Anne Holtin Hanne Wilhelmsen dekkareita

Kesäaikana kirjaston hyllyt monesti tyhjenevät nopeasti dekkareista ja ne ovat suosittua kesälukemistoa. Minunkin kesäohjelmani sisältää usein dekkareita, vaikka luen niitä myös ympärivuotisesti. Nyt haluan kertoa yhdestä dekkarihahmosta, jonka vaiheita olen salapoliisin tavoin jälijittänyt. Tutustuin Hanne Wilhelmseniin ensimmäisen kerran sivuhahmona Anne Holtin toisessa rikosromaanisarjassa, jossa päähenkilönä on taas sarjamurhaajaprofiloija Inger Johan Vik. Ihka ensimmäisessä blogimerkinnässäni kirjoitinkin tästä sarjasta. Hanne Wilhelmsenin elämä alkoi kuitenkin minua kiinnostaa, kun häneen viitattiin legendaarisena poliisina, joka nykyään on eläkkeellä ja pyörätuolissa saatuaan luodista virantoimituksessa. Hän esiintyy merkittävässä roolissa Presidentin salaisuusuudessa (suom. 2007) ja auttaa Ingemaria ratkaisemaan presidentin salaisuudet. Ensivaikutelmani Hannesta on jörö, katkera, älykäs, erittäin terävä ja vahva persoona. Hän asuu yhdessä naiskumppaninsa Nefisin kanssa ja heidän huushollia huseraa Oslon vanhin katutyttö Harrymarry, joka on aivan hellyttävä persoona.

En ole lukenut Hanne Wilhelmsenin dekkareita järjestyksessä vaan sieltä täältä, mitä kirjastosta on saanut käsiinsä tai kirpparilta löytynyt. Viimeksi luin Leijonan kita (1997/2001) ja nyt olen lukenut kaikki tähän mennessä ilmestyneet Anne Holtin dekkarit. Leijonan kidassa Hanne on virkavapaalla ja palaa Yhdysvalloista auttamaan kollegaansa ja ystäväänsä Billy T.:tä naispääministerin ampumisen selvittelyssä. Tässä dekkarissa Hanne on hyvin rento ja huoleton, ei-tyypillistä Hannea. Yleensä Hanne Wilhelmsen on hyvin sulkeutunut, kompleksinen, ristiriitojen ahdistama. Hanne salaa kauan ympäristöltään seksuaalisen suuntautumisensa ja varjelee yksityiselämäänsä. Hanne kohtaa myös suurta surua elämänsä vaiheissa ja pakenee ulkomaille. Hannen paras ystävä on varmaankin iso, "karhumainen" naistenmies Billy T., ja heidän suhteensa kokee erilaisia vaiheita dekkarisarjan edetessä. Sarjan alussa Hanne on nuori ylikonstaapeli, joka etenee urallaan apulaispoliisipäälliköksi. Viimeisin Hanne Wilhelmsen-dekkari on 1222 (suom. 2008), joka on Agatha Christiemäiseen tyyliin kirjoitettu. Kertojana on Hanne itse, joka ratkaisee tietenkin murhamysteerit. Hanne Wilhelmsenistä on tullut syrjäänvetäytyvä ja erakoitunut, halvaantunut hieman kuurokin, keski-ikäinen nainen.

Paholaisen kuolemasta (1995/2000) voisi aloittaa Hanne Wilhelmsenin dekkareiden lukemisen. Lastenkodin johtajatar löytyy puukotettuna huoneestaan ja samaan aikaan 12-vuotias Olav pakenee lastenkodista. Siinä on sellainen dekkari, jossa en halunnut ratkaista murhaajan henkilöllisyyttä eikä Hannekaan lopulta sitä selvitä oikein. Hannekin siis voi erehtyä. Ne lukijat, jotka ovat alusta asti seuranneet Hanne Wilhelmsenin vaiheita ovat varmaan järkyttyneet, kun Totuuden tuolla puolen (suom. 2004) viimeisillä sivuilla Hannea ammutaan ja loppu jää avoimeksi. Sen jälkeen meni kolme vuotta ennen kuin Anne Holt seuraavaksi kirjoittaa Hanne Wilhelmsenistä. Eihän kirjailijat todellakaan saa tappaa sarjojensa päähenkilöä - eihän?

