Dana-tytöt - tylsää!

Halusin palata jännittävien Dana-tyttöjen seikkailujen pariin ja lukaisin kaksi sarjan ensimmäistä osaa: Kivitiikerin salaisuus ja Jäätyneen suihkukaivon salaisuus. Kirjat ovat ilmestyneet Suomessa 1976 (Karisto). Lapsena ahmin kaikki 70-80-lukujen vaihteessa suomennetut 17 osaa. Sarjassa päähenkilöinä ovat orvot siskokset Louise ja Jean Dana, jotka asuvat Harriet-tätinsä luona (lomilla) ja käyvät Starhurstin sisäoppilaitosta. Tummatukkainen Louise on 17-vuotias ja vuoden vanhempi vaaleahiuksista Jeania. Tytöt ovat amatöörietsiviä, jotka ratkaisevat arvoituksia Neiti Etsivän, Paula Drewn tapaan. Dana-tytöt-sarjan pseudonyyminä tekijänä toimii sama Carolyn Keene kuin Neiti Etsivä-sarjankin ja se on myös Stratemayer syndikaatin tuottama kirjasarja. Carolyn Keenen nimimerkin taakse kätkeytyy useampia haamukirjoittajia.

Luulin ensimmäisen suomennetun osan Kivitiikerin salaisuuden johdattavan enemmän sarjan taustoihin, mutta se alkoi niin kuin tytöt ja kaikki muu olisivat lukijoille entuudesta tuttuja. Toinen osa Jäätyneen suihkukaivon salaisuus avasi kuitenkin enemmän henkilöhahmoja. Koulumiljööseen sijoittuva seikkailu kiinnostikin minua paljon enemmän, vaikka siinä oli epäloogisia tai sekavampia juonikuvioita. Kummatkin kirjat olivat oikeastaan pettymyksiä minulle lukukokemuksina ja yllättävän tylsiä. Ne eivät ole niin hyviä kuin Neiti Etsivät! Lapsuuden mielikuvani Dana-tytöistä oli jotenkin hohdokkaampi ja paljon, paljon jännittävämpi.

Sarjan sekavuutta voisi osaltaan selittää se, että kyseessä eivät ole edes ensimmäiset osat. Yhdysvalloissa Dana-tytöt-sarja ilmestyi jo vuonna 1934 ja ensimmäinen osa oli nimeltään By the Light of Study Lamp. Kirjaa ei ole suomennettu lainkaan. Sarjassa ilmestyi useita osia, joita ei ole suomennettu. Dana-tyttöjä alettiin tuottaa uudelleen 1970-luvulla ja kirjoja käännettiin silloin myös suomeksi. Englanninkielisestä wikipediasta löytyy tietoa sarjan historiasta siitä kiinnostuneille.

Vaikka sisäoppilaitoskertomukset kiehtovat minua, niin Dana-tytöissä piilee jonkinlaista elitismiä ja tytöt ovat etuoikeutettuja keskiluokkaan kuuluvia koulutyttöjä. Kouluympäristössä tämä asetelma varsinkin korostui. Koululaisromaanien tapaan päähenkilöt Louise ja Jean ovat lahjakkaita ja tunnollisia tyttöjä. Isosisko Louise on kaikessa hyvä mihin ryhtyykin, kuten taitoluistelussa. Neiti Etsivän täydellisyys ei ärsytä minua, koska Paula on vaan niin hyvä toimintasankaritar-hahmo!

Oletteko lukeneet Dana-tyttöjä? Muistatteko jotain sarjan osaa, mikä myös sijoittuu heidän kouluympäristöönsä, sisäoppilaitokseen? Sellaisen voisin vielä kokeilla lukea, mutta nyt palaan Cornwellin jännärin loppusivuille. Sen jälkeen haluan lukea minulle täysin uuden tyttökirjan, joten taukoni jäi aika lyhyeksi...

Miksi luen näitä kirjoja?

