Vastaa kilpailuun ja voita upea tyttökirjaklassikko!

Vielä on muutama päivä aikaa vastata alla olevaan kyselyyn, mikä tyttökirja tai -sarja on klassikko mielestäsi. Kommenteissa on nostettu esille lukumuistoja mm. Montgomeryn Anna-sarjasta, Neiti Etsivistä, Tiinoista, Merri Vikin Lotta-kirjoista sekä Mary Marcin tyttökirjoista.

Vastausaikaa on maanantaihin 25.1. asti.

Kilpailu: Voita Montgomeryn tunnettu tyttökirjaklassikko ja tutustusamalla uuteen Tyttökirjaklassikot-verkkokauppaani!

Toivotan hyvää alkanutta uutta vuotta kaikille vanhoille lukijoilleni ja toivottavasti tuleville uusille!

Unelmastani on vihdoin tullut totta ja olen perustanut kirjakaupan. Verkkokirjakauppani on erikoistunut tyttökirjoihin, kuinkas muutenkaan. Idea tuli tietenkin tästä blogistani ja tyttökirjallisuusprojektistani, kun aloin käymään läpi ja lukemaan uudelleen lapsuuteni tyttökirjoja ja projektihan edelleen jatkuu... Aloin samalla keräämään lisää tyttökirjoja kirjahyllyyni, kirjastooni, ja ajattelin, miksipä en jakaisi tätä keräämisen ja lukemisen iloa muillekin!

Verkkokauppani Saran Tyttökirjaklassikot löytyy osoitteesta: http://www.tyttokirjaklassikot.fi/

KILPAILU



Mikä tyttökirja tai -sarja on sinulle mieluisin klassikko? Käy katsastamassa Tyttökirjaklassikot-verkkokauppaani ja kerro löytyiko kirjaa verkkokaupastani vai jäitkö sitä kaipaamaan? Perustele, miksi kirja on sinulle tärkeä?

Kirjoita vastauksesi lähettämällä kommentti tähän kirjoitukseen. Ilmoita sähköposti-osoitteesi kommentissa. Kaikki asialliset kommentit julkaistaan (sähköposti-osoitteesi ei tule näkyviin). Kolme vastausta palkitaan L.M. Montgomeryn Runotyttö - Uuden Kuun Emilian tarinalla (WSOY, 2005). Kirja on yhteisteos ja sisältää Pieni Runotyttö, Runotyttö maineen polulla ja Runotyttö etsii tähteään- teokset.

Vastausaikaa on 25.1. 2010 asti. Otan sähköpostitse yhteyttä voittajiin.

Martha Sandwall-Bergströmin Gulla-sarja tyttökirjojen klassikkoja

Aion tässä kirjoituksessani hehkuttaa ruotsalaisen Martha Sandwall-Bergströmin hienoa Gulla-sarjaa. Näitä kirjoja luin lapsuudessani ja nyt aikuisiällä tyttökirjallisuus-projektini jatkuessa, luin ne tietenkin uudestaan. Suoraan sanottuna luin Gulla-kirjat ahmimalla ja ne ovat edelleen vaikuttavia. Vaikka kirjat ovat suunnattu lapsille tai nuorille, niin miksei myös aikuisillekin. Edellisessä merkinnässäni pohdin tyttökirjojen heijastamaa arvomaailmaa Louisa May Alcottin Pikku Naisissa ja sen jatko-osissa. Jos Alcottia voidaan pitää idealistina, niin Sandwall-Bergström on siinä suhteessa realistisempi, sillä hän kuvaa hyvin todentuntuisesti Gulla-kirjoissaan niitä karuja yhteiskunnallisia olosuhteita, missä viime vuosisadan vaihteessa torpparit ja heidän perheensä elivät.

Gulla (Kulla-Gulla) on löytölapsi, joka asuu seitsenvuotiaaksi asti lastenkodissa. Hänet ostetaan huutolaistyttönä maanviljelijän perheeseen töihin ja kun hän käy tarpeettomaksi, hänet myydään torpparin perheeseen. Gullan ensimmäiset vuodet ovat raskaita, koska hän hoitaa perheen lapsia, tekee koti- ja navettatöitä ja myöhemmin myös taksvärkkiä kartanon tilalla. Leikki ei kuulu Gullan lapsuuteen. Gulla ei ole ainoa lapsi, joka raataa töissä vaan kirjoissa kuvataan köyhien lapsien ankea todellisuutta, raskasta työntekoa ja torpparien kuin myös palkollisten heikkoa asemaa ja hyväksikäyttöä isäntiensä alaisuudessa. Myöhemmissä sarjan teoksissa puhaltavat uudet aatteet työläisten oikeuksista, vaikka ne yritetäänkin nujertaa.

