Koetteko tyttökirjojen lukemisen terapeuttisena? Luetteko tiettyjä tyttökirjoja yhä uudestaan ja uudestaan, tietyn väliajoin? Missä tilanteessa? Oletteko saaneet vaikeina aikoina tukea tyttökirjoista? Näitä kysymyksiä olen pyöritellyt mielessäni viime aikoina. Oikeastaan havahduin lukemisen terapeuttisuuteen ensimmäisen kerran, kun luin lukijoiden lukukokemuksista Montgomeryn Anna- ja Runotyttösarjojen parissa. Ihmisten kanssa keskustellessa tai täällä blogissanikin esiintyneissä vastauksissa on puhuttu tyttökirjojen terapeuttisista vaikutuksista. Minulle on kerrottu, kuinka esimerkiksi sairastuessa halutaan käpertyä viltin alle tutun tyttökirjan kanssa. Tyttökirja lohduttaa vaikeana hetkenä. Se on antanut voimaa tietyssä elämäntilanteessa. Joku on lukenut synnyttäessäänkin tyttökirjaa. Omille lapsille on annettu tyttösankarittarien nimiä. Osallistuin viikonloppuna tapahtumaan, jossa esittelin tyttökirjojani. Oli kiinnostavaa havannoida ihmisten ilmeitä ja tunteita, kun he näkivät tuttuja kirjoja edessään. Monet tulivat selailemaan kirjoja ja kertomaan omista lapsuuden tai nuoruuden suosikeistaan. Sieltäkin tuli viestiä tyttökirjojen parantavasta vaikutuksesta.
Tyttökirjallisuuden terapeuttisuuden vaikutuksen uskon syntyvän siitä, että tunneside kirjaan tai kirjoihin on muodostunut lapsuudessa ja nuoruudessa. Tämä vaihe on merkittävä ihmisen kehityksessä. Toki tämä koskee muutakin kirjallisuutta, mitä on luettu omina kasvuvuosina, mutta nyt haluan puhua nimenomaan tyttökirjallisuudesta. Omalta kohdaltani olen pohtinut suhdettani tyttökirjoihin. Niiden lukeminen on ollut tärkeää ja merkityksellistä omassa lapsuudessani. Kirjojen kautta pystyin sulkemaan muun maailman ulos ja uppoamaan siihen maailmaan, joka oli hyvin turvallinen, huolimatta kaikista sankarittarien vastoinkäymisistä. Vaikeuksien kautta voittoon! Luin kaikki mahdolliset tyttökirjat, mitkä sain käsiini. Minulla oli muutama kirjasto käytössäni. 11-vuotiaana tyttökirjojen rinnalle tulivat aikuisten kirjat ja 12-vuotiaana lasten- ja nuortenkirjallisuus jäi kokonaan taakseni, kunnes kolmikymppisenä löysin tyttökirjat uudestaan ja sillä tiellä edelleen ollaan! Siirtyminen aikuisten kirjoihin liittyi myös omien elämänvaiheideni muutokseen. Turvallista tyttökirjojen maailmaa en tarvinnut enää.
On hienoa, jos uskaltaudutte vastaamaan kysymyksiini! Jos aihe tuntuu liian henkilökohtaiselta, mutta haluatte kertoa kokemuksistanne, niin sähköpostia voi lähettää minulle ilman muuta. Toki tyttökirjakyselyissäni pitää olla aina tyttökirjapalkinto! :) Montgomeryn juuri ilmestynyt suomennos Hedelmätarhan Kilmeny arvotaan blogivastanneiden kesken. Arvonnan suoritan 25.2. Vastausaika ei lopu siihen vaan tähän voi kertoa, milloin vaan kokemuksistaan. Vastauksia voidaan käyttää tutkimustarkoituksessa! Kiitos!
p.s. Minun terapeuttisia tyttökirjojani ovat Merri Vikin Lotta-kirjat, jotka saavat minut edelleen nauramaan ääneen!
