Tuusulan Rantatiellä taas

Eilen vietimme perheeni ja Kanadasta tulleen tätini kanssa Tuusula-päivää. Tuusulan ihanan vehreällä Rantatiellä kävimme ensin Aleksis Kiven kuolinmökillä (viimeksi kirjoitin siitä keväällä) ja sieltä siirryimme Syvärannan Lottamuseoon. Ihmettelimme tätä antiikin ajan tyyliä muistuttavaa patsasta museon pihalla. Se on marmorinen veistos nimeltä Josefina. Josefina on tullut venäläisen ylimystön mukana Suomeen 1900-luvun alussa.

Syväranta oli Rantatien vanhimpia huviloita, joka paloi vuonna 1947. Sitä ennen se oli toiminut mm. sanomalehtimiesten lepokotina ja lottaopistona. Lottamuseo rakennettiin 1996, ja hauska yksityiskohta on ikkunoissa näkyvät mustavalkoiset hymyilevät lotta-kuvat.

Tällä kertaa en tutustunut museon näyttelyihin vaan viihdyimme aulassa, jossa ostin lottien historiaa käsittelevän kirjasen ja pikkulotta-paperinuken. Aion mennä uudestaan museoon paremmalla ajalla!

Tuusulan kirkko on rakennettu jo 1700-luvulla ja sen yhteydessä olevalla hautausmaalla ovat Aleksis Kiven ja Pekka Halosen haudat. Aleksis Kiven haudassa on muuten ote Seitsemästä veljeksestä.

Rantatieltä menimme Tuusulanjärven rannalla sijaitsevaan Aholaan. Juhani Ahon ja Venny Soldan-Brofeldtin kotitalo on muuttunut niiltä ajoilta, jolloin taiteilijapariskunta sitä asutti. Vårbackanin huvila oli alkujaan yksikerroksinen, ja Vennyn ateljee siirrettiin heidän muuttaessa sieltä pois. Aholan näyttely uudistui viime vuonna.

Ahola on erittäin lapsiystävällinen paikka nykyään. Lapset voivat maalata ja piirtää tai vaikkapa soittaa pianoa. Hyvin vennymäistä! IPadit ovat myös tulleet taloon ja niiltä voi lukea kirjailijan elämänvaiheista. Näyttelyssä esitetään myös lyhyitä dokumenttielokuvia, joita Ahon lapset Heikki ja Björn (Nisse) Aho ovat tehneet.

Tuusulan taiteilijayhteisö sai alkunsa, kun Juhani Aho ja Venny Soldan-Brofeldt muuttivat Tuusulaan 1897. Kuvassa näkyvät Aino Sibelius (Järnefelt), Saimi Sibelius (Swan), Eero Järnefelt, Pekka Halonen ja Jean Sibelius. Minä olen viime aikoina lukenut paljon Swanin sisarusten kirjeenvaihtoa ja tämä kaikki on niin kiehtovaa!

Kuvassa on Juhani Ahon ensimmäisen novellin Siihen aikaan kun isä lampun osti käsikirjoitusluonnos. Päivän päätteeksi luin novellin, kun löysin kirjahyllystäni Juhani Ahon Kootut teokset, kymmenen osaa. Minulla on siis Juhani Ahon koko tuotanto ja tajusin sen vasta eilen Aholassa ollessani. Kanadan tätini kertoi myös, että olemme Juhani Aholle sukua!

Ihana päivä kaiken kaikkiaan ja Tuusulan Rantatiessä on jotain, joka vetää minua puoleensa. Paljastan vielä, että mieheni vei minut seurusteluaikoinamme ensimmäisen kerran Rantatielle. Olin silloin niin nuori....mutta nyt lukemaan Anni Swanin ja Otto Mannisen välistä kirjeenvaihtoa heidän seurusteluajaltaan!

Anneli Kanto & Terhi Rannela: Kapinallinen (Kuparisaari 3)

Kuparisaari-trilogian kolmas osa Kapinallinen (Karisto, 2013) tipahti tällä viikolla postilaatikkoon ja se oli iloinen yllätys minulle, sillä en ollut pyytänyt arvostelukappaletta. Olen lukenut fantasiasarjan kaksi aikaisempaa osaa Tähystäjäneidon (2011) ja Korkea puolison (2012). Sitä ennen seurasin kirjailijoiden Kannon ja Rannelan kimppakirjoittamisen alkuvaiheita sarjan synnyttämisessä Terhi Rannelan blogista.