Olen lukemassa Patricia Cornwellin jännäriä Punainen usva. Kay Scarpettan tutkimuksia osa 19 (Otava, 2012/Seven 2013, suom. Ilkka Rekiaro). Vastauksena esittämääni kysymykseen edellisessä postauksessani, mitä kirjaa luen juuri nyt. Olen sivulla 168, ja pokkarin lukeminen on edennyt tahmean hitaasti. Sanotaanko näin, että meinasin jo keskeyttää kirjan, kuten tein edelliselle osalle: Kuolleiden satama. Sitä olin lukenut sähköisenä iPadiltani ja peräti puoleenväliin asti kunnes riitti. Punaisen usvan kanssa aion jatkaa loppuun asti. 

Miksi? Olen lukenut Kay Scarpetan tutkimuksia järjestyksessä 17,5 osaa vuosien ajan ja kirjoittanutkin yhdestä Scarpetta-kirjasta blogiini innoituksen sävyyn vuonna 2009. Huvittavinta on, että Punainen usva jatkaa samaa tarinaa keskeyttämästäni kirjasta. Olen aikaisemmin ollut koukussa sarjan henkilöhahmoihin, mutta nyt suoraan sanottuna he ärsyttävät minua ja varsinkin itse päähenkilö Kay Scarpetta, joka on todella omahyväinen. Olen kyllästynyt hänen ainaiseen naputukseen Pete Marinolle (keskeisin henkilö). En myöskään pidä kertojaäänen muuttumisesta Kay Scarpetan omaksi ääneksi. Kaksi viimeisintä kirjaa ovat minämuodossa. Lisäksi olen kyllästynyt, että Kay on aina hengenvaarassa, jota yritetään listiä. Siis olen kertakaikkisen kyllästynyt samantyyppisiin tapahtumiin ja samanlaisina toistuviin juonikuvioihin! Sarjasta on jo ilmestynyt suomennettu 20. osa: Paljaat luut, joka ei kiinnosta tippaakaan. Myös 21. osa Dust on tulossa. Miksei hyviä sarjoja osata lopettaa ajoissa? No, ymmärrän kyllä, miksi ei. Lukijat toivovat lisää ja kirjat tahkoavat rahaa. Minä luen Punaisen usvan ja sen jälkeen Scarpetta, Marino, Lucy ja Benton saavat jatkaa raskasta elämäänsä ilman minua -lukijaansa. Muita lukijoita heillä kyllä riittää!

Siis kaikkia kunnia kirjailija Patricia Cornwellille, joka on ollut yksi rikoskirjallisuuden genren johtotähtiä. Cornwell pitää aktiivisesti omaa facebook- ja twitter-sivustoa, joita olisi ihan mielenkiintoista seurata, mutta ei nyt enää, koska tämän jälkeen se on loppu. Kiitos kirjailijalle näistä kalmojen vuosista! Minä suuntaan nyt vanhoihin dekkareihin ja uusiin, jännittäviin aluevaltauksiin.

Kirjakuulumisia

Kirja taitossa. Kuva:Katja Jalkanen

Pitkästä aikaa kirjoittelen tänne rakkaaseen blogiini, joka täytti elokuussa viisi vuotta, mutta aikaa ei ole ollut juhlia eikä blogata. Olen kyllä kirjoittanut koko kesän - kirjaani, joka tänään on mennyt juuri painoon. Olen myös lukenut koko kesän - kymmenittäin tyttökirjoja, tutkimuksia, tietokirjoja, elämäkertoja, artikkeleita, kirjeitä, haastatteluja jne. Enpä ole kovin monesta täällä blogannut, mutta niistä voi lukea sitten tuotoksessani.

Minulla on ollut ikävä tänne blogimaailmaan ja nyt palailen pikkuhiljaa. Jatko näyttää, mitä sitten täällä kirjoittelen. Maanantaina minulla oli kunnia tavata tasavallan presidentin puolisoa Jenni Haukiota ja osallistuin Turun kirjamessujen ennakkopressiin. Turussa esiinnyn parissa tilaisuudessa perjantaina 4.10.2013, jolloin messut alkavat.

Loin uuden sivun tähän blogiin, jossa näkyy jo vähän ennakkotietoja tulevasta kirjastani, nimeltään Rasavillejä ja romantikkoja. Rakkaat suomalaiset tyttökirjat. No, eipä olisi uskonut silloin viisi vuotta sitten, mihin blogin perustaminen lopulta johti. Toki unelma omasta kirjasta on jo lapsuudesta asti.

