Saran Kirjat

Suomalaista varhaisnovellistiikkaa Pakkalaa ja Jotunia

2012-02-24T09:45:00.020+02:00

Suomalaiset varhaisnovellistit ovat kiinnostaneet minua ja olen tutustunut Maria Jotunin ja Teuvo Pakkalan novelleihin. Jotunin muuta tuotantoa olen lukenut aikaisemmin, mutta Pakkala on ollut minulle ihan uusi tuttavuus. Junamatkani ovat sujuneet nopeasti, kun olen lukenut novellin silloin tällöin heidän novellikokoelmistaan.

SKS:n Suomalaisen kirjallisuuden klassikoita sarjassa on ilmestynyt Teuvo Pakkalan Lapsia ja Pikku ihmisiä kokoelmat sekä Maria Jotunin Kun on tunteet ja Tyttö ruusutarhassa kokoelmat. Luin Pakkalan novellikokoelmaa Lapsia, joka on ilmestynyt alun perin 1895. Pakkalan tunnettuja novelleja sanotaankin lapsinovelleiksi, koska keskeisiä henkilöitä niissä ovat lapset ja nuoret.

Pakkala osaa todella taidokkaasti ja realistisesti kuvata lasten maailmaa, lasten keskinäisiä sosiaalisia suhteita ja lapsia ryhmänä. En osaa oikein nimetä suosikkiani novelleista, koska pidin niistä kaikista. Mieleeni jäivät erityisesti novellit Poikatyttö ja Mahtisana (Stiiknafuulia), joissa tyttöjä kuvattiin aikanaan sovinnaisuudesta poiketen rohkeina ja rajuina ja, jotka pärjäsivät pojille kisassa kuin kisassa. Pakkalan novelleista on nostettu esille niiden pedagogisia ja lapsipsykologisia ansioita ja minuun novellit tekivät vaikutuksen. Seuraavaksi minua kiinnostaa tutustua Pakkalan romaaneihin, jotka keskittyvät myös lapsuuden ja nuoruuden kuvauksiin. Onko teistä joku lukenut Pakkalan tuotantoa?

Objektiivisen novellin varhaisia suomalaisia novellisteja olivat juuri Teuvo Pakkala ja Maria Jotuni. Jotunin novellikokoelmat ilmestyivät alun perin 1913 ja 1927. Jotunin novelleissa monesti dialogi on niille tyypillistä. Kahden ihmisen välinen keskustelu hallitsee novellia ja heidän käsityksensä ovat usein vastakkaisia. Pidin hulvattoman paljon hauskasta Hilda Husso nimisestä novellista. Keskustelu novellissa tapahtuu puhelimen välityksellä miehen ja naisen välillä. Miehen ääni on merkitty ajatusviivoin lukijan tulkittavaksi.

- Jaaha, se on Lundqvist kuin puhuu. Tämä on hotel Iriksestä kuin puhutaan. Minä olen Hilda Husso, muistaako Lundqvist vielä?
---
- Olin Ekbomin maatsalongissa siivoojattarena silloin kuin poika syntyi, jos Lundqvist muistaa?
---
- Halloo, kuinka en kuullut?
---
- Ei, ei täällä ole ketään nyt. Ei Lundqvistin tarvitse pelätä, että joku kuulisi, puhuu vaan vapaasti. (27)

Niminovelli Tyttö ruusutarhassa on pitkähkö novelli kuin myös Käärme paratiisissa, joista pidin kummastakin. Jotuni kirjoittaa todella elävästi ja iskevästi. Novelleissa on erilaisia sävyjä huumorista ja ironiasta traagisiin tunnelmiin. Aion jatkossa lukea Jotunilta vielä lisää novelleja aikaisemmista kokoelmista. Onko teille tuttuja Maria Jotunin novellit?

Lucy Maud Montgomery: Vanhan kartanon Pat

2012-02-20T09:00:00.003+02:00

Montgomeryläinen viehättävä maailma ja humoristinen tyyli on lumonnut minut jälleen. Tällä kertaa olen tutustunut tyttösankarittareen Patiin, jonka kanssa olen kulkenut Kuiskailevalla kujalla, Usvien kukkulalla, Salaisella niityllä, Onnelassa ja Silver Bushin kartanossa. Silver Bush on Patin rakas koti, josta hän ei halua ikinä muuttaa pois. Patricia Gardiner ei yleensäkään halua asioiden muuttuvan ja pienetkin muutokset hän ottaa hyvin raskaasti. L.M. Montgomeryn mukaan kaikista hänen sankarittaristaan juuri Pat muistutti eniten häntä itseään.

Vanhan kartanon Pat (Minerva, 2009) alkuperäiseltä nimeltään Pat of Silver Bush ilmestyi 1933. Sisko Ylimartimon suomentamasta teoksesta otettiin viime vuonna myös pokkaripainos (Minerva, 2011). Kirjan alussa Pat on 7-vuotias ja häntä valmistellaan perheessä uuden vauvan tuloon. Prinssi Edwardin saarella vauvoja eivät tuokaan haikarat vaan ne löytyvät persiljapenkistä.

