Virginia Woolf

Aloitin Virginia Woolfin elämäkerran lukemisen jo viime kesänä, mutta jätin kirjan kesken, koska en pitänyt Nigel Nicolsonin jonkin verran ylimielisestä kirjoittamistyylistä. Varsinkin siinä vaiheessa, kun hän vähättelee Woolfin Oma huoneen merkitystä feminismille, niin suljin kirjan hyvin ärsyyntyneenä kiinni. Olin kuitenkin utelias lukemaan Virginian elämänvaiheista ja niinpä päätin antaa miehelle uuden mahdollisuuden. Virginia Woolfista ei ole aikaisemmin suomennettu elämäkertaa ja Nicolson julkaisi kirjansa 2000 ja suomeksi se ilmestyi 2007.

Nigel Nicolson (1917-2004) tunsi henkilökohtaisesti Virginia Woolfin (1882-1941), johon hän tutustui lapsena. Nicolsonin äiti kirjailija Vita Sackville West ja Virginia olivat rakastavaisia. Virginia oli Leonard Woolfin kanssa naimisissa, kun hän 43-vuotiaana ensimmäistä kertaa Nicolsonin mukaan rakastui naiseen ja aloitti suhteen Vitan kanssa. Oma ensimmäinen kosketukseni Virginia Woolfiin oli hänen romaaninsa Orlandon pohjalta tehty elokuva ja Tilda Swintonin mahtava roolisuoritus Orlandona teki minuun aikanaan valtavan vaikutuksen. Orlandohan elää läpi vuosisatojen ensin miehenä ja sitten naisena. Androgyynisen Orlandon sanotaan muistuttavan Vita Sackville-Westiä ja hänen elämäänsä ja Virginia Woolf omisti kirjan rakastetulleen. Rakkaussuhteen loputtua naiset pysyivät ystävinä Virginian traagiseen kuolemaan saakka. Nicolson kertoo kirjassa avoimesti äitinsä ja Virginian suhteesta.

Vaikka petyin ensimmäisellä lukuyritykselläni Nicolsonin kirjoittamaan elämäkertaan, niin toinen lukukokemus osoittautui paremmaksi. Nicolson valottaa Virginian nuoruutta ja hänen mielensä herkkyyttä jo varhaisessa vaiheessa. Hän kirjoittaa kuitenkin hyvin vähän Woolfin kirjallisesta merkityksestä modernin romaanin uudistajana ja tajunnanvirtatekniikan yhtenä uranuurtajista. Hän kuvaa Virginian kirjoittamisprosesseja ja miten tämä hioi romaanejaan monta vuotta. Esimerkiksi Woolfin esikoisteosta Voyage Out (1915), jota ei ole vieläkään suomennettu, hän työsti seitsemän vuotta. Virginia perusti miehensä kanssa menestyksekkään Hogarth Press kustantamon ja kirjassa kuvataan heidän alkuvaiheitaan ensimmäisen painokoneen hankinnan jälkeen. Woolfit pystyivät julkaisemaan omia kirjojaan ja lisäksi he julkaisivat mm. Katherine Mansfieldin teoksen Preludi, T.S. Eliotin kokoelman Autio maa, Sigmund Freudin teosten sekä Rainer Maria Rilken runojen englanninnoksia. Elämäkerrassa kerrotaan myös kuuluisasta vapaamielisestä Bloomsburyn ryhmästä, jonka jäseninä Woolfit olivat ja johon kuului useita kirjailijoita ja taiteilijoita.

Virginia itseopiskeli koko elämänsä ajan. Hän opasti itse itseään historian ja kirjallisuuden aloilla. Vaikka häneltä oli evätty muodollinen koulutus, niin häneltä ei evätty lapsena mahdollisuutta hankkia tietoa. Hän sai vapaasti käyttää isänsä laajaa kirjakokoelmaa ja isä rohkaisi häntä kirjoittamaan. Oma kohtaamiseni Woolfien tekstien kanssa tapahtui kirjallisuusopintojeni aikana, jolloin luin Woolfin kirjoittaman novellin Täplä seinässä (The Mark in the Wall). Siinä sitten yhdessä Virginian kanssa pohdittiin täplää seinässä ja tulipahan siitä analyysikin kirjoitettua. Tässä on suora linkki novelliin, jota suosittelen lukemaan. Sen jälkeen kirjailijan kuuluisimmista teoksista Majakka, Mrs Dalloway ja Aallot seurasivat toinen toistaan ja vaikka kerrontatekniikka voikin tuntua välillä lukijasta vaikealta tai raskaalta, niin koin ajatusten, aistimusten, muistumien ja havaintojen miellevirran vaikuttavana. Virginia halusi muuttaa kertomakirjallisuuden suunnan. "Eteenpäin soljuvan tarinan kirjoittaminen ei voi olla oikea menetelmä. Asiat eivät tapahdu mielessämme sillä tavoin. Aistimme koko ajan, kuinka mielikuvamme ja ajatuksemme limittyvät toisiinsa, ja modernien romaanien olisikin kuvattava mielessämme vallitsevaa sekasortoa eikä asetettava sitä selkeään uuteen järjestykseen. Lukijan on itse otettava kaikesta selvä." (s. Woolf, 100-101)

Virginia Woolf oli sangen tuottelias kirjoittaja, esseisti, kirjallisuuskriitikko romaanien kirjoittamisen lisäksi. Virginian omien päiväkirjojen lukeminen voisi olla täydentävää, kun Nicolsonin kirjoittama elämäkerta jää jollain tavalla riittämättömäksi. Virginia Woolfista on myös kirjoitettu useampia elämäkertoja ja palaan Woolfin varmasti myöhemmin, kun hyllyssäni odottaa hänen esseekokoelmansa ruotsiksi ja hänen ensimmäinen perinteisemmällä tavalla kirjoitettu romaaninsa. Nyt tartuin taas uudelleen Woolfin (HUOM!) feministiseen klassikkoon Oma huoneeseen Nicolsonista johtuen. Kirjaa lukiessa tuntuu siltä kuin Virginian ääni puhuisi, pikkuisen pauhaisikin pääni sisällä. Hänen puheensa naisista ja kirjallisuudesta sekä älyllisestä vapaudesta on hyvin voimakasta ja läpitunkevaa ja se on ajatonta. Tällä kertaa huomioni kiinnittyi Jane Austeniin ja hänen kirjoittamiseen olohuoneessa ja kuinka hän ehtii piilottaa kirjoitustyönsä ennen kuin kukaan tulee huoneeseen, koska oven sarana narisee. Virginia puhuu myös Charlotte Brontësta ja miten tämä kirjoittaa raivonkin vallassa, koska hänkin on sidottu olohuoneeseensa eikä pääse kokemaan muuta elämää köyhyyden takia. Oman huoneen ja rahan vaatiminen naisille, jotta he voivat kirjoittaa vapaasti on tunnetuin ja kuolematon Virginian Woolfin sanoma maailmalle. Mutta minä haluan lopettaa tämän kirjoittamiseni toiseen Virginian kehoitukseen:

"Siksi pyydän teitä kirjoittamaan kaikenlaisia kirjoja, olemaan epäröimättä minkään aiheen kohdalla, miten tahansa vähäpätöisen tai laajan. Rehdisti tai kepulikonstein, te toivottavasti hankitte tarpeeksi rahaa matkustaaksenne ja ollaksenne joutilaana, pohtiaksenne maailman tulevaisuutta tai menneisyyttä, uneksiaksenne kirjojen päällä tai maleksiaksenne kadun kulmissa ja antaaksenne ajatustenne vanan kastua syvään virtaan." ( Oma huone, s.141)