Arvaatkas mitä luen tällä hetkellä? Vinkki: ei ole tyttökirja. Pieni tauko tekee välillä hyvää. Odotan jo innolla, että pääsen lukemaan kaikkia uutuuksia, mitä on ilmestynyt!

Äitihahmoja tyttökirjallisuudessa - Kurenniemen Kesälintu

Marjatta Kurenniemen Kesälintu (WSOY, 1959) on ollut pitkään luettavien tyttökirjojen listallani. Tänä kesänä oli vihdoin kesälinnun laulelun aika. Kesälinnussa kerrotaan helsinkiläisestä Rainnan perheestä, johon kuuluvat isä ja äiti ja neljä lasta. Isä, tohtori Rainta ei ole lääkäri vaan on ilmeisesti väitellyt tohtoriksi. Hän on kauppakoulussa lehtorina ja kirjoittaa artikkeleita lehtiin. Äiti, rouva Rainta työskentelee kirjastossa, jossa hänellä on virka. Perheen lapset Kirsti, Kaisa ja Lassi ovat oppikoulussa. Outi perheen viisivuotias on kotihoidossa. Perhe on keskiluokkainen ja heillä on kotiapulainen.

Rainnan perhe joutuu muuttamaan vuokra-asunnostaan ja kaupungista ei löydy kohtuuhintaista asuntoa. He muuttavat kesällä väliaikaisesti maalle isoon huvilaan Kesälintuun, jonka he ovat vuokranneet. Rouva Rainta käy välillä töissä toimessaan ja asuu viikot Helsingissä. Hän on innokas yhdistysnainen. Perheen askareissa ja taloustöissä auttavaa mukava rouva Nyman, joka asuu miehensä kanssa Kesälinnun piharakennuksessa.

17-vuotta täyttävä Kirsti on enemmän kirjan päähenkilö ja hänen näkökulmastaan on kuvattu paljon tapahtumia. Kirjassa kuitenkin tuodaan esille muiden perheenjäsenten näkökulmia ja onpa sitä luonnehdittu myös kollektiiviromaaniksi. Tyttöromaani sisältää menevää toimintaa ja hauskasti kuvattuja tapahtumia: koulun ja nuorten yhteisiä retkiä, puutarhanhoitoa ja ruuanlaittoa, pyykinpesua ja tapetoimista, kaikkea yhdessätekemisen iloa. Tunnelma on hyvin viehättävä ja mukaansatempaava, mutta jättää silti ristiriitaisen olon.

Kesälintu on nuortenkirja ja tyttökirja, mutta kiinnostavaksi sen tekee äidin, rouva Rainnan vahva läsnäolo ja hänen sisäiset kamppailunsa. Hän on työssäkäyvä äiti, joka joutuu valitsemaan perheen ja työn välillä. Syksyksi ei järjestykään asuntoa Helsingistä vaan rouva Rainnan täytyy ottaa virkavapaata toimestaan. Tämä on hänen miehensä vaatimus. Tohtori Rainalle on tärkeää, että hänellä on työrauha kirjoittamiseen. Lapset menevät pienen maalaiskylän kouluun ja heillä menee paljon paremmin kuin kaupungissa. He viihtyvät ja saavat uusia ystäviä. Isä kirjoittaa kirjan ja menestyy. Nyt hänellä on tuohta, jolla voi elättää perheensä. Rouva Rainnan on lopulta valittava Kesälintu perheensä onnen ja hyvinvoinnin kannalta, luovuttava työstään ja harrastuksistaan. Hänestä tulee kotirouva ja tulevat eläkkeet on menetetty.

Jäin miettimään näitä 50-luvun suosittuja tyttökirjoja ja perheen äidin roolia niissä. Anni Polvan Tiina-kirjoissa on samanlainen ydinperhekuvio kuin Kesälinnussa. Lapsia on vain kaksi vähemmän. Tiinan äiti on kotirouva, joka tekee ruuan ja kotityöt, on aina kotona, kun lapset tulevat koulusta kotiin. Tiinan isä käy töissä ja tulee aina valmiiseen pöytään. Raha-asioista päättää kuitenkin äiti. Tiinan äiti on kuvattu varsin ankaraksi kasvattajaksi, mutta hyvin huolehtivaiseksi, hieman hössöttäjäksi. Isä jakaa hellyyttä, kun äiti taas peittää tunteensa. 