"Täytyy olla vähä velhon vikaa nii ko miussa, jot kykenee näkemää noit pikkasii otuksii. Miun täytyy mennä sinne yksin, ku kuu on noust, ja kissan kans. Se on juhlallist. Mie sanon vaan, jot vauvan ettimine ei ole köykäist puuhaa." (s. 26)

Näin haastelee Patille perheen irlantilaissyntyinen taloudenhoitaja Judy Plum. Hän on enemmän äitihahmo Patille kuin Patin oikea äiti, joka jää hyvin etäiseksi hahmoksi kirjassa. Judy ruokkii, lohduttaa ja hoivaa. Hänen viereensä Pat voi pujahtaa milloin vaan, kun tuntuu siltä. Judy on yksi kirjan vaikuttavimmasta hahmoista, jolla riittää kiehtovia tarinoita kerrottavaksi erikoisella murteellaan keittiön lämmössä. Ylimartimo kertoo jälkisanoissa, kuinka haastavaa Judyn murteen kääntäminen oli. Lopulta hän päätyi ei puhtaaseen murteeseen, jossa oli ajateltava lukijaa ja luettavuuden säilyttämistä. Minusta suomennos on kaikin puolin hyvin luontevaa ja Judyn persoona henkilöityy vahvasti murteen kautta.

Patille rakkaita, läheisiä henkilöitä Judyn, vanhempien ja sisarusten lisäksi ovat ystävät Bets ja Jingle-poika eli Hilary Gordon. Lasten ystävyyssuhteita ja lasten maailmaa Montgomery kuvaa ominaiseen tapaansa erittäin todentuntuisesti ja onnistuneesti. Hänellä on ilmiömäinen kyky. Lapsuuden ja myöhemmin nuoruuden maailma ei ole pelkkää huolettomutta ja iloa vaan siihen sisältyy myös murheita ja pettymyksiä. Toinen kiinnostava äitisuhteen kuvaus on Jinglen ja hänen poissaolevan äitinsä kohtaaminen monen vuoden jälkeen. Jinglen ihanteellinen ja idyllinen kuva omasta äidistään murtuu.

Vanhan kartanon Pat on samalla Patin kasvukertomus. Vuodet vierivät, ja Patista tulee kirjan lopussa 18-vuotias nuori nainen, joka jää Silver Bushiin emännöimään. Ihastumisista huolimatta Pat ei ole halunnut koskaan avioitua. Hän ei luovu Silver Bushista. Muutoksiin, eroihin ja lähtöihin hän on sopeutunut pikku hiljaa. Kirjan ajankuvauksessa viitataan ensimmäiseen maailmansotaan ja aselepoon, jolloin Pat on ollut 5-vuotias. Häpeää tunnetaan siitä, että kukaan Patin perheen miehistä ei ole ollut sodassa. Kirjan fiktiivisessä nykyajassa ollaan 30-luvulla ja naisten äänioikeus koetaan tärkeäksi asiaksi.

Patin ja Hilaryn (Jinglen) hyvästit Hilaryn lähtiessä opiskelemaan jätti minut lukijana odottamaan vielä romanttista jatkoa. Sisäinen romantikko heräsi minussa ja sai muistelemaan Jon ja Laurien ystävyyttä, josta ei tullut koskaan enempää Alcottin Pikku naisissa. Montgomeryn Runotytöissä taas Emilyn ja Teddyn tapauksen jälkeen on toivoa Patinkin suhteen, vaikka hän on aika järkkymättön vahvan tuntuinen kuten Jo Marchkin. Vanhan kartanon Patille on kirjoitettu jatko-osa Pat - Vanhan kartanon valtiatar (Minerva, 2010), jonka lukemista säästelen myöhemmäksi. Älkää siis kertoko tulevia juonipaljastuksia!

Vanhan kartanon Pat on tyypillinen montgomeryläinen tyttökirja, mutta sillä on aikuisten kirjojen luokitus. Suosittelen tätä kaiken ikäisille Montgomeryn ystäville. Patista on kirjoittanut myös Leena Lumi.

Terapeuttiset tyttökirjat?

2012-02-14T09:00:00.004+02:00

Koetteko tyttökirjojen lukemisen terapeuttisena? Luetteko tiettyjä tyttökirjoja yhä uudestaan ja uudestaan, tietyn väliajoin? Missä tilanteessa? Oletteko saaneet vaikeina aikoina tukea tyttökirjoista?

