Maria Turtschaninoff: Naondel - Punaisen luostarin kronikoita

Olen lukenut aikaisemmin Maria Turtschaninoffin palkitun Maresin ja minua kiinnosti lukea jatkoa Punaisen luostarin kronikoita-sarjaan. Naondel (2016, Tammi suom. Marja Kyrö) on fantasiasarjan itsenäinen jatko-osa, joka sijoittuu aikaan ennen Maresin tapahtumia. Maresissa kerrotaan saarella sijaitsevasta erikoisesta luostarista, joka tarjoaa turvapaikan vainoa ja väkivaltaa kokeville naisille. Menosin saarelle on miehiltä pääsy kielletty.  

Naondelissa käytetään näkökulmatekniikkaa, jossa tytöt ja naiset kertovat vuorotellen oman tarinansa. Tarinat muodostavat kertomuksen alkusisarista, jotka ovat perustaneet Punaisen luostarin. Ääneen pääsee ensimmäisenä nuori nainen nimeltä Kabira, jonka tehtävänä on suojella lähdettä, Anjia. Lähteessä on salaisia voimia sekä hyvään että pahaan. Kabira on rakastunut visiiriin poikaan Iskaniin ja paljastaa hänelle lähteen salaisuuden. Valtaa janoava Iskan käyttää Kabiraa ja lähdettä hyväkseen omiin, pahoihin tarkoituksiinsa. Lähteen avulla hän pystyy näkemään tulevan ja muuttamaan tulevaisuutta. Iskan pakottaa Kabiran vaimokseen surmattuaan tämän perheen.

Iskanin jalkavaimoiksi ja uhreiksi joutuvat myös papitar Garai, unienkutoja Orseola, naissoturi Sulani, orja Clarás, Iona, joka katoaa ja moni muu tyttö tai nainen. Väkivaltainen ja sadistinen Iskan kasvattaa itsellen naishaaremin palatsiinsa, jonne naiset ovat vangittuina vuosien ajan. Aluksi hän haluaa naisten synnyttävän vain poikia ja tytöt tapetaan ennen syntymäänsä lähteen voimalla. Paholaismainen Iskan hallitsee kaikkia, mutta alistetut naiset nousevat lopulta vastarintaan ja pakenevat Naondelilla, veneellä.

Turtshaninoffin kerronta on väkevää ja voimakasta. Kirja sisältää hyvin raakaa ja julmaa kuvausta, jossa veri valuu. Tyttöja ja naisia hyväksikäytetään ja raiskataan. Näitä tarinoita kerrotaan yhtä hyvin reaalimaailmassa kuin historiankirjoissa. Sen takia onkin aiheellista kysyä, onko tämä varsinaisesti nuortenkirja. Kirjassa on sekä nuorten että aikuisten kirjan luokitus ja sen sanotaan olevan nuorille aikuisille suunnattu. Hesarin arvostelussa Toni Jerrman kuvailee Naondelia voimaannuttavaksi lukukokemukseksi. Minä en pitänyt kirjan lukemista kovinkaan voimaannuttavana, vaikka se käsitteleekin vahvoja naishahmoja, naisten yhteisöllisyyttä ja lopulta vapautumista patriarkaatista. Jos kyseessä on feministinen teos, on sen maailmankuva kovin mustavalkoinen. Miehet ovat yksipuolisesti pahoja, naisten sortajia ja alistajia. Loppu kärsii myös pienestä epäuskottavuudesta palvelija Estegin suhteen. En suosittele kirjaa herkille lukjoille, oli kyseessä sitten nuori aikuinen tai aikuinen.

Rainbow Rowell: Eleanor & Park

Rainbow Rowellin teinirakkaudesta kertova Eleanor & Park (Viisas Elämä, 2016, suom. Terhi Kuusisto) on ihana ja koukuttava nuortenromaani. Kirja sai monia nuortenkirjallisuuspalkintoja ilmestyessään Yhdysvalloissa. Takakannessa kirjailija John Green toteaa: "Eleanor & Park toi mieleeni paitsi sen, miltä tuntui kun oli nuori ja rakastunut, myös sen, miltä tuntui kun oli nuori ja rakastui kirjaan". Olen täysin samaa mieltä Greenin kanssa.