Rauha Virtasen Selja-kirjat kertovat taas uusperheestä. Seljan neljä tytärtä ovat asuneet leski-isänsä kanssa, mutta tilanne muuttuu, kun isä avioituu uudelleen nuoren sairaanhoitajan Rean kanssa. Rea luopuu heti työstään avioliiton solmimisen jälkeen ja hänestä tulee kotirouva ja tyttöjen äitipuoli. Hän vastaa myös perheen raha-asioista. Kirjoissa on kiinnostavasti kuvattu, uusperheen sopeutumisvaikeuksia ja arkea. Rean näkökulma kuitenkin taitaa puuttua niin kuin Tiinan äidinkin? Heidän sisäisiin maailmoihin ei pääse kurkistamaan. Tai sitten en ole kiinnittänyt siihen niin huomiota, kun aina tyttö tai tytöt ovat kirjan päähenkilöitä ja kiinnostukseni kohteina.

Rebekka Räsäsen 50-luvulla ilmestyneet Juoniemi-kirjat kertovat toisenlaisesta perheestä. Päähenkilö Anneli asuu yksinhuoltajaäitinsä kanssa. Äiti, rouva Vaara on pankissa töissä ja hänellä on vastuu perheensä elatuksesta. Rouva Vaaran näkökulma on myös kirjoissa esillä ja hän pohtii monesti kasvatusasioita. 

Näissä kaikissa edellämainituissa tyttökirjoissa äitihahmot kuvataan monesti hyvin huolehtivaisiksi ja huolestuneiksi. He ovat huolissaan, yleensä lapsistaan. Merja Otavan Priskassa, joka on ilmestynyt samana vuonna kuin Kesälintu on myös tuttu ydinperhekuvio, mutta muistaakseni molemmat vanhemmat käyvät töissä. Vai muistankohan väärin? Muistatteko muita vanhempia tyttökirjoja, joissa päähenkilöiden äidit ja heidän roolinsa olisivat jääneet mieleen?

Kesälinnun ovat lukeneet myös Katja, Maria ja Kirsi! Kirsin blogissa näkyy myös kirjan ihana Maija Karman kuvittama kansi!

Silkkihienot siteet - Anni Swanin ja Otto Mannisen kirjeenvaihtoa

Antero Mannisen ja Hellevi Arjavan toimittama Silkkihienot siteet (SKS, 2000) kuvaa kirjailijoiden Anni Swanin ja Otto Mannisen välistä kirjeenvaihtoa vuosina 1898-1908. Ajallisesti kirjeissä painottuu 1900-luvun alkupuoli: heidän seurustelun alkamisesta avioliiton solmimiseen ja ensimmäisen lapsen syntymään.

Anni ja Otto tutustuivat toisiinsa koulukaupungissaan Mikkelissä jo 1890-luvulla. Otto taisi ihastua Anniin alusta alkaen. Ensimmäisen kerran hän kosi neitosta 1904, mutta sai rukkaset. Vuoden eron jälkeen seurustelu alkoi varovaisesti uudelleen. Pari kihlautui helmikuussa 1906. He salasivat kihlauksensa kaikilta ja julkaisivat sen vasta juhannuksena Hopeavuoren huvilassa, Swanin perheen kesänviettopaikassa.

Ennen suhteensa syvenemistä Anni ja Otto tekivät myös yhteistyötä Anni Swanin saduissa. Otto auttoi Annia oikeakielisyyskysymyksissä ja sepitti runoja satuihin. Swanin sisaruksista, Nelman puolison Christian Sibeliuksen on sanottu puuskahtaneen heistä näin:

"He lukevat ja lukevat korrehtuuria, kunnes ovat harmaapäisiä ja ihmettelevät, miksi emme menneet naimisiin."

Naimisiin pari meni kuitenkin helmikuussa 1907. Avioituessaan Anni Swan oli 32-vuotias ja Otto oli kolme vuotta häntä vanhempi. Heidän poikansa Antero Manninen syntyi marraskuussa samana vuonna. Hellevi Arjava toinen kirjan toimittajista on Anteron tytär ja Annin ja Oton lapsenlapsi.