En voi olla vertaamatta Hannea Wilhelmseniä Kay Scarpettaan, koska heissä on jotain samaa. Tietynlainen kärsimys ja ahdistus, ristiriidat ympäröivät heidän henkilöhahmojaan. He jäävät aina etäisiksi ja salaperäisiksi enkä saa heistä otetta. Sen takia he kai kiehtovatkin, koska en lopultakaan tunne heitä, vaikka kirja kirjalta yritän päästä lähemmäksi. Mutta yksi asia on selvä. He ovat naissankareita eivätkä he herroja kumarra tai pokkaa vaan kulkevat sitä omaa polkuaan, joka on välillä hyvinkin yksinäinen tie. Toivottavasti Holt kirjoittaa jatkossakin Hanne Wilhelmsenistä, vaikka seuraavaksi häneltä on ensi syksynä ilmestymässä uusi Inger Johan Vik-dekkari. Ingerin elämässäkin näitä salaisuuksia riittää...

Anne Holt on nykyisin täysipäiväinen kirjailija. Aikaisemmin Holt on toiminut asianajajana, poliisin palveluksessa sekä toimittajana. Hän on myös ollut Norjan oikeusministerinä lyhyen aikaa ja Leijonan kita sijoittuu samaan ajankohtaan. Poliittiset kuviot Holt tuntee ja hän kirjoittaa kirjoissaan todella asiantuntevasti yhteiskunnallisista asioista. Haastattelussa Holt kertoo, että hänellä neljä, viisi ideaa päässään, joista kaikista ennen pitkää tulee kirja. Holt on vaikutus-valtainen yhteiskunnallinen keskustelija omassa maassaan ja lisää hänestä voi lukea tästä linkistä.

Minä jatkan dekkareiden lukemista ja uusia tuttavuuksiakin odottaa kirjahyllyssä nyt kun Hanne Wilhelmsenin vaiheet ovat kutakuinkin jäljitetty. Joistain dekkareista voin postata jatkossakin. Olen myös tutustunut viime aikoina uusiin kiinnostaviin kirjablogeihin ja olen niitä listannut tuohon sivulleni. Niitä kannattaa käydä lukaisemassa!

Kolmastoista kertomus ja vähän muutakin

Tämä Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus (2007) vangitsi minut. Kirjaa oli pakko kuljettaa mukana kaikkialla ja aina kun vain oli sopiva hetki uppouduin tarinaan tai sen sisältämiin useampiin tarinoihin. Kirjan päähenkilö Margaret on lapsesta asti lukenut valtavat määrät kirjoja ja hän työskentelee isänsä antikvariaatissa. Joka päivä hän avaa jonkun kirjan ja lukee niistä muutaman rivin tai sivun ja antaa näin unohdetuille teksteille äänen. Margaret lukee vain vanhoja, kuolleiden kirjailijoiden kirjoja ja hän on kirjoittanut muutaman elämäkerran kirjallisuuden unohdetuista kirjailijoista. Kuuluisa nykykirjailija Vida Winter pyytää Margaretia kirjoittamaan oman elämäkertansa. Vida Winter on aina ollut salaperäinen, jonka todellinen henkilöllisyys on salattu ja hän on sepittänyt kymmeniä elämäntarinoita itsestään. Nyt hän haluaa vanhana ja sairaana kertoa totuuden Margaretille. Margaret ryhtyy kuuntelemaan Winterin tarinaa ja kirjoittaa tekstiä yötä päivää. Samalla hän tekee tarkkaa tutkimustyötä ja tarkistaa faktoja Vida Winterin elämästä ja vierailee tämän kotiseudulla. Kirjan tarina punoutuu kiehtovaksi kokonaisuudeksi synkkineen perhesalaisuuksineen loppuhuipennuksen saakka. Minä arvasin loppuhuipennuksen ja se juuri tuntuu hienolta, että osasin ratkaista johtolangat Margaretin kanssa. Tarinoilla pitää olla alku, keskikohta ja loppu Vida Winterin sanoin. Kirja on ylistys vanhoille kirjoille ja lukemiselle kuten takakannessa sanotaan ja tämä maailmahan minua niin viehättää.