Romaanissa eletään vuotta 1986, aikaa ilman kännyköitä, nettiä tai somea. Aikaa, jolloin puhelin tai yhteyden ottaminen toisiin vaivattomasti ei ole itsestäänselvyys, kuten nykyään. Eleanor tulee kouluun uutena oppilaana kesken lukukauden. Hän erottautuu joukosta räiskyvän punaisilla hiuksillaan, isokokoisuudellaan ja erikoisilla vaatteillaan. Koulubussissa kaikilla on jo oma paikkansa ja kukaan ei halua häntä viereensä, paitsi Park, joka päättää pelastaa tytön nololta tilanteelta. Eleanor saa istumapaikan pojan vierestä bussin edestä. Park on puoliksi korealainen ja haluaa välttää muiden huomion kohteeksi joutumista. Hän ei kuulu koulun suosikkeihin, jotka istuvat takana bussissa, meluavat ja kiusaavat muita. Eleanor joutuu heti silmätikuksi ja häntä kiusataan koulussa ulkonäkönsä takia.

Park lukee aina koulumatkoilla sarjakuvia. Bussimatkat sujuvat hiljaisuudessa ja aluksi Eleanor ja Park eivät puhu toisilleen. Park kuitenkin huomaa, että Eleanor lukee salaa hänen sarjakuviaan. Heidän välilleen kehittyy ystävyyys ja ystävyys syvenee romanssiksi. Eleanorin ja Parkin taustat ovat tyystin erilaiset. Eleanor on köyhistä oloista ja vanhin perheen viidestä lapsesta. Kaikki sisarukset nukkuvat samassa huoneessa, toiset lattialla. Eleanorin isäpuoli on pahantuulinen, joka juo ja pahoinpitelee Eleanorin äitiä. Äiti on täysin alistettu. Eleanor välttelee väkivaltaista isäpuoltaan ja tytöllä on oma paikkansa kerrossängyn yläpedissä, jossa hän voi olla rauhassa.

Eleanor ja Park salaavat romanssinsa aluksi kaikilta, varsinkin Eleanorin pelottavalta isäpuolelta, joka vahtii tytön liikkumista. Eleanorin koulukirjoihin alkaa ilmestyä myös inhottavia, ällöttäviä viestejä ja tyttöä nöyryytetään koulussa. Vaikka kirja kuvaakin romanttista ensirakkauden huumaa, siinä on kuitenkin samalla ahdistava pelon ja uhan ilmapiiri. Tämä romaani sopii hyvin varttuneemmillekin lukijoille. Lukekaa itse, miten Elenorin ja Parkin suhteelle käy. Ja kuka on inhottavien viestin takana?

Kaari Utrio: Paperiprinssi

"Tarjoilua valvoi rouva Fredrika Runeberg, joka oli pitkällä raskaana. Hän näytti väsyneeltä, eikä ihme, hänhän joutui kiipeämään Laguksen portaat monta kertaa päivässä kotiaskareita hoitaessaan, sillä kyökki oli alakerrassa. Vakava nuori nainen, Wilhelmine arveli, ja kaikesta huolissaan." (371)