Kapinallinen jatkaa siitä, mihin Korkea puoliso jäi. Veljensä Samuilin tappanut Radko hallitsee diktaattorin ottein Khalkosta korkea puoliso Snezana rinnallaan. Entisen hallitsijan puoliso Amaya elää piilossa rakastettunsa Miroslavin ja Darina-tyttärensä kanssa köyhässä kalastajakylässä. Kaikki luulevat, että Amaya on kuollut, tultuaan melkein elävänä poltetuksi roviolla. Amayan uudistukset Khalkoksessa on poljettu maanrakoon, ja saari on taantunut entisestään. Khalkkidit, nykyiset radkidit elävät hirmuvallan alla ja pelon ikeessä. Kansa on kuitenkin salaa tyytymätön ja joukko kapinallisia miettii vastaiskua. Amayan ja Miroslavin on tehtävä päätöksiä tulevaisuudestaan ja vallankumouksen johtamisesta.

Jännitystä, juonittelua ja dramaattisia juonenkäänteitä ei puutu tästä trilogian viimeisestäkään osasta. Pidin erityisesti siitä, miten osuvasti ja kouriintuntuvasti Kapinallisessa kuvataan autoritaarista, julmaa vallankäyttöä ja ihmisten oman itsemäärämisoikeuden puuttumista. Väkivallalla ja pakkokeinoilla tukahdutetaan toisinajattelijat, melkein. Vallan raadollisuus näkyy myös siinä, ettei kukaan ole täysin "puhdas pulmunen". Yhteisen edun laittaminen oman edun edelle ja vallasta luopumisessa on omat haasteensa.

Korkea puoliso Snezanasta, Amayan sisaresta on tehty vallan kamala hahmo ja silti hän voisi olla uskottavasti todellinen henkilö. Kirjaa lukiessa mietin, luenko menneestä historian diktatuurista vai nykyisestä todellisuudesta jossakin päin maailmaa. Snezanan luomasta Pienestä oranssista kirjasta tulee väkisinkin mielleyhtymä Mao Tse-tungin Pieneen punaiseen kirjaan, jota tosin en ole lukenut. Se on kuulemma maailman laajalevikkeisin kirja Raamatun jälkeen.

Kapinallinen on hyvä ja onnistunut päätös trilogialle. Kuparisaari-sarja on suunnattu yläkoululaisille, mutta kirjojen parissa viihtyvät varmasti vanhemmatkin lukijat. Minä ainakin viihdyin!

"Kansalainen!
Ole Suurelle Isälle alamainen!
Jos luottamus ratkee
niin kaulasi katkee
tai kaivoksessa hakkaat
vierellä sukulaiset rakkaat.
Myös panettelu ilmi anna
ja naapurista tieto kanna.
Lue kirjaa oranssia
ja on elämäsi tanssia!" (Ote Pienestä oranssista kirjasta s. 158)

Tiina, Juha ja "leiskuva lempi"

Tiina-raitin jälkeen innostuin lukemaan paria Tiina-kirjaa, mutta tällä kertaa sarjan loppupäästä. Taitaa olla rakkautta, Tiina (Karisto) on ilmestynyt 1986 ja se on Anni Polvan suositun 29-osaisen Tiina-sarjan päätösosa. Tiina ja vieras poika (Karisto) on taas ilmestynyt kaksi vuotta aikaisemmin.

Saavatko Tiina ja Juha lopulta toisensa -kysymys on jo nuorena lukijana askarruttanut mieltäni.  Pahin ahmimiskausi minulla oli menossa sarjan parissa noin 10-11-vuotiaana ja silloin tuli yksi Tiina-kirja toisensa perään hotkaistua. Vaikka olinkin sitten siirtynyt murrosiässä radikaalisti aikuisten puolelle ja jättänyt silloisen tyttökirjavaiheeni taakseni, niin mielikuva minulla on, että olen viimeisintä Tiina-kirjaa mennyt selailemaan uteliaana kirjaston hyllyjen väliin.

Kun nyt aikuisena lukijana luen Tiinasta ja Juhasta, niin pieni kriittinen lukija herää minussa pintaan. Miten olinkaan unohtanut tämän kiihkeän mustasukkaisuusdraaman, joka puskee joka välistä esiin! Juha on kamalan mustasukkainen kaikille pojille, joita Tiinan ympärillä pyörii ja tytöllähän vientiä riittäisi. Minkäs tyttö sille voi, kun pojat hänestä tykkäävät, hän kun on reilu kaveri.

Juha pyrkii määräämään Tiinaa ja tämän tekemisiä ja Tiina aika lailla alistuu siihen patriarkaaliseen määräysvaltaan. Tiinanhan piti olla uudenlainen roolimalli tytöille? Rakkausrintamalle se ei aivan ylety! Miesten mustasukkaisuus rakkauden osoituksena lienee Anni Polvan naisten viihderomaaneissakin tyypillinen aihe.