Kuva Charlotte Brontën Professori (Tammi, 2o09). Maalaus Berndt A. Godenhjelm: Lukeva tyttö
Kuten tiedätkin, minä palaan aika ajoin Mary Marckin tyttökirjojen maailmaan. Jo nuorena niistä haki turvallisuutta ja lohtua. Olen ehkä aina ollut vähän vanha sielu ja välillä Marckin nuorten maailma oli sellainen, mihin olisin sopinut paremmin kuin 90-luvun ympäristö.
VastaaPoistaNyt aikuisena huomaan, että olen jo niin tähän aikuisten maailmaan sopeutunut, että joskus kirjojen lapsellisuus ärsyttää. Toisaalta palaan niihin aina kun haluan lukea jotakin kilttiä ja hassua ja sellaista, missä ei tapahdu liian kamalia asioita, paha saa palkkansa ja niin edelleen. Kai sisälläni asuu siis vielä jonkinlainen idealisti, joka kaipaa uskonvahvistusta.
Tyttökirjat ovat kuin vanhoja ystäviä. Vaikka niiden seurassa ei olisi ollut vuosiin, tuntuu siltä kuin olisi sulkenut kannet vasta aivan äsken:)
Iloista Ystävänpäivää, Sara!
Osuvasti sanoit Amma! Ne ovat kuin vanhoja ystäviä. Kun palasin pitkän tauon jälkeen aikuisiällä tyttökirjojen pariin, niin se tuntui paluulta kotiin!
VastaaPoistaHyvää ystävänpäivää sinulle! :)
En ole lukenut tyttökirjoja synnyttäessäni (!), mutta esikoisen olessa vastasyntynyt luin pitkästä aikaa uudestaan Montgomeryn Anna-kirjat, samalla kun imetin. Varmasti lukeminen oli silloin myös terapeuttista: elämäntilanne oli uusi, joten oli ihana palata kirjojen kautta omaan huolettomaan lapsuusaikaan :).
VastaaPoistaIhanaa ystävänpäivää, Sara!
Ehdottomasti. Olen joskus kutsunut tyttökirjoja terapiakirjoikseni.
VastaaPoistaSilloin kun kaipaan lohdutusta, palaan joko Montgomery Annojen maailmaan tai sitten luen muutamia rakkaita aikuisten kirjoja. Annat ovat minulle kirjoja, joiden kanssa olen kasvanut. Esimerkiksi silloin, kun muutin pois lapsuudenkodistani, luin Annoja. Ja kun sain omat lapseni, olivat Annat taas mukanani. Joskus alakuloisella mielellä minun tarvitsee vain katsoa kaikkia hyllyssäni olevia Annoja (ja muitakin Montgomeryn teoksia) ja tunnen heti saavani lohtua - ihan tosiaan vain katsomisesta, että siellä ne kaikki rakkaat, tutut hahmot ovat.
Luen myös muutamia muita tyttökirjoja uudestaan ja uudestaan. Kesä on Rauha S. Virtasen aikaa. Virtasen teosten lukeminen ei ole ehkä niinkään terapiaa, vaan vastaus jonkinlaiseen nostalgiankaipuuseen.
Hyvää ystävänpäivää, Sara!
F.H. Burnettin Pikku prinsessa on minulle kaikista kirjoista se, jonka olen lukenut useimmin. Helposti kaksikymmentä kertaa, kerran vuodessa sen jälkeen kun äiti sen minulle jostain kirpputorilta toi. Olin ehkä 11 tai 12 -vuotias. Osaan valehtelematta ulkoa.
VastaaPoistaTyttökirjoissa pidän usein tietystä siloitellusta ajankuvasta. Etenkin Anni Swanin parhaat vievät jonnekin miltei rinnakkaisulottuvuuteen, jossa tuntuu olevan aina kesä ja heinän tuoksua.
En ole asiantuntija, mutta minusta eräs nuorten kirjojen genre on olla terapeuttinen, esim. "vaikeuksien kautta voittoon", ja hyviä kirjoja on kiva lukea myös aikuisena. Siinä todelliset kultahiput huuhtoutuvat :)
VastaaPoistaEn tiedä ovatko tyttökirjat terapeuttisia, vai lukeeko niitä nostalgiapakona reaalimaailmasta lapsuuden huolettomaan maailmaan. Itse olen lukenut useita kertoja Montgomeryn Anna- ja Runotyttö-sarjojen kirjat. Lähinnä ne mukavimmat niistä. Toinen suosikkini on Merri Vikin Lotta-kirjat, joista viimeisimmät ostin, vaikka olin jo ajat sitten ohittanut "Lotta-iän". Eli omistan kaikki Lotta-kirjat ja aina silloin tällöin luen jonkun niistä. Mitään tiettyä hetkeä minulla ei ole näiden kirjojen lukemiseen. Joskus luen näitä sairaslomalla, välillä muuten vaan.
