torstai 31. joulukuuta 2009

Martha Sandwall-Bergströmin Gulla-sarja tyttökirjojen klassikkoja


Aion tässä kirjoituksessani hehkuttaa ruotsalaisen Martha Sandwall-Bergströmin hienoa Gulla-sarjaa. Näitä kirjoja luin lapsuudessani ja nyt aikuisiällä tyttökirjallisuus-projektini jatkuessa, luin ne tietenkin uudestaan. Suoraan sanottuna luin Gulla-kirjat ahmimalla ja ne ovat edelleen vaikuttavia. Vaikka kirjat ovat suunnattu lapsille tai nuorille, niin miksei myös aikuisillekin. Edellisessä merkinnässäni pohdin tyttökirjojen heijastamaa arvomaailmaa Louisa May Alcottin Pikku Naisissa ja sen jatko-osissa. Jos Alcottia voidaan pitää idealistina, niin Sandwall-Bergström on siinä suhteessa realistisempi, sillä hän kuvaa hyvin todentuntuisesti Gulla-kirjoissaan niitä karuja yhteiskunnallisia olosuhteita, missä viime vuosisadan vaihteessa torpparit ja heidän perheensä elivät.



Gulla (Kulla-Gulla) on löytölapsi, joka asuu seitsenvuotiaaksi asti lastenkodissa. Hänet ostetaan huutolaistyttönä maanviljelijän perheeseen töihin ja kun hän käy tarpeettomaksi, hänet myydään torpparin perheeseen. Gullan ensimmäiset vuodet ovat raskaita, koska hän hoitaa perheen lapsia, tekee koti- ja navettatöitä ja myöhemmin myös taksvärkkiä kartanon tilalla. Leikki ei kuulu Gullan lapsuuteen. Gulla ei ole ainoa lapsi, joka raataa töissä vaan kirjoissa kuvataan köyhien lapsien ankea todellisuutta, raskasta työntekoa ja torpparien kuin myös palkollisten heikkoa asemaa ja hyväksikäyttöä isäntiensä alaisuudessa. Myöhemmissä sarjan teoksissa puhaltavat uudet aatteet työläisten oikeuksista, vaikka ne yritetäänkin nujertaa.



Gulla-kirjoja on ilmestynyt kaikkiaan kaksitoista ja sarjan aloittaa Gulla torpan prinsessa (suom. 1951). Sarja päättyy teokseen Gulla morsiamena (suom. 1974). Tyttökirjaklassikkosarjoja-sivultani löydät kirjat ilmestymisjärjestyksessä. Kirjailija kirjoitti viimeisimpänä sarjaan parikymmentä vuotta myöhemmin lukijoiden toivomuksesta teoksen Gulla huutolaistyttö (1974), joka sijoittuu ajallisesti ennen muita teoksia. Wikipedian mukaan Gulla huutolaistyttö (Kulla-Gulla på Blomgården) olisi ilmestynyt ensin suomeksi ja vasta pari vuotta myöhemmin ruotsiksi, joka on aika erikoista mielestäni, jos tieto pitää paikkaansa. Martha Sandwall-Bergströmistä (1913-2000) löytyy kovin vähän muutenkin tietoja, mutta ruotsinkielisestä Wikipediasta on jotain kirjailijasta itsestään. Hän on ollut suosittu ja palkittu lasten- ja nuortenkirjailija ja kirjoittanut myös muita lastenkirjoja. Hänen Gulla-sarjaansa on käännetty useille eri kielille.



Palataanpa itse Gullaan ja hänen tarinaansa, jota voi seurata kirja kirjalta. Gullan tarinaa voisi kutsua myös Tuhkimo-tarinaksi, köyhistä vaatimattomista oloista rikkaaksi kartanon aatelisneidoksi ja ainoaksi perijäksi. Gullan lisäksi kirjoissa on hellyttäviä henkilöhahmoja kuten Gullan huolehtimat lapset Johannis, kaksoset, Lada, Sofia Katarina sekä patruuna Sylvester Gullan isosisä ja tietenkin vastakohtia, ilkeitä, pahansuopia ihmisiä kuten pelottava Regina-neiti, ankara Emely-täti tai juonitteleva Ivan-vänrikki. Gullaa itseään voisi luonnehtia viisaaksi, kiltiksi, äidilliseksi, oikeudenmukaiseksi, äärettömän hyväksi, hän ei edes suutu koskaan - täydelliseksi. Gullassa on siinä suhteessa idealismia, hän haluaa auttaa köyhiä ja parantaa työläisten oloja, nähtäväksi jää, miten hän onnistuu, mutta sarja päättyy toiveikkaasti, kun Gulla avioituu samanhenkisen Tomaksen kanssa. Gulla on oikeastaan liian hyvää ollaakseen totta. Gullaan ei voi samaistua, sillä hän on sankari pää pystyssä, hiukset hulmuten, rohkeana, silmät totisina hän uhmaa herroja ja isäntiä. Kirjoissa on jännitystä, hyvän ja pahan taistelua, jossa lopulta hyvyys voittaa. Gulla on kuitenkin minun ykköseni, tyttökirjojen aatelia, koska tällaisia yhteiskunnallisiin epäkohtiin puuttuvia ja tienraivaajia tarvitaan aina maailmassa - vai mitä mieltä olette?