Taitaa olla rakkautta Tiina-kirjassa Matti on jo vähän luovuttanut Tiinan suhteen, kun tyttö on niin uskollinen maailman parhaimmalle ystävälleen Juhalle. Aikaisemminhan Matti on lahjotellut tytölle suklaarasioita ja kaiken maailman herkkuja ja kerran jopa kultasormuksen. Nyt vuorostaan luokan Antti lähettelee Tiinalle pieniä rakkauskirjeitä. Matti, Antti ja Tiina valmistelevat yhdessä esitystä koulun juhlaan, jonka tarkoituksena on kerätä rahaa luokkaretkeä varten. Juha vakoilee milloin missäkin pusikossa Tiinan touhuja.

"Puhuessaan hän vilkaisi ulos ikkunasta ja veti lopun lauseesta väärään kurkkuun. Juha seisoi ruudun takana kädet housuntaskuissa ja näytti siltä, kuin aikoisi haastaa sekä hänet että pojat tappeluun kanssaan. Huomatessaan, että hän oli nähnyt sen, se käänsi selkänsä ja lähti tiehensä."

Tiina tietysti juoksee Juhan perään, mutta "parin" välillä on ratkaisemattomia erimielisyyksiä. He ovat muuten sopineet aikaisemmin, että riitoja ei enää soviteta tappelemalla ellei ole ihan pakko. Ensimmäistä kertaa Tiina taitaa potea sydänsuruja, kun kaveruus on muuttunut joksikin muuksi. 

Juha kieltää monta kertaa Tiinaa lähtemästä luokkaretkelle, kun siellä on niitä toisia poikia mukana. Tiina yrittää vakuuttaa, ettei hän välitä kuin vain siitä yhdestä ja ainoasta pojasta, Juhasta. Tiina ei enää esiinny edes koulun näytelmissäkään, kun hän on sen kerran Juhalle luvannut. Hänen ja luokan poikien yhteisestä tanssiesityksestä hän ei kuitenkaan uskalla kertoa sanaakaan.

Tiina ja vieras poika-kirjassa Juha on puolestaan mustankipeänä Mikko-pojasta, johon Tiina tutustuu luontokerhon järjestämällä leirillä. Juha itse lähtee pyöräretkelle poikien kanssa pariksi viikoksi. Tiina on vihoissaan, kun Juha jättää tytön noin vaan yksinään kesäloman viettoon. Juha palaa kipeänä (palavasta ikävästä ilmeisesti) takaisin odotettua aikaisemmin ja lähtee saman tien Tiinan perään. Tässä kirjassa Juha tunnustaa itselleen ensi kertaa rakastavansa Tiinaa. Kaikkien kommellusten jälkeen Juha saa Tiinan lupaamaan, ettei tämä mene enää koskaan luontokerhoon! Ja sisäinen feminismini huokaa...

No, jotta ei vallan vakavaksi menisi, niin huvittavaa keskustelua Mikko ja Tiina käyvät luontoleirillä:

"- Sinä taidat ollakin oikea nirppanokka, sellainen huippuluokan femi...femi.. no mitä ne nyt ovat. Oikea feministi! (Mikko)
- Feminiini kai aioit sanoa, sehän tarkoittaa naista. Pitäisikö minun sinun mielestäsi näyttää pojalta, ennen kuin seura kelpaisi?" (Tiina)

Huolimatta näistä pienistä sisäisistä ristiriidoista, mitä kirjojen lukeminen minulle aiheutti, niin Tiina-kirjoissa on jotain hellyyttävän hauskaa, joka tuo hymyn huulille. Juhan käytös jopa naurattaa ja lopussa poika jo hieman katuukin. Anni Polva kirjoittaa pilke silmäkulmassa. Eihän tässä pidä olla liian tosikko! Tajunnan räjäyttävää suuteloa on myös luvassa...

"Ei rakkaus ja rakastuminen aikuisten erikoisoikeus ollut." (Taitaa olla rakkautta, Tiina)

Tampereella Tiinan jalanjäljillä

Vietin eilen mukavan päivän Tampereella yhdessä lapsuudenystäväni kanssa. Tutustuimme Tiina-raittiin, joka on yksi Tampereen ensimmäisistä kulttuuriraiteista. Raitti vie kirjailija Anni Polvan lapsuusmaisemiin Tammelaan ja samalla Tiina-kirjojen tapahtumiin.  