VastaaPoistaKiitos teille vastauksistanne! Ne ovat herättäneet paljon ajatuksia ja lisäkysymyksiä myös, mutta myöhemmin...
VastaaPoistaHyvä Jokke, kun toit esille tuon näkökulman yleensäkin nuortenkirjallisuuteen sukupuolesta riippumatta! Tärkeää työtä tekevät lasten- ja nuortenkirjallisuutta kirjoittavat kirjailijat! Tämä olisi hyvä pitää mielessä :)
Hyvää ystävänpäivää!
Lotta-sarja, Priska ja Athel S. Turnerin Seitsemän sisarusta. Siinä minua nuorena eniten värisyttäneet tyttökirjat.
VastaaPoistaKaikkein terapeuttisin lienee ollut Priska, joka oli erilainen kuin muut aiemmin lukemani kirjat. Hyvällä tavalla hämmentävä: ei kunnon juonta, mutta sitäkin enemmän sisäistä ääntä. Vähän tuntui pelottavaltakin, aivan kuin joku olisi salaa nähnyt pääni sisään.
Runotytöt luin vasta aikuisena. Harmi, olisin pitänyt niistä nuorena, saanut tukea ja rohkeutta omaan kirjoittamiseen.
Runotyttö-kirjat olivat minulle niitä ihanimpia, sillä haaveilin itsekin, että osaisin kirjoittaa runoja. No, en osaa! Mutta Emilia on ihana ja Vihervaaran Anna myös. Olen ostanut Anna-sarjan uudetkin kirjat, mutta en ole vielä(kään) niitä lukenut. Suunnitelmissa kyllä on lukea koko Anna-sarja alusta loppuun.
VastaaPoistaOlen joskus miettinyt, miten paljon Runotyttö-kirjat mahtoivat vaikuttaa siihen, että aloin kirjoittaa runoja. Ainakin luin Runotyttöjä aina uudestaan. Pitäisi varmaan pitkästä aikaa katsoa, miltä ne nyt vaikuttavat.
VastaaPoistaMinulle tyttökirjat ovat sekä terapeuttisia että nostalgisia. Toki nuo asiat voivat hyvin liittyä yhteenkin eli kun koen nostalgisia tunteita, niin vaikutus on terapeuttinen.
VastaaPoistaSairastuin vakavasti reilut neljä vuotta sitten ja luin sairauslomalla ollessani läpi Anna-, Runotyttö- ja Selja-sarjat. Olin jo siinä vaiheessa fyysisesti ihan kunnossa, mutta nuo kirjat auttoivat minua henkisesti. Sain niistä lohtua ja turvallisuuden tunnetta, kun maailma hetkeksi sortui ympäriltäni. Uppoutumalla tarinoiden maailmaan, unohdin ainakin hetkeksi oman tilanteeni, pelkoni ja huoleni. Jostain syystä juuri nuo kirjat auttoivat tuolloin. Yritin lukea muutakin silloin, mutten vain oikein osannut lukea vaikeatajuisempaa kirjallisuutta (enkä tässä nyt missään nimessä väheksy noiden kirjojen kirjallisia ansioita).
Varmasti kyse oli osittain siitä, että lukiessani palasin entisen, nuoremman minäni maailmaan, jossa kaikki oli ollut (ainakin näennäisesti) hyvin ja elämä turvallista, mutta toki noiden kirjojen maailma on sekin jotenkin turvallinen, vaikkei niistä puutu murheita ja vastoinkäymisiä.
Kyllä, luen tiettyjä tyttökirjoja aina uudelleen. Ne toimivat monessa tarkoituksessa: lohduttavat kun mieli on maassa, rentouttavat kun elämä stressaa ja hellivät kun haluaa oikein hemmotella itseään.