lauantai 5. joulukuuta 2009

Tyttökirjaklassikkoja - Alcottin Pikku naisista...Plumfieldin poikiin



Luin tämän syksyn aikana Louisa May Alcottin (1832-1888) kuuluisia tyttökirjoja ja erityisesti keskityin Marchin perheen tyttäristä kertoviin kirjoihin. Alcottin tunnetuin teos Pikku naisia on julkaistu vuonna 1868 ja se on minunkin suosikkejani lapsuudessani. Toinen lukukerta kirjojen äärellä osoittautui erilaiseksi kokemukseksi, koska nyt luin Alcottin tekstiä kriittisemmin ja kiinnitin huomioni kirjoissa toistuviin teemoihin sekä sen ajan arvomaailmaan, jota kirjat heijastavat. Pikku naisia on Marchin perheestä kertova sarjan ensimmäinen osa ja sen jatkoksi ilmestyi seuraavana vuonna Viimevuotiset ystävämme (1869). Pikku miehiä (1871) on tarinan kolmas osa ja viimeinen jatko-osa Plumfieldin pojat (1886) ilmestyi 15 vuotta myöhemmin.



Kirjoista välittyy perinteisen perhe-elämän, avioliiton ja äitiyden mallin korostaminen naisten keskeisenä ja ihanteellisena elämäntehtävänä. Toisaalta Alcottin naishahmot tekevät kodin ulkopuolella ahkerasti töitä elättääkseen perhettään. Alcotin kasvatusnäkemykset ovat itseasiassa radikaaleja tuohon aikaan, sillä hän korostaa myös isän aktiivista osallistumista lastensa kasvatukseen ja naisten on osattava luovuttaa osa tästä kasvatusvastuusta isille. Alcottin omaksuma ajattelutapa omalta isältään lasten kasvattamiseen ja opettamiseen ilmenee erityisesti Plumfieldin koulussa, jonka Jo ja hänen miehensä perustavat varattomille pojille. Koulussa poikia ohjataan omatoimisuuteen ja aktiivisuuteen. Lasten annetaan vapaasti liikkua ja työskennellä itseään kiinnostavien asioiden parissa sekä nähdä omien kädentaitojen merkityksellisyys työnsä tuloksina. Lisäksi lasten kanssa keskustellaan laajasti erilaisista asioista eikä vain ulkoaopita asioita ja kasvateta kurissa ja "herran nuhteessa" kuten siihen aikaan oli tapana. Louisan oma isä perusti ystävineen niin sanotun utopiayhteiskunnan, jossa kaikki jäsenet olivat yhtä suurta perhettä keskenään ja heitä yhdisti yhteinen filosofia ja vegetarismi. Tämä kokeilu kuitenkin epäonnistui, mutta se oli perustana Alcottin ajatusmaailmassa. Hän tarjoaa aikaansa edellä vaihtoehtopedagogiikkaa kirjoissaan ja koko Plumfieldin koulu oppilaineen ja asukkaineen ovat yhtä suurta perhettä.



Pikku naisissa on edelleen lumoavaa ja lämpöistä vetovoimaa ja jokaisella, jotka kirjan ovat lukeneet on varmaan omat mielikuvansa Josta, Amysta, Bethistä ja Megistä. Jo on teoksessa niin vahva ja voimakas persoona, joka peittää muut sisaret varjoonsa. Beth on ujo, ihana ja hyväsydäminen tyttö, jonka sairastumista muistan jännittäneeni. Amya pidin turhamaisena ja pinnallisena, mutta nyt aikuisena taas näin hänen henkilöhahmossaan ja taiteellisuudessaan enemmän syvyyttä. Äidillinen Meg jäi minulle etäisimmäksi hahmoista, kun taas Johon samaistun voimakkaasti ja ihailin hänen kirjoittajan lahjojaan. Kirjan jatko-osissa petyin Jon muutokseen, kun hänestä tuli järkevä, itsensä hillitsevä aikuinen. Jon kiihkeys tukahdutettiin, näin sanoo aikuinen minäni. Ja entäpä Jon valinta? Järkiavioliitto. En ole koskaan saanut makua "epämiellyttävään" professori Bhaeriin. Romantiikan nälkäisenä toivoin Josta ja hänen lapsuudenystävästään, tunteellisesta Lauriesta paria. Professori Bhaer, joka on Jota paljon vanhempi ja mukamas viisaampi ei hyväksy Jon kirjoittamista, jolla Jo ansaitsee elantoansa ja avustaa taloudellisesti perhettään. Lopulta Jo lakkaa kirjoittamasta kokonaan moneksi vuodeksi. Seuraavassa katkelma heidän keskustelustaan teoksessa Viimevuotiset ystävämme :



"Minusta ei ole hauskaa, että nuoret tytöt tutustuvat tuollaisiin asioihin. Minä antaisin poikieni käsiin enemmän ruutia kuin tuollaista roskaa." (Professori)



"Ei se kaikki ole pahaa, vaikka onkin tyhjänpäiväistä, ja jos kerran ihmiset haluavat lukea sellaista, ei kai ole haitaksi, että sitä on saatavissa. Monet kunnialliset ihmiset ansaitsevat rehellisesti elatuksensa kirjoittamalla jännityskertomuksia." (Jo puolustautuu)



