Jean Rhys: Siintää Sargassomeri

Jos on lukenut Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanin, niin kannattaa tutustua Jean Rhysin Siintää Sargassomeri (Wide Sargasso Sea, 1966) romaaniin ja muutenkin Rhysin koko tuotantoon. Kirjassa kerrotaan Edward Rochesterin ensimmäisen vaimon tarina eli siitä salaperäisestä hullusta naisesta ullakolla. Innostuin lukemaan uudelleen tämän teoksen, kun seuraamassani blogissa Sallan lukupäiväkirjassa käsiteltiin tätä teemaa.

Siintää Sargassomeren romaanin päähenkilönä on Antoinette Costway valkoinen kreolinainen. Hän on syntynyt Jamaikalla ja kasvaa konfliktien välisessä traumaattisessa ilmapiirissä, jossa orjuus on vähitellen lakkautettu. Herra Mason Antoinetten isäpuoli järjestää Antoinetten naimisiin herra Rochesterin kanssa, joka tarvitsee rahaa. Avioitumisen jälkeen herra Rochester omistaa Antoinetten ja hänen omaisuutensa kuten kunnon kolonisaatiossa kuuluukin. Herra Rochesterilla on vaikeuksia sopeutua uuteen kotimaahansa ja kulttuurien väliset erot hallitsevat avioliittoa, jossa kumpikaan osapuoli ei lopulta enää ymmärrä toisiaan. Rochester ottaa valtaansa Antoinetten niin totaalisesti, että määrittelee myös tämän identiteettiä ja nimeää hänet Bertha Masoniksi. Lopullinen "niitti" Antoinetten hulluksi tulemiselle on tämän vieminen Englantiin, jolloin Antoinetten olemassaolokin lopullisesti katoaa.

"Nimillä on merkitystä, niin kuin silloin kun hän ei suostunut sanomaan minua Antoinetteksi ja näin Antoinetten ajelehtivan ulos ikkunasta hajuveden-tuoksuineen, sievine vaatteineen ja peileineen." (s.192)

Antoinette ei muista hyökänneensä veljensä Masonin kimppuun, kun tämä on tullut häntä tapaamaan Englantiin.

"Muistan nyt, että hän ei tuntenut minua. Näin hänen katsovan minuun, ja sitten hänen katseensa siirtyi ensin yhteen nurkkaan ja sitten toiseen eikä löytänyt mitä etsi. Hän katsoi minua ja puhui minulle niin kuin olisin ollut muukalainen." (s.196)

Sympatiani kirjan lukemisen jälkeen on Antoinetten puolella, joka ei ole enää se pelottava raivohullu nainen ullakolta vaan valkoisen miehen, patriarkaatin sortama alistettu nainen. Rochester ei olekaan se onneton, kärsivä miespolo vaan kylmä, laskelmoiva ja väkivaltainen mies. Tämä oli hieman kärjistetysti sanottu, koska teoksessa tuodaan esille myös Rochesterin omaa näkökulmaa asioihin eikä Antoinettekaan mikään "puhdas pulmunen" ole.

Rhysin kerronta on omaperäistä ja kiehtovaa. Hänen muita romaanejaan ovat Kvartetti (1928), Herra Mackenzien jälkeen (1930), joka on yksi suosikeistani, Voyage in the Dark (1934), jota en ole lukenut sekä Huomenta, keskiyö (1939). Pääosa Rhysin tuotannosta on ilmestynyt 1920-30-luvuilla modernismin klassisena kautena. Jean Rhys (1890-1979) oli taustaltaan karibialais-englantilainen kirjailija, jonka luultiin jo kuolleen, kun hän hävisi sodan jälkeen kirjallisista piireistä. Melkein kolmenkymmen vuoden tauon jälkeen Rhys julkaisi teoksen Siintää Sargassomeri, joka nosti samalla hänet suuren yleisön tietoisuuteen.

Jos Bröntë kuvasi Bertha Masonin Jane Eyren alter egona, toisen minän pimeänä puolena kuten kirjallisuuden tutkijat ovat analysoineet, niin Rhysin teoksia on analysoitu puhumalla Rhys-naisesta. Tulkinnan mukaan kaikissa Rhysin viidessä romaanissa kuvattaisiin ikään kuin saman naisen eri elämänvaiheita. Rhys-naista luonnehditaan itsetuhoiseksi ja masentuneeksi, sopeutumattomaksi, irralliseksi ja passiiviseksi uhriksi, joka suostuu alistettavaksi. Myöhempi tutkimus on lähestynyt Rhysin henkilöhahmoja ja heidän identiteettejään kulttuurisissa rakenteissa ja sukupuoleen liittyvissä valtakysymyksissä. Siintää Sargassomeri teosta nimitetäänkin Rhysin karibialaisromaaniksi ja se voidaan nähdä intertekstuaalisena vastauksena Bröntën Kotiopettajattaren romaanille avaamalla uuden näkökulman "hullun" naisen tarinaan.