Teoksessa viitataan muuhun kaunokirjallisuuteen ja Brontën Kotiopettajattaren romaani nostetaan esille toistuvasti. Winterin kirjastosta löytyy useampi kappale Kotiopettajattaren romaania. Tästä oivaltaneena tiedostin, että minulla itselläni on kaksi kappaletta Kotiopettajattaren romaania ihan samaa painosta enkä halua luopua kummastakaan. Eilen törmäsin taas samanlaiseen painokseen ja hetken ajattelin ostavani sen, mutta eihän siinä ole mitään järkeä... mutta ehkäpä kuitenkin...

Kolmastoista kertomus innoitti tekemään minua listan. Blogeissa on listoja pyörinyt kuten esimerkiksi Satun tai Terhin blogeissa. Tämä listan miettiminen on tuottanut minulle päänvaivaa, koska olenhan tässä blogissanikin pyrkinyt tuomaan esiin itselleni merkityksellisiä kirjoja ja jakamaan lukukokemuksia. Tämä lista ei ole mikään lopullinen. Se on tämänhetkinen ja tiedän että vaikuttavia lukukokemuksia on tulossa edessäpäin ja lista elää. Listassa ei ole muuta paremmuusjärjestystä kuin numero yksi. Olen valinnut viisi naiskirjailijan teosta, jotka koen minulle tärkeiksi kirjoiksi. Haastan myös Susan tekemään listaa.

1. Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani

Olen lukenut jokaiselta Brontën sisarukselta kirjan. Ylitse muiden on kuitenkin Kotiopettajattaren romaani, joka lapsuudesta asti on sävähdyttänyt minua ensin sarjakuvana, sitten TV-sarjana ja lopulta kirjana, jonka luin 13-vuotiaana. Jane Eyren tarina on inspiroinut minua lapsuudessani kirjoittamaan myös omia tarinoita. Kirjahyllyssäni odottaa lukemistani uusi englanninkielinen sarjakuva Kotiopettajattaren romaanista. Ja pitäisihän se vihdoinkin alkuperäiskielelläkin lukea...

Christa Wolf: Medeia. Kertomus kuudelle äänelle

Minulla oli vaihe kirjallisuuden lukemisessa, jossa olin hyvin rajoittunut. Euripideen Medeian tarina ja Wolfin Medeia-myytin uudelleen tulkinta ovat avanneet silmiäni. Antiikin Kreikan tragedia äidistä, lastensa murhaajasta ei olekaan ihan sitä, miltä näyttää. Ensin Euripides, sitten Wolf. Siinä järjestys, jos kiinnostuu Medeian tarinasta.

Virginia Woolfin teoksia

Virginia Woolf liittyy myös kirjalliseen heräämiseeni. Aallot, Majakka, Mrs Dalloway ja Oma huone on tullut luettua. Woolf on vaikuttanut tajunnanvirtakuvauksellaan lukemiseeni ja rohkaissut minua lukemaan ja tulkitsemaan vaikeatakin tekstiä. Pidän moniäänisyydestä... Oman huoneen kaipuu on todellinen...

Leena Krohn: Tainaron



Kirja on niin kaunis. Ks. tarkemmin aikaisempi merkintäni http://sarankirjat.blogit.fi/2009/07//

Diane Setterfieldin Kolmastoista kertomus on nyt tässä listassa. En ole riittävän kärsivällinen tekemään listoja. Olen yrittänyt jo lapsena kirjoittaa lukemani kirjat listaksi. Aloitin, mutta luovutin, kun en jaksanut käydä niitä läpi kirjastossa. Lukupäiväkirjan (paperinen) pitäminenkin epäonnistui pari vuotta sitten, kun en jaksanut mukamas kirjata niitä ylös. Onneksi on tämä blogi edes, johon kirjaan joitakin lukukokemuksiani, muistijälkiä itselleni...