Kierroksemme alkoi aamulla Tammelantorilta, missä aloin mieluilla itselleni uutta kesämekkoa. Jäätelö ja mansikat saivat jäädä, kun mieluisaa mekkoa ei löytynytkään ja lähdimme sitten etsimään Anni Polvan lapsuudenkotia. Ystäväni ja minä jaamme yhteisiä lapsuusmuistoja, sillä olemme tunteneet toisemme jo ekasta luokasta lähtien, asuneet ja leikkineet samassa talossa ja pihapiirissä.

Anni Polvan perhe asui ensin vuokralla, mutta tytön ollessa 11-vuotias perhe muutti omaan asuntoon Kullervonkatu 27:ään. Talo on todella ihastuttava vaaleanpunainen kaksikerroksinen puutalo vehreässä pihapiirissä. Polva on kuvannut kirjoissaan Tiinan kotia samankaltaiseksi kuin omaa lapsuudenkotiaan.

Sen jälkeen suunnistimme kuuluisille tornitaloille Ilvespuistoon. Talot on rakennettu 50-luvun vaihteessa ja niitä on ollut alunperin yhdeksän. Nyt laskin kaverini kanssa, että taloja on jo kymmenen. Muistatteko mainintoja tornitaloista Tiina-kirjoissa?

Ilvespuistossa täytyy tietenkin olla ilves!

Liisankallio on sitten muuttunut Tiina-kirjojen päivistä! Kalliollehan Tiina ja Juha aina kiipesivät yhdessä. No, minäkin kiipesin kallion korkeimmalle paikalle, jossa on nykyään Kalevan kirkko. Se on rakennettu 1966.

Reima ja Raili Pietilän suunnittelema kirkko on todella korkea ja avara. Kirkkosalin alttariveistos on nimeltään "Särkynyt ruoko."

Tammelasta suunnistimme keskustaan päin ja meidän piti vielä nähdä Anni Polvan Tammelan koulu, jota hän on kuvannut ensimmäisessä Tiina-kirjassa. Se ei kuitenkaan tullut vastaan meidän reitillämme ja vaikka kävimme monessa puistossa päivän aikana, niin Sorsapuistokaan ei osunut kohdalle. Anni Polva kävi kansakoulun jälkeen tyttölyseota ja "Tipalan" voisikin katsastaa sitten seuraavalla Tampereen reissulla.

Halusimme nähdä päivän päätteeksi vielä Tampereen tuomiokirkon ja Hugo Simbergin maalauksia. Siinä matkan varrella tuli pieni vaateliike vastaan ja ikkunassa tämä mekko, joka jäi sitten päälle. Tiinalla taisivat mekot repeytyä usein leikin (tai tappelun) temmellyksessä ja Tiinan äiti sai aina niitä korjailla. Minusta hän ei hyväksynyt, että tytöt käyttävät housuja. Virkistäkääpäs nyt muistianne, milloin Tiina sai alkaa käyttää housuja tai farkkuja?!

Rebekka Räsänen: Juoniemi-sarja

Ovatko teille tuttuja Annelista ja Juoniemen kartanosta kertovat tyttökirjat? Rebekka Räsänen kirjoitti Juoniemi-sarjan 50-luvulla ja kirjoista on otettu useita painoksia sen jälkeen. Sain 11-vuotiaana sarjan ensimmäisen osan Anneli Juoniemen kartanossa ja kirja on minulla vieläkin tallessa. Luin vasta nyt jatko-osat Juoniemeä ei voi unohtaa ja Jälleen Juoniemessä, jotka olen bongannut kirjaston poistokirjoista. En silloin lapsena edes tiennyt, että Annelin tarina vielä jatkuu.

Anneli Juoniemen kartanossa (Gummerus, 1952/1984) seikkailevat parhaat ystävykset ja koulutoverit Anneli Vaara ja Hillevi Brenner. 14-vuotias Anneli asuu yksinhuoltajaäitinsä kanssa kaupungissa ja menee kesänviettoon Hillevin luokse vanhaan aateliskartanoon, joka on kulkenut vuosisatoja Brennerin suvussa. Anneli on aivan haltioitunut kierrellessään ensimmäistä kertaa kartanossa:

"Hän ei ollut osannut kuvitellakaan, että Juoniemi olisi näin suurenmoisen ihana! Romanttisine kivimuureineen ja hurmaavine puistoineen se oli kuin ruusujen, unelmien ja satujen salaperäinen linna."

Synkkä tunnelma  ja mieliala ovat kuitenkin vallanneet kauniin kartanon. Hillevi perheineen on nimittäin menettämässä kotikartanonsa Hillevin isän ilkeälle velipuolelle Einar Langenfeldtille. Heillä on vain kaksi kuukautta aikaa jäljellä kartanossa, kunnes heidän on jätettävä Juoniemi. Langenfeldtin lapset Elisabeth ja Karl muuttavat kartanoon jo aikaisemmin. Ylpeä ja kartanonomistajan elkein käyttäytyvä Elisabeth huvittaa kaikkia ja ärsyttää varsinkin Hilleviä.