VastaaPoistaRakkaimpi ja eniten lukemiani ovat Montgomeryn Annat ja Runotytöt. Varsinkin Runotytöistä löydän aina jotakin joka sopii omiin mielenliikkeisiini riippumatta siitä koska ne luen. Ne eivät siis ole vain nostalgiakirjoja minulle.
Myös Rauha S. Virtasen ja Anni Swanin kirjoihin palaan aina uudelleen.
Sara, minulta tämä on tavallaan ohi, mutta se ei ole aina ollut ohi aikuisiässäkään. Nimittäin F.H.Burnettin Salainen puutarha on ollut eräässä aikuisiän vaiheessa minulle silta yli synkän virran eli ensimmäisen avioliittoni. Sitten sen jälkeen kun kaikki oli Autuutta ja Auvoa, tulikin kuopuksen rankkkaakin rankemmat allergiat, jolloin tunsin välillä, että tästä ei ikinä selvitä. Mitä luinkaan? Salaista puutarhaa! Ostin elokuvatkin ja sitten katsoimme niitä jo yhdessä Merin kanssa, kunnes ostin lisätontin ja perustin oman salaisen puutarhani!
VastaaPoista♥
Jos minä nyt voittaisin Kilmenyn, niin se on minulla jo eli voit lahjoittaa minun aplkintoni jollekin nuorelle kirjabloggaajalle, joka ei vielä saa arvostelukappaleita.
Arvaas mitä nyt luen, jos ilmestyy harmaita pilviä taivaalle? Sitä, minkä sinäkin olet luvannut lukea: Anne Delbéen Canille Claudel - Kuvanveistäjän elämä - tai Mrs. Dallowayta.
Luin juuri läpi Selja-sarjan. Neljän rakkaan nostalgisen osan jälkeen mietin, luenko ne kaksi uudempaa vai en.Järki sanoi älä lue, koska muistin tunteeni niitä lukiessani ahdistusta ja pahaa oloa. No, luin kuitenkin, ja nuo tunteet voimistuivat. Ahdistus ei johtunut aiheesta, Chilen vallankaappauksesta, se tuli ruodittua aikoinaan yliopistomaailmassa. Silloin Oulussa oli puolueita moneen lähtöön ja keskustelu vilkasta. Se paha olo tuli siitä, että Seljan tutut tytöt olivat muuttuneet täysin tuntemattomiksi, kylmäkiskoisiksi naisiksi, jotka jättivät pienet lapsensa isovanhemmille ja menivät pelastamaan maailmaa. Kovia tylyjä naisia ja yksisilmäisiä asioiden suhteen. Oli vaikea ymmärtää heidän motiivejaan ja tekojaan. Näin siis koin, enkä aio lukea niitä kahta osaa enää ikinä, niissä menee paljon rakasta rikki.
VastaaPoistaVähän samoinhan kävi Annalle, hänestä tuli omassa kodissa täydellinen vaimo, omahyväinen ja teennäinen. Samoin sarjan väliosissa, joita suomennettiin paljon myöhemmin, vastenmielisyyteni Annaa kohtaan kasvoi. Aina sotkeutumassa muiden asioihin ja aina oikeassa. Runotyttö oli raikkaampi, ei vanhentunut liikaa, vaan jokainen voi miettiä rauhassa jatkoa hänen elämälleen.
Lohtukirjoja ovat myös Anni Swanit, joista luin pikkupappilan ja Ullan ja Markin jouluaikaan. Naisten asema ja kohtelu tietenkin sieppaa, mutta muuten tunnelma on rakas. Burnettit kuuluvat myös lohtukirjoihini, Kureniemen Kesälintu on parhaimmistoa, samoin Rauha S:n muut vanhat kirjat. Nyt olen lukemassa klassikkoa nimeltään Kevät Nooan arkissa, ja sekin on tenhoava. Puhumattakaan kymmenistä Otavan julkaisemista tyttökirjoista 30-luvulta alkaen. Ah sitä nostalgiaa! Osa kuvaa sota-aikaa, mutta sitäkin nuoren ymmärrystasolla. Lohtukirjoja tarvitaan, ne antavat voimaa.
