Saran seitsemän tunnustusta

Kun aloin kirjoittamaan omaa blogiani, tutkiskelin muita blogeja ja ihastuin, kun bloggarit jakoivat toisilleen kauniita tunnustuksia. Silloin haaveilin, kunpa minäkin jonain päiväni saisin tuollaisen palkinnon tunnustuksena omasta työstäni. Vaikka olenkin saanut lukijoiltani kannustavaa palautetta matkan varrella ja ensimmäinen lukijan kommentti kirjoitukseeni lämmittää vieläkin mieltäni, niin on todella hienoa saada tämä tunnustus toiselta kirja-bloggaajalta. Haluan kiittää Susaa tästä tunnustuksesta ja suosittelen lämpimästi tutustumaan hänen hyvään kirja-blogiinsa, jossa on paljon esittelyjä suomalaisista ja historia-aiheisista kirjoista. Tämä tunnustuksen saaminen haastaa myös kertomaan seitsemän asiaa itsestä, joten annetaan palaa.

1. Olen ikuinen opiskelija. Se ei kuitenkaan tarkoita kohdallani sitä, että en valmistuisi ikinä mihinkään. Se vain tarkoittaa, että kun saan jonkun asian päätökseen, niin aina alkaa jonkin uuden asian oppiminen. Pari vuotta sitten vannoin, että nyt en enää opiskele mitään ja olen niin kuin valmis. Pysyin päätöksessäni pari kuukautta ja sitten tiedonjanoni syttyi taas. Nykyään olen sinut elämäntapani kanssa, se on osa identiteettiäni ja sitä paitsi, minä uskon elinikäiseen oppimiseen.

2. Olen yöihminen ja kirjoitan parhaillaankin näitä tunnustuksiani yön hiljaisuudessa. Luovuuteni on parhaimmillaan silloin ja kuulen omat ajatukseni. Itse asiassa flow-tilaan pääseminen vaatii vain kirjoittamista ja kirjoittamista, tunnista toiseen aamun valjetessa, päivän noustessa, kunnes onnellisessa olotilassani voin sanoa, että nyt se on valmis. Oloni voi olla epämääräisen epätodellinen, mutta samalla olen luonut jotain uutta ja mieleni on kirkas.

3. Lapsuuteni yksi unelma-ammateistani oli tulla kirjailijaksi. Kirjoittelin pöytälaatikkooni kuvitteellisia tarinoita kynttilänvalossa. Koin 15 minuutin hämmentävän julkisuuden, kun yhtä kirjoitelmaani opettajat lukivat koulussa ääneen muille oppilaille. Ei ainoastaan luokkatoverini, vaan myös toisen luokan tytöt tulivat luokseni juttelemaan ja kehumaan tarinaani. Aikuisena olen kirjoittanut yhden sadun.

4. Luen useampaa kirjaa samanaikaisesti sekä kaunokirjallisuutta että tietokirjallisuutta. Joku kirja voi jäädä kesken pidemmäksi aikaa...keskeneräisenä ne kummittelevat kuitenkin takaraivossani ja minun on pakko palata niihin takaisin. Tällä hetkellä niitä on kolme kummittelemassa...

5. Minulla on seitsemän kirjastokorttia, joista kuutta käytän aktiivisesti. Onneksi yhdessä kirjastossa sentään on lainojen automaattinen uusinta.

6. Käytän baskereita ja hankin ihanan vaaleanpunaisen uuden baskerin, jonka kohta laitan päähäni, kun ilmat kylmenevät. Helsingin kirjamessuilta minut voi bongata ehkä baskeri päässä.

7. Minulla on edelleen unelma omasta kirjasta, mutta se taitaa olla sitten enemmän faktaa kuin fiktiota...

Olen viime aikoina tutustunut moniin, minulle uusiin kirja-blogeihin. Yritän niitä päivittää pian blogilistaani. Susan blogi ansaitsee oman tunnustuksensa, mutta koska tämän palkinnon pitää kiertää, niin laitan sen eteenpäin Leena Lumen kirja-blogille ja Hannelen bok-paratiisille. Leena kirjoittaa suurella sydämen palolla kirjoista ja lukee niin paljon, että ihan hengästyttää. Hannele Ruotsista taas esittelee hyviä kirjavinkkejä niin vanhoista kuin uusista kirjoista.