"Jos nuo kunnialliset ihmiset tietäisivät miten paljon pahaa he saavat aikaan, he eivät varmaan pitäisi leipäänsä aivan rehellisesti ansaittuna." (Professori)



Voi Jo, olisitpa kulkenut valitsemasi tien loppuun asti Laurien kosinnat hylättyäsi ja jäänyt rohkeasti sinkuksi! Plumfieldin koulua olisit pystynyt hoitamaan itsellisestikin perheesi ja ystäviesi tuella. Kouluhan perustettiin Jon perimään kartanoon. Onneksi Jo jatkaa kuitenkin kirjoittamista kirjan neljännessä osassa ja hän saa julkisesti tunnustustakin. Alcott itse ansaitsi elantonsa kirjoittamalla ja Jota pidetäänkin kirjailijan omakuvana. Alcottista tuli kuuluisa kirjailija elinaikanaan ja hän ei koskaan avioitunut vaan piti kiinni omasta vapaudestaan. Louisa M. Alcottista on kirjoitettu useita elämäkertoja, mutta suomennettu ei ole tietääkseni yhtäkään. Viimeisin elämäkerta on ilmestynyt vuodelta 2007 ja kertoo Louisasta ja hänen isästään. Siitä enemmän Kasvatus & Aika-lehdessä http://www.kasvatus-ja-aika.fi/site/?lan=1&page_id=147



Näissä neljässä teoksessa, jotka kertovat Marchin perheen tyttäristä ja jatkossa heidän lapsistaan on mukana myös paljon muitakin kiinnostavia ja sympaattisia henkilöhahmoja ja teemoja, joihin kannattaa tutustua ja suosittelen lukemaan kaikki osat. Minkälaista maailmankuvaa tyttökirjat tarjoavat sitten nuorille tytöille? Tätä jäin miettimään omalta kohdaltani. Tyttökirjallisuuttahan on syytetty esimerkiksi perinteisten sukupuoliroolien vahvistamisesta, missä naisten ainoana tavoitteena on mennä naimisiin, synnyttää lapsia ja hoitaa kotia. Alcott, jota voidaan pitää tyttökirjagenren uranuurtajana osoittaa myös toisin luomalla vahvoja ja voimakkaita naishahmoja, jotka kouluttautuvat, toteuttavat itseään, tekevät kodin ulkopuolista työtä ja elättävät myös perhettään. Plumfieldin koulussa jokaisella on oikeus opetukseen sukupuolesta, rodusta tai luokasta riippumatta. Myös naisten äänioikeutta kannatetaan tuona aikana, jolloin sitä ei ollut vielä laissa säädetty. Alcottin maailma on kaiken kaikkiaan idealistinen, jossa ihmiset kamppailevat köyhyyden ja vaikeuksien kautta läpi voittoon, auttavat heikompiosaisia ja tavoittelevat korkeaa moraalia ja hyvyyttä. Tällainen hyvyyden ja viattomuuden maailma tarjoaa monille tyttökirjojen lukijoille varmastikin lohtua ja turvaa. Seuravassa merkinnässäni palaan tähän aiheseen toisen tyttökirjaklassikosarjan parissa.



Lähteenä: Mervi Koski 2000, Ulkomaisia nuortenklassikoita. Aarresaaresta Pulskaan Mustaan

tiistai 17. marraskuuta 2009

Jean Rhys: Siintää Sargassomeri



Jos on lukenut Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin, niin kannattaa tutustua Jean Rhysin Siintää Sargassomeri (Wide Sargasso Sea, 1966) romaaniin ja muutenkin Rhysin koko tuotantoon. Kirjassa kerrotaan Edward Rochesterin ensimmäisen vaimon tarina eli siitä salaperäisestä hullusta naisesta ullakolla. Innostuin lukemaan uudelleen tämän teoksen, kun seuraamassani blogissa Sallan lukupäiväkirjassa käsiteltiin tätä teemaa.



Siintää Sargassomeren romaanin päähenkilönä on Antoinette Costway valkoinen kreolinainen. Hän on syntynyt Jamaikalla ja kasvaa konfliktien välisessä traumaattisessa ilmapiirissä, jossa orjuus on vähitellen lakkautettu. Herra Mason Antoinetten isäpuoli järjestää Antoinetten naimisiin herra Rochesterin kanssa, joka tarvitsee rahaa. Avioitumisen jälkeen herra Rochester omistaa Antoinetten ja hänen omaisuutensa kuten kunnon kolonisaatiossa kuuluukin. Herra Rochesterilla on vaikeuksia sopeutua uuteen kotimaahansa ja kulttuurien väliset erot hallitsevat avioliittoa, jossa kumpikaan osapuoli ei lopulta enää ymmärrä toisiaan. Rochester ottaa valtaansa Antoinetten niin totaalisesti, että määrittelee myös tämän identiteettiä ja nimeää hänet Bertha Masoniksi. Lopullinen "niitti" Antoinetten hulluksi tulemiselle on tämän vieminen Englantiin, jolloin Antoinetten olemassaolokin lopullisesti katoaa.



