Wilkie Collins: Valkopukuinen nainen

Valkopukuiseen naiseen ( The woman in White) minut johdatettiin ensin Setterfieldin Kolmannentoista kertomuksen kautta, jossa viitattiin tähän teokseen. Muistin, että minullahan on hyllyssäni tämä "aarre", jonka löysin viime kesänä. Luettuani Silmänkääntäjän ja Watersin haastattelun, missä hän kertoo Valkopukuisen naisen olevan hänen tarinansa sydän, niin pakkohan minun oli viimein tämä kirja lukea. Se idea, mikä Silmänkääntäjässä on, onkin suoraan "varastettu" Valkopukuisesta naisesta, niin kuin Waters sen leikillisesti ilmaisee. Valkopukuinen nainen kyllä päihittää mennen tullen Silmänkääntäjän, mutta taitavasti Waterskin on tarinansa punonut.

Valkopukuinen nainen on ilmestynyt kirjan muodossa 1860, ja sen kirjoittajaa Wilkie Collinsia pidetään jännityskirjallisuuden ja salapoliisiromaanien edelläkävijänä. Ensin oli Edgar Allan Poe, sitten Collins ja sen jälkeen tuli vasta Sherlock Holmes (Arthur Conan Doyle), siinä marssijärjestys. Walter Hartright, piirustuksen opettaja, "salapoliisi" aloittaa kertomuksen ja kertoo kohtaamisestaan valkopukuisen naisen kanssa, jonka mysteerin ympärille tarina kietoutuu. Walter palkataan sisarpuolten Laura Fairlien ja Marian Halcomben opettajaksi Limeridge Houseen, jonka omistaa Lauran invalidisoitunut, itsekäs ja suorastaan sietämätön setä herra Frederic Fairlie. Laura on tuleva rikas perijätär ja hän on kihloissa epämiellyttävän Sir Percival Glyden kanssa. Lauran kolkko täti on taas naimisissa ovelan ja vilppittömän vilpillisen kreivi Foscon kanssa, joka on myös Glyden hyvä ystävä. Pääosissa ovat nämä henkilöt ja tietenkin arvoituksellinen valkopukuinen nainen. Kunnollinen Walter tietenkin rakastuu kauniiseen Lauraan, joka on tyypillisesti kuvattu avuttomaksi naishahmoksi, uhriksi, joka täytyy pelastaa. Hänen sisarensa Marian taas edustaa järkevää ja rohkeampaa naistyyppiä. Tiheätunnelmainen tarina etenee eri kertojien omakohtaisten havaintojen ja kokemuksien kautta ja se on todella mestarillisesti rakennettu. Lukija pystyy itse päättelemään tai ennakoimaan tapahtumia, mutta tarina myös yllättää. Collins kuvaa tarinansa henkilöhahmoja erinomaisesti ja ne ovat jääneet historiaan elämään.

Valkopukuinen nainen ilmestyi ensin jatkoromaanina Charles Dickensin aikakauslehdessä Household Wardissa. Collins ja Dickens olivat hyviä ystäviä ja julkaisivat yhdessäkin kertomuksia ja myös sen ajan viktoriaanisen romaanikirjailija Elizabeth Gaskellin kanssa. Nyt olen lukenut englantilaisen romaanin kehityksestä ja historiasta, jonka kultakautena pidetään nimenomaan tuota viktoriaanista aikakautta. Minun täytyy tunnustaa, että en ole lukenut naiskirjailijoiden Gaskellin ja George Elliotin tuotantoa ollenkaan. Esimerkiksi Gaskell on kirjoittanut Charlotte Brontën elämäntarinan tämän kuoleman jälkeen -Life of Charlotte Brontë, 1857. HUOM! sitä ei ole vieläkään suomennettu. Gaskellin ja Collinsin teoksia on muutenkin hyvin vähän suomennettu ja Collinsilla on ollut sentään hyvin laaja tuotanto. Collinsin toinen tunnettu teos on Kuunkivi (Moonstone) ja sitä on lähes mahdotonta saada kirjastosta. Tässä olisi kustantajille pieniä vinkkejä, mitä voisi suomentaa tai mistä voisi ottaa uutta painosta. Jos yleensä tarvitsette tietoa kaikista Suomessa painetuista kirjoista ym. julkaisuista niin Fennicasta, Suomen kansallisbibliografiasta löytyy tarvitsemat tiedot ja myös lähiaikoina ilmestyvistä julkaisuista.