Iris rukka, Tiina ja Seljan tytöt - suomalaisten tyttökirjojenikivihreitä klassikkoja

Kiitän sydämellisesti kaikkia blogini kyselyyn osallistuneita vastaajia, jotka kertoivat vaikuttavimmista suomalaisten tyttökirjojen lukukokemuksistaan. Vastauksia ja kommentteja perusteluineen voi edelleen lähettää kysymykseeni, vaikka kirja-arvonta onkin päättynyt. Kysymys on minulle tutkimuksellisesti tärkeä ja olen pyytänyt vastanneilta lupaa käyttää vastauksia tutkimus-aineistona suomalaisen tyttökirjallisuuden tutkimisessa. Kuvan ruusu on osoitettu teille kaikille vastanneille!

Mitkä suomalaiset tyttökirjat sitten ovat vaikuttaneet lukijoiden elämässä? Anni Swanin Iris rukka (1916) nousi vaikuttavimmaksi yksittäiseksi tyttö-kirjaksi. Odotetusti vastauksissa jyräsivät myös tyttökirjasarjat. Anni Polvan Tiina-sarja (1956-1986) ja Rauha S. Virtasen Selja-sarja (1955-2009) olivat suosituimmat ja ne saivat kaikista eniten mainintoja. Rauhan muut kirjat saivat myös mainintoja kuten esimerkiksi Luumupuu kukkii (1965). Selja-kirjoista voitte lukea lisää aikaisemmasta blogi-jutustani, jolloin tapasin myös henkilökohtaisesti ikinuoren ja ihastuttavan Rauha Susanna Virtasen.

Merja Otavan Priska (1959), Oiva Palomiehen Tirlittan (1953) sekä Aili Konttisen Inkeri palasi Ruotsista (1947) saivat myös mainintoja. Lisäksi vastauksissa tuli esille yksittäisiä vanhempia tyttökirjoja kuten esimerkiksi Salme Sadeniemen ja Mary Marckin teoksia. Uudemmista tyttökirjoista mainittiin Tuija Lehtisen kirjat ja Tuija on myös itse käynyt kertomassa omista suosikeistaan. Kaiken kaikkiaan vastaukset ovat samansuuntaisia, kuin Helsingin Sanomien järjestämässä kyselyssä (2004) mieluisimmista lasten-ja nuortenkirjoista. Niitä vastauksia voitte käydä lukemassa täältä.

Kirjapakettien arvonnat suoritin siten, että kirjoitin jokaisen vastaajan nimen lapulle ja nämä laput sulloin vaaleanpunaiseen baskeriini (harsohattuni on kadoksissa). Sekoitin ja ravistelin baskeria ja lopuksi vetäisin esiin sieltä kaksi lappua. Ensimmäinen kirjapaketti menee Sannalle ja toinen kirjapaketti menee Reeta Karoliinalle Norjaan. Lisäksi lähetän Leena Lumelle, Lumiomenalle, Hannelelle sekä ahkulle tyttökirjan kiitokseksi kyselyni mainostamisesta ja linkittämisestä omaan blogiinsa.

Vastauksissa tuli esille minulle yllätyksellisiä vanhoja tyttökirjoja ja minua saa yllättää lisää. Itse luen tällä hetkellä kirjaa nimeltä Vanha verraton Pääskyvuori - kertomus nuorisolle (1950). Se on hyvin tyttökirjamainen ja sen on kirjoittanut Anni Swanin sisko Nelma Sibelius. En tiennyt sitä silloin, kun nappasin sen mukaani kirjan nimen perusteella, kansikuvaa ei ollut eikä takatekstiä, mutta jokin vaisto oli. Sen luettuani, luen yhden Anni Swaniin liittyvän kirjan ja siitä tulee sitten blogi-juttu myöhemmin.