Kirjassa on kirjeitä on kaiken kaikkiaan noin 140. 60 kirjettä on Anni Swanilta ja reilut 50 Otto Manniselta. Loput kirjeet ovat heidän muuta kirjeenvaihtoaan, usein sisarustensa kanssa. Suurin osa Anni Swanin lähettämistä kirjeistä Manniselle luultiin lopullisesti hävinneen ja ne löytyivät vasta, kun kirja oli jo painovaiheessa. Sen takia nämä kirjeet on sijoitettu erilliseen osioon kirjan lopussa. Kirjeet on kuitenkin numeroitu, joten kirjeenvaihtoa voi seurata, mihin väleihin ne kuuluvat. Lukiessa kirjaa täytyy pitää kahdesta kohdasta auki ja kirjanmerkki on siinä hyvä apuväline.

Alkuvaiheen kirjeissä korostuu vielä epävarmuuden tunteita molemmin puolin ja epäilyksiä siitä, ovatko he sopivia toisilleen. Ehkäpä myös vapauden menetyksen pelkoa. Kumpikin on tottunut olemaan yksin. Samalla niissä on hurjaa ikävää ja kaipausta toista kohtaan. Anni työskenteli kansakoulunopettajana Helsingissä ja Otto teki suomennostöitä Kangasniemellä. Kirjeet ovat välillä hyvinkin sentimentaalisia, tunteiden purkauksia. Anni ja Otto olivat erossa toisistaan pitkiäkin aikoja kihlauksen jälkeen. Otto rakennutti heidän yhteistä pesäänsä, kesäkotia Kotavuorta.

Kirjeet lähentävät ja yhdistävät paria silkkihienoin sitein. He kutsuvat toisiaan rakkaiksi, antavat toisilleen suloisia hellittelynimiä: Kultasirkkasi, satutyttöseni, kotamuoriseni, kotavaari ja uneksivat unia toisistaan. Rakkautta, lämpöä ja tunnelmaa voi lukiessa hengittää sisään. Samalla se saa miettimään, että tällaisia pitkiä, romanttisia kirjeitä ei varmaankaan enää sähköisen teknologian vallitessa kirjoiteta...

Kirjeitä on kiinnostavaa lukea, sillä saan niistä tiedonsirpaleita Anni Swanin elämästä ja ajatuksista, vaikka tietynlainen salaperäisyys verhoaa häntä, aina. Kirjeissä on arkisen elämän kuvausta, historiallista ajankuvaa ja kulttuurin henkeä niin kuin myös teoksissa Yhdeksän mustaa joutsenta ja Mustat joutsenet ja heidän jälkipolvensa (joka on minulla vielä kesken). Ne sisältävät taas Swanin sisarusten välistä kirjeenvaihtoa. Niitä kirjeitä on raskaampi lukea ja sekin vaikuttaa, että kirjoittajia on yhdeksän!

Anni Swanin ja Otto Mannisen avioliittoa pidettiin onnellisena ja se kesti yli neljä vuosikymmentä, kunnes kuolema erotti. Anni Swan (1875-1958) eli vielä kahdeksan vuotta miehensä jälkeen ja kirjoitti loppuun asti.

Silkkihienot siteet sisältää liitteinä myös Anni Swanin muutamia satuja sekä Otto Mannisen runoja. Monet teoksen mustavalkoisista valokuvista ovat Mannisen ottamia.

Minua huvitti pitkään tämä, kun Aino Swan kirjoittaa sisarelleen Saimi Järnefeltille Anni-siskon kihlauksen julkistamisesta ja Oton Hopeavuoressa käynnistä näin:

"Anni näkyy olevan kovasti kiintynyt Ottoonsa, hänen ajatuksensa ovat vaan Kangasniemellä ja hänen humöörinsä on mitä parain. Heitä oli niin hauska nähdä yhdessä, vaikka emme paljon saaneet nauttia heidän seurastaan kun melkein aina olivat metsässä."

Anni Swanin elämästä ja sisaruksista kiinnostuneille: Hellevi Arjava on kirjoittanut myös kulttuurihistoriallisen romaanin Swanin tytöt.