Gulla-kirjoja on ilmestynyt kaikkiaan kaksitoista ja sarjan aloittaa Gulla torpan prinsessa (suom. 1951). Sarja päättyy teokseen Gulla morsiamena (suom. 1974). Tyttökirjaklassikkosarjoja-sivultani löydät kirjat ilmestymisjärjestyksessä. Kirjailija kirjoitti viimeisimpänä sarjaan parikymmentä vuotta myöhemmin lukijoiden toivomuksesta teoksen Gulla huutolaistyttö (1974), joka sijoittuu ajallisesti ennen muita teoksia. Wikipedian mukaan Gulla huutolaistyttö (Kulla-Gulla på Blomgården) olisi ilmestynyt ensin suomeksi ja vasta pari vuotta myöhemmin ruotsiksi, joka on aika erikoista mielestäni, jos tieto pitää paikkaansa. Martha Sandwall-Bergströmistä (1913-2000) löytyy kovin vähän muutenkin tietoja, mutta ruotsinkielisestä Wikipediasta on jotain kirjailijasta itsestään. Hän on ollut suosittu ja palkittu lasten- ja nuortenkirjailija ja kirjoittanut myös muita lastenkirjoja. Hänen Gulla-sarjaansa on käännetty useille eri kielille.

Palataanpa itse Gullaan ja hänen tarinaansa, jota voi seurata kirja kirjalta. Gullan tarinaa voisi kutsua myös Tuhkimo-tarinaksi, köyhistä vaatimattomista oloista rikkaaksi kartanon aatelisneidoksi ja ainoaksi perijäksi. Gullan lisäksi kirjoissa on hellyttäviä henkilöhahmoja kuten Gullan huolehtimat lapset Johannis, kaksoset, Lada, Sofia Katarina sekä patruuna Sylvester Gullan isosisä ja tietenkin vastakohtia, ilkeitä, pahansuopia ihmisiä kuten pelottava Regina-neiti, ankara Emely-täti tai juonitteleva Ivan-vänrikki. Gullaa itseään voisi luonnehtia viisaaksi, kiltiksi, äidilliseksi, oikeudenmukaiseksi, äärettömän hyväksi, hän ei edes suutu koskaan - täydelliseksi. Gullassa on siinä suhteessa idealismia, hän haluaa auttaa köyhiä ja parantaa työläisten oloja, nähtäväksi jää, miten hän onnistuu, mutta sarja päättyy toiveikkaasti, kun Gulla avioituu samanhenkisen Tomaksen kanssa. Gulla on oikeastaan liian hyvää ollaakseen totta. Gullaan ei voi samaistua, sillä hän on sankari pää pystyssä, hiukset hulmuten, rohkeana, silmät totisina hän uhmaa herroja ja isäntiä. Kirjoissa on jännitystä, hyvän ja pahan taistelua, jossa lopulta hyvyys voittaa. Gulla on kuitenkin minun ykköseni, tyttökirjojen aatelia, koska tällaisia yhteiskunnallisiin epäkohtiin puuttuvia ja tienraivaajia tarvitaan aina maailmassa - vai mitä mieltä olette?

Tyttökirjaklassikkoja - Alcottin Pikku naisista...Plumfieldin poikiin

Luin tämän syksyn aikana Louisa May Alcottin (1832-1888) kuuluisia tyttökirjoja ja erityisesti keskityin Marchin perheen tyttäristä kertoviin kirjoihin. Alcottin tunnetuin teos Pikku naisia on julkaistu vuonna 1868 ja se on minunkin suosikkejani lapsuudessani. Toinen lukukerta kirjojen äärellä osoittautui erilaiseksi kokemukseksi, koska nyt luin Alcottin tekstiä kriittisemmin ja kiinnitin huomioni kirjoissa toistuviin teemoihin sekä sen ajan arvomaailmaan, jota kirjat heijastavat. Pikku naisia on Marchin perheestä kertova sarjan ensimmäinen osa ja sen jatkoksi ilmestyi seuraavana vuonna Viimevuotiset ystävämme (1869). Pikku miehiä (1871) on tarinan kolmas osa ja viimeinen jatko-osa Plumfieldin pojat (1886) ilmestyi 15 vuotta myöhemmin.