Kerro vaikuttavimmasta kotimaisesta tyttökirjasta

Aloitin kirjallisuusblogin pitämisen kaksi vuotta sitten elokuussa ja innostuin sen myötä lukemaan ja keräämään lapsuuteni tyttökirjoja. Haaveiltuani kirjakaupasta ideoin verkkokirjakaupan ja perustin Tyttökirjaklassikot. Tyttökirjat ovat sydämeni asia ja elämäntehtäväni. Luen niitä edelleen sekä vanhoja tuttuja että uusia ja tuntemattomia, unohdettujakin. Nyt haluaisin kuulla teidän kokemuksianne kotimaisista tyttökirjoista ja esitän kysymyksen:

Mikä lukemasi SUOMALAINEN TYTTÖKIRJA on ollut kaikista vaikuttavin? Miksi?

Kaikkien vastanneiden kesken arvon KAKSI KIRJAPAKETTIA. Vastausaikaa on 10.9.10 asti. Muista ilmoittaa sähköpostisi (se ei tule näkyviin)! Esitä tämä kysymys myös äidillesi, isoäidillesi tai ystävällesi ja pyydä heitäkin vastaamaan blogiini.

1. KIRJAPAKETTI sisältää kirjat: Helga Nuorpuu (1946): Ruusulan viimeinen tyttö, Anni Swan: Iris Rukka (1990), Mary Marck: Vähän enemmän Eevasta (1982), Rebekka Räsänen: Anneli Juoniemen kartanossa (1963), Anni Polva: Tiina ottaa vastuun (1976) ja Rauha S. Virtanen: Tuletko sisarekseni (1973)





2. KIRJAPAKETTI sisältää kirjat: Merja Otava: Priska - kesästä kesään (2001), Tuija Lehtinen: Rebekka tarttuu toimeen (2007) ja Terhi Rannela: Amsterdam, Anne F ja minä (2008).



Kirjapakettien kirjat ovat käytettyjä, mutta hyväkuntoisia ja siistejä. Helga Nuorpuun kirja on ikäisekseen lukukunnossa. Vastauksenne ovat erittäin lämpimästi tervetulleita!

P.S. En kommentoi vastauksianne vielä vaan teen niistä yhteenvetoa seuraavaan postaukseeni ja julkistan samalla arvonnan kaksi kirjapaketin voittajaa!

Leena Lehtolainen: Minne tytöt kadonneet

Maria Kallio-dekkarit ovat sellaisia, joihin tartun heti, kun vaan näenkin sarjan uusimman osan kirjakaupassa. Vanhoissahan kirjoissa on se oma ominaishajunsa ja kiehtovuutensa, kun lukee omistuskirjoituksia tai löytää kortteja, kirjanmerkkejä sivujen välistä. Minun täytyy tässä yhteydessä mainita uudesta, vanhasta löydöstäni eli Aila Nissisen kirjoittamasta Vihreät ympyrät, joka on nuortenkirjojen Vihreä kirjasto-sarjaa. En ole sitä lukenut vielä, mutta selatessani sivuja, paljastui sieltä kirjailijan oma omistuskirjoitus ja vieläpä joitain hänen kommenttejaan tekstistä. Olin aivan mykistynyt! Palatakseni kuitenkiin uutuuskirjoihin, niin pidän myös niiden tuoreesta, kutsuvasta tuoksusta ja nyt pitkästä aikaa luin melkeinpä juuri painosta tulleen kirjan.