Minä olen aina pitänyt englantilaisista romaaneista, kirjallisuudesta ja kulttuurista. Syytettäköön sitten lapsuuttani ja Kotiopettajattaren romaania, Humisevaa harjua, tyttökirjoja, Enid Blytonia, Agatha Christietä, puhumattakaan kaikista laadukkaista brittiläisistä TV-sarjoista. Englannissa en ole koskaan käynytkään, mutta voisin aikamatkustaa 1800-luvun Lontooseen, piipahtaa Baker Streetillä Scherlock Holmesin luona ja seurata hänen loistavaa päättelyään jonkin mysteerin parissa. Sen jälkeen vierailisin Jane Eyren ja herra Rochesterin Thornfieldin kartanossa, osallistuisin siellä järjestettäviin tanssiaisiin ja minulla on aivan ihana valkoinen puku korsetteineen ja krinoliinein. En ole varma haluanko kuulla siellä outoa naurua ja yöksi en ainakaan jää. Ehkä minun pitäisi kuitenkin viedä Bertha eli Antoinette takaisin Jamaikalle. Siittä lähden sitten Yorkshiren nummille seuranani Pauli Viisikkoineen ja minkälaisia herkkuja me syömmekään ja jossain salaperäisessä linnassakin me käymme! Siirryn sitten idylliseen maalaiskylään herttaisen neiti Marplen luokse teelle ja lepään hetken vehreässä puutarhassa. Lopulta tekeydyn Orlandoksi ja menen tapaamaan Virgiania Woolfia ja Bloomsberyn ryhmää. Älyllisen haasteen jälkeen minun onkin aivan pakko lähteä Oxfordin yliopistoon Charles Ryderin ja Sebastianin huolettoman hauskaan seuraan ja villiin opiskelijaelämään. En sitten tiedä, milloin tulen sieltä takaisin... Lukekaa hurmaava Valkopukuinen nainen sillä aikaa!

Sarah Waters: Silmänkääntäjä

Silmänkääntäjään (Fingersmith) kirjaimellisesti törmäsin Satun luetut-blogissa. Satun ja Lumiomenan ylitsepursuavan kehuvasta ja suosiollisesta myötävaikutuksesta, minun oli pakko lukea tämä kirja. Kolmastoista kertomus oli jo äskettäin tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksensa ja etsin uutta samanlaista kokemusta. Kun olin lukenut ensimmäiset 60 sivua Silmänkään-täjästä, minuun iski uupumus. Huokaisten katsoin 600 sivua, jotka olivat vielä jäljellä. Hienovarainen luovuttaminen kävi mielessäni, vaikka itse tarina vaikuttikin kiinnostavalta. Se vain eteni pikkuisen liian hitaasti minun tahtiini. Silmänkääntäjän alkutunnelma on itseasiassa dickensiläinen ja Oliver Twistiin on tietoisia yhtäläisyyksiä. Hajusuolaan minun ei tarvinnut turvautua ja jatkoin lukemista, koska en kuitenkaan saanut unta tukahduttavalta kuumuudelta. Parissa yössä kirja sitten oli luettu.

Silmänkääntäjässä varkaiden kasvattama orpo Susan lähtee Lontoosta rikkaan, yläluokkaisen Maud-neidin palvelijaksi toteuttaakseen Gentlemanniksi kutsutun katalan miehen suunnitelmaa. Susanin tarkoituksena on itsekin rahallisesti hyötyä Gentlemannin avioitumisesta (myös tämän orvon) perijättären kanssa, joka asuu setänsä luona maaseudulla. Mutta kaikki ei ole sitä, miltä näyttää. Kirjan kiinnostavuus kasvaa jo siinä kohden lisää Susanin ja Maudin tavatessa toisensa ja heidän suhteensa kehittyessä. Varsinainen käännekohta tapahtuu sivulla 216, jonka jälkeen lukija on peruuttamattomasti koukussa. Väärä henkilöllisyys-, kosto-teemat, historiallisuus sekä näkökulman vaihdokset kiehtovat minua tässäkin teoksessa.