Kirjoista välittyy perinteisen perhe-elämän, avioliiton ja äitiyden mallin korostaminen naisten keskeisenä ja ihanteellisena elämäntehtävänä. Toisaalta Alcottin naishahmot tekevät kodin ulkopuolella ahkerasti töitä elättääkseen perhettään. Alcotin kasvatusnäkemykset ovat itseasiassa radikaaleja tuohon aikaan, sillä hän korostaa myös isän aktiivista osallistumista lastensa kasvatukseen ja naisten on osattava luovuttaa osa tästä kasvatusvastuusta isille. Alcottin omaksuma ajattelutapa omalta isältään lasten kasvattamiseen ja opettamiseen ilmenee erityisesti Plumfieldin koulussa, jonka Jo ja hänen miehensä perustavat varattomille pojille. Koulussa poikia ohjataan omatoimisuuteen ja aktiivisuuteen. Lasten annetaan vapaasti liikkua ja työskennellä itseään kiinnostavien asioiden parissa sekä nähdä omien kädentaitojen merkityksellisyys työnsä tuloksina. Lisäksi lasten kanssa keskustellaan laajasti erilaisista asioista eikä vain ulkoaopita asioita ja kasvateta kurissa ja "herran nuhteessa" kuten siihen aikaan oli tapana. Louisan oma isä perusti ystävineen niin sanotun utopiayhteiskunnan, jossa kaikki jäsenet olivat yhtä suurta perhettä keskenään ja heitä yhdisti yhteinen filosofia ja vegetarismi. Tämä kokeilu kuitenkin epäonnistui, mutta se oli perustana Alcottin ajatusmaailmassa. Hän tarjoaa aikaansa edellä vaihtoehtopedagogiikkaa kirjoissaan ja koko Plumfieldin koulu oppilaineen ja asukkaineen ovat yhtä suurta perhettä.

Pikku naisissa on edelleen lumoavaa ja lämpöistä vetovoimaa ja jokaisella, jotka kirjan ovat lukeneet on varmaan omat mielikuvansa Josta, Amysta, Bethistä ja Megistä. Jo on teoksessa niin vahva ja voimakas persoona, joka peittää muut sisaret varjoonsa. Beth on ujo, ihana ja hyväsydäminen tyttö, jonka sairastumista muistan jännittäneeni. Amya pidin turhamaisena ja pinnallisena, mutta nyt aikuisena taas näin hänen henkilöhahmossaan ja taiteellisuudessaan enemmän syvyyttä. Äidillinen Meg jäi minulle etäisimmäksi hahmoista, kun taas Johon samaistun voimakkaasti ja ihailin hänen kirjoittajan lahjojaan. Kirjan jatko-osissa petyin Jon muutokseen, kun hänestä tuli järkevä, itsensä hillitsevä aikuinen. Jon kiihkeys tukahdutettiin, näin sanoo aikuinen minäni. Ja entäpä Jon valinta? Järkiavioliitto. En ole koskaan saanut makua "epämiellyttävään" professori Bhaeriin. Romantiikan nälkäisenä toivoin Josta ja hänen lapsuudenystävästään, tunteellisesta Lauriesta paria. Professori Bhaer, joka on Jota paljon vanhempi ja mukamas viisaampi ei hyväksy Jon kirjoittamista, jolla Jo ansaitsee elantoansa ja avustaa taloudellisesti perhettään. Lopulta Jo lakkaa kirjoittamasta kokonaan moneksi vuodeksi. Seuraavassa katkelma heidän keskustelustaan teoksessa Viimevuotiset ystävämme :

"Minusta ei ole hauskaa, että nuoret tytöt tutustuvat tuollaisiin asioihin. Minä antaisin poikieni käsiin enemmän ruutia kuin tuollaista roskaa." (Professori)

"Ei se kaikki ole pahaa, vaikka onkin tyhjänpäiväistä, ja jos kerran ihmiset haluavat lukea sellaista, ei kai ole haitaksi, että sitä on saatavissa. Monet kunnialliset ihmiset ansaitsevat rehellisesti elatuksensa kirjoittamalla jännityskertomuksia." (Jo puolustautuu)