Leena Lehtolaisen Maria Kallio-sarja on minulle taas sellainen koukuttava dekkarisarja. Täytyy aina tietää, missä mennään Maria Kallion henkilö-kohtaisessa elämässä ja samalla sitten pähkäillä, kuka on mahdollinen syyllinen tapahtuneeseen rikokseen. Minne tytöt kadonneet - kirjassa (2010) on menty ajallisesti muutama vuosi eteenpäin ja Maria on nimitetty epätyypillisten rikosten yksikköön komisarioksi vanhaan työpaikkaansa Espoon poliisiin. Aikaisemminhan Maria toimi pitkään väkivaltarikosten pomona ja kun työ alkoi maistumaan pakkopullalta, niin edellisessä osassa Väärän jäljillä (2008) hän siirtyi perheväkivallan tutkimusprojektiin mukaan, kunnes pakotettiin takaisin poliisin hommiin. Täytyy sanoa, että olin jo vähän huolissani tästä Maria Kallion haluttomuudesta perinteiseen poliisityöhön, mutta nyt hän on taas takaisin entisessä vauhdissaan. Yllätys, yllätys Maria on myös kouluttanut afganistalaisia poliiseja ja joutuu vaaratilanteeseen itse matkustaessaan Afganistaniin. Suomessa Maria taas tutkii kolmen maahanmuuttajatytön katoamista ja yhden muslimitytön murhaa. Kaikki tytöt ovat käyneet samassa Tyttökerhossa, jossa Marian tytär Iidakin käy. Onko kyseessä kunniamurha, viharikos vai sarjamurhaaja? Maria selvittelee tapauksia yhdessä tuttujen työkavereidensa Koivun ja Puupposen kanssa.

Lehtolainen kuvaa romaaneissaan hyvin realistisesti poliisin työtä ja arkea ja aina yhteiskunnallisesti vaikeitakin asioita kuten perheväkivaltaa tai rasismia. Nyt hän tarttuu uudessa romaanissaan monikulttuurisiin kysymyksiin. Minne tytöt kadonneet tuo esiin niitä ongelmia, joita maahanmuuttajatytöt kokevat, kun tiukasti kontrolloidun kulttuurin perinteet ja vapaamman länsimaisen yhteiskunnan käsitykset joutuvat törmäyskurssille. Lehtolaisen kuvaama maailma ei ole mustavalkoinen vaan se sisältää monia vivahteita. Odotin tällä kertaa enemmän yllätysmomentilta, mutta yllätykset eivät tuntuneet kovin uskottavilta. Murhakin selviää poikkeuksellisen aikaisin. Maria Kallio on nyt keski-ikäistynyt ja elämä näyttäytyy seesteisenä, pahimmat ruuhkavuodet ovat takana päin eikä työ aiheuta niin paljon ristiriitoja henkilökohtaisessa perhe-elämässä. Seuraavassa Maria Kallio-dekkarissa voisi kyllä olla enemmän taas jännitystä ja päähenkilön sisäiset ristiriidat, ne tuovat aina oman jujunsa tarinaan.

Viimeisimmässä Anna-lehdessä on Leena Lehtolaisesta kiinnostava artikkeli, missä hän kertoo itsestään ja siitä kuinka jokainen hänen kirjoittamansa kirja on oikeastaan edellistä suurempi ihme - että vielä löytyi sanottavaa. Varmasti löytyy sanottavaa Leena! En ole koskaan katsonut Maria Kalliosta kertovaa tv-sarjaa, mutta en osaa kuvitella Maria Kalliota Minna Haapkylän näköisenä, vaan enemmän Lehtolaisen näköisenä. Minne tytöt kadonneet on Maria Kallio-sarjan 11. romaani. Maria Kalliolla on myös omat nettisivut. Sieltä löytyy hänen CV:nsä, tietoja muista sarjan henkilöhahmoista, teokset tietenkin, Antin Marian miehen ruokaohjeita, koska hän tekee yleensä perheen ruuat (lähinnä luomua) ja mikä parasta löysin sieltä Marian kirjeitä Koivulle, jotka kannattaa lukea tämän kirjan lukemisen jälkeen. Suosittelen tätä kirjaa Maria Kallio-faneille ja ne, jotka eivät ole aikaisemmin lukeneet Maria Kallio-dekkareita ja kiinnostuvat tästä räväkän rohkeasta punapäisestä naissankarista, niin tästä voi aloittaa tai sitten jostain aikaisemmasta teoksesta.

