Me kirjoitamme öisin

Kun liityin Suomen tietokirjailijat ry:n jäseneksi, mieleeni on jäänyt meidän mottomme kai - he kirjoittavat öisin (tästä on myös tehty kirja, joka täytyisi lukea!). Väite pitää minun kohdallani täysin paikkansa. Palaan ajassa  taaksepäin kirjani kirjoittamisen aikaan, jolloin en voinut todellakaan rentoutua vaan ajatukseni olivat koko ajan työn alla olevassa projektissani, jota kirjoitin aina vain kuin oli mahdollista. Moniin kuukausiin minulla ei ollut sosiaalista kanssakäymistä ystävieni kanssa. Kaikki vapaa-ajat kirjoitin päätyöni ohessa ja toisinaan öisin. Junamatkat töihin kuluivat taustatyössä tehdessä: perehtyessäni tieto- ja tutkimuskirjallisuuteen tai lukiessani elämäkertoja. Suurin osa lähdekirjallisuudesta oli englanniksi tai ruotsiksi. Elämänvaiheeni oli tuskainen, ahdistava, työläs ja uskoni oli välillä loppua. Päässäni takoi vähän väliä: Ei tästä kirjasta ikinä tule valmista! Deadlinet vain paukkuivat.

Annoin hiuksieni kasvaa, niiden värit haalistuivat, en leikauttanut niitä, en tehnyt niille mitään. Ehkä halusin samalla näyttää alitajuisesti kärsivältä taiteilijalta. Minulla oli täysin taikauskoinen pakkomielle, sillä ajattelin että juuri hiuksissani on kirjoittamisen voima. Edellistä kirjaa kirjoittaessani voima oli kynsissäni ja voi että, miten kamalilta ne näyttivät, kuten myöhemmin hiukseni.

Käännekohta tapahtui kevään ja kesän korvilla, sillä tekstistä alkoi tulla kirjan näköinen. Sitten minun oli ihan pakko mennä kampaajalle, koska osallistuin tuttavani ylioppilasjuhliin. Siinä vaiheessa ajattelin, osaanko enää seurustella sosiaalisesti ihmisten kanssa, kun olin ollut niin pitkän ajan hautautuneena omiin maailmoihin, joita määrittivät työ, perhe ja kirjoittaminen. Aurinko ja valo tekivät kuitenkin hyvää ja oloni keventyi, sillä olin jo voiton puolella. Keskeneräisyyden taakkani pieneni ja kesästä osasin jo nautiskella. Elokuussa tulivat viimeiset sanat ja sitten kirja olikin valmis. 

Valitettavasti, kun eloni oli niin ilmavaa, mieleeni pulpahteli jo uusi kirjan idea, jolle en ole nyt tehnyt yhtään mitään. Se on vain tuolla takaraivoissani ja työnnän sen välillä pois häiritsemästä. En halua taas kärsiä... olen saanut vyötärömakkaranikin pienemmiksi, koska minulla tulee kirjoittamisen sivuoireina myös liikakiloja. Haluan oloni pysyvän edelleen heppoisena ja aion todellakin pitää huolta hiuksistani ja kynsistäni!