Silmänkääntäjä sijoittuu 1860-luvulle viktoriaanisen ajan Englantiin. Viktoriaanisella aikakaudelle ominaisesti kirja kuvaa ahdasmielisyyden ja teennäisen hurskastelevaisuuden ilmapiiriä sekä yhteiskunnallisia luokkaeroja. Sen ajan ylä- tai keskiluokan tyttö ei osaa itse pukea vaatteita päälleen saatikka peseytyä. Hän tarvitsee tähän palvelijan apua ja huvittavaa onkin, miten Susania valmennetaan tähän tehtävään. Maudin setää on myös taitavasti kuvattu iljettäväksi, kirjahulluksi bibliomaaniksi (vaikka tunnustaudunkin bibliomaaniksi en sentään noin hulluksi!) ja Maudia päteväksi kirjastonhoitajaksi, joka ns. luetteloi setänsä kirjastoa. Voihan yllätys, minkälainen kirjasto, kun se teille lukijoille selviää! Sen kirjaston takia suosittelen tätä kirjaa ehdottomasti kaikille kirjastoalan ihmisille! Kirjan järkyttävin osio on sen sijaan mielisairaalaolosuhteiden kuvaaminen, sairaiden hoito ja kohtelu. Se tuo elävästi mieleeni Anna Kortelaisen tietokirjan Levoton nainen (2003), joka kertoo hysteriasta ja sen historiasta. Tietyllä tavalla vastenmielisyydessään se on erittäin hyvä kirja ja kuvaa naisten totaalista alistamista lääketieteen nimissä. Myös Silmänkääntäjässä totaalinen ruumiin ja mielen alistaminen ja naisen mykäksi tekeminen tuodaan hyvin esiin.

Silmänkääntäjä (2002) on Sarah Watersin kolmas ja palkittu teos ja se on julkaistu suomeksi 2006. Sarah Watersin tuotannosta on suomennettu myös Yövartio (2006/2007). Watersin kirjoista on tehty TV-elokuvia ja sarjoja ja minusta on häpeä, että hänen muita teoksiaan ei ole vieläkään suomennettu. Waters kuvaa kirjoissaan naisten välistä rakkautta, lieneekö tässä syy? Esikoisteos on vuodelta 1998 Tipping the Velvet ja Affinity (1999) näytettiin viime syksynä Ylen teemalta elokuvana nimeltä Selvänäkijä. Affinity - goottilaistyylinen kummitustarina kiinnostaisi minua seuraavaksi lukea, vaikka näinkin sen elokuvana. Affinityyn tästä suora videolinkki, joka on Sarah Watersin omilta kotisivuilta. Kannattaa käydä niihin tutustumassa.

Silmänkääntäjä on kyllä vaikuttava lukukokemus, mutta sitä olisi voinut hieman tiivistää mielestäni ja ehkä vielä yksi näkökulman vaihdos loppuun, jota jäin kaipaamaan... Mutta tärkeintä antia oli sen johdattaminen toisen kirjan ääreen, josta hetken kuluttua lisää...

L.M. Montgomery: Sininen linna

"...hän oli koko elämänsä ajan pelännyt jotakin. Hän pelkäsi äitinsä pahantuulen kohtauksia, hän pelkäsi loukata Benjamin setää, hän pelkäsi joutua täti Wellingtonin ylenkatseen maalitauluksi, hän pelkäsi Isabel tädin purevia huomautuksia, hän pelkäsi James sedän moitteita, hän pelkäsi sukulaistensa mielipiteitä ja ennakkoluuloja, hän pelkäsi sanoa, mitä hän todellisuudessa ajatteli asioista, hän pelkäsi vanhuutensa köyhyyttä. Pelkoa joka taholla, eikä hän kyennyt milloinkaan pääsemään siitä." (s.20-21)