"Nimillä on merkitystä, niin kuin silloin kun hän ei suostunut sanomaan minua Antoinetteksi ja näin Antoinetten ajelehtivan ulos ikkunasta hajuveden-tuoksuineen, sievine vaatteineen ja peileineen." (s.192)



Antoinette ei muista hyökänneensä veljensä Masonin kimppuun, kun tämä on tullut häntä tapaamaan Englantiin.



"Muistan nyt, että hän ei tuntenut minua. Näin hänen katsovan minuun, ja sitten hänen katseensa siirtyi ensin yhteen nurkkaan ja sitten toiseen eikä löytänyt mitä etsi. Hän katsoi minua ja puhui minulle niin kuin olisin ollut muukalainen." (s.196)



Sympatiani kirjan lukemisen jälkeen on Antoinetten puolella, joka ei ole enää se pelottava raivohullu nainen ullakolta vaan valkoisen miehen, patriarkaatin sortama alistettu nainen. Rochester ei olekaan se onneton, kärsivä miespolo vaan kylmä, laskelmoiva ja väkivaltainen mies. Tämä oli hieman kärjistetysti sanottu, koska teoksessa tuodaan esille myös Rochesterin omaa näkökulmaa asioihin eikä Antoinettekaan mikään "puhdas pulmunen" ole.



Rhysin kerronta on omaperäistä ja kiehtovaa. Hänen muita romaanejaan ovat Kvartetti (1928), Herra Mackenzien jälkeen (1930), joka on yksi suosikeistani, Voyage in the Dark (1934), jota en ole lukenut sekä Huomenta, keskiyö (1939). Pääosa Rhysin tuotannosta on ilmestynyt 1920-30-luvuilla modernismin klassisena kautena. Jean Rhys (1890-1979) oli taustaltaan karibialais-englantilainen kirjailija, jonka luultiin jo kuolleen, kun hän hävisi sodan jälkeen kirjallisista piireistä. Melkein kolmenkymmen vuoden tauon jälkeen Rhys julkaisi teoksen Siintää Sargassomeri, joka nosti samalla hänet suuren yleisön tietoisuuteen.



Jos Bröntë kuvasi Bertha Masonin Jane Eyren alter egona, toisen minän pimeänä puolena kuten kirjallisuuden tutkijat ovat analysoineet, niin Rhysin teoksia on analysoitu puhumalla Rhys-naisesta. Tulkinnan mukaan kaikissa Rhysin viidessä romaanissa kuvattaisiin ikään kuin saman naisen eri elämänvaiheita. Rhys-naista luonnehditaan itsetuhoiseksi ja masentuneeksi, sopeutumattomaksi, irralliseksi ja passiiviseksi uhriksi, joka suostuu alistettavaksi. Myöhempi tutkimus on lähestynyt Rhysin henkilöhahmoja ja heidän identiteettejään kulttuurisissa rakenteissa ja sukupuoleen liittyvissä valtakysymyksissä. Siintää Sargassomeri teosta nimitetäänkin Rhysin karibialaisromaaniksi ja se voidaan nähdä intertekstuaalisena vastauksena Bröntën Kotiopettajattaren romaanille avaamalla uuden näkökulman "hullun" naisen tarinaan.



"Kun tulee yö ja hän (Grace Poole) on ottanut useita ryyppyjä, on helppo siepata avaimet. Tiedän nyt, missä hän pitää niitä. Sitten avaan oven ja menen heidän maailmaansa. Se on tehty pahvista, niin kuin olen aina tiennyt. ... he väittävät, että olen Englannissa, mutta en usko heitä. Eksyimme matkalla Englantiin." (s. 193)

sunnuntai 25. lokakuuta 2009

Patricia Cornwell: Scarpetta



Vaikka lupasinkin viime merkinnässäni kirjoittaa seuraavaksi tyttökirjaklassikoista, niin nyt on pakko kirjoittaa ensin kaikkien aikojen ruumiinavauksien ja rikostekniikan kuningattaresta Kay Scarpettasta ja hänen luojastaan Patricia Cornwellistä. Kirjailija Patricia Cornwell aloitti Scarpetta-sarjallaan "patologiabuumin" rikoskirjallisuudessa, ja jota muut kuten Tess Gerritsen tai Karin Slaughter ovat seuranneet perästä ja tv-sarjat jäljitelleet. Ensimmäinen Scarpetta-romaani Post Mortem ilmestyi vuonna 1990 ja viimeksi ilmestynyt kirja Scarpetta (2008) on sarjan 16. romaani. Itse olen seuran-nut kuolinsyyntutkijan Kay Scarpetan vaiheita kymmenisen vuotta ja olen lukenut kaikki sarjaan kuuluvat kirjat.



Cornwell on tehnyt huolellista ja tarkkaa taustatyötä romaaniensa eteen ja kirjoittaa asiantuntevasti. Aikaisemmat kirjat sisältävätkin runsaasti seikkaperäistä kuvailua ruumiiden avauksista ja rikospaikkatekniikoista. Scarpetta-kirjojen tunnelma on aina tavallaan synkkä ahdistavakin, koska ne käsittelevät kuolemaa ja ihmisluonteen pimeintä puolta, pahuutta. Cornwell on todennut itse haastattelussaan: "Rikosromaani on tapa käsitellä ja työstää kuolevaisuutta ja meihin sisäänrakennettua mielenkiintoa pahuuden ongelmaa kohtaan. Emme voi hyväksyä niitä, ja silti on pakko."