"Kun tulee yö ja hän (Grace Poole) on ottanut useita ryyppyjä, on helppo siepata avaimet. Tiedän nyt, missä hän pitää niitä. Sitten avaan oven ja menen heidän maailmaansa. Se on tehty pahvista, niin kuin olen aina tiennyt. ... he väittävät, että olen Englannissa, mutta en usko heitä. Eksyimme matkalla Englantiin." (s. 193)

Patricia Cornwell: Scarpetta

Vaikka lupasinkin viime merkinnässäni kirjoittaa seuraavaksi tyttökirjaklassikoista, niin nyt on pakko kirjoittaa ensin kaikkien aikojen ruumiinavauksien ja rikostekniikan kuningattaresta Kay Scarpettasta ja hänen luojastaan Patricia Cornwellistä. Kirjailija Patricia Cornwell aloitti Scarpetta-sarjallaan "patologiabuumin" rikoskirjallisuudessa, ja jota muut kuten Tess Gerritsen tai Karin Slaughter ovat seuranneet perästä ja tv-sarjat jäljitelleet. Ensimmäinen Scarpetta-romaani Post Mortem ilmestyi vuonna 1990 ja viimeksi ilmestynyt kirja Scarpetta (2008) on sarjan 16. romaani. Itse olen seuran-nut kuolinsyyntutkijan Kay Scarpetan vaiheita kymmenisen vuotta ja olen lukenut kaikki sarjaan kuuluvat kirjat.

Cornwell on tehnyt huolellista ja tarkkaa taustatyötä romaaniensa eteen ja kirjoittaa asiantuntevasti. Aikaisemmat kirjat sisältävätkin runsaasti seikkaperäistä kuvailua ruumiiden avauksista ja rikospaikkatekniikoista. Scarpetta-kirjojen tunnelma on aina tavallaan synkkä ahdistavakin, koska ne käsittelevät kuolemaa ja ihmisluonteen pimeintä puolta, pahuutta. Cornwell on todennut itse haastattelussaan: "Rikosromaani on tapa käsitellä ja työstää kuolevaisuutta ja meihin sisäänrakennettua mielenkiintoa pahuuden ongelmaa kohtaan. Emme voi hyväksyä niitä, ja silti on pakko."

Scarpetta-kirjoissa kiehtovat erityisesti kiinnostavat henkilöhahmot. Kay itse, joka on vieläkin etäinen ja jollain tapaa mystinen päähenkilö, hänen hurja sisarentyttärensä Lucy, Benton Wesley FBI-profiloija, nykyään Scarpetan aviomies, väritön hahmoista mielestäni sekä rikosetsivä Pete Marino. Marino on kieltämättä rosoisin ja kiinnostavin "antisankari" sarjassa ja traagisinta on hänen vuosikausia kestänyt yksipuolinen rakkautensa saavuttamatonta Scarpettaa kohtaan. Viimeisimmässä romaanissa Scarpetta painottuvatkin päähenkilöiden ihmissuhteet ja niiden selvittely. Tälläkin kertaa selvitellään rikosta sarjamurhaajineen ja loppu huipentuu jännitysmomenttiin, kun kaikki päähenkilöt ovat hengenvaarassa.

Kirjailija Patricia Cornwell on kiinnostava persoona, joka ottaa kirjoissaan kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Scarpetassa hän esittää väitteen Marilyn Monroen murhasta. Hän on myös ratkaissut mielestään Viiltäjä-Jackin henkilöllisyyden ja esittää teoriansa Murhamiehen muotokuvassa: Viiltäjä Jack: tapaus selvitetty (2002). Cornwellin palkittuja kirjoja on myyty maailmalla jo yli 50 miljoonaa. Suosittelen aloittamaan Scarpetta-sarjan lukemisen alkupäästä ja mielellään, jos on kovin herkkä, niin kypsemmällä iällä. Jään odottelemaan seuraavaa Scarpetta-kirjaa...