Anneli on hyväsydäminen ja rohkea tyttö, jota ihmetyttää myös kartanosta kadonnut kuninkaanmalja. Kuninkaanmaljaa pidetään melkeinpä taikakaluna, jonka uskotaan suojelevan kartanoa ja sen asukkaita onnettomuuksilta. Annelin neuvokkuus johtaa hänet hurjaan seikkailuun ja kartanon jännittäviin salakäytäviin. Juoniemi pelastuu tytön ansiosta ja rouva Brenner pitääkin Annelia Juoniemen suojelusenkelinä.

Juoniemeä ei voi unohtaa (Gummerus, 1953/1985) taas kertoo Annelin ja Hillevin seuraavasta kouluvuodesta Helsingissä. Nyt vuorostaan Hillevi asuu Annelin ja tämän äidin, rouva Vaaran luona paljon vaatimattomammissa oloissa. Luokkatoverit ovat kuulleet huhun, että Hillevin perhe on menettänyt koko omaisuutensa ja heidän käyttäytymisensä muuttuu tyttöä kohtaan. Hillevi lisää itse vettä myllyyn ja alkaa näytellä köyhää. Hillevi haluaa nähdä, ketkä ovat todellisuudessa hänen ystäviään. Petollisen Einar Langenfeldtin tytär Elisabeth on myös kuvioissa mukana ja hänen ankeaa elämäänsä kuvataan kartanon tyttären-haaveiden kariuduttua.

Kolmannessa osassa Jälleen Juoniemessä (Gummerus, 1955/1986) aika on vierähtänyt muutaman vuoden eteenpäin. Tytöt ovat neidoksi varttuneita, vaikka ovat vielä lapsenomaisia. Anneli on 18-vuotias ylioppilas, joka tulee jälleen Juoniemeen kesää viettämään. Hillevin veli Allan rakentaa voimalaitosta Juoniemen läheisyyteen Rytökoskelle. Annelia mietityttää oma tulevaisuutensa ja työpaikan löytäminen. Hillevin ei tarvitse sellaista murehtia vaan hänen elämänsä on melko huoletonta. Kartanon maanalaisissa salakäytävissä seikkaillaan sarjan viimeisessäkin osassa, ja huolta aiheuttavat Hillevin villit kaksoisveljet.

Pidin näin aikuisena luettuna Anneli Juoniemen kartanossa eniten, koska se oli juuri sellainen kuin muistinkin ja nostalgiaa on tietysti mukana. Se on pienen tytön jännittävä seikkailukirja! Aikuislukijat voivat viehättyä kirjan kesäisestä tunnelmasta ja kartanomaailmasta. Juoniemeä ei voi unohtaa-romaanissa minua ärsytti hiukan rouva Vaara. Kirjassa on liikaa opettavaista sävyä, joka näkyy juuri Annelin äidin hahmossa. Hän esiintyy kaikkitietävänä "kukkaistätinä", jonka tehtävänä on kasvattaa tyttöjä ja moralisoida. Se vaan on niin läpinäkyvää! Toisaalta Juoniemi-sarjassa kokonaisuudessaan on kiinnostavaa tällainen köyhyyden ja rikkauden voimakas vastakkainasettelu ja ihmisten eriarvoisten asemien kuvaaminen heidän näkökulmastaan. Nuorten sisäiset kamppailut ovat heidän kasvutarinoitaan.

Jälleen Juoniemestä pidin myös, koska ollaan taas takaisin viehättävässä kartanomiljöössä. Harmittavasti vain, kirjassa on jätetty juonen langanpätkiä kesken. Esimerkiksi kuka se nainen oli, jonka vanha silkkitohveli löytyi salakammiosta? Oliko häntä pidetty kenties vankina? Ja mitä Allan mahtoi sanoa Annelille automatkalla, kun lähti viemään tätä juna-asemalle? Entäs Elisabethin häät? Odotin viimeisessä osassa kai enemmän romantikkaa, mitä kirjan takakansi lupasi. Kirjailija sai tytöiltä postia ja paljon kyselyjä viimeisestä osasta. Lukijat toivoivat kovasti vielä jatkoa Juoniemi-sarjaan, mutta Räsänen halusi, että kehittäköön lukijat itse mielikuvituksessaan lopun. No, ei kai siinä muu auta kuin kirjoittaa se mielessä!