Kaario Utrion viihdyttävä romaani Paperiprinssi (Amanita 2015) vie mukanaan historialliseen 1830-luvun Suomeen, jolloin suuriruhtinaskunnan pääkaupunkia Helsinkiä ollaan vielä rakentamassa. Tarina alkaa Suurkosken paperiruukilta, kun ruukin omistaja pitkään merillä ollut merikapteeni Sebastian Ross palaa vihdoin takaisin kotiinsa raajarikkona ja masentuneena. Ruukilla hän kohtaa itsevarman serkkunsa Wilhelminen, joka on tottunut hoitamaan ruukin asioita ja valvomaan paperinvalmistusta. 25-vuotias vanhapiika Wilhelmine on äreän ja ilkeän luutnantti Falkenstenin tytär. Rossin ja Falkenstenin suvut ovat aina olleet riidoissa, mutta papa naittaisi mielellään tyttärensä rujolle merikapteenille. Aatelista syntyperää oleva Wilhelmine erottautuu joukosta pituudellaan, joka kauhistuttaa monia muita. Onhan sopimatonta naisen olla pitkä!

Sebastianin masennus katoaa kuin taikaiskusta Wilhelminen seurassa ja heidän välillään kipinöi romanttisessa ilmapiirissä. Wilhelminen papa kuitenkin kuolee ja naimattoman naisen tulevaisuus näyttää epävarmalta. Kuvioihin astuu sukulainen omistajan elkein, ylpeä kreivi von Staude, josta tulee Wilhelminen holhooja. Hän vie Wilhelminen mukanaan Helsinkiin ja seurapiireihin. Von Stauden talossa pyörivät kreivin lapset myös edellisistä avioliitoista. Aikuistuneet lapset ovat rakastuneet vallan sopimattomasti säätynsä alapuolelta, kreivin siitä kuitenkaan tietämättä. Hänelläkin on suunnitelma Wilhelminen naittamiseksi. Luvassa on siispä juonittelua ja herkullisen jännittäviä juonenkäänteitä. Myös Sebastian matkustaa Helsinkiin, kun ikävä kalvaa sisimmässä. Rohkaistuuko hän kuitenkaan kosimaan?

Utrio kirjoittaa tuttuun tyyliinsä vakuuttavaa ja historiallista ajankuvaa. Asiantunteva perehtyneisyys paperin valmistamiseen on hyvin informatiivistä. Ihmisiä vilisee paljon kirjan sivuilla, kuten aina Utrion romaaneissa, mutta onneksi henkilöt on selitetty tapansa mukaan alkusivuilla. Historiallisten yksityiskohtien lisäksi, Utrion humoristinen tyyli on kaikkein parasta. Kiehtovaa oli lukea Wilhelminen vierailusta Lauantaiseurassa nuorten Runebergien Helsingin kodissa. Hyvää Runebergin päivää kaikille!

Ismo Loivamaa: Lastenkamarin aarteet

Ismo Loivamaan uutuuskirja Lastenkamarin aarteet (Avain, 2016) esittelee lasten- ja nuortenkirjallisuuden ilmiöitä sekä lastenkulttuurin kotimaisia ja ulkomaisia suosikkeja 1940-luvulta alkaen tähän päivään saakka. Loivamaa kertoo anarkistisen Peppi Pitkätossun tulosta Suomeen, Aku Ankan alastonkohusta, Viisikoiden ja Harry Potterin huimasta menestyksestä aina kotimaisiin suosikkeihin, kuten Polvan Tiina-sarjasta ja Simukan maailmaa valloittavasta Lumikki-trilogiasta. Kirjassa käydään läpi eri vuosikymmeniä ja mukana on kirjojen lisäksi lastenlehtiä, elokuvia, televisiosarjoja, teatteria ja lastenmusiikkia.

Kirja on kuvitettu pääasiassa värikuvilla ja minua viehättivät totta kai vanhempien tyttökirjojen esittelyt ja ihanat kansikuvat. Olen lukenut sota-ajan tyttökirjallisuutta, jolloin nuortenkirjallisuudessa korostuivat propagandahenkisyys ja patriotismi. Loivamaan kirjasta löysinkin uusia kiinnostavia kirjavinkkejä. Esimerkiksi Kyllikki Hämeen tyttökirja Matkatoverukset ilmestyi ensimmäisen kerran 1944, mutta toinen painos 1950-luvulta olikin sensuroitu. Ainikki Kiven Hitlerin aikaan sijoittuva tyttöromaani Olympialaistyttö kuulostaa sen verran hurjalta, että laitoin kirjan heti varaukseen.

