Tyttökirjakesä

Olen viettänyt ihanaa kesälomaa tyttökirjojen parissa. Olen kiertänyt kauniissa Suomen suvessa, kerännyt kirjoja lisää kokoelmiini sulostuttamaan sekä omia että muiden hyllyjä. Lomani aikana olen ehtinyt lukemaan kirjoja joka päivä milloin laiturin nokassa, milloin hiekkarannalla päivää paistatellessa tai mökin kammarissa hämärässä kesäyössä. Lukemiselleni on monia syitä ja yksi niistä on se, että haluan perehtyä genreen yhä syvemmin ja perusteellisemmin. Seuraavaksi esittelen viisi maailmankuulua tyttökirjallisuuden klassikkoa, joita on julkaistu myös WSOY:n Nuorten toivekirjasto-sarjassa.

Ethel S. Turnerin Seitsemän sisarusta (Seven Little Australians) ilmestyi 1894 ja sitä pidetään Australialaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikkona. Kirja on suomennettu ensimmäisen kerran jo pari vuotta ilmestymisensä jälkeen. Seitsemän sisarusta nuorimmasta vanhempaan ovat Kenraali-vauva, Pallero 4v., Bunty 6v, Nell 10v., Judy 13v., Pip 14v. sekä Meg 16v. Sisarukset asuvat Hyrskynmyrskyksi nimetyssä talossa yhdessä ankaran isänsä kapteeni Woolcotin ja nuoren äitipuolensa Esterin kanssa. Lapset ovat vallattomia vekkuleita, joista eniten harmaita hiuksia aiheuttaa isälleen rasavilli Judy-tyttö. Parikymppistä Esteriä, joka on vain muutaman vuoden vanhempi Megiä käy sääliksi hänen suuren kasvatustaakkansa alla. Esterin valinta ihmetyttää nyt aikuisen silmin uudelleen luettuna. Miksi hän on avioitunut vanhemman kiukkuisen leskimiehen kanssa, joka ei armoa tunne kurittaessaan lapsiaan piiskalla. Ilmeisesti pakottavaa tarvetta ei edes ole ollut, koska Esterin vanhemmat vaikuttavat varakkailta. Kirja oli kuitenkin kiinnostava kurkistus sen ajan kasvatus- ja arvomaailmaan ja tragedialtakaan ei vältytty.

Seitsemään sisarukseen on kirjoitettu myös jatkoa kolme osaa, joista on suomennettu Sisarusten varttuessa (1895/1897)). Turnerin laajasta tuotannosta on lisäksi suomennettu Pikku serkku, Bobbie koulitaan pojaksi sekä Ihmelapsi: australialainen tarina.

Australiasta siirrytään amerikkalaiseen pieneen Riverboron kylään, jonne Villiruusun päähenkilö Rebekka Rowena Randall muuttaa asumaan kahden vanhapiikatätinsä luokse. Rebekkakin on suurperheestä, jossa leskeksi jäänyt äiti yrittää elättää perhettään niukalla toimeentulollaan ja maksaa talon kiinnityslainamaksuja. Rebekka lähetetään tätiensä luokse saamaan kasvatusta ja koulutusta, jotta hän pystyy myöhemmin elättämään itsensä. Miranda-täti on ankara, joka moittii vilkasta ja suulasta Rebekkaa pienimmästäkin asiasta. Jane-täti on puolestaan se lempeämpi täti, jolta Rebekka saa lohdutusta suruihinsa. Kirjassa seurataan Rebekan kasvua nuoreksi aikuiseksi.

Kate Douglas Wigginsin Villiruusu (Rebecca of Sunnybrook Farm) on ilmestynyt 1903 ja se on suomennettu 1919. Myöhemmin suomennosta on lyhennetty. Wigginsin toinen tyttökirjamainen klassikko on Keltaisen talon lapset vuodelta 1911. Villiruusun luin nyt uudelleen ja minulla ei ollut siitä mitään muistikuvaa. Hämmästyttävää oli huomata, miten se muistutti Lucy Maud Montgomeryn Pientä runotyttöä, joka on ilmestynyt myöhemmin 1923. Rebekka on myös runotyttö, joka keksii runoja ja esittelee niitä kyllä auliisti muille. Hän haaveilee vanhempana tulevansa kirjailijaksi ja opettaja neiti Maxwell tukee Rebekan kirjoittamisharrastusta. Asetelma on hyvin samanlainen kuin Runotytössä ja Rebekankin ihailijana on puolta vanhempi varakas mies, joka odottaa Rebekan varttumista. Rebekan puolelta en huomannut kuitenkaan samanlaisia tunteita, mikä oli helpotus. Olen lukemassa Montgomeryn Runotyttö-kirjoja parhaillaan ja en muista ihan tarkalleen sarjan vaiheita. Se, mikä yllättää nyt näissä joissakin lukemissani tyttökirjoissa on hiljaisesti hyväksytty arvomaailma, jossa huomattavasti vanhempi mies ihastuu nuoreen tyttöön, lapseen ja siitä tulee ihan pedofiilimainen tunnelma - viattomissa tyttökirjoissa.