"Jos nuo kunnialliset ihmiset tietäisivät miten paljon pahaa he saavat aikaan, he eivät varmaan pitäisi leipäänsä aivan rehellisesti ansaittuna." (Professori)

Voi Jo, olisitpa kulkenut valitsemasi tien loppuun asti Laurien kosinnat hylättyäsi ja jäänyt rohkeasti sinkuksi! Plumfieldin koulua olisit pystynyt hoitamaan itsellisestikin perheesi ja ystäviesi tuella. Kouluhan perustettiin Jon perimään kartanoon. Onneksi Jo jatkaa kuitenkin kirjoittamista kirjan neljännessä osassa ja hän saa julkisesti tunnustustakin. Alcott itse ansaitsi elantonsa kirjoittamalla ja Jota pidetäänkin kirjailijan omakuvana. Alcottista tuli kuuluisa kirjailija elinaikanaan ja hän ei koskaan avioitunut vaan piti kiinni omasta vapaudestaan. Louisa M. Alcottista on kirjoitettu useita elämäkertoja, mutta suomennettu ei ole tietääkseni yhtäkään. Viimeisin elämäkerta on ilmestynyt vuodelta 2007 ja kertoo Louisasta ja hänen isästään. Siitä enemmän Kasvatus & Aika-lehdessä http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=147

Näissä neljässä teoksessa, jotka kertovat Marchin perheen tyttäristä ja jatkossa heidän lapsistaan on mukana myös paljon muitakin kiinnostavia ja sympaattisia henkilöhahmoja ja teemoja, joihin kannattaa tutustua ja suosittelen lukemaan kaikki osat. Minkälaista maailmankuvaa tyttökirjat tarjoavat sitten nuorille tytöille? Tätä jäin miettimään omalta kohdaltani. Tyttökirjallisuuttahan on syytetty esimerkiksi perinteisten sukupuoliroolien vahvistamisesta, missä naisten ainoana tavoitteena on mennä naimisiin, synnyttää lapsia ja hoitaa kotia. Alcott, jota voidaan pitää tyttökirjagenren uranuurtajana osoittaa myös toisin luomalla vahvoja ja voimakkaita naishahmoja, jotka kouluttautuvat, toteuttavat itseään, tekevät kodin ulkopuolista työtä ja elättävät myös perhettään. Plumfieldin koulussa jokaisella on oikeus opetukseen sukupuolesta, rodusta tai luokasta riippumatta. Myös naisten äänioikeutta kannatetaan tuona aikana, jolloin sitä ei ollut vielä laissa säädetty. Alcottin maailma on kaiken kaikkiaan idealistinen, jossa ihmiset kamppailevat köyhyyden ja vaikeuksien kautta läpi voittoon, auttavat heikompiosaisia ja tavoittelevat korkeaa moraalia ja hyvyyttä. Tällainen hyvyyden ja viattomuuden maailma tarjoaa monille tyttökirjojen lukijoille varmastikin lohtua ja turvaa. Seuravassa merkinnässäni palaan tähän aiheseen toisen tyttökirjaklassikosarjan parissa.

Lähteenä: Mervi Koski 2000, Ulkomaisia nuortenklassikoita. Aarresaaresta Pulskaan Mustaan

Jean Rhys: Siintää Sargassomeri

Jos on lukenut Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin, niin kannattaa tutustua Jean Rhysin Siintää Sargassomeri (Wide Sargasso Sea, 1966) romaaniin ja muutenkin Rhysin koko tuotantoon. Kirjassa kerrotaan Edward Rochesterin ensimmäisen vaimon tarina eli siitä salaperäisestä hullusta naisesta ullakolla. Innostuin lukemaan uudelleen tämän teoksen, kun seuraamassani blogissa Sallan lukupäiväkirjassa käsiteltiin tätä teemaa.