"1950-luvulla keksittiin nuoruus. Se näkyi kaikessa: pukeutumisessa, musiikissa kirjallisuudessa, viihteessä, vapaa-ajan vietossa..." (29)

Kirja sisältää vuositaulukkoja, joiden kautta avautuu historiallinen katsaus suomalaiseen lasten ja nuorten kulttuurimaailmaan. Kirja ei kuitenkaan pyri olemaan järjestelmällinen hakuteos tai kirjallisuudenhistoria. Onkin varmasti ollut vaikeaa rajata, mistä ilmiöistä kertoo ja mitä jättää pois. Itse olisin kaivannut 1980-luvulta enemmänkin lasten- tai nuortenkirjallisuuden esittelyä, nyt lastenkulttuuria käsiteltiin varsin suppeasti. Oman lapsuuteni ylivoimainen musiikkisuosikkini Dingo sieltä kuitenkin löytyi.

Kirja antoi minulle uutta tietoa lasten ja nuorten kirjallisuuskasvatuksesta, ihanteista ja ajankuvasta. Erityisen hykerryttävää oli lukea kielletystä oppikirjasta, jonka seksuaalikasvatus oli liian uskallettua 1970-luvun kouluissa. Lastenkamarin aarteet tarjoaa varmasti eri sukupolville nostalgisia muistoja ja elämyksiä omasta lapsuudesta. Itse olisin lukenut kirjaa pidempäänkin, mutta sivut loppuivat aivan liian pian.

Nokkela neiti etsivä - Flavia de Luce-dekkarit

 
Olen ahminut joululomalla suklaan lisäksi koukuttavia Flavia de Luce-dekkareita. Luin peräkkäin Filminauha kohtalon käsissä (Bazar, 2016) ja Loppusoinnun kalmistossa (2016) ja odotan malttamattomana uuden Flavia-dekkarin ilmestymistä, Kuolleet linnut eivät laula (2017). Sarjassa ovat myös ilmestyneet Piiraan maku makea, Kuolema ei ole lasten leikkiä (lukematta) ja Hopeisen hummerihaarukan tapaus. Kiehtovien salapoliisitarinoiden päähenkilönä on 11-vuotias "poikatyttö" Flavia, joka sekaantuu jännittäviin murhamysteereihin ja ratkaisee nokkelalla älyllään ja tinkimättömällä salapoliisityöllään murhaajan/ien henkilöllisyyden. Kirjojen miljöönä on 1950-luvun pieni, englantilainen maalaiskylä. Äiditön Flavia asuu isänsä eversti de Lucen ja kahden sisarensa Daffyn ja Feelyn kanssa isossa Buckshawn kartanossa. 

Nuoresta iästään huolimatta Flavia on itseoppinut kemisti ja hänellä on Tar-enolta peritty oma laboratorio kartanon itäsiivessä, missä Flavia myös nukkuu. Flavia on erikoistunut myrkkyihin ja omaa laajat tiedot niistä. Vanhin de Lucen sisaruksista Feely (Ophelia) on musikaalinen ja soittaa taitavasti pianoa ja kirkon urkuja. Daffy (Daphne) taas on terävä lukutoukka, joka on usein uppoutunut johonkin paksuun klassikkoon. Flavia ei aina tule kovin hyvin toimeen vanhempien ja etäisten sisarustensa kanssa. Siskot ovat liittoutuneet keskenään ja Harriet-vaimoaan surevan isän kanssa on vaikeaa kommunikoida, koska tämä on yleensä muissa maailmoissa postimerkkiharrastuksineen. Flavian tärkeä uskottu onkin heikoista hermoista kärsivä Dogger, everstin armeijan aikainen ystävä ja uskollinen palvelija. Kartanossa käy Rouva Mullet auttelemassa taloudenhoidossa, mutta hänen kokkauksensa eivät ole kovinkaan herkullisia Flavian mielestä. Everstillä on ainaisia rahahuolia ja Flavian koti aiotaan jopa myydä.

