tiistai 26. marraskuuta 2013

Neliapila - tyttöjen ei-hauska koululaisromaani


Irmeli Salavan (Silvo) ainokaiseksi jäänyt Neliapila (Otava) ilmestyi kotimaisten koululaisromaanien kukoistusaikaan vuonna 1927. Neliapila koostuu neljästä helsinkiläisestä koulutytöstä Eilasta, Saarasta, Liisasta ja Kaisusta. Eila Autere ja Saara Carén ovat varsinaiset tarinan päähenkilöt, jotka tulevat varakkaista yläluokkaisista kodeista. He ovat tyttökoulun viidennellä luokalla. Liisa ja Kaisu käyvät yhteiskoulua, mutta jäävät kertomuksen värittömiksi sivuhahmoiksi. Kaikki tytöt käyvät partiota ja viettävät yöretken Liisan arkkitehtiperheen huvilalla suuressa luonnonpuistossa Kulosaaressa. Yöretken aikana sattuu ja tapahtuu, kun Eilan voimisteluhousut syttyvät tuleen kesken yövartion nuotion äärellä. Onneksi meri on lähellä!

Kirja on tyyliltään kepeän hassutteleva. Saaran hahmo muistuttaa hiukan Mary Marckin Eeva-sarjan Herttaa hulvattomilla ideoillaan ja kepposillaan. Eilan äti toimii kaikenlaisissa yhdistyksissä Eeva-sarjan rouva Norman tapaan. Isä on kuuluisa tuomari. Salavan tyylistä tulee mieleen myös Salme Setälän aikaisemmin ilmestyneet 1920-luvun koululaisromaanit. Kovin omaperäistä kertomus ei tuo koululaisromaanien genreen - paitsi kahdessa kohdassa lukijan kulmakarvat nousivat hämmästyksestä...

Tytöt tekevät hyväntekeväisyystyötä ja lähtevät viemään Jouluna ruokakoria köyhälle perheelle. Kestää kauan, kun Söörnäisisissä asuvan perheen äiti avaa oven ja asunto onkin täynnä häkää! Leskiäiti on yrittänyt tappaa itsensä ja kaksi poikaansa, koska ei pysty enää elättämään heitä. Tytöt perheineen tulevat hätiin ja leski saa ruoka-apua ja työpaikankin. Rankka aihe, joka kevyesti ohitetaan kaikki hyvin-lopulla.

Piilorasismi tai siis näkyvä rasismi pääsi minut myös yllättämään, vaikka esiintyyhän sitä vanhemmissa lasten- ja nuortenkirjoissa. Nimittäin Eila saa kirjeen tyttöserkultaan Puolasta ja tämä kuvailee koululaiselämää siellä mm. näin: "Koulussamme on paljon juutalaistyttöjä, joista emme yhtään pidä. He ovat useimmiten hyvin epämiellyttäviä olentoja, valehtelevat ja komeilevat vaatteillaan, ja varsinkin köyhiä tovereitaan kohtaan he ovat sietämättömiä." Tarina jatkuu, kuinka ei-juutalainen koululaistyttö kostaa vääryyden työntämällä sianlihaa erään juutalaistytön suuhun. Aika hurjaa! Tämän jälkeen minun lukemisen ilo loppui kokonaan.

Eikä sitä pelastanut edes hassu kohtaus, kun koulutoveri tuo eetteripullon tyttökouluun ja Saara nukahtaa kesken oppitunnin. Plussaa kirja saa sen sijaan hauskasta kuvituksesta, joka on Rudolf Koivun tekemä. Koululaisromaanin koulukuvaus jää muuten varsin valjuksi ja naiivi huumori ei vaan naurattanut. Miten lienee silloin ennen?

maanantai 11. marraskuuta 2013

Louis Sachar: Paahde


Kulttimainetta saavuttanut ja lukuisasti palkittu nuortenkirja Louis Sacharin Paahde (Holes) ilmestyi 1998. Se julkaistiin (Otava) Suomessa 2001 ja kirjan suomensi Jaana Kapari. Minä en ollut tästä nuortenromaanista kuullutkaan ennen kuin poikani kiikutti sen koulusta kotiin pari päivää sitten. Pojan on luettava kirja määräpäivään mennessä ja sen jälkeen siitä tehdään äidinkielen tunnilla tehtäviä (ei esitelmää). Nyt olemme kumpikin lukeneet kirjan vuorotellen loppuun. Kirja koukutti niin äidin kuin pojankin.

Stanley Yelnats (palindromi!) on köyhä koulupoika, joka joutuu syyttömänä poikien työsiirtolaan Greenjärven leirille. Hän on mukamas varastanut kuuluisan baseball-pelaajan lenkkitossut, vaikka ne tipahtivat Stanleyn päähän taivaasta. Epäonnestaan Stanley syyttää kelvotonta-kurjaa-mätämuna-sikavaras-isoisoisoisäänsä, jonka päälle on aikoinaan langetettu kirous, joka vaivaa koko Yelnatsin sukua. 

