Virginia Woolf: Leskinainen ja papukaija

Minulla oli eilisellä junamatkallani aikuisen oma satuhetki. Luin Virginia Woolfin  Leskinainen ja papukaija (2014, Savukeidas), jonka sanotaan olevan modernistisen kirjailijan ainoa kirjoittama satu. Leskinaisen ja papukaijan on suomentanut Ville-Juhani Sutinen, joka on viime vuosina kääntänyt paljon Woolfin tuotantoa suomeksi Savukeitaan toimesta. Minua odottaakin kirjahyllyssä Virginian Woolfin päiväkirjojen ensimmäinen osa ja toinenkin suomennettu osa on jo ilmestynyt.

Leskinainen ja papukaija kertoo vanhemmanpuoleisesta ja kampurajalkaisesta rouva Gagesta, joka perii saidan veljensä omaisuuden: asuinrakennukset pienessä Rodmellin kylässä (Woolf asui myös itse kyseisessä maalaiskylässä) sekä kolmetuhatta Englannin puntaa. Pettymys onkin köyhälle leskinaiselle suuri, kun veljen asunto osoittautuu viheliäiseksi talonröttelöksi ja rahojakaan ei löydy mistään. Jäljellä on vain tökerösti puhuva papukaija James, ja rouva Gagen on myytävä lintu päästääkseen matkustamaan takaisin kotiinsa. Leskirouvan vastoinkäymiset eivät vielä tähänkään lopu, mutta satu päättyy lopulta onnellisesti.

Sadun on kuvittanut Mika Vaaranmaa ja piirrokset kuvaavat mainiosti sadun tunnelmia. Satujen tapaan se on tyyliltään opettavainen ja nimenomaan eläinten kohtelusta. Googlettelin tietoa sadun alkuperäisestä nimestä, koska sitä ei ole mainittu suomennoksessa. The Widow and the Parrot on julkaistu ensimmäisen kerran vasta vuonna 1982 Woolfin 100-vuotissyntymän kunniaksi. Sadun syntyprosessista olisi ollut kiinnostavaa tietää enemmän. Seuraavaksi luen Leskinaisen ja papukaijan lapsilleni, sillä lapsillehan Woolf sen kaiketi tarkoitti. Mutta saduthan sopivat kaikenikäisille. Oletko sinä viettänyt aikuisen satuhetkeä? Satupäivään (18.10) ei olekaan enää pitkä aika.