Mitä tekisi, jos annettaisiin vain vuosi elinaikaa? Valancy Sterling on 29-vuotias, kun hän kuulee olevansa parantumattomasti sairas. Valancyn siihen astinen elämä on ollut onnetonta ja yksinäistä, jota rytmittävät vain ikävät rutiinit ja velvollisuudet. Hän on "vanhapiika", pilkankohde, joka asuu tyrannimaisen äitinsä kanssa ja alistuu sukulaistensa määräysvaltaan. Valancyn ainoa pakopaikka on hänen mielikuvituksensa - Sininen linna, jossa hän voi hetkeksi unohtaa ankean ja synkeän todellisuutensa.

Valancy on koko elämänsä kiltteydellään ja alistumisellaan pyrkinyt miellyttämään kaikkia. Kuolemantuomion kuultuaan arasta ja värittömästä tytöstä kasvaa rohkea ja puolensa pitävä nainen, joka uskaltaa sanoa suorat sanat ja ilmaista omia mielipiteitään. Valancy itsenäistyy, menee töihin, muuttaa pois kotoaan, käy tanssimassa ja elokuvissa, ajelee "pahamaineisen" miehen, Barneyn kanssa autolla ja mikä yllättävintä hankkii itselleen aviomiehen, kosimalla itse. Valancy on lakannut pelkäämästä ja löytää elämäänsä onnellisuutta ja rakkautta. Ja mikä parasta Valancy löytää itsensä ja oman identiteettinsä. Ja Valancy ei todellakaan ole hullu, vaikka sukulaiset näin yrittävät hänet määritellä.

Sininen linna (Blue Castle) on julkaistu 1926 ja se on suomennettu 1930. Sinistä linnaa pidetään Lucy Maud Montgomeryn aikuisten kirjana, ei siis tyttökirjana. Vanhemmissa painoksissa lukeekin lisänimenä rakkausromaani. Omassa kirjassani, joka on vuodelta 1987 ja 7.painos ei ole tätä lisänimekettä. Sinisestä linnasta on myös otettu tänä vuonna uusi 8.painos, jossa on ehkä se tutumpi ja kauniimpi kansikuva. Pidän kuitenkin tästä kansikuvasta enemmän, koska minusta se kuvaa paremmin Valancya ja hänen olemustaan, niitä erikoisia vinoja silmiä.

Minä luin vasta nyt ensimmäisen kerran Sinisen linnan. Olen viehättynyt Montgomeryn sujuvaan kieleen ja niin tarkkanäköisiin ihmiskuvauksiin ja ihaniin luontokuvauksiin. Ja huumori - se on se paras kukka. Viis säädyllisyydestä ja ahdasmielisistä ihmisistä! Kapinointia ja mitä vapautta - sen voi tuntea! Tulen lukemaan tätä kirjaa uudelleen muistutuksena, koska tässä on sanomaa ja elämänohjetta, kun sitä rohkeutta tarvitaan. Suosittelen Sinistä linnaa erityisesti kaikille "kilteille tytöille"!

Minulle tämä kuuma ja hohtava kesä on Montgomery-kesä ja suuntaan kulkuni seuraavaksi punaiselle maantielle... Omistan tämän postaukseni Leena Lumelle, joka on Montgomery-fani ja pitää aivan mahtavaa blogia. Sallan lukupäiväkirjasta voitte lukea lisää Sinisestä linnasta ja myös muista Montgomeryn teoksista.