Lähde: Helsingin Sanomat 12.8.2009

Barbara Stoney: Enid Blyton

Enid Blytonin (1897-1968) elämänkertaa oli todella kiinnostavaa lukea. Alun perin Stoney on kirjoittanut Enid Blytonin 1970-luvulla yhteistyössä Blytonin tyttären kanssa. Nyt uudistettu ja päivitetty versio on 2000-luvulta ja se on suomennettu vuonna 2008. Elämäkerta sisältää hyvän bibliografian Blytonin teoksista. Se ei kuitenkaan sisällä kaikkia Blytonin julkaisemia kirjoja, koska niitä ei ole edes löydetty. Hämmästyttävää minusta oli, että 1920-30-luvuilla kirjoitetuista kirjoista ei luovutettu edes vapaakappaleita kirjailijalle itselleen, vaikka hänen tiedetään kirjoittaneen useita kirjoja kustannusyhtiöille. Joka tapauksessa Enid Blyton on ollut tavattoman tuottelias kirjailija ja alusta alkaen hyvin suosittu lastenkirjailija, jolle tuhannet ja tuhannet lapset ovat kirjoittaneet ja heidän kirjeisiinsä Blyton on aina henkilökohtaisesti vastannut päätyönsä ohella.

Ennen kirjailijauralleen omistautumista Enid Blyton koulutti itsensä Fröbel-pedagogiikan opettajaksi ja opetti lapsia muutaman vuoden hyvällä menestyksellä. Hän oli myös hyvin kiinnostunut luonnosta ja eläimistä ja tarkkaili niiden toimintoja sekä piti päiväkirjaa. Blyton aloitteli uraansa kirjoittamalla runoja ja hän onkin kirjoittanut kirjojen lisäksi valtavan määrän runoja, näytelmiä, satuja, antologeja, artikkeleita sekä toimittanut aikakausijulkaisuja. Ennen kaikkea minuun teki suuren vaikutuksen hänen lahjak-kuutensa kirjoittamisessa. Kirjan liitteessä 8 hän kuvailee psykologian professorille kirjoittamisprosessejaan; hän ei koskaan suunnittele etukäteen kirjaansa, sen rakennetta, juonta tai henkilöhahmoja vaan yksinkertaisesti päättää tuleeko siitä satu vai salapoliisitarina ja minkä pituinen se on. Sen jälkeen hän tyhjentää mielensä ja sanat tai tarinat vain virtaavat niin sanotusti paperille. Blyton kirjoitti päivittäin normaalin työajan puitteissa ja hän pystyi kirjoittamaan lähes 10 000 sanaa. Esimerkiksi Seikkailujen joki - kirjan hän kirjoitti viidessä päivässä. Blyton kertoo, kuinka helppoa hänen on päästä mielikuvitus-maailmaansa ja olla yhteydessä piilotajuntaansa. Hänellä ei koskaan ollut ongelmia inspiraationsa kanssa.

Blyton sai paljon kritiikkiä osakseen kirjoistaan, mutta ymmärtääkseni ei koskaan lapsilta. Kirjoista käydään edelleenkin väittelyä niiden laadusta, stereotyyppisestä maailmankuvasta tai ylemmän keskiluokan suosimisesta. Nykypäivänä niitä on jopa sensuroitu, "desinfioitu" kohdissa, joissa on ilmennyt niin sanotusti rasistisia tai seksistisiä asenteita. Aikoinaan kirjastonhoitajat myös laittoivat pannaan Blytonin kirjoja. Nykyään on kuitenkin tiedostettu, miten suuri merkitys Blytonilla on ollut maailmanlaajuisesti lasten lukutaidon kehitty-miseen. Minun suosikkejani lapsuudessa olivat tietysti Viisikko, Salaisuus, SOS- ja Seikkailu-kirjasarjat ja olen tainnut suurimman osan niistä lukea. Mieleenpainuvinta kirjoissa olivat ne kaikki herkut, joita lapset söivät ja lukiessa tuli aina nälkä ja tietenkin ne jännittävät salakäytävät ja -ovet. Toinen asia mikä hämmästyttää minua ja harmittaakin on se, miten vähän Blytonin muita teoksia on suomennettu. Ajattelinpa tilata jonkun englanninkielisen satukirjan...

Lopuksi kirjastonhoitajana VAROITUKSEN sana! Luinpa yhden Viisikko-kirjan uudestaan, sen jälkeen luin toisen ja sitten luin kolmannen ja nytkin tekisi mieli lukea taas uusi. Jos lapselle tahi aikuiselle antaa kirjan käteen, niin hänpä voi jäädä koukkuun... Blytonin kirjat aiheuttavat RIIPPUVUUTTA!

Britta Munkin ihana Hanne-sarja

Olen viime aikoina lukenut aivan ihastuttavaa Britta Munkin Hanne-sarjaa, jotka ovat perinteisiä tyttöromaaneja. Löysin Hanne-kirjat sattumalta antikvariaatista ja en ole koskaan aikaisemmin niitä lukenut. Ensimmäinen kirjasarjan osa Hanne on ilmestynyt suomeksi vuonna 1958. Hanne on tanskalainen 15-16-vuotias tyttö, joka muuttaa tätinsä luokse Ranskan Rivieralle. Hanne auttaa tätiään hotellin pitämisessä ja järjestää yleensä asiat kuntoon. Välillä Hanne voi piipahtaa ostoksille Monacon Monte Carloon. Hannella on salapoliisin taipumuksia ja hän yleensä ratkaisee mysteerit, joita hänen ympärillään tapahtuu. Hannen paras ystävä on Eve, jonka luokse hän matkustaa Englantiin kirjojen jatko-osissa. Englannissa on myös etsivä Tom Hilton, johon Hanne on ihastunut.