Lontooseen siirrytään Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessan matkassa. Saara Crewe on 7-vuotias äiditön tyttö, kun hän muuttaa Intiasta englantilaiseen Neiti Minchin sisäoppilaitok-seen. Saara on rikas, hyväsydäminen tyttö, jonka elämä muuttuu, kun hänen isänsä kuolee. Hänestä tulee köyhä, joka joutuu kovaan työhön sisäoppilaitoksessa ankaran neiti Minchin valvonnassa. Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu. Ullakkohuone, köyhyys ja Saaran epäoikeudenmukainen kohtelu on jäänyt lapsuudestani asti mieleen tästä kirjasta. Kuitenkin Salainen puutarha (1911) säväytti minua enemmän uudelleen luettuna Burnettin tuotannosta. Pikku prinsessa ilmestyi 1905 ja se suomennettiin 1912.

Orpotyttö-teemalla ja ankarilla vanhapiikatädeillä jatketaan Eleanor H. Porterin Iloisessa tytössäkin (Pollyanna). Kirja ilmestyi 1913 ja se suomennettiin 1916. Suomennosta on korjattu myöhemmin. Porter kirjoitti myös jatko-osan Pollyanna (Pollyanna Grows Up), joka ilmestyi pari vuotta myöhemmin. Minulle Iloinen tyttö on nostalginen kirja ja luin ensimmäisen kerran sen ala-asteella opettajan hyllystä, mistä oppilaat saivat lainata lukemista. Myöhemmin olen saanut kirjan perintönä vanhempana painoksena, joka on vuodelta 1922.

Pollyannan ilonkeksimisleikki on positiivisen ajattelun esikuva. Pollyanna keksii asioiden nurjimmistakin puolista aina jotain positiivista ja ilonaihetta. Silloinkin kun hän loukkaantuu onnettomuudessa eikä pysty enää kävelemään. Tämä luonnonlapsi hurmaa kaikki tapaamansa ihmiset ja sulattaa tätinsäkin kylmän sydämen. Toisia kirja voi ehkä ärsyttääkin, mutta minusta tämä on ehdottomasti hyvän mielen kirja, jota suosittelen vilpittömästi lukemaan. Booksy on kirjoittanut blogissaan myös Pollyanna-kirjoista.

Kesän täysin uusi tyttökirjatuttavuus oli minulle Armine von Tempskin Pami-tytön paratiisi (Pam´s Paradise Ranch). Kirja ilmestyi 1940 ja se suomennettiin 1953. Päähenkilöinä on Havaijilla Kilohanan kartanossa asuva 12-vuotias Pamela Garland, jonka äitinsä johtamalle karjafarmille muuttaa samanikäinen kaupunkilaisserkku Emily. Hurjapäinen Pam vierastaa aluksi arempaa Emilyä, mutta pikkuhiljaa tytöt ystävystyvät ja Emilystä tulee rohkea paniolo (havaijilainen cowboy), joka oppii uimaan, ratsastamaan sekä soittaman ja laulamaan havaijilaisia lauluja siinä missä muutkin. Seikkailuja ja draamaa ei kirjasta puutu, milloin taistellaan vihaista muulia vastaan tai karjatilan omistuksesta aina toisen tytön vakavaan onnettomuuteen asti unohtamatta valtavaa tulivuoren purkausta.

Kirja oli ihana sukellus Havaijilaiseen monikulttuurisuuteen ja erittäin raikas, jossa vahvat naiset ja tytöt kuvattiin hyvin itsenäisiksi ja aktiivisiksi toimijoiksi. Luontokuvaus kirjassa oli aivan mahtavaa ja lukiessa tunsin olevani todella aurinkoisessa paratiisissa. Havaijilaiselta Armine von Tempskiltä on suomennettu myös toinen tyttökirja Anne Korallisaarilla (1954).

Kesäni jatkuu edelleen tyttökirjojen parissa ja kansainvälisten tyttökirjaklassikoiden lisäksi olen lukenut suomalaisia klassikoita ja joistain saatan kirjoittaa blogiini. Olen lukenut viimeisen vuoden aikana 30-40 tyttökirjaa ja tahtia on vielä parannettava, koska pelkästään lukemattomia suomalaisia tyttökirjoja minua odottaa hyllyssä parisen sataa ainakin. Tyttökirjat herättävät myös tunteita ja olen kyllä herkistellyt joidenkin lukemieni kanssa. Mitkä tyttökirjat saavat teillä tunteet pintaan - naurua tai kyyneleitä?