"...hän, joka oli elämänsä pelännyt melkein kaikkea, ei pelännyt kuolemaa. Mutta vaikka hän ei pelännyt kuolemaa, hän ei ollut siitä välinpitämätön. Hän huomasi olevansa sille nurjamielinen, ei ollut kohtuullista, että hänen täytyi kuolla, kun hän ei ollut koskaan elänytkään." (s.51-53)

Jean Websterin tyttökirjat naisten koulutuksen puolestapuhujina

Setä Pitkäsääri (Daddy-Long-Legs) lienee tunnetuin Jean Websterin tyttökirjoista ja sitä pidetään hänen pääteoksenaan. Kirja julkaistiin Amerikassa 1912. Setä Pitkäsääressä päähenkilö Jerusha Abbot alias Judy on asunut koko ikänsä ankeassa orpokodissa. Nimettömänä pysyttelevä hyväntekijä kustantaa 17-vuotiaan Judyn korkeakouluopiskelun sillä ehdolla, että Judy kirjoittaa hänelle kuukausittain opiskelujensa etenemisestä. Judy nimeää hyväntekijänsä Setä Pitkäsääreksi. Kirja on muodoltaan kirjeromaani ja kirjeissään Judy kertoo avoimesti opiskelustaan, ystävistään ja arjestaan sisäoppilaitoksessa, missä hän viettää seuraavat neljä vuotta. Setä Pitkäsääri ei koskaan vastaa takaisin Judyn kirjeisiin. Judyn aikomus on tulla kirjailijaksi ja ensimmäisellä kirjoituspalkkiollaan hän lyhentää velkaansa hyväntekijälleen. Hän saa stipendin opintojensa aikana ja pystyy lopulta itse rahoittamaan opintonsa. Tyttökirjamainen romantiikkakin on kuvioissa mukana, ja Setä Pitkäsääri paljastuu yhdeksi ja samaksi henkilöksi, johon Judy on rakastunut.

Setä Pitkäsääri sai jatkoa, kun toinen kirjeromaani Paras Vihollinen (Dear Enemy) ilmestyi 1914. Tässä teoksessa päähenkilönä on Judyn entinen opiskelutoveri Sally McBride. Sallysta tulee ensin vastahakoisesti Judyn suostuttelemana tämän lapsuuden orpokodin johtajatar. Hän kertoo Judylle nyt vuorostaan kirjeiden muodossa työstään lasten parissa ja orpokodin uudistuksista, joita Judy ja hänen miehensä ovat toivoneet. Romantiikkaa ei tästäkään tyttökirjasta puutu ja päänvaivaa Sallylle aiheuttaa synkkä ja oikukas lastenlääkäri, jonka kanssa Sally ottaa välillä kiivaasti yhteen. Loppu on kuitenkin onnellinen, jossa he yhdessä toisensa löytäneinä jatkavat työtään orpokodin hyväksi. Vaikka kirja onkin jatkoa Setä Pitkäsäärelle, niin Judyn ja hänen aviomiehensä elämästä tihkuu tietoa vain pienin palasin. He saavat tyttären, mutta Judyn kirjallisista töistä ei enää mainita sanakaan.

Setä Pitkäsääri ja Paras Vihollinen ovat kyllä viihdyttävää ja napakkaa dialogia. Kirjat ovat kuvitettu kirjailijan omatekemillä hauskoilla piirustuksilla. Minä pidin kuitenkin vielä enemmän Jean Websterin Patty-kirjoista. Websterin esikoisteos Patty korkeakoulussa (When Patty Went to College) ilmestyi 1903. Se sai myöhemmin täydennyksen Just Patty-kirjalla, joka on suomennettu oudosti St Ursula-koulun tytöiksi (1911). St Ursula-koulun tytöt kertoo Pattyn tyttökoulu-ajasta ennen collegea. Patty-kirjat ovat hauskoja, vaikka huumoria ei puutu noista tunnetuimmistakaan teoksista. Patty on kepposteleva, huoleton tyttö, joka ei ota opiskeluaan liian vakavasti ja yrittää päästä ylitse sieltä, mistä aita on matalin. Patty kuitenkin lukee ahkerasti tiukan paikan tullessa. Tyttökoulussa sekä korkeakoulussa tyttöjen sosiaalinen elämä on hyvinkin vilkasta ja railakasta ja kepposia tehdään suuntaan jos toiseenkin.