Filminauha kohtalon käsissä Flavian kotikartanoon saapuu elokuvan tekijöiden ja näyttelijöiden ryhmä, joiden tarkoituksena on kuvata kartanomiljöössä. Mukana matkustaa myös kuuluisa filmitähti Phyllis Wywern, joka esiintyy kyläläisille osoitetussa näytelmässä. Lumimyrskyn ympäröidessä kartanon vierailijat, löytyy näyttelijätär murhattuna ja Flavia alkaa selvittää murha-arvoitusta. Loppusoinnun kalmistossa Flavia taas löytää kylän kadonneen urkurin herra Collicuttin ruumiin kirkon kryptasta ja ryhtyy selvittämään, kuka on murhaaja.

Flavia de Luce-dekkarit noudattavat samanlaista juonikaavaa, kuten Viisikotkin ja Neiti Etsivät. Flavia pyöräilee rakkaalla Gladys-polkupyörällään päivällä tahi yöllä, seikkailee maanalaisissa pimeissä käytävissä, availee lukittuja huoneita, penkoo salaperäisiä laukkuja tai laatikoita, salakuuntelee ihmisten keskusteluja ja seurailee johtolankoja paikasta toiseen. Hän joutuu myös yleensä lopussa kuolemanvaaraan, mutta pelastuu sankarittaren tavoin murhaajan kynsistä. Loppusoinnun kalmistossa häntä ei kuitenkaan pelasta kukaan, vaan Flavia toimii varsin itsenäisesti hengenvaarallisessa tilanteessa. Flavia ei myöskään koskaan vanhene vaan pysyy samanikäisenä sarjakirjojen tapaan.

Kanadalainen kirjailija Alan Bradley on kertonut lukeneensa paljon kirjoja lapsesta asti. Hän ei edes ollut koskaan käynyt Englannissa, kun aloitti Flavia de Luce-dekkarisarjan. Aikaisemmin hän on kirjoittanut myös lastenkirjoja. Minun veikkaukseni on, että hän on lukenut nuoruudessaan Agatha Christien dekkareita, Enid Blytonin salapoliisisarjoja ja Carolyn Keenen Neiti Etsiviä, koska näiden kirjojen vaikutteita on aistittavissa Flavia-dekkareista. Kiinnostavaa on, että Bradley asui ja työskenteli Saskatchewanassa, missä kirjailija L.M. Montgomery asui jonkin aikaa nuoruusvuosinaan. Bradley syntyi Torontossa, jossa Montgomery kuoli. Montgomeryltäkään en usko hänen välttyneen. Kääntäjä Maija Heikinheimo on suomentanut Flavia de Luce-sarjaa ja minun täytyy vain ihastella kirjojen nimiä, jotka ovat melkeinpä parempia suomeksi.

Ovatko Flavia de Luce-dekkarit sitten tyttökirjoja? Kirjoissa on jotain hyvin tyttökirjamaista tyttösankarittaren konventioita myöten. Rakastan kirjojen tunnelmaa ja vähitellen paljastuvia perhesalaisuuksia. Ero lasten- ja nuortenkirjasarjoihin on kuitenkin siinä, että niissä ei murhata ihmisiä, vaikka jännittäviä ja vaarallisia arvoituksia Viisikot ja Neiti Etsivät ratkovatkin. Rikokset ovat hieman lempeämmästä päästä, mutta toki suosittelen "aikuisten" Flavia de Luce-dekkareita 11-vuotiaille ja siitä ylöspäin. Jatkossa jännitän, miten Flavian vapaudelle käy, jos äiti tuleekin kuvioihin mukaan...Nämä kirjat olisivat olleet lapsuuteni ahmijaminälleni aivan ihania!