Scarpetta-kirjoissa kiehtovat erityisesti kiinnostavat henkilöhahmot. Kay itse, joka on vieläkin etäinen ja jollain tapaa mystinen päähenkilö, hänen hurja sisarentyttärensä Lucy, Benton Wesley FBI-profiloija, nykyään Scarpetan aviomies, väritön hahmoista mielestäni sekä rikosetsivä Pete Marino. Marino on kieltämättä rosoisin ja kiinnostavin "antisankari" sarjassa ja traagisinta on hänen vuosikausia kestänyt yksipuolinen rakkautensa saavuttamatonta Scarpettaa kohtaan. Viimeisimmässä romaanissa Scarpetta painottuvatkin päähenkilöiden ihmissuhteet ja niiden selvittely. Tälläkin kertaa selvitellään rikosta sarjamurhaajineen ja loppu huipentuu jännitysmomenttiin, kun kaikki päähenkilöt ovat hengenvaarassa.



Kirjailija Patricia Cornwell on kiinnostava persoona, joka ottaa kirjoissaan kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Scarpetassa hän esittää väitteen Marilyn Monroen murhasta. Hän on myös ratkaissut mielestään Viiltäjä-Jackin henkilöllisyyden ja esittää teoriansa Murhamiehen muotokuvassa: Viiltäjä Jack: tapaus selvitetty (2002). Cornwellin palkittuja kirjoja on myyty maailmalla jo yli 50 miljoonaa. Suosittelen aloittamaan Scarpetta-sarjan lukemisen alkupäästä ja mielellään, jos on kovin herkkä, niin kypsemmällä iällä. Jään odottelemaan seuraavaa Scarpetta-kirjaa...



Lähde: Helsingin Sanomat 12.8.2009

perjantai 14. elokuuta 2009

Barbara Stoney: Enid Blyton



Enid Blytonin (1897-1968) elämänkertaa oli todella kiinnostavaa lukea. Alun perin Stoney on kirjoittanut Enid Blytonin 1970-luvulla yhteistyössä Blytonin tyttären kanssa. Nyt uudistettu ja päivitetty versio on 2000-luvulta ja se on suomennettu vuonna 2008. Elämäkerta sisältää hyvän bibliografian Blytonin teoksista. Se ei kuitenkaan sisällä kaikkia Blytonin julkaisemia kirjoja, koska niitä ei ole edes löydetty. Hämmästyttävää minusta oli, että 1920-30-luvuilla kirjoitetuista kirjoista ei luovutettu edes vapaakappaleita kirjailijalle itselleen, vaikka hänen tiedetään kirjoittaneen useita kirjoja kustannusyhtiöille. Joka tapauksessa Enid Blyton on ollut tavattoman tuottelias kirjailija ja alusta alkaen hyvin suosittu lastenkirjailija, jolle tuhannet ja tuhannet lapset ovat kirjoittaneet ja heidän kirjeisiinsä Blyton on aina henkilökohtaisesti vastannut päätyönsä ohella.



Ennen kirjailijauralleen omistautumista Enid Blyton koulutti itsensä Fröbel-pedagogiikan opettajaksi ja opetti lapsia muutaman vuoden hyvällä menestyksellä. Hän oli myös hyvin kiinnostunut luonnosta ja eläimistä ja tarkkaili niiden toimintoja sekä piti päiväkirjaa. Blyton aloitteli uraansa kirjoittamalla runoja ja hän onkin kirjoittanut kirjojen lisäksi valtavan määrän runoja, näytelmiä, satuja, antologeja, artikkeleita sekä toimittanut aikakausijulkaisuja. Ennen kaikkea minuun teki suuren vaikutuksen hänen lahjak-kuutensa kirjoittamisessa. Kirjan liitteessä 8 hän kuvailee psykologian professorille kirjoittamisprosessejaan; hän ei koskaan suunnittele etukäteen kirjaansa, sen rakennetta, juonta tai henkilöhahmoja vaan yksinkertaisesti päättää tuleeko siitä satu vai salapoliisitarina ja minkä pituinen se on. Sen jälkeen hän tyhjentää mielensä ja sanat tai tarinat vain virtaavat niin sanotusti paperille. Blyton kirjoitti päivittäin normaalin työajan puitteissa ja hän pystyi kirjoittamaan lähes 10 000 sanaa. Esimerkiksi Seikkailujen joki - kirjan hän kirjoitti viidessä päivässä. Blyton kertoo, kuinka helppoa hänen on päästä mielikuvitus-maailmaansa ja olla yhteydessä piilotajuntaansa. Hänellä ei koskaan ollut ongelmia inspiraationsa kanssa.