Suomalaisen tyttökirjallisuuden äiti Rauha S. Virtanen

Virva oli hiljaa ja katseli taivasta, joka levisi suurena ja tyynenä, kirkkaan avarana, hohtaen lännessä omenanvihreälle ja punervalle. Ilmassa oli ohut sininen kajo - tuoksui puhtaalle havulle, lumelle ja vedelle, ja joukkoon sekaantui myös viimevuotisten lehtien lahoa lemua. Koivujen silmut olivat täynnä elämää, ja peipposen liverrys solisi talon takana metsässä. (s.105, Seljan tytöt)

Seljan tyttöjen maailma Leppäkertunkujalta aina Chileen asti on temmannut minut mukaansa viime viikkojen ajan. Olen nähnyt, kuullut, tuntenut, haistanut, maistanut, kokenut ja elänyt yhdessä heidän kanssaan elämän pieniä ja suuria asioita. Minulla ei riitä sanat kuvaamaan tätä maailmaa, mutta onneksi Rauhalla on sanat hallussaan ja ne soljuu, todellakin soljuu suloisen sulavasti. Huom. minä en ole runoilija, vaikka epätoivoisesti yritänkin sisäistä runokieltäni herättää, mutta Seljoilla runoilua harrastetaan ahkerasti. He ovat luovia, taiteellisia, niin erilaisia keskenään, aktiivisia, eläväisiä, mutta eihän heitä oikeasti ole olemassa, vaikka siltä minusta on tuntunut...

Lapsuudessani tai nuoruudessani en ole lukenut kuin yhden Selja-kirjan ja se ei ollut sarjan ensimmäinen. Kirjastostani ei saanut kaikkia kirjoja, joten Seljat jäivät minulle hieman oudoiksi ja hämäriksi mielikuviksi. Nyt aikuisiällä luin ne ilmestymisjärjestyksessä ja viehätyin lämminhenkisiin kirjoihin aivan tavattomasti. Sarjan aloittaa Seljan tytöt, joka on ilmestynyt vuonna 1955. Rauha oli vasta 24-vuotias, kun hän kirjoitti ensimmäisen Selja-romaaninsa ja siitä tuli heti suuri menestys. Kuten edellisessä postauksessani mainitsin, tapasin Rauha S. Virtasen nuortenkirjailijoiden seminaarissa. Siellä hän kertoi ensimmäisestä Seljan tytöt-versiosta, joka oli "yhteenpötköön" kirjoitettu ja kustantajan kehoituksesta Rauhan piti kirjoittaa se uudelleen ja jakaa lukuihin ja kappaleisiin. Siinä oli Rauhalla "hiki hatussa" puurtamista. Seljan tytöt saivat jatkoa suuren suosion siivittämin ja seuravaksi ilmestyivät Tapaamme Seljalla 1957, Virva Seljan yksityisasia 1960 ja Tuntematon Selja 1964. Sitten Rauha piti taukoa ja meni melkein 40 vuotta, ennen kun Selja-sarja sai lisää jatkoa. Seljalta maailman ääreen ilmestyi 2001 ja sarjan päättää Seljan Tuli ja Lumi 2009.

Ensimmäinen romaani Seljan tytöt kertoo Seljan perheestä - heidän neljästä tyttärestään Krisistä, Margaritasta, Virvasta ja Dodosta, kirjailija-isä Rikusta ja äitipuolesta Reasta. Isä Riku menee uudelleen naimisiin ja tyttäret eivät kovin helpolla sulata uutta äitipuoltaan. Rea itsekin on vasta 24-vuotias ja hän suhtautuu todella aikuismaisen kypsästi tyttöjen nuivaan ja ynseään vastaanottoon. Tämä Rean hahmo on mietittänyt minua kovasti. Hän on äidillinen ja huolehtiva hoivaajatyyppi, kotirouva, myöhemmin kotiäiti, joka luopuu sairaanhoitajan työstään avioituessaan. Hän ei koskaan menetä hermojaan, vaikka Margaritan temppu onkin todella katala hänen rikkoessaan tahallaan Rean hienot mokkakupit. Rea tuntuukin ikäistään vanhemmalta. Kirjassa näkyvät perinteiset sukupuoliroolit, sillä Riku-isä on perheen pää ja elättäjä, mutta toisaalta Rea hoitaa perheen raha-asioita. Selja-sarjassa ei kuitenkaan hehkuteta perinteistä ydinperhemallia. Kirjoissa kuvataan moninaisia perhemuotoja yksinhuoltajista isovanhempiin huoltajina, perhe-elämän ongelmia kuten välinpitämättömyyttä, alkoholismia ja uusperheen sopetumisvaikeuksia.