Websterin tyttökirjat kannustavat naisia opiskeluun ja koulunkäyntiin. Jean Webster (1876-1916) itse suoritti Bachelor of Arts-tutkinnon Vassarin Collegessa. Yhdysvalloissa alkoi 1800-luvun alkupuolella tyttökoulujen aika ja sinne perustettiin aluksi collegeja, jotka eivät tähdänneet yliopistollisiin tutkintoihin. Naisten (keski- ja yläluokkaisten) kouluttamisen tärkein tavoite oli perheenemäntien sivistäminen ja valmistaminen avioliittoon. Tietoisesti tytöt jätettiin ilman tiettyjen aineiden opetusta kuten klassisten kielten, matematiikan ja myös voimistelun. 1850-luvun jälkeen naisten koulunkäynti yleistyi ja naisille perustettiin myös omia ammatteihin valmistavia kouluja. Naimattomat naiset tarvitsivat ansiotyötä silloin, kun perhe ei heitä enää elättänyt. Naisten työntekoa pidettiin usein väliaikaisena, kunnes he menivät naimisiin. Yhdysvalloissa oli useita naiscollegeja, joiden taso vaihteli. Toisissa collegeissa opetus oli eriytynyt sukupuolen mukaan ja naisille opetettiin kotitaloutta ja sisustusta. Toisissa taas opetettiin miescollegien tapaan. Esimerkiksi Vassarin College alkoi opettaa naisia vuonna 1865 yliopistotutkintoa varten. Pohjoismaissa vähäisen asukasmäärän takia naisyliopistot eivät olleet edes mahdollisia. Suomessa naiset saivat opiskella erivapaudella vuodesta 1870 olematta yliopiston kirjoilla. Vuodesta 1901 lähtien suomalaiset naiset saivat samat opiskeluoikeudet kuin miehetkin, mutta vasta 1920-luvulla tutkinnot alkoivat pätevöittämään naisia julkisiin virkoihin.

Niin Patty kuin Judy opiskelevat nelivuotisessa korkeakoulussa, missä he suorittavat korkeakoulututkinnon. Webster korostaakin kirjoissaan oppiaineita, joita tytöt opiskelevat. Geometriaa, etiikkaa, latinaa, kreikkaa, muinaisenglantia ja voimistelua, samoja aineita kuin pojatkin. Judy pelaa koripalloa, kun taas Patty innostuu tähtitieteestä. Vaikka opiskelua ja opettajia kuvataan positiivisella ja kannustavalla tavalla, on taustalla aina reputtamisen pelko. Jos hylättyjä arvosanoja tulee liikaa, niin opiskelu loppuu siihen ja oppilas erotetaan korkeakoulusta. Naisten opiskelu tutkinnon suorittamiseksi on yhtä vaativaa kuin miestenkin. St Ursula-koulun tytöissä Priscilla, Pattyn ystävä miettii, jos hän ei menekään korkeakouluun vaan mieluummin naimisiin. Patty sanoo siihen, että hän aikoo tehdä molemmat. Onneksi Priscillakin muuttaa mielensä ja opiskelee korkeakoulussa yhdessä Pattyn kanssa. Vaikka tytöt suorittavat tutkinnon, niin heidän tulevaisuutensa tutkinnon jälkeen jää kysymysmerkiksi. Kirjoissa ei kerrota heidän toiveistaan tai mitä he tekevät tutkinnon jälkeen, mutta todennäköisesti heistä tulee perheenemäntiä tai sitten opettajia, johon koulutus antaa mahdollisuuden.

Websterin tyttökirjat ovat sata vuotta sitten olleet hyvin yhteiskuntakriittisiä ja ne puhuvat naisten koulutuksen ja sivistämisen puolesta. Vaikka me voimme tänä päivänä pitää tyttöjen koulutusta itsestäänselvyytenä, niin asia on edelleen ajankohtainen maailmassamme, jossa tyttöjen koulunkäyntiä estetään kaasuiskuilla. Koulunkäynti on jokaisen lapsen oikeus ja noin sata miljoona lasta maailmassa tälläkin hetkellä jää ilman peruskoulutusta. YK etsii keinoja tyttöjen koulunkäynnin edistämiseksi, sillä tyttöjen koulutusta pidetään tehokkaimpana keinona vähentää köyhyyttä ja lisätä hyvinvointia yhteiskunnassa.