Ja yksi ehdoton on tietenkin Montgomeryn Sininen linna!
Vanhoihin kirjoihin palaan satunnaisesti, ei ole mitään erityistä tilannetta, milloin on pakko lukea jokin. Tulee vain ykskaks ikävä jotakuta vanhaa tuttua:)
t. Tuija L
En voi sanoa, että tyttökirjat olisivat minun terapiakirjojani, sillä olen lukenut niitä aika vähän.
VastaaPoistaJoken kanssa olen kuitenkin samaa mieltä, mutta laajennan näkökulmaa vielä enemmän: eikö kaikki kirjallisuus, niin sattuessaan, ole terapiakirjallisuutta? Ei niin, että sen tarkoitus olisi olla terapeuttista, mutta jos lukija löytää kirjasta omia kokemuksia, lohtua, rohkaisua, selityksiä tms. "terapia" on toteutunut.
Luin paljon tyttökirjoja vaikutuksille alttiissa esiteini-iässä. Ja olen edelleen sitä mieltä, että osa näistä kirjoista pitäisi kieltää nimenomaan tuon ikäisiltä ihan samasta syystä kuin pro-ana-nettisivutkin.
VastaaPoistaKatalin Nagyn "Muistutusvihkoni tarinan" haluaisin kyllä lukea uudestaan, sillä mielikuvissani se on varsin moderni tyttökirjaksi, eivätkä asenteet ja ihanteet ole niin tunkkaisen idealistisia kuin varhaisemmissa tyttökirjoissa.
Kiitän vastauksistanne edelleen ja olette avanneet tätä aihetta minulle lisää!
VastaaPoistaPaula toki kirjallisuusterapian näkökulmasta se koskee kaikkea kirjallisuutta, mutta postauksessani olen rajannut omiin kasvuvuosiin liittyviin lapsuuden ja nuoruuden lukukokemuksiin tyttökirjoista, koska tämä kiinnostaa minua tutkimuksellisesti.
Kirjakolta, olisin vielä kysynyt tarkennusta, miksi haluaisit kieltää vanhempien tyttökirjojen lukemisen esiteineiltä? Miten koit kirjojen lukemisen silloin ja minkälainen vaikutus niillä on ollut? Tämä on kiinnostavaa, kun tulee vähän erilainen vastaus. Voit lähettää myös mailia, jos et halua tässä kertoa.
Hei, tässä vielä aiheeseen liittyvää asiaa: http://www.telegraph.co.uk/culture/culturenews/9084394/Rereading-old-books-enhances-the-experience.html
VastaaPoistaHei Raili ja kiitos paljon linkistä! Erittäin osuva juttu ja yritän vielä saada sen tutkimuksenkin käsiini.
VastaaPoistaMulla niin lyhyt muisti... omistani. Tuli mieleeni juttu tätistäni, syntynyt joskus 1920-luvun lopulla, hänellä rakkaussuru, en muista kuoliko sulhanen. Hän masentunut eikä hänen annettu lukea eikä tehdä käsitöitä, ei mitään... koska se rasittaisi!! Ihmekö et hän sitten lopun ikänsä sai olla mielisairaalassa. Siihem aikaan ei saanut puhuakaan, hiljaa vaan... unohta pahat asiat.
VastaaPoistaMaria, minä taas en halunnut alkaa synnyttää, kun Aino Kallaksen Päiväkirjat oli kesken...Oli paljon kiinnostavampaa lukea Ainon elämästä ja erikoisista ajatuksista kuin synnyttää!
VastaaPoistaMinä taasen olen pyrkinyt visusti pysymään erossa lapsuuden ja nuoruuden tyttökirjoista, koska erehdyin lukemaan lapsilleni Viisikko-kirjoja, ja jotenkin se taianomainen mielikuva meni vähän rikki. Ehkä perinteiset tyttökirjat kestävät aikaa paremmin kuin ns. lasten seikkailukirjat, mutta silti.. en halua ottaa riskiä ja huomata, että lumous särkyy. Merri Vikin Lotta-kirjat on minullakin se tyttökirjasarja johon voimakkaimmat mielikuvat liittyvät.
VastaaPoista