Olen miettinyt myös Seljan tyttäriä, jotka kaikki ovat omia persoonallisuuksiaan ja suosikkejani heistä. Kris on vanhin heistä ja se järkevä tyyppi perheessä. Hän pitää koulutusta ja opiskelua tärkeänä ennen perheen perustamista. Margarita on temperamenttinen, taiteellinen ja itsekäskin. Virva on taas ujo, haaveileva ja kirjoittava hahmo, johon on helppo samaistua. Dodo on kuitenkin sarjan kiinnostavin hahmo mielestäni, sillä hänessä tapahtuu kaikista eniten muutosta kiltistä ja tottelevaisesta tytöstä itsenäiseksi ja rohkeaksi toimijaksi. Kaikki tytöt kouluttautuvat ja luovat niin sanotusti omaa uraansa. Perheellistyminen ei myöhemmissä vaiheissa ole enää este työssäkäymiselle.

Selja-kirjoissa on paljon muitakin ihania henkilöhahmoja ja tytöillä on laajat ystävä- ja tuttavapiirit. He perustavat yhdessä ystäviensä kanssa Maailmanparantajien kerhon. Kirjoissa on aatteita ja politiikkaa mukana ja on kiinnostavaa lukea tuon ajan historiallisista tapahtumista. Chilen jännittävistä tapahtumista ja vallankumouksesta kertovat kaksi viimeisintä kirjaa. On jotenkin hämmästyttävää lukea suomalaisista nuorista, jotka ovat ollet niin aktiivisia toimijoita oman aatteensa puolesta, halunneet "parantaa maailmaa" ja järjestäneet erilaisia tapahtumia. Rauha on kirjoittanut Selja-sarjan lisäksi useita nuorten kirjoja, kuunnelmia ja näytelmiä ja hänen tuotantoaan voi nähdä tästä linkistä: http://wsoy.fi/yk/authors/show/444

Tiedättekös, että Rauha on 78-vuotias ja edelleen kirjoittaa. Hän on isoäiti ja viettää paljon aikaa lastenlastensa kanssa. Minulle oli suuri kunnia tavata hänet seminaarissa ja aarteinani nyt vaalin hänen nimikirjoituksellaan omistamia Selja-kirjojani. Mielestäni Rauha S. Virtanen on luonut hienoa suomalaista tyttökirja-genreä. Noilta ikinuorilta vekkulisilmiltä voisi pyytää vieläkin uutta Selja-kirjaa...Rauha kyllä kuuntelee fanejaan...

Nuorten kirjailijoita tapaamassa

Olen muuttanut blogini ulkoasua hieman keveämmäksi, kun kyllästyin siihen kirkkaan vihreään väritykseen. Lumisateetkin on toivon mukaan loppumassa ja kesää kohden mennään. Valitsin ulkoasuni kuvaksi nyt raikkaat, kesäiset kukat (en tiedä kyllä, mitä kukkia ne ovat). Jatkossakin valokuva voi vaihtua fiiliksistä riippuen, joten älkää ihmetelkö, jos blogini joskus taas näyttää vähän erilaiselta. Vaihtelu virkistää!

Olen tutustunut viimeaikoina uusiin nuortenkirjoihin, joihin minua innosti nuorten kirjailijoiden tapaaminen kirjailijatalo Villa Kivessä 25.3. Osallistuin "Perinteitä ja uusia tuulia"- seminaariin lasten- ja nuortenkirjallisuuden alalta. Seminaarissa kirjailijavieraina olivat Hellevi Salminen, Terhi Rannela ja Rauha S. Virtanen, joita haastateltiin. Entuudestaan olen lukenut Hellevi Salmista ja Rauha S. Virtasta. Terhi Rannela taas edustaa uutta sukupolvea nuorisokirjallisuuden alalta ja olen nyt tutustumassa hänen tuotantoonsa.

