Laila Hirvisaari: Minä, Katariina

Viime päivinä eteeni on loihdittu uskomattoman jännittäviä ja kiehtovia kuvia Venäjän 1700-luvun prameasta ja juonittelevasta hovielämästä ja kaiken keskipisteenä olevasta Katariina II Suuresta. Olen lukenut kuin vangittu Hirvisaaren uusinta historiallista romaania, 600 sivuista, suurta fiktiivistä kertomusta keisarinna Katariinasta. Historiallinen draama on elänyt suoraan silmieni edessä ja seurannut jopa uniinikin. Se on yhtäaikaa kauhistuttanut, suututtanut, huvittanut ja liikuttanut.

Minä, Katariina (2011, Otava) kertoo nuoren tytön, saksalaisen prinsessan Sophien vaiheista suuriruhtinattareksi ja lopulta Venäjän keisarinnaksi ja itsevaltiaaksi. Historiallinen kertomus liikkuu eri aikatasoilla ja vuorottelee keisarinnan nykyhetken ja menneen, eletyn elämän välillä. Kuusikymppinen Katariina keskustelee ja muistelee uskollisen ystävänsä ja keisarinnan ylikamariherrana toimineen Leon Denikin kanssa. Leon kyseenalaistaa ja haastaa keisarinnan pohtimaan vaikeita ja kipeitäkin menneisyyden asioita. Kirjan minä-muodossa kerrottu tarina pitää lukijan tiukasti otteessaan ja tekstin elävyyttä lisäävät lennokkaat dialogit Katariinan ja Leonin välillä. Historiallinen henkilö, ylhäinen keisarinna tulee inhimillisen lähelle, suorastaan iholle.


14-vuotias tyttö joutuu luopumaan melkein kaikesta kotimaastaan, perheestään, nimestään ja uskonnostaan muuttaessaan Venäjän hoviin. Hänen tärkein tehtävänsä on tuottaa Venäjälle kruununperillinen. Järjestetty avioliitto suuriruhtinas Pietarin kanssa osoittautuu suureksi pettymykseksi, sillä haiseva ja kykenemätön puoliso ei ole kiinnostunut vaimostaan vaan pitää enemmän tinasotilailla leikkimisestä. Hallitsevan keisarinnan Elisabetin luvalla Katariina hankkii rakastajia ja synnyttääkin kaksi perillistä. Katariina ei kuitenkaan pääse äitiyden onnesta nauttimaan vaan vastasyntyneet viedään saman tien pois julman Elisabethin tahdosta.

"Vaikka silmäni olivat kyynelissä, minun oli torjuttava tunteeni ja suojeltava itseäni, oltava varovainen, sillä minun lapseni eivät olleet minun lapsiani, he olivat kaikkien muiden kuin minun, kokonaisen suuren Venäjän lapsia. Minä olin vain heidät synnyttänyt." (s. 424)

Katariina elää jatkuvassa pelossa ja kauhun ilmapiirissä. Aina on oltava salaovi, pakotie pois uhkaavasta hovista. Oma henki on hiuskarvan varassa juonittelujen ja ailahtelevan itsevaltiaan Elisabetin valtakunnassa. Elisabeth itse valvoo yöt ja nukkuu aamupäivät, sillä valta on niin houkuttelevaa, että oma selusta pitää turvata. Huolimatta lamaannuttavasta ilmapiiristä ja rajatusta elinpiiristä kokemattomasta ja pelokkaasta tytöstä kasvaa lopulta älykäs ja rohkea nainen, joka kaappaa vallan itselleen.

Hirvisaaren Minä, Katariina oli erittäin voimakas lukukokemus ja jo keväällä kiinnostukseni heräsi Katariina Suureen, kun Mosterin Hylky romaanissa (Avain, 2011), pääsin kurkistamaan vanhenevan keisarinnan elämään rakastajansa Platon Zubovin kanssa. Myös Hirvisaaren vanheneva keisarinna on todentuntuisesti ja taidokkaasti kuvattu. Katariina pohtii omaa hallitsijuuttaan ja kertoo suorasanaisesti rakkauksistaan ja vilkkaasta seksielämästään, vaikka Leonin korvat kuumottavatkin. Olen lukenut aikaisemmin Laila Hirvisaarelta upean Sonja-sarjan, jossa pääsin historialliselle aikamatkalle keisarillisen perheen Romanovin hoviin. Hirvisaaren historialliset romaanit ovat suomalaisten ikisuosikkeja ja hänen teoksiaan on myyty jo huikeat yli neljä miljoonaa kappaletta.

Minä, Katariinasta voi lukea myös Marjaana Roposen arvion Aamulehdestä.