Jean Websterin oma elämä on kiinnostava. Hän tutustui opiskeluaikanaan vammaisten ja orpojen lasten elinolosuhteisiin ja työskenteli hyväntekeväisyys-tukiyhdistyksessä. Paras vihollinen-kirjassa painotetaan laitosmaisuuden sijasta lasten kodinomaista kasvatusta. Sally uskoo hellään hoivaan ja yrittää löytää orpolapsilleen hyviä ja rakastavia koteja. Kirjan ilmestymisen aikoihin eugeniikka-liike oli suosittua Yhdysvalloissa ja rodunjalostusoppiin liittyviä näkemyksiä Webster pohtii Sallyn kautta. Tämä saa lukijassa ristiriitaisen ja epämiellyttävän olon. Löysin kattavan artikkelin Websteristä, ja siinä mainitaan vain yksi Jean Websterin elämäkerta. Muita elämäkertoja ei ole ilmeisesti tehty ja tätäkään ei ole Suomesta saatavilla. Webster kuoli 40-vuotiaana lapsivuodekuumeseen seuraavana päivänä siitä, kun hänen ainoa lapsensa syntyi. Hänen kirjallinen uransa katkesi lyhyeen, mutta Jean Websteria pidetään tyttökirjallisuuden uudistajana. Muita hänen teoksiaan löytyy alla olevasta wikipedia-linkistä.

Lähteet:

http://en.wikipedia.org/wiki/Jean_Webster

http://www.unicef.fi/uutinen-unicef?id=17450877

Auli Korppi-Tommila: Naisten koulunkäyntimahdolllisuuksen laajeneminen vuoden 1800 jälkeen

Mervi Koski: Ulkomaisia nuortenklassikoita

Anne Holtin Hanne Wilhelmsen dekkareita

Kesäaikana kirjaston hyllyt monesti tyhjenevät nopeasti dekkareista ja ne ovat suosittua kesälukemistoa. Minunkin kesäohjelmani sisältää usein dekkareita, vaikka luen niitä myös ympärivuotisesti. Nyt haluan kertoa yhdestä dekkarihahmosta, jonka vaiheita olen salapoliisin tavoin jälijittänyt. Tutustuin Hanne Wilhelmseniin ensimmäisen kerran sivuhahmona Anne Holtin toisessa rikosromaanisarjassa, jossa päähenkilönä on taas sarjamurhaajaprofiloija Inger Johan Vik. Ihka ensimmäisessä blogimerkinnässäni kirjoitinkin tästä sarjasta. Hanne Wilhelmsenin elämä alkoi kuitenkin minua kiinnostaa, kun häneen viitattiin legendaarisena poliisina, joka nykyään on eläkkeellä ja pyörätuolissa saatuaan luodista virantoimituksessa. Hän esiintyy merkittävässä roolissa Presidentin salaisuusuudessa (suom. 2007) ja auttaa Ingemaria ratkaisemaan presidentin salaisuudet. Ensivaikutelmani Hannesta on jörö, katkera, älykäs, erittäin terävä ja vahva persoona. Hän asuu yhdessä naiskumppaninsa Nefisin kanssa ja heidän huushollia huseraa Oslon vanhin katutyttö Harrymarry, joka on aivan hellyttävä persoona.