Blyton sai paljon kritiikkiä osakseen kirjoistaan, mutta ymmärtääkseni ei koskaan lapsilta. Kirjoista käydään edelleenkin väittelyä niiden laadusta, stereotyyppisestä maailmankuvasta tai ylemmän keskiluokan suosimisesta. Nykypäivänä niitä on jopa sensuroitu, "desinfioitu" kohdissa, joissa on ilmennyt niin sanotusti rasistisia tai seksistisiä asenteita. Aikoinaan kirjastonhoitajat myös laittoivat pannaan Blytonin kirjoja. Nykyään on kuitenkin tiedostettu, miten suuri merkitys Blytonilla on ollut maailmanlaajuisesti lasten lukutaidon kehitty-miseen. Minun suosikkejani lapsuudessa olivat tietysti Viisikko, Salaisuus, SOS- ja Seikkailu-kirjasarjat ja olen tainnut suurimman osan niistä lukea. Mieleenpainuvinta kirjoissa olivat ne kaikki herkut, joita lapset söivät ja lukiessa tuli aina nälkä ja tietenkin ne jännittävät salakäytävät ja -ovet. Toinen asia mikä hämmästyttää minua ja harmittaakin on se, miten vähän Blytonin muita teoksia on suomennettu. Ajattelinpa tilata jonkun englanninkielisen satukirjan...



Lopuksi kirjastonhoitajana VAROITUKSEN sana! Luinpa yhden Viisikko-kirjan uudestaan, sen jälkeen luin toisen ja sitten luin kolmannen ja nytkin tekisi mieli lukea taas uusi. Jos lapselle tahi aikuiselle antaa kirjan käteen, niin hänpä voi jäädä koukkuun... Blytonin kirjat aiheuttavat RIIPPUVUUTTA!

tiistai 4. elokuuta 2009

Britta Munkin ihana Hanne-sarja


Olen viime aikoina lukenut aivan ihastuttavaa Britta Munkin Hanne-sarjaa, jotka ovat perinteisiä tyttöromaaneja. Löysin Hanne-kirjat sattumalta antikvariaatista ja en ole koskaan aikaisemmin niitä lukenut. Ensimmäinen kirjasarjan osa Hanne on ilmestynyt suomeksi vuonna 1958. Hanne on tanskalainen 15-16-vuotias tyttö, joka muuttaa tätinsä luokse Ranskan Rivieralle. Hanne auttaa tätiään hotellin pitämisessä ja järjestää yleensä asiat kuntoon. Välillä Hanne voi piipahtaa ostoksille Monacon Monte Carloon. Hannella on salapoliisin taipumuksia ja hän yleensä ratkaisee mysteerit, joita hänen ympärillään tapahtuu. Hannen paras ystävä on Eve, jonka luokse hän matkustaa Englantiin kirjojen jatko-osissa. Englannissa on myös etsivä Tom Hilton, johon Hanne on ihastunut.



Hannen jälkeen ovat ilmestyneet järjestyksessä jatko-osat Hotelli Hanne (1958), Hanne ja hotellivaras (1959), Kädet ylös, Hanne (1959), Hanne ja Hillsiden arvoitus (1960), Hanne, älä hellitä (1960), Hanne saa ystävän (1961) ja Hanne pinteessä (1961). Lisäksi 70-luvulla ovat vielä suomennettu Hanne merihädässä ja Hanne päätekohdassa, joita yritän metsästää itselleni. Kirjoja ei kirjastosta löydä kuin jonkun osan sieltä sun täältä. Yritin etsiä myös tietoa kirjojen tekijästä itsestään Britta Munkista, mutta laihoin tuloksin. Yhden tanskalaisen sivuston katsoin, jossa oli bibliografiaa Hanne-kirjoista ja sen mukaan niitä olisi kirjoitettu kaiken kaikkiaan kuusitoista ja kaikki ovat ilmestyneet jo 50-luvulla.



Kirjoissa on oma viehätyksensä ja aivan oma (tyttökirjamainen) tunnelmansa, jossa tosiaan voisi kuvitella itsensä kävelevän sinisen veden äärellä Välimeren rannalla kukkivien mimoosien tuoksuessa ympärillä. Jatkan kirjojen parissa lukemista ja elän Hannen seikkailuissa mukana Englannin nummilla.

torstai 16. heinäkuuta 2009

Leena Krohn: Tainaron


Luin aluksi Krohnin kirjaa Tainaron. Postia toisesta kaupungista (2006) hiukan pintapuolisesti ja hyppelehtien, koska minulla oli kiire lähettää se lahjaksi. Halusin kuitenkin tietää, millainen tämä maailmallakin kehuttu fantasia-teos on. Teksti ja sen kaunis kieli alkoi kiehtoa yhä enemmän minua ja syvennyin Tainaronin erikoiseen "ötököiden" maailmaan. Itse en ole mitenkään erityisesti hyönteisten ystävä, mutta Tainaronin Jäärä, äiti-kuningatar, Outojen holhooja, Mittari ym. ovat koskettavia hyönteistyyppejä ja heidän kokemuksiaan voi rinnastaa meihin ihmisiin. Tainaron muodostuu 30 kirjeestä, joiden kirjoittaja ja kirjeiden vastaanottaja jäävät arvoituksellisiksi (ihmis)hahmoiksi. Kirjoittaja on tullut joskus Tainaroniin ja kuvailee kirjeissään kaupunkia ja tarkkailee ihmetellen sen elämää. Alkuperäinen teos on ilmestynyt vuonna 1985 ja siitä puuttuvat kirjeet Dayma ja Sielunkellot. Vuoden 2006 painoksessa on myös kuvitus mukana.