Hellevi Salminen (ylh. kuvassa) on pitkän linjan palkittu lasten- ja nuorten kirjailija, jonka ensimmäinen kirja Baby ilmestyi 1962. Hellevi on kirjoittanut tähän päivään saakka ja lisäksi myös näytelmiä ja televisiodramatisointeja. Minulla on hänen teoksistaan Paperisiili (1967) ja Sanovat Allisoniksi (1972). Sivari vuodelta 1984 on hänen tunnettuja teoksiaan, mutta on vaikeaa nostaa hänen laajasta tuotannostaan yksittäisiä teoksia. Hellevi Salmisen teoksista lisää tässä linkissä. Kuulin seminaarissa hänen kirjastaan Siipiä vaille enkeli (2000), joka kertoo nunnista ja luostarielämästä ja se minua kiinnostaisikin Hellevin tuotannosta seuraavaksi lukea.

Terhi Rannelan (kuvassa) tuotantoa olen nyt innostuneena lukenut, kun kuulin seminaarissa näytteitä hänen teoksistaan. Susakin kehui juuri lähettämässään kommentissaan Terhin kirjoja. Ensimmäiseksi luin Amsterdam, Anne F. ja minä (2008), joka oli todella mukaansa tempaava. Kirjan päähenkilö 15-vuotias Kerttu matkustaa äitinsä kanssa Amsterdamiin syyslomallaan. Kerttu selvittelee ihmissuhteitaan ja pohtii samalla omaa seksuaalista identiteettiään. Amsterdamia kaupunkina on kuvattu hyvin elävästi ja tuntuu kuin samalla itse matkustaisi mukana kirjan henkilöiden kanssa. Koskettavaa oli kuvaus Anne Frankin piilopaikasta, jossa Kerttu käy äitinsä kanssa. Olen lukenut lapsuudessani Anne Frankin päiväkirjan ja se teki silloin minuun syvän vaikutuksen. Kirjahyllyssäni odottaa siitä uudempi versio ja Terhi hyvin muistutti minua kirjallaan sen olemassolosta. Terhin esikoisteos on nimeltään Puhdas valkoinen (2004), jonka luin myös. Goa, Ganesha ja minä (2009) on lukulistallani seuraavaksi ja kirja on jatkoa Kertun tarinaan, mutta se kerrotaan tällä kertaa hänen tyttöystävänsä Miran näkökulmasta. Sarjalle on tulossa myös kolmas osa. Ihanaa päästä taas nojatuolimatkalle ja eksoottiseen Intiaan! Terhi pitää myös omaa blogia, jossa voitte lukea hänen ajatuksistaan.

Seminaari ja kirjailijoiden tapaaminen oli erittäin antoisaa ja jännittyneenä tilaisuuden lopussa pääsin hieman jututtamaan kirjailijoita ja sain tietysti omistuskirjoitukset kirjoihini, paitsi Terhin, kun ei minulla vielä silloin yhtään hänen kirjaansa. Terhi muuten rohkeasti puhui kirjoistaan tyttökirjoina, kun taas joidenkin mielestä nuortenkirjoja ei pitäisi jaotella sukupuolen mukaan. Minä olen varmaan jäävi tähän sanomaan mitään, mutta minusta on hienoa, että Terhi Rannela jatkaa uuden sukupolven suomalaista tyttökirjagenreä! Seminaarin loppukeskustelussa yllätykseksi nousi esiin, että Suomessa sensuroidaan jonkin verran kirjailijoiden tekstejä, jotka on suunnattu nuorille kuten esimerkiksi alkoholin, huumeiden ja tupakan käytöstä. Kotikirjastossani esimerkkinä tästä sensuurista Terhin kirjoja on sijoitettu luokkaan nuoret aikuiset.

Jäittekö ihmettelemään, miksi en mainitse mitään Rauha S. Virtasesta? Sitä saatte jäädä odottamaan seuravaan postaukseeni...

