Kate Thompson: Yön eläjä sekä Delphine de Vigan: No ja minä

Viikonloppuna tuli luettua putkeen kaksi kirjaa, jotka ovat enemmän tai vähemmän nuorille suunnattuja. Nyt kun lukemastani on kulunut muutama päivä, niin jäin miettimään kumpi kirja oli erityisesti mieleeni. Kummassakin kirjassa käsitellään yhteiskunnan ulkopuolelle jääneitä, syrjäytyneitä nuoria.

Yön eläjässä (Gummerus, 2010 suom. Jaakko Kankaanpää) keskushenkilönä on 14-vuotias Bobby, ongelmanuori, jonka koulunkäynti on jäänyt kesken. Hän varastelee ystäväporukan kanssa autoja, pöllii muutakin tavaraa, kaahailee kaduilla, vetää kännejä ja välillä huumeitakin. Bobbyn yksinhuoltajaäiti muuttaa poikiensa kanssa Dublinista maalle päästääkseen eroon velkojistaan ja osittain siksi, että Bobby pääsisi huonoista vaikutteista eroon. Bobby kapinoi, vetää röökiä ja karkaa aina välillä kaupunkiin takaisin.

Vaikka Bobby onkin "bad boy", niin hän kuitenkin työskentelee ahkerasti maalla naapurin maatilalla ja hanttihommissa, joista huomaa pitävänsä. Näihin hän joutuu ensi alkuun pakosta korvatakseen varastamansa auton. Bobbyn suhtautuminen pikkuveljeensä ja äitiinsä on välillä "hällä väliä meininkiä". Äidin kanssa on jatkuvasti riitoja, jolloin lyödään puolin ja toisin. Vaikka kirja kuvaa hyvin realistisesti irlantilaista työväenluokkaa, ristiriitoja ja yhteiskunnallista syrjäytymistä, niin tässä ei ole suinkaan kaikki. Oman kiehtovuuteensa kirjaan tuo fantasian ainekset. Talon entinen asukas on kadonnut jäljettömiin ja haltijatarinat kiertävät kylässä. Öisin talosta kuuluu outoa rapinaa ja pikkuveli kertoo pienestä naisesta, jonka väittää käyvän talossa. Kirjan tunnelmassa on samalla jotain hyvin karmivaa!

No ja minä (WSOY, 2012, suom. Kira Poutanen) sijoittuu puolestaan Ranskaan ja kertoo 13-vuotiaas Lousta, huippuälykkäästä ja varhaiskypsästä tytöstä, joka ystävystyy kodittoman Non kanssa. Sekä Lou että No ovat ulkopuolisia syrjästäkatsojia, mutta eri tavalla. Lou on keskiluokkaisesta perheestä, jossa ei ole taloudellisia huolia. Loun äiti on sairastanut pitkään masennusta, ja onpa Lou lähetetty pois kotoa sen takia. Kympin tyttö ei kuulu joukkoon koulussakaan. Hän on edellä ikätovereitaan ja käy jo lukion ensimmäistä, luokan nuorimpana ja pienimpänä.

No on taas asunnoton ja levoton 18-vuotias ongelmanuori, jonka koulunkäynti on jäänyt kesken. Non alkoholisoitunut äiti ei voi sietää tytärtään. Yöt No viettää erilaisissa majoituspaikoissa tai kaverien luona. Nukkuminen on kuin koiran unta ja aina pitää olla varuillaan. Toimeen tulee jotenkin kerjäämällä. Non elämä on joka päiväistä kamppailua nälkää, kylmyyttä ja köyhyyttä vastaan. Lou haluaa asioihin muutosta, parantaa maailmaa. No muuttaa Loun kotiin asumaan. Lou tutustuu myös luokkatoveriinsa Lucasiin ja kolmikosta tulee hyvin läheiset. Ystävyys ja välittäminen eivät kuitenkaan riitä.

Kirjassa kuvataan hyvin realistisesti yhteiskunnasta syrjäytyneitä, sosiaalisia ongelmia ja kodittomuutta. Ranskassa nuorten 16-18-vuotiaiden tyttöjen osuus asunnottomista on hurjaa jopa 70%. Suomessa tilanne on todella päin vastoin. Suurin osa asunnottomista on miehiä ja vain joka kuudes asunnoton on nainen. (Ks. tarkemmin täältä). Nuorten syrjäytyminen on kuitenkin Suomessakin vakava ja todellinen ongelma!

Yön eläjä ja No ja minä ovat kasvukertomuksia, Bobbyn ja Loun kasvukipuilua. Kirjoisssa kuvataan vanhempien välinpitämättömyyttä, lähinnä äitien piittaamattomuutta. Vertaillessani kirjoja toisiinsa, niin ne ovat kumpikin koskettavia, mutta No ja minä on mielestäni heppoisampi lukukokemus aikuistenkirja luokituksestaan huolimatta. Yön eläjä taas värisyttää vieläkin.