Olen viettänyt pari viimeistä sunnuntaita suurien, kuohuvien tunteiden ja ikuisen rakkauden ylistyksen parissa. Ehkäpä tämä melodramaattinen romantiikka korostuu enemmän Florence Barclayn teoksessa Rukousnauha (1910), joka on siis kirjoitettu jo sata vuotta sitten. Annemarie Selinkon Ruma tyttö (1937) ei ole tyyliltään niin sentimentaalista, mutta rakkautta ja romantiikkaa ei siitäkään puutu. Bongasin nämä kirjat antikvariaatista ja ne tarttuivat mukaani kauniiden kansikuviensa ja kiehtovien nimiensä perusteella. Kirjojen takakansissa ei ollut mitään juoniesittelyitä. Sattumaa tai ei, mutta kummassakin näissä kirjassa päähenkilönä on ruma tyttö tai nainen. Rukousnauhassa päähenkilö kolmekymppinen Jane kuvaillaan kookkaaksi ja kasvoiltaan rumaksi naiseksi, joka ei usko, että häntä voitaisiin rakastaa hänen ulkonäkönsä takia, varsinkaan kauniskasvoinen, taidemaalari Garth. Garth kuitenkin rakastuu hyvään ystäväänsä Janeen kuullessaan tämän laulavan niin kauniisti Rukousnauha nimisen laulun. Kaikkien vaikeuksien ja epäilyjen jälkeen tarina lopulta päättyy onnellisesti avioliiton auvoisaan satamaan. Rukousnauhalla on mielestäni yhtymäkohtia Kotiopettajatteren romaaniin, koska päähenkilöllä on sama etunimi ja Jane Eyren ulkonäköähän pidettiin rumana. Lisäksi Garth sokeutuu niin kuin herra Rochesterkin, joita nämä "rumat naiset" sitten äidillisesti hoivaavat. Rukousnauha tuntui vanhahtavalta ja paatokselliseltakin, mutta pakko oli kuitenkin lukea viimeiseen sivuun saakka sen onnellisen lopun takia.
Rumassa tytössä päähenkilö puolestaan kertoo minä-muodossa elämäntarinaansa, joka hänen on käsketty kirjoittamaan. Käskyn on antanut kuuluisa näyttelijä ja naissankari Claudio Pauls, jonka päähenkilö tapaa kirjan alussa. Claudio kutsuu päähenkilöä Ankanpoikaseksi ja nuoren, ruman tytön elämäntehtäväksi tulee itsensä kaunistaminen Claudion ohjeiden mukaisesti, koska vain kauniit menestyvät ja ovat onnellisia. Claudiosta ja Ankanpojasta tulee ystäviä ja ystävyys syventyy lopulta rakkaudeksi. Rumassa tytössä on kuvattu osuvasti kivuliaitakin kauneudenhoitoja, joita Ankanpoikanen käy läpi tullakseen kauniiksi naiseksi. Vaikka kirja onkin ärsyttävä toisinaan Ankanpoikasen palvoessa Claudiota ja totellessaan häntä orjallisesti, niin hän kuitenkin itsenäistyy tapahtumien aikana ja koko kauneusprosessikin kuvataan ironisella ja humoristisella tyylillä. Pidin Rumasta tytöstä, koska se tavallaan kritisoi nuorten tyttöjen ja naisten ulkonäkövaatimuksia ja -paineita, jotka ovat edelleen ja aina ajankohtaisia maailmassamme.
Rukousnauha on ilmestyessään ollut aikansa bestseller Amerikassa ja siitä on tehty useita elokuvia. Barclay on kirjoittanut muitakin paljon luettuja teoksia. Ruma tyttö on ilmestynyt ensin saksaksi ja siitäkin on tehty elokuvaversio. Selinkon tunnetumpi teos lienee Désirée, joka myös on filmatisoitu Hollywoodissa.
Onko romantiikan ja erityisesti naisten romaanien lukeminen sitten eskapismia, arkipäiväisen todellisuuden pakenemista? Naisten romaaneja tyttökirjoista alkaen ei arvosteta kovinkaan korkealle. Kirjoja on arvosteltu "pintapuolisiksi", viihteellisiksi, kaavamaisiksi ja epätodellisiksi. So what? Olkoon sitten todellisuuspakoista, mutta onnellisia ja hyviäkin loppuja tarvitaan aina välillä!