Helen Hanff: Rakas vanha kirja

Rakas vanha kirja, sinä olet nyt minun hyvä ystäväni ja vaalin ystävyyttämme ikuisesti! Vaikka minua ei olisikaan, niin sinä säilytät olemassaolosi, luot aina uusia ystävyyssuhteita sukupolvesta toiseen ja ajasta toiseen. Minä kunnioitan sinua ja sen takia minun täytyy kertoa sinusta muille. Heidän täytyy tietää sinun hienosta, humoristisesta ja erittäin viisasta luonteestasi ja ennen kaikkea suuresta sydämestäsi.

Vuonna 1949 amerikkalainen Helen Hanff lähettää kirjatilauksen kirjeitse Lontoolaiseen Marks & Companyn antikvariaattiseen kirjakauppaan, joka on erikoistunut loppuunmyytyihin kirjoihin. Tästä kirjatilauksesta alkaa parikymmentävuotinen ystävyys ja kirjeenvaihto amerikkalaisen kirjailija ja käsikirjoittaja Helen Hanffin ja englantilaisen antikvariaatin hoitajan Frank Doylen välillä. Kirjeenvaihtoon osallistuu välillä koko henkilökuntakin ja Doylen perhe. Kirjeromaanin muotoinen Rakas vanha kirja, 84, Charing Cross Road julkaistiin 1970. Seuraavassa otteita 25.3.1950 päivätystä Helenin kirjeestä:

"Frank Doel, mitä te siellä oikein TEETTE, te ette tee MITÄÄN, te vain ISTUSKELETTE paikallanne. Missä on Lee Hunt? Missä on Oxford Verse?"

"Olen järjestänyt niin, että pääsiäispupu tuo teille Munan. Kun se saapuu perille, se huomaakin, että te olette kuolleet toimettomuuteen."

"Näin kevään tullen tarvitsen rakkausrunokirjan. Ei mitään Keatsia eikä Shelleyä, lähettäkää minulle runoilijoita, jotka pystyvät rakastamaan joutavia lörpöttelemättä-"

"No, älkää vain istuskelko siellä! Menkää etsimään sitä! Vannon, etten ymmärrä kuinka teidän puotinne pysyy pystyssä." (s.16)

Kirjeet ovat hauskoja, oivaltavia ja lämminhenkistä keskustelua englantilaisesta kirjallisuudesta, vanhoista kirjoista ja elämästä Atlantin molemmin puolin. Sodan jälkeisessä Englannissa on ruokasäännöstely ja Helen lähettää henkilökunnalle ja heidän perheilleen ruokapaketteja. Kirjeissä suunnitellaan useiden vuosien ajan Helenin matkaa hänen kauan kaipaamaansa Englantiin, mutta matkan toteutumiselle tulee aina ylivoimaisia esteitä. Mutta pääseekö Helen koskaan kävelemään rakkaalle Charing Cross Roadille? Siitä kertoo jatko-osa Hanffin matkakertomus The Duchess of Bloomsbury Street (1973), mutta sitä ei ole saatavilla Suomesta, valitettavasti.

Rakas vanha kirja löysin sinut omakseni, sinä olet tietyllä tavalla suunnan-näyttäjäni ja voin oppia uusia asioita sinulta. Minulla on sellainen taito, että kutsun välillä haluamiani kirjoja luokseni - nimenomaan vanhoja kirjoja. Tiedän, että ne ovat täällä jossain minua odottamassa ja parhaassa tapauksessa ne ovat sen jälkeen muitakin odottamassa. Pieni antikvariaattinen kirjakauppani on sydämeni asia ja jatkan oppimismatkaani vanhojen, unohdettujenkin kirjojen parissa. Unelmani on, että ne löytävät tiensä uudelleen lukijoiden mieliin ja sydämiin.

Tahdon välittää sydämellisen kiitokseni toiselle keräilijälle Hannelelle, joka pitää Hanneles bok-paradis-blogia, jossa kerrotaan paljon vanhoista kirjoista ja sieltä kautta sain vinkin uudesta ystävästäni.