Siintää Sargassomeren romaanin päähenkilönä on Antoinette Costway valkoinen kreolinainen. Hän on syntynyt Jamaikalla ja kasvaa konfliktien välisessä traumaattisessa ilmapiirissä, jossa orjuus on vähitellen lakkautettu. Herra Mason Antoinetten isäpuoli järjestää Antoinetten naimisiin herra Rochesterin kanssa, joka tarvitsee rahaa. Avioitumisen jälkeen herra Rochester omistaa Antoinetten ja hänen omaisuutensa kuten kunnon kolonisaatiossa kuuluukin. Herra Rochesterilla on vaikeuksia sopeutua uuteen kotimaahansa ja kulttuurien väliset erot hallitsevat avioliittoa, jossa kumpikaan osapuoli ei lopulta enää ymmärrä toisiaan. Rochester ottaa valtaansa Antoinetten niin totaalisesti, että määrittelee myös tämän identiteettiä ja nimeää hänet Bertha Masoniksi. Lopullinen "niitti" Antoinetten hulluksi tulemiselle on tämän vieminen Englantiin, jolloin Antoinetten olemassaolokin lopullisesti katoaa.

"Nimillä on merkitystä, niin kuin silloin kun hän ei suostunut sanomaan minua Antoinetteksi ja näin Antoinetten ajelehtivan ulos ikkunasta hajuveden-tuoksuineen, sievine vaatteineen ja peileineen." (s.192)

Antoinette ei muista hyökänneensä veljensä Masonin kimppuun, kun tämä on tullut häntä tapaamaan Englantiin.

"Muistan nyt, että hän ei tuntenut minua. Näin hänen katsovan minuun, ja sitten hänen katseensa siirtyi ensin yhteen nurkkaan ja sitten toiseen eikä löytänyt mitä etsi. Hän katsoi minua ja puhui minulle niin kuin olisin ollut muukalainen." (s.196)

Sympatiani kirjan lukemisen jälkeen on Antoinetten puolella, joka ei ole enää se pelottava raivohullu nainen ullakolta vaan valkoisen miehen, patriarkaatin sortama alistettu nainen. Rochester ei olekaan se onneton, kärsivä miespolo vaan kylmä, laskelmoiva ja väkivaltainen mies. Tämä oli hieman kärjistetysti sanottu, koska teoksessa tuodaan esille myös Rochesterin omaa näkökulmaa asioihin eikä Antoinettekaan mikään "puhdas pulmunen" ole.

Rhysin kerronta on omaperäistä ja kiehtovaa. Hänen muita romaanejaan ovat Kvartetti (1928), Herra Mackenzien jälkeen (1930), joka on yksi suosikeistani, Voyage in the Dark (1934), jota en ole lukenut sekä Huomenta, keskiyö (1939). Pääosa Rhysin tuotannosta on ilmestynyt 1920-30-luvuilla modernismin klassisena kautena. Jean Rhys (1890-1979) oli taustaltaan karibialais-englantilainen kirjailija, jonka luultiin jo kuolleen, kun hän hävisi sodan jälkeen kirjallisista piireistä. Melkein kolmenkymmen vuoden tauon jälkeen Rhys julkaisi teoksen Siintää Sargassomeri, joka nosti samalla hänet suuren yleisön tietoisuuteen.

Jos Bröntë kuvasi Bertha Masonin Jane Eyren alter egona, toisen minän pimeänä puolena kuten kirjallisuuden tutkijat ovat analysoineet, niin Rhysin teoksia on analysoitu puhumalla Rhys-naisesta. Tulkinnan mukaan kaikissa Rhysin viidessä romaanissa kuvattaisiin ikään kuin saman naisen eri elämänvaiheita. Rhys-naista luonnehditaan itsetuhoiseksi ja masentuneeksi, sopeutumattomaksi, irralliseksi ja passiiviseksi uhriksi, joka suostuu alistettavaksi. Myöhempi tutkimus on lähestynyt Rhysin henkilöhahmoja ja heidän identiteettejään kulttuurisissa rakenteissa ja sukupuoleen liittyvissä valtakysymyksissä. Siintää Sargassomeri teosta nimitetäänkin Rhysin karibialaisromaaniksi ja se voidaan nähdä intertekstuaalisena vastauksena Bröntën Kotiopettajattaren romaanille avaamalla uuden näkökulman "hullun" naisen tarinaan.

"Kun tulee yö ja hän (Grace Poole) on ottanut useita ryyppyjä, on helppo siepata avaimet. Tiedän nyt, missä hän pitää niitä. Sitten avaan oven ja menen heidän maailmaansa. Se on tehty pahvista, niin kuin olen aina tiennyt. ... he väittävät, että olen Englannissa, mutta en usko heitä. Eksyimme matkalla Englantiin." (s. 193)