Hannen jälkeen ovat ilmestyneet järjestyksessä jatko-osat Hotelli Hanne (1958), Hanne ja hotellivaras (1959), Kädet ylös, Hanne (1959), Hanne ja Hillsiden arvoitus (1960), Hanne, älä hellitä (1960), Hanne saa ystävän (1961) ja Hanne pinteessä (1961). Lisäksi 70-luvulla ovat vielä suomennettu Hanne merihädässä ja Hanne päätekohdassa, joita yritän metsästää itselleni. Kirjoja ei kirjastosta löydä kuin jonkun osan sieltä sun täältä. Yritin etsiä myös tietoa kirjojen tekijästä itsestään Britta Munkista, mutta laihoin tuloksin. Yhden tanskalaisen sivuston katsoin, jossa oli bibliografiaa Hanne-kirjoista ja sen mukaan niitä olisi kirjoitettu kaiken kaikkiaan kuusitoista ja kaikki ovat ilmestyneet jo 50-luvulla.

Kirjoissa on oma viehätyksensä ja aivan oma (tyttökirjamainen) tunnelmansa, jossa tosiaan voisi kuvitella itsensä kävelevän sinisen veden äärellä Välimeren rannalla kukkivien mimoosien tuoksuessa ympärillä. Jatkan kirjojen parissa lukemista ja elän Hannen seikkailuissa mukana Englannin nummilla.

Leena Krohn: Tainaron

Luin aluksi Krohnin kirjaa Tainaron. Postia toisesta kaupungista (2006) hiukan pintapuolisesti ja hyppelehtien, koska minulla oli kiire lähettää se lahjaksi. Halusin kuitenkin tietää, millainen tämä maailmallakin kehuttu fantasia-teos on. Teksti ja sen kaunis kieli alkoi kiehtoa yhä enemmän minua ja syvennyin Tainaronin erikoiseen "ötököiden" maailmaan. Itse en ole mitenkään erityisesti hyönteisten ystävä, mutta Tainaronin Jäärä, äiti-kuningatar, Outojen holhooja, Mittari ym. ovat koskettavia hyönteistyyppejä ja heidän kokemuksiaan voi rinnastaa meihin ihmisiin. Tainaron muodostuu 30 kirjeestä, joiden kirjoittaja ja kirjeiden vastaanottaja jäävät arvoituksellisiksi (ihmis)hahmoiksi. Kirjoittaja on tullut joskus Tainaroniin ja kuvailee kirjeissään kaupunkia ja tarkkailee ihmetellen sen elämää. Alkuperäinen teos on ilmestynyt vuonna 1985 ja siitä puuttuvat kirjeet Dayma ja Sielunkellot. Vuoden 2006 painoksessa on myös kuvitus mukana.

Kirja on ohut ja sen lukee nopeasti. Kirjeitä ei tarvitse lukea järjestyksessä ja niitä voi lukea useammankin kerran. Ne voivat avautua aina uudella tavalla kuten huomasin toista kertaa lukiessani. Jokainen voi tulkita kirjan teemoja omalla tavallaan, mutta ne käsittelevät elämää, kuolemaa, rakkautta, pelkoa, ystävyyttä ja ehkä sitä suurinta kysymystä kuka minä olen, mikä on elämäni tarkoitus. Kirjallisuuden tutkijat varmasti analysoivat tätä teosta minuuden, identiteetin etsimisen tai hajoamisen näkökulmista, mutta tekstissä riittää pohtimista itse kullekin. Tainaronissa on jotain, joka kolahtaa minuun ja se on tunnelmaltaan mielestäni surullinen, mutta juuri oikealla tavalla:

"Silloin näin, etten ollut koskaan tuntenut häntä enkä ollut koskaan edes halunnut oppia tuntemaan. Ja sitä mukaa kuin hän kasvoi, hän kävi yhä ohuemmaksi ja epäselvemmäksi, hänen hahmonsa liukeni rapukäytävän hämärään eikä hänellä ollut enää muotoa eikä massaa." (s.130)

"Mutta äkkiä näin hänen silmistään tulvahtavan jotain, mikä roiskui lattialle ja seinille kastellen kaikki vaatteeni. Hän ei enää katsonut minuun ja nousin ja lähdin huoneesta märkänä kuningattaren kyynelistä." (s.28)