En ole lukenut Hanne Wilhelmsenin dekkareita järjestyksessä vaan sieltä täältä, mitä kirjastosta on saanut käsiinsä tai kirpparilta löytynyt. Viimeksi luin Leijonan kita (1997/2001) ja nyt olen lukenut kaikki tähän mennessä ilmestyneet Anne Holtin dekkarit. Leijonan kidassa Hanne on virkavapaalla ja palaa Yhdysvalloista auttamaan kollegaansa ja ystäväänsä Billy T.:tä naispääministerin ampumisen selvittelyssä. Tässä dekkarissa Hanne on hyvin rento ja huoleton, ei-tyypillistä Hannea. Yleensä Hanne Wilhelmsen on hyvin sulkeutunut, kompleksinen, ristiriitojen ahdistama. Hanne salaa kauan ympäristöltään seksuaalisen suuntautumisensa ja varjelee yksityiselämäänsä. Hanne kohtaa myös suurta surua elämänsä vaiheissa ja pakenee ulkomaille. Hannen paras ystävä on varmaankin iso, "karhumainen" naistenmies Billy T., ja heidän suhteensa kokee erilaisia vaiheita dekkarisarjan edetessä. Sarjan alussa Hanne on nuori ylikonstaapeli, joka etenee urallaan apulaispoliisipäälliköksi. Viimeisin Hanne Wilhelmsen-dekkari on 1222 (suom. 2008), joka on Agatha Christiemäiseen tyyliin kirjoitettu. Kertojana on Hanne itse, joka ratkaisee tietenkin murhamysteerit. Hanne Wilhelmsenistä on tullut syrjäänvetäytyvä ja erakoitunut, halvaantunut hieman kuurokin, keski-ikäinen nainen.

Paholaisen kuolemasta (1995/2000) voisi aloittaa Hanne Wilhelmsenin dekkareiden lukemisen. Lastenkodin johtajatar löytyy puukotettuna huoneestaan ja samaan aikaan 12-vuotias Olav pakenee lastenkodista. Siinä on sellainen dekkari, jossa en halunnut ratkaista murhaajan henkilöllisyyttä eikä Hannekaan lopulta sitä selvitä oikein. Hannekin siis voi erehtyä. Ne lukijat, jotka ovat alusta asti seuranneet Hanne Wilhelmsenin vaiheita ovat varmaan järkyttyneet, kun Totuuden tuolla puolen (suom. 2004) viimeisillä sivuilla Hannea ammutaan ja loppu jää avoimeksi. Sen jälkeen meni kolme vuotta ennen kuin Anne Holt seuraavaksi kirjoittaa Hanne Wilhelmsenistä. Eihän kirjailijat todellakaan saa tappaa sarjojensa päähenkilöä - eihän?

En voi olla vertaamatta Hannea Wilhelmseniä Kay Scarpettaan, koska heissä on jotain samaa. Tietynlainen kärsimys ja ahdistus, ristiriidat ympäröivät heidän henkilöhahmojaan. He jäävät aina etäisiksi ja salaperäisiksi enkä saa heistä otetta. Sen takia he kai kiehtovatkin, koska en lopultakaan tunne heitä, vaikka kirja kirjalta yritän päästä lähemmäksi. Mutta yksi asia on selvä. He ovat naissankareita eivätkä he herroja kumarra tai pokkaa vaan kulkevat sitä omaa polkuaan, joka on välillä hyvinkin yksinäinen tie. Toivottavasti Holt kirjoittaa jatkossakin Hanne Wilhelmsenistä, vaikka seuraavaksi häneltä on ensi syksynä ilmestymässä uusi Inger Johan Vik-dekkari. Ingerin elämässäkin näitä salaisuuksia riittää...

Anne Holt on nykyisin täysipäiväinen kirjailija. Aikaisemmin Holt on toiminut asianajajana, poliisin palveluksessa sekä toimittajana. Hän on myös ollut Norjan oikeusministerinä lyhyen aikaa ja Leijonan kita sijoittuu samaan ajankohtaan. Poliittiset kuviot Holt tuntee ja hän kirjoittaa kirjoissaan todella asiantuntevasti yhteiskunnallisista asioista. Haastattelussa Holt kertoo, että hänellä neljä, viisi ideaa päässään, joista kaikista ennen pitkää tulee kirja. Holt on vaikutus-valtainen yhteiskunnallinen keskustelija omassa maassaan ja lisää hänestä voi lukea tästä linkistä.

Minä jatkan dekkareiden lukemista ja uusia tuttavuuksiakin odottaa kirjahyllyssä nyt kun Hanne Wilhelmsenin vaiheet ovat kutakuinkin jäljitetty. Joistain dekkareista voin postata jatkossakin. Olen myös tutustunut viime aikoina uusiin kiinnostaviin kirjablogeihin ja olen niitä listannut tuohon sivulleni. Niitä kannattaa käydä lukaisemassa!