Doris Lessing: Viides lapsi

Äitienpäivänä sopivasti luin Doris Lessingin Viides lapsi (Otava 1988/2007 suom. Heidi Järvenpää). Kirja on usein mainittu muissa kirjablogeissa ja varsinkin Shriverin Poikani Kevinin yhteydessä. Odotukseni olivat aika korkealla kirjan suhteen, mutta en saanut ihan sellaisia säväreitä, kuin olin etukäteen odottanut. Viides lapsi jäi yllättäen hieman vaisuksi lukukokemukseksi.

Eletään 60-lukua Harriet ja David tapaavat toisensa, rakastuvat ja haluavat perustaa perheen. Heitä yhdistää haave suurperheestä. Vastustusta pariskunta kokee lapsentekopolitiikassaan perheiltään ja sukulaisiltaan, joiden mielestä on vastuutonta ja itsekästä hankkia paljon lapsia. Vain yläluokkaiset voivat lisääntyä kuin kaniinit, koska heillä on siihen varaa. Köyhät voivat myös, koska puolet heidän lapsistaan joka tapauksessa kuolevat. Keskiluokan on kuitenkin harkittava tarkkaan lastensa lukumäärä, jotta he pystyvät niistä huolehtimaan. Vaikka tässä heijastuu brittiläinen luokkayhteiskunta-ajattelu, niin miksei tämä pätisi jossain määrin suomalaisessakin yhteiskunnassa. Jostain tutkimuksesta olen lukenut, että suomalaiset hankkisivat enemmänkin lapsia, jos taloudellinen tilanne sallisi! Linkola voi huahtaa helpotuksesta, että suomalaiset eivät tee enempää ympäristörikoksia.

Harriet ja David kuitenkin ryhtyvät toteuttamaan unelmaansa. He ostavat valtavan talon, jonne mahtuu liuta lapsia sekä sukulaisia. Heitä autetaan taloudellisesti ja tuetaan lastenhoidossa. Kaikki sujuu aluksi hyvin ja suunnitelmien mukaan. Harriet ja David ovat hedelmällisiä, onnellisia ja lapsia syntyy tiuhaan tahtiin. Harriet on väsynyt äiti, mutta hänen oma äitinsä Dorothy auttaa koko ajan ja asuu välillä heidän luonaan. Viides lapsi muuttaa koko asetelman ja väki kaikkoaa vähitellen talosta. Ben on erilainen kuin muut. Hän on outo friikki, joka kauhistuttaa ja pelottaa kaikkia. Harriet ottaa vastuulleen poikansa kasvatuksen, mutta häntä pidetään melkein rikollisena synnytettyään tällaisen kummajaisen maailmaan. Benin diagnoosi (ei-virallinen) on atavistinen. Biologiassa atavismi tarkoittaa evolutionaalista takaiskua kuten sellaisten piirteiden uudelleen esiintymistä, jotka ovat kadonneet sukupolvia sitten.

"Mistä tiedämme, millaisia ihmisiä - tarkoitan rotuja, olentoja, jotka ovat olleet erilaisia kuin me - tällä planeetalla on asunut? Joskus kauan sitten." (127)

Benin kohtalo on melkein joutua eliminoitavaksi Davidin toimesta. Harriet pelastaa hänet laitoksesta, joka on täynnä sidottuja ja huumattuja omassa ulosteessaan ja virtsassaan makaavia epäsikiöitä. Harriet tuo pojan takaisin kotiin ja sen jälkeen häntä pidetään perheensä hajottajana. Muut lapset eivät hyväksy veljeään eikä isä varsinkaan poikaansa. Ben tarkkailee muita ja Harriet tarkkailee Beniä. Vuodet vierivät, ja Ben sopeutuu. Vai sopeutuuko? Sosiaalisesti taitamaton Ben löytää kaveriseuraa, joiden joukossa hän ei ole ulkopuolinen kuten perheessään. Harriet vihjaa ympärillä tapahtuviin rikoksiin Benin jengin tekemisiksi, mutta tämä on hyvin epämääräistä.

Onko Ben lopulta niin paha kuin Harriet antaa ymmärtää? Vahva ääni sisälläni sanoo, että ympäristö ennen kaikkea, ennen perimää. On eletty 70-80-lukua, jolloin Beniä ei koskaan ole edes tunnustettu poikkeavaksi, erilaiseksi kuin muut eikä hänen erityislapsen tarpeita ole koskaan huomioitu. Miksi Ben ei ole erityisopetuksessa? Miksi hän ei ole saanut tarvitsemaansa erityistä tukea? En tiedä englantilaisen koulujärjestelmän erityiskasvatuksesta mitään, mutta tavallisessa koulussa Ben hädin tuskin oppii lukemaan. Harriet kuvailee Beniä kylmäksi ja tunteettomaksi, mutta Ben osaa kiintyä kuten Johniin, joka kuljettaa poikaa mukanaan. John hyväksyy Benin sellaisena kuin tämä on. Perheessään hän on hylkiö, josta kukaan muu ei välitä, paitsi hänen oma äitinsä, Harriet. Mutta onko kyseessä enemmän velvollisuudesta? Kun minä olen tämän synnyttänyt, on minun siitä vastattava. Äidinrakkaus kuvaillaan hyvin etäiseksi oikeastaan Harrietin suhtautumisessa kaikkiin lapsiinsa, mutta Harriet on valinnut Benin ylitse muiden.

Kirja herätti kyllä ajatuksia ja ahdistustakin Rosemaryn painajaisen tyylisellä raskaudellaan, mutta saadakseni vielä kunnon sävärit täytyy ilmeisesti lukea Poikani Kevin. Osallistun kirjalla Marian kirjallisuuden äidit-haasteeseen. Viidennestä lapsesta ovat kirjoittaneet mm. Katja ja Booksy, jonka blogista löytyy myös linkkejä muiden arvioihin.