Kirja on ohut ja sen lukee nopeasti. Kirjeitä ei tarvitse lukea järjestyksessä ja niitä voi lukea useammankin kerran. Ne voivat avautua aina uudella tavalla kuten huomasin toista kertaa lukiessani. Jokainen voi tulkita kirjan teemoja omalla tavallaan, mutta ne käsittelevät elämää, kuolemaa, rakkautta, pelkoa, ystävyyttä ja ehkä sitä suurinta kysymystä kuka minä olen, mikä on elämäni tarkoitus. Kirjallisuuden tutkijat varmasti analysoivat tätä teosta minuuden, identiteetin etsimisen tai hajoamisen näkökulmista, mutta tekstissä riittää pohtimista itse kullekin. Tainaronissa on jotain, joka kolahtaa minuun ja se on tunnelmaltaan mielestäni surullinen, mutta juuri oikealla tavalla:




"Silloin näin, etten ollut koskaan tuntenut häntä enkä ollut koskaan edes halunnut oppia tuntemaan. Ja sitä mukaa kuin hän kasvoi, hän kävi yhä ohuemmaksi ja epäselvemmäksi, hänen hahmonsa liukeni rapukäytävän hämärään eikä hänellä ollut enää muotoa eikä massaa." (s.130)




"Mutta äkkiä näin hänen silmistään tulvahtavan jotain, mikä roiskui lattialle ja seinille kastellen kaikki vaatteeni. Hän ei enää katsonut minuun ja nousin ja lähdin huoneesta märkänä kuningattaren kyynelistä." (s.28)

lauantai 11. heinäkuuta 2009

Merri Vikin Lotta-kirjat


Kesäisenä päivänä, kun haluaa rentoutua tahi muuten vain kaipaa huoletonta elämää, niin kannattaa tutustua hauskoihin Lotta-kirjoihin. Merri Vikin Lotta-sarja oli ehdottomasti yksi lemppari tyttökirjasarjoista, joita olen lukenut. Lämmin muisto lapsuudestani on, kun luin yhdessä tätini kanssa Lotta-kirjoja ja kuulin tätini valtavat naurunremahdukset. Lotta-kirjojen lukeminen ei siis mitenkään ole ikään sidottua ja olenkin nyt aikuisena lukenut niitä uudelleen ja nauranut ääneen. Toinen lapsuusmuistoni liittyen Lotta-kirjoihin on, kun olin lukenut kaikki siihen mennessä ilmestyneet kirjat, niin katselin aina kirjastossa kaihoten ruotsinkielistä Lycka till, Lotta, jota ei ollut vielä suomeksi kirjastoon hankittu. Kirjan etukannessa Lotta säteili ihanassa valkoisessa hääpuvussa komea Paul vierellään. Eli kyseessähän on Onneksi olkoon, Lotta (1983), jonka luin sitten myöhemmin.


Lotta-sarjassa seikkailee päähenkilönä Marie-Sofie Charlotta Månsson eli tuttavallisesti Lotta. Lotta on iloinen, huoleton tyttö, jolle sattuu kaikenlaisia kommelluksia niin koulussa, kotona, matkoilla tai missä ikinä hän liikkuukin. Tavatonta ei ole, että Lotta on jäänyt jonnekkin lukkojen taakse tai etsii jotain tärkeää kadottamaansa kirjaa tai esinettä. Lotan seikkailuissa ja töppäilyissä on yleensä mukana hänen paras ystävänsä Giggi, joka on taas luonteeltaan rauhallinen kuin temperamenttinen ja toimelias Lotta. Lotan perhe on perinteinen, johon kuuluvat vanhempi veli ja kaksoissiskot sekä äti ja isä. Lapsuuden tuttavasta Paulista tulee sarjan tärkeä hahmo, jota Lotta ensin inhoaa ja sitten ihastuu. Lotalla on myös laaja ystävä- ja tuttavapiiri, joista löytyy hauskoja hahmoja ja karikatyyreja.


Lotan kasvamista ja elämänvaiheita seurataan kirja kirjalta. Kaiken kaikkiaan Merri Vik eli oikealta nimeltään Ester Ringnér-Lundgren (1907-1993) kirjoitti 47 Lotta-kirjaa vuosina 1958-1991. Lotta-kirjoissa välittyy lämmin ja elämänmyönteinen tunnelma. Ne kuvaavat idyllistä ja turvallista perhe-elämää ruotsalaisessa pikkukaupungissa ja miljöössä ja minusta tällaisia kirjoja tarvitaan ehdottomasti. Kirjoissa on loistavaa tilannekomiikkaa. Itse en osaa sanoa, mikä olisi suosikkikirjani Lotta-sarjasta, mutta eniten minua hauskuuttavat alkupään Lotta-kirjat, jotka sijoittuvat koulumaailmaan. Lotta ei ole aina kovinkaan tarkkaavainen koulutunneilla ja aiheuttaa erityisesti luokanopettajalleen Kihara-Fridolfille niin sanotusti harmaita hiuksia. Tässä tiivistetty näyte kirjasta Lotta, älä lannistu (1960):