Näitä kysymyksiä olen pyöritellyt mielessäni viime aikoina. Oikeastaan havahduin lukemisen terapeuttisuuteen ensimmäisen kerran, kun luin lukijoiden lukukokemuksista Montgomeryn Anna- ja Runotyttösarjojen parissa. Ihmisten kanssa keskustellessa tai täällä blogissanikin esiintyneissä vastauksissa on puhuttu tyttökirjojen terapeuttisista vaikutuksista. Minulle on kerrottu, kuinka esimerkiksi sairastuessa halutaan käpertyä viltin alle tutun tyttökirjan kanssa. Tyttökirja lohduttaa vaikeana hetkenä. Se on antanut voimaa tietyssä elämäntilanteessa. Joku on lukenut synnyttäessäänkin tyttökirjaa. Omille lapsille on annettu tyttösankarittarien nimiä. Osallistuin viikonloppuna tapahtumaan, jossa esittelin tyttökirjojani. Oli kiinnostavaa havannoida ihmisten ilmeitä ja tunteita, kun he näkivät tuttuja kirjoja edessään. Monet tulivat selailemaan kirjoja ja kertomaan omista lapsuuden tai nuoruuden suosikeistaan. Sieltäkin tuli viestiä tyttökirjojen parantavasta vaikutuksesta.

Tyttökirjallisuuden terapeuttisuuden vaikutuksen uskon syntyvän siitä, että tunneside kirjaan tai kirjoihin on muodostunut lapsuudessa ja nuoruudessa. Tämä vaihe on merkittävä ihmisen kehityksessä. Toki tämä koskee muutakin kirjallisuutta, mitä on luettu omina kasvuvuosina, mutta nyt haluan puhua nimenomaan tyttökirjallisuudesta. Omalta kohdaltani olen pohtinut suhdettani tyttökirjoihin. Niiden lukeminen on ollut tärkeää ja merkityksellistä omassa lapsuudessani. Kirjojen kautta pystyin sulkemaan muun maailman ulos ja uppoamaan siihen maailmaan, joka oli hyvin turvallinen, huolimatta kaikista sankarittarien vastoinkäymisistä. Vaikeuksien kautta voittoon! Luin kaikki mahdolliset tyttökirjat, mitkä sain käsiini. Minulla oli muutama kirjasto käytössäni. 11-vuotiaana tyttökirjojen rinnalle tulivat aikuisten kirjat ja 12-vuotiaana lasten- ja nuortenkirjallisuus jäi kokonaan taakseni, kunnes kolmikymppisenä löysin tyttökirjat uudestaan ja sillä tiellä edelleen ollaan! Siirtyminen aikuisten kirjoihin liittyi myös omien elämänvaiheideni muutokseen. Turvallista tyttökirjojen maailmaa en tarvinnut enää.

On hienoa, jos uskaltaudutte vastaamaan kysymyksiini! Jos aihe tuntuu liian henkilökohtaiselta, mutta haluatte kertoa kokemuksistanne, niin sähköpostia voi lähettää minulle ilman muuta. Toki tyttökirjakyselyissäni pitää olla aina tyttökirjapalkinto! :) Montgomeryn juuri ilmestynyt suomennos Hedelmätarhan Kilmeny arvotaan blogivastanneiden kesken. Arvonnan suoritan 25.2. Vastausaika ei lopu siihen vaan tähän voi kertoa, milloin vaan kokemuksistaan. Vastauksia voidaan käyttää tutkimustarkoituksessa! Kiitos!

p.s. Minun terapeuttisia tyttökirjojani ovat Merri Vikin Lotta-kirjat, jotka saavat minut edelleen nauramaan ääneen!

Kuva Charlotte Brontën Professori (Tammi, 2o09). Maalaus Berndt A. Godenhjelm: Lukeva tyttö

Nuorisokirjailijoita kuuntelemassa

2012-02-08T21:00:00.000+02:00

Lainan päivää vietin Keravan kaupunginkirjastossa, jossa olin kuuntelemassa lasten- ja nuortenkirjallisuudesta palkittuja kirjailijoita. Kirsti Kuronen haastatteli Vilja-Tuulia Huotarista, Raili Mikkasta, Jukka-Pekka Palviaista sekä Lisbeth Landefortia.

Kirsti Kuronen palkittiin viime vuonna Topelius-palkinnolla kirjastaan Piruettiystävyys (Karisto, 2010). Tänä vuonna palkinnon sai Jukka-Pekka Palviainen teoksestaan Joku vieraileva tähti (WSOY, 2011). Vilja-Tuulia Huotarinen sai Finlandia Junior-palkinnon 2011 Valoa valoa valoa teoksestaan. Monia kirjapalkintoja saanut Raili Mikkanen palkittiin korkeatasoisesta lasten- ja nuorten tietokirjatuotannostaan Suomen tietokirjailijat ry:n Tietopöllö-palkinnolla 2011.

Kuronen kysyi kirjailijoilta, miltä palkitseminen oli tuntunut ja miten se vaikuttaa heidän työhönsä. Kaikki olivat tietenkin iloinneet palