikoihin luin saman kirjailijan Kymppi juksauksessa –kirjaa useaan kertaan. Vaikka sekin oli opetustarina valehtelun vaaroista, pidin siitä kovasti. En tätä ennen ollut huomannut, että kyseessä on sama kirjailija.
Toinen mikä pisti silmään nyt ja on varmasti ärsyttänyt lapsena, oli tapa, jolla aikuisista puhuttiin kirjassa. 9 vuotiaana luin myös mm. Polvan Tiina-kirjoja ja niissä lasten vanhemmista puhuttiin ”Tiinan äitinä” tai ”Juhan isänä”. Itsepäinen Isabella on suoraan suomennettu saksasta, sitä ei ole mitenkään muokattu suomalaisiin oloihin, joten kun Isabella puhuu vanhemmilleen, hän sanoo äiti ja isä. Kun vanhemmat puhuvat toisilleen, he käyttävät toistensa etunimiä. Kun kertoja kertoo vanhemmista, hän käyttää nimityksiä rouva Grunert ja tohtori Grunert. Tuollainen on varmasti ollut hyvin outoa 9-vuotiaasta. Paljon tutumpi oli tuo ”Tiinan äiti” –tyyli, niinhän kavereiden vanhemmistakin puhuttiin. Maijan äiti oli Maijan äiti, ei mikään rouva Virtanen. 7
Toinen näistä ärsyttävistä kirjoista, jonka sain kuitenkin luettua yhden viikonlopun aikana, oli Lorna Hillin Unelmat toteutuvat Veronica. Takakannen mukaan ”rakastettu englantilainen balettikirjallisuuden klassikko”. Orvoksi jäänyt lontoolainen Veronica, joka on tanssinut useamman vuoden balettia, joutuu muuttamaan kauas maaseudulle rikkaiden sukulaistensa luo. Siellä Veronicalla ei kuitenkaan oli mahdollisuutta opiskella balettia. Kirjassa on kaikki perustyttöromaanin ainekset: rikkaat sukulaistytöt, joista toinen todella ilkeä ja toinen mukava sekä salaperäinen komea poika. Kirja ei ollut läheskään niin ärsyttävä kuin Itsepäinen Isabella. Varsinaisesti ärsyttävä oli vain Veronican Fiona-serkku. Ehkäpä lapsena kirjassa ärsytti lähinnä aihepiiri, baletti. Se ei ollut minulle tuttua ja en sen vuoksi varmaankaan osannut samaistua Veronicaan. Olihan se 9-vuotiaalle lukutoukalle ärsyttävää lukea kirja, jonka mikään henkilö ei tuntunut omalta.
Kiitos Nipre kommentistasi! Olen lukenut Fischerin kirjoista ainoastaan Petra poikatyttö ja se ei ärsyttänyt minua näin aikuisiällä. Aion tutustua jossain vaiheessa varmaan Kymppi juksauksessa-kirjaankin. Opettavaisuus on kyllä sellainen ärsyttävä asia nuortenkirjoissa. Olen juuri äskettäin lukenut pari tällaista vanhempaa tyttökirjaa, joista pitäisikin postata. :)
PoistaLuen 11-vuotiaan tyttäreni kanssa yhdessä Tiina-kirjoja. Hänelle ensimmäinen kierros menossa ja minä olen kertauskierroksella lapsena luettujen jälkeen. Tiinan äiti ärsyttää häntä suunnattomasti, erityisesti äidin sanonta "paha tapa" saa riemastumaan.
VastaaPoistaHauska kuulla, että tyttärelläsi on samanlaisia tuntemuksia kuin minulla hänen ikäisenä. Aion jossain vaiheessa itsekin lukea oman tyttäreni kanssa Tiina-kirjoja, kun hän vähän vielä kasvaa isommaksi. :)
Poista