Eskapismia ja romantiikkaa teoksissa Ruma tyttö ja Rukousnauha

Olen viettänyt pari viimeistä sunnuntaita suurien, kuohuvien tunteiden ja ikuisen rakkauden ylistyksen parissa. Ehkäpä tämä melodramaattinen romantiikka korostuu enemmän Florence Barclayn teoksessa Rukousnauha (1910), joka on siis kirjoitettu jo sata vuotta sitten. Annemarie Selinkon Ruma tyttö (1937) ei ole tyyliltään niin sentimentaalista, mutta rakkautta ja romantiikkaa ei siitäkään puutu. Bongasin nämä kirjat antikvariaatista ja ne tarttuivat mukaani kauniiden kansikuviensa ja kiehtovien nimiensä perusteella. Kirjojen takakansissa ei ollut mitään juoniesittelyitä. Sattumaa tai ei, mutta kummassakin näissä kirjassa päähenkilönä on ruma tyttö tai nainen. Rukousnauhassa päähenkilö kolmekymppinen Jane kuvaillaan kookkaaksi ja kasvoiltaan rumaksi naiseksi, joka ei usko, että häntä voitaisiin rakastaa hänen ulkonäkönsä takia, varsinkaan kauniskasvoinen, taidemaalari Garth. Garth kuitenkin rakastuu hyvään ystäväänsä Janeen kuullessaan tämän laulavan niin kauniisti Rukousnauha nimisen laulun. Kaikkien vaikeuksien ja epäilyjen jälkeen tarina lopulta päättyy onnellisesti avioliiton auvoisaan satamaan. Rukousnauhalla on mielestäni yhtymäkohtia Kotiopettajatteren romaaniin, koska päähenkilöllä on sama etunimi ja Jane Eyren ulkonäköähän pidettiin rumana. Lisäksi Garth sokeutuu niin kuin herra Rochesterkin, joita nämä "rumat naiset" sitten äidillisesti hoivaavat. Rukousnauha tuntui vanhahtavalta ja paatokselliseltakin, mutta pakko oli kuitenkin lukea viimeiseen sivuun saakka sen onnellisen lopun takia.

Rumassa tytössä päähenkilö puolestaan kertoo minä-muodossa elämäntarinaansa, joka hänen on käsketty kirjoittamaan. Käskyn on antanut kuuluisa näyttelijä ja naissankari Claudio Pauls, jonka päähenkilö tapaa kirjan alussa. Claudio kutsuu päähenkilöä Ankanpoikaseksi ja nuoren, ruman tytön elämäntehtäväksi tulee itsensä kaunistaminen Claudion ohjeiden mukaisesti, koska vain kauniit menestyvät ja ovat onnellisia. Claudiosta ja Ankanpojasta tulee ystäviä ja ystävyys syventyy lopulta rakkaudeksi. Rumassa tytössä on kuvattu osuvasti kivuliaitakin kauneudenhoitoja, joita Ankanpoikanen käy läpi tullakseen kauniiksi naiseksi. Vaikka kirja onkin ärsyttävä toisinaan Ankanpoikasen palvoessa Claudiota ja totellessaan häntä orjallisesti, niin hän kuitenkin itsenäistyy tapahtumien aikana ja koko kauneusprosessikin kuvataan ironisella ja humoristisella tyylillä. Pidin Rumasta tytöstä, koska se tavallaan kritisoi nuorten tyttöjen ja naisten ulkonäkövaatimuksia ja -paineita, jotka ovat edelleen ja aina ajankohtaisia maailmassamme.

Rukousnauha on ilmestyessään ollut aikansa bestseller Amerikassa ja siitä on tehty useita elokuvia. Barclay on kirjoittanut muitakin paljon luettuja teoksia. Ruma tyttö on ilmestynyt ensin saksaksi ja siitäkin on tehty elokuvaversio. Selinkon tunnetumpi teos lienee Désirée, joka myös on filmatisoitu Hollywoodissa.

Onko romantiikan ja erityisesti naisten romaanien lukeminen sitten eskapismia, arkipäiväisen todellisuuden pakenemista? Naisten romaaneja tyttökirjoista alkaen ei arvosteta kovinkaan korkealle. Kirjoja on arvosteltu "pintapuolisiksi", viihteellisiksi, kaavamaisiksi ja epätodellisiksi. So what? Olkoon sitten todellisuuspakoista, mutta onnellisia ja hyviäkin loppuja tarvitaan aina välillä!

"Nuo hetket, vietetyt kanssasi, ne talletan helminauhanain, ja helmi helmeltä tarkasti niitä lasken rukousnauhassain.

"Joka helmi on rukoushetkinen ja sydämen polttoa lievittää, mutt´alta helmisen seppeleen yks´risti eteeni välkähtää."

"Oi siunatut, polttavat muistoni ilon niukan, kohtalon katkeran, joka helmeä suudellen, viimeksi myös ristiin huuleni kurkotan." (Rukousnauha s. 44-45)