"Korviini alkoi kantautua vaimeaa pörinää. Sitten seurasi hiljaisuus. Jälleen pörinää ja taas hiljaisuus. Se oli varmasti ampiainen - missä, missä? Ei kai sentään minun kimpussani! Katseeni pälyili ympäristöä - nyt pörinä kuului jälleen - aivan läheltä... Tuolla! Kihara-Fridolfin toisella kengällä! Pieninkin varomaton liikahdus Kihara-Fridolfin taholta- ja ampiainen pistäisi! Minun oli toimittava ripeästi. Mutta miten - enhän ylettynyt. Enkä voinut varoittaakaan Kihara-Fridolfia, se veisi liian pitkän ajan. Katseeni osui pulpetillani olevaan viivoittimeen. Hetkeäkään epäröimättä sieppasin sen, nousin, kurkotin eteenpäin ja sivalsin napakasti Kihara-Fridolgin kenkää. Siitä syntyi hirveä metakka! Kihara-Fridolf älähti tukahtuneesti hämmästyksestä. Pulpettini romahti rämähtäen kumoon. Menetin tasapainoni ja suistuin mukkelis makkelis."


Jatkon toivottavasti luette itse. Löysin hyvät linkit Lotta-kirjoihin, joista saa tietoa kirjoista ja kirjailijasta enemmänkin osoitteissa: http://www.estersallskap.se/index.html http://hem.passagen.se/lottabok/lotta.html

sunnuntai 5. heinäkuuta 2009

Pohjoismaiset naisdekkaristit Yrsa Sirgurdardóttir ja Mari Jungstedt



Olen lukenut viime aikoina pohjoismaista jännityskirjallisuutta ja tutustunut kahden naisdekkaristin Yrsa Sigurdardóttirin ja Mari Jungstedtin tuotantoon. Minua on kiehtonut heidän kirjoissaan varsinkin miljöö, paikka, minne tapahtumat sijoittuvat kuten Sigurdardóttirilla Islantiin ja Jungstedtilla Gotlantiin. Kirjojen avulla voin matkustaa mielikuvissa minulle tuntemattomiin maihin ja ympäristöihin, joihin en muuten ehkä pääsisi. Samalla myös opin ja saan uutta tietoa maiden historiasta ja menneisyydestä. Sigurdardóttirin teoksissa Kolmas merkki (2005/2007) ja Joka toiselle kuoppaa kaivaa (2008) päähenkilönä on asianajaja Thora, joka selvittelee murhia ja ratkoo synkkiä perhesalaisuuksia yhdessä saksalaisen Matthewin kanssa. Myös Thoran yksityiselämässä kuohuu ja tapahtuu. Murhamysteerin ohella Kolmas Merkki valottaa noitavainojen historiaa Islannissa, joka oli minusta kiinnostavaa. Jungstedtin Saaren varjoissa (2005/2008) taas kerrotaan muinaisesineiden kaivamisesta Gotlannissa ja uskonnollisesta mytologiasta rituaalimurhien yhteydessä, joita selvittävät päähenkilöt komisario Knutas ja tv-toimittaja Berg. Myös heidän yksityiselämänsä tapahtumista kerrotaan. Jungstedtilta olen vasta lukenut tämän teoksen ja todennäköisesti luen lisääkin, vaikka joissain kohdissa kirja oli epäuskottava. Kirjan päähenkilötkin jäivät minulle vieraiksi tässä vaiheessa, koska en ole lukenut Jungstedtin aikaisempia teoksia. Sigurdardóttiria aion kyllä lukea jatkossakin. Kiehtovia ovat nuo islantilaiset nimetkin...

perjantai 3. heinäkuuta 2009

Sofi Oksanen: Puhdistus



Olen säästänyt tätä kirjaa kirjahyllyssäni kesää varten ja nyt viimeinkin luin sen. Siitä lähtien kun tartuin kirjaan, en olisi millään malttanut lopettaa sen lukemista. Ajatukset vain pyörivät kirjan henkilöhahmoissa ja tapahtumissa. Puhdistuksessa (2008) Oksanen kuvaa Viron lähihistoriaa todella koskettavasti. Teoksen takakannessa sanotaankin, että kirja antaa äänen sodan, kommunismin ja sorron uhreille. Teoksessa nousee esille myös nykynaisiin kohdistuva seksuaalinen hyväksikäyttö.



Kirja kuvaa myös kutkuttavasti vanhemman naisen ja nuoren naisen kohtaamista kummankin näkökulmasta. Samalla heidän elämäntarinansa kulkevat eri aikatasoilla, kunnes ne lopussa yhtyvät. Oksanen käyttää samanlaista kerrontatyyliä kuin aikaisemmassa teoksessaan Stalinin lehmissä, jonka olen myös lukenut. Kiinnostavinta näissä kirjoissa on juuri tavallisten ihmisten elämää ja arkea koskevat kuvaukset silloin kuin Viro oli vielä Neuvostoliiton alaisuudessa. Sen ajan henkeä voisi kuvailla pelon ilmapiiriksi, jonka Puhdistus-kirja tuo hyvin esiin. Tuosta ajasta ei ole kuitenkaan kovinkaan kauan ja kirja herättikin mielenkiintoni Viroa kohtaan ja tein ensimmäisen matkani Tallinnaan. Haluan myös jatkossa lukea lisää Virosta ja oppia tuntemaan sen historiaa, josta ei enää vaieta. Ajattelin tutustua virolaisen Jaan Krossin tuotantoon sekä lukea Imbi Pajua, jotka molemmat ovat kirjoittaneet poliittisista vainoista.