Kaari Utrio: Viipurin kaunotar

Minun on tehnyt mieli jo pidemmän aikaa lukea uudestaan Kaari Utrion varhaisempia historiallisia romaaneja. Olen lukenut Viipurin kaunottaren viimeksi joskus 12-vuotiaana, jolloin suorastaan ahmin kirjailijan tuotantoa. Kuten olen aikaisemmin täällä kertonut, niin luimme yhdessä mummini kanssa Utrion kirjoja. Yhden kirjan hän kerran kielsi minulta, nimittäin Ruusulaakson, joka ei ollutkaan tyypillistä Utriota. No, senhän nyt arvata saattaa, miten siinä käy, jos jotain kielletään lukemasta! Mummi oli kuitenkin oikeassa. En pitänyt Ruusulaaksosta. Kirjailija on kertonut haastattelussaan, ettei hän itsekään pitänyt aikalaisromaanistaan. Viipurin kaunotar on puolestaan perinteinen historiallinen romaani. Se on ilmestynyt 1973 ja siitä on otettu uudistettu ja kieliasultaan tarkastettu painos 2000-luvulla. Keräilen näitä Utrion varhaisia kirjoja, joissa on vanhemmat kansikuvat, varmaankin nostalgisista syistä!

Viipurin kaunotar (Tammi, 1979) on hersyvän hauska ja viihdyttävä romaani, joka sai minut monta kertaa purskahtamaan nauruun. Kirjan sankaritar Elina Folkentytär Tavast saa Viipurin kuuluisassa pamauksessa kolhun päähänsä ja sen jälkeen häntä pidetään hieman omituisena. Hän voi puhua puheita jotka eivät sovi ollenkaan nuoren neidon suuhun. Mainio hahmo on Elinan isä herra Folke, jonka suu käy lakkaamatta ja totuutta sieltä ei tule nimeksikään. Hän on synnynnäinen huijari ja peluri. Nopan heitossa menee talokin alta. Isä on tietenkin rutiköyhä, vaikka kerskaileekin ylhäisellä suvullaan. Tyttärellä on kauneutta, mutta ei myötäjäisiä. Muut perheen lapset pääsevät elämässään eteenpäin, mutta Elina jumittuu isänsä kanssa asumaan milloin missäkin sukulaisen nurkissa.

Elina kiertää isänsä kanssa keskiaikaisen Suomen kaupunkeja, missä tanskalaiset tekevät verisiä ryöstöretkiä. Turussa riehuu rutto. Siellä jo vanhaksipiiaksi leimautunut parikymppinen Elina kohtaa maailmaa nähneen ja kokeneen Henrik Punaparran. Huomiota herättävä Henrik Punaparta on kookas ilmestys ja parta hänellä on yhtä punainen kuin helvetin tuli. Naisia miehellä riittää joka sormelle. Elina rakastuu mieheen ja neitsyyskin on vaarassa mennä savupirtin lauteilla. Vaikka Elina pääse vihdoin naimisiin, niin avioparin yhteiselämä ei ota heti sujuakseen. Historialliset tapahtumat ja värikkäät henkilöhahmot kuljettavat tarinaa sujuvasti eteenpäin romantiikan ja seikkailun merkeissä. Parasta kirjassa on Utrion ilkikurinen huumori. Kirjailija pitää itse vuosina 1968-1974 ilmestyneitä teoksiaan vielä harjoitteluna. Täytyy todeta vain, että onpa taitavaa ja hyvin onnistunutta harjoitusta!

Nyt odottelen kirjailijan uudistettuja Sunnevia, jotka ilmestyvät elokuussa uusintapainoksena. Facebook-sivuillaan Kaari kertoo juuri saaneensa valmiiksi yli seitsemänsataa sivuisen kirjan tekstin tarkastuksen!