Greenjärvellä ei ole nimestään huolimatta järveä enää, vaan se on kuivaa autiomaata, missä aurinko paahtaa aamusta iltaan. Autiomaassa ei ole satanut sataan vuoteen. Pahojen poikien rangaistusleirillä jokaisen leiriläisen on kaivettava yksi kuoppa joka päivä, myös lauantaisin ja sunnuntaisin. Kuopan on oltava tietyn kokoinen ennen kuin työt voi lopettaa. Stanley, joka on hieman pulska poika, joutuu koville ensimmäisestä kuopastaan lähtien. Autiomaassa on myös varottava keltatäpläliskoja, jotka viihtyvät mielellään kuopissa.

"Jos keltatäplälisko puree, voit hyvin mennä tammien varjoon ja maata riippumatossa. Kukaan ei enää mahda sinulle mitään." (s.10)

Leirillä on tarkka hierarkia niin ohjaajien, Valvojan kuin poikien kesken. Stanley hyväksytään joukkoon mukaan, vaikka sinne häntäpäähän. Työsiirtolassa ei tarvita vartiotorneja tai sähköaitoja. Karkaamista ei tarvitse pelätä, sillä autiomaahan kukaan ei ole koskaan halunnut karata, kun lähin vesi on kahdensadan kilometrin päässä leiriltä. Vallanpitäjillä ei kuitenkaan ole puhtaita jauhoja pussissa ja sen Stanley nokkelana poikaa hoksaa. Sorretut kapinoivat ja jännittävä karkumatka saa lukijankin kärsimään paahtavasta kuumuudesta ja kurkun kuivuudesta Stanleyn ja Zeron (toisen leiriläisen) tavoin.

Paahde on erinomainen ja mieleenjäävä kirja, joka sopii hyvin myös aikuislukijoille. Mietin, voisiko se tyyliltään muistuttaa maagista realismia. Päätarinan lisäksi juoni kuljettaa rinnakkaistarinoita, joissa valotetaan mm. Stanleyn iso- ja -isoisien vaiheita. Mukana on fantastisia, sadunomaisia piirteitä, mutta todellisuus on hyvin vakuuttavaa. Tekstiin jätetään aukkoja, jotka lukijan on itse luotava umpeen, kuten kertoja kehottaa. Niille koululaisille, jotka eksyvätkin blogiini googletellessaan paahdetta, esitän tärkeän kysymyksen: miksei keltatäpläliskot tapa Stanleyta ja Zeroa?

"Stanley tunsi jokaisen sydämenlyöntinsä. Jokainen lyönti kertoi että hän oli hengissä ainakin yhden sekunnin vielä." (s. 211)

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Modesty Blaisea


Kesällä kun luin "hulluna" kirjoja, tutkimuksia, artikkeleita ym. kaikkea kivaa kirjaani liittyen, niin nollaamiskeino minulla oli sarjakuvien lukeminen. Tutustuin kuuluisaan naistoimintasankariin Modesty Blaiseen. Ostin muutaman Agentti X9:n (2010 Egmont)  antikvariaatista ja lainasin kirjastosta lisää sarjakuva-albumeja. Viime aikoina olen taas lukenut Modesty Blaise-tarinoita, koska kirjojen lukemiseni on vähän keskittymätöntä. Ties miksi.

Peter O'Donnell loi klassikkohahmon Modesty Blaisen ja kirjoitti kaikki sarjassa ilmestyneet tarinat. Hän myös kirjoitti Modesty Blaisesta erillisiä kirjoja, joihin en ole vielä tutustunut. Sarjakuvahahmo ilmestyi ensimmäisen kerran 1963 brittiläisessä sanomalehdessä Evening Standard aina vuoteen 2001 asti. Jännittävää sarjaa Modestyn seikkailuista piirsi aluksi Jim Holdaway ja myöhemmin mm. Enrique Romero. Sarjakuvatarinoita on ilmestynyt kaikkiaan 96, joista olen nyt lukenut kymmenkunta. Kotikirjastossani on aika vähän saatavilla Modesty Blaise-albumeita. Kustannus Jalava on uudelleen hankkinut Suomessa Modesty Blaisen julkaisuoikeudet albumeihin ja julkaissut pari uutta sarjakuva-albumia äskettäin.

Kymmenen Modesty Blaisen jälkeen en vielä tiedä oikein, mitä mieltä olen. Tutkimuksellisesti kiinnostavan Modestysta tekee hänen naistoimintahahmonsa ja minkälaista naiskuvaa sarjakuva luo. Modesty on hyvin salaperäinen, joka vain vihjaa kovia kokeneesta lapsuudestaan. Hän on kaunis, kova, seksikäs ja maskuliininen yhtäaikaa, tehokas taistelija, ylivoimainen supersankari ja minusta aika tunteeton nainen. Onko hänessä inhimillisyyttä? Tappaminen ei ainakaan tunnu missään. Modesty ei myöskään sure, vaikka hänen miesystävänsä kuolee tarinassa Punainen kotka. Modestyn kasvojen ilmeissä ei juuri kuvata tunteiden näkymistä. Ainoastaan näistä lukemistani tarinoista Helvetin lähettiläissä Modesty osoittaa surun ja ahdistuksen merkkejä silloin, kun hänen paras ystävänsä Willie Garvin kaapataan ja tämä joutuu "helvetillisen" kidutuksen kohteeksi. Modesty tietenkin pelastaa Willien. Modesty ja Willie tekevät keikkoja yhdessä ja he voittavat aina pahat tyypit. Heillä ei ole romanssia keskenään vaan hyvin tasa-arvoinen ja lämmin ystävyyssuhde. Kumpikin on valmis kuolemaan toisen puolesta. Huomasin, että Modesty Blaisesta on tehty kaksi opinnäytetyötä, mutta valitettavasti niitä ei ole verkossa luettavissa. Kvaakin sivuilta olen hakenut lisää tietoja Modesty Blaisesta.

Henkilökohtaisesti pidän enemmän näistä Jim Holdawayn piirtämistä tarinoista. Nuo muut tarinat, joita olen lukenut ovat Romeron piirtämiä ja taso on laadultaan huonompi. Romero piirtää Modestyn välillä hyvin seksisymbolimaiseksi, rinnat paljaina ja hahmot ovat jotenkin kulmikkaita. Tehtävä Lapissa oli minulle pettymys. Vaikka tarinat ovat väkivaltaisiakin, niin joku näissä jännittävissä sarjakuvissa kiehtoo. Haluaisin lukea lisää Modesty Blaiseja ja varsinkin sellaisia, joissa valotettaisiin naisen rikollista menneisyyttä ja traagista lapsuutta. Miten Modesty ja Willie tapasivat? Oletteko lukeneet Modesty Blaisea ja voitteko suositella mielestänne hyviä sarjan tarinoita?

Luetut Modesty Blaiset::

La Machine
The Gapriel Set-Up (Gabrielin ansa)
The Mind of Mrs. Drake (Meedio rouva Drake)
The Stone Age Caper (Kivikautinen keikka)
Kaleeriorjat
Punainen kotka
Helvetin lähettiläät
Tehtävä Lapissa
The Vampire of Mavescu (Malvescuen vampyyri)
The Young Mistress (Nuori mestarioppilas)

lauantai 2. marraskuuta 2013

Ihanat ensipainokset ja kirja-arvonnan tulos!







Helsingin kirjamessuilta tein vavisuttavia kirjalöytöä antikvariaattiselta puolelta. Eräässä antikvariaatissa (jonka nimeä en muista) oli ensipainoksia L.M. Montgomeryn Anna-kirjoista. Raaskin ostaa vain yhden Anna ystävämme (WSOY), joka ilmestyi Suomessa ensimmäisen kerran 1921 Hilja Vesalan suomentamana. Anne of Avonlea ilmestyi alunperin 1909. Tätä kirjan kansikuvaa en ole aikaisemmin nähnyt missään. Anna-kirjojen ensipainoksia kansikuvitti Martta Wendelin, mutta minusta tämä ei ole Wendelinin kuvittama. Vai mitä mieltä olette? Vapun blogista löytyy myös kuvia Montgomeryn suomalaisista ensipainoksista.

Louisa Alcottin Sireenien alla (WSOY) ilmestyi Suomessa ensimmäisen kerran 1923. En löytänyt kirjaa Helsingistä vaan muistaakseni kirpparilta tänä vuonna. En ole lukenut ollenkaan Sireenien alla, koska lapsena en saanut sitä mistään kirjastosta, missä kävin ja muistan aina haaveilleeni sen lukemisesta. Toisesta kirjamessujen antikvariaatista löytyi suomalaisen Terttu Järvilehto-Forsselin  tyttökirja Sininen sävel vuodelta 1950. Kansikuva on Maija Karman kuvittama. Kirja on ilmestynyt Tammen tyttöjen sarjassa. Erittäin kiehtova tyttöromaani musiikkia opiskelevasta tytöstä ja tästä aarteesta en luovu!

Marjatta Kurenniemi julkaisi esikoiskirjansa Pukke punamuurahaisen seikkailut 1946. Kirjasta on viimeksi otettu uusi painos Gummeruksella 1970-luvulla. Ihana kirja, jonka on kansikuvittanut Rudolf Koivu. Oli aivan mahtavaa löytää se Tuomo Oinosen antikvariaatista, joka on keskittynyt lasten- ja nuortenkirjallisuuteen. Antikvariaatilla ei ole toimipistettä, mutta Helsingin kirjamessuilla he ovat kuulemma joka vuosi. Aion lukea Pukkea pian perheemme pienimmille.

Ja sitten Selja-kirjojen arvonnan tulokseen. Tyttöni toimi onnettarena ja veti arpajaislipun, jossa luki nimi: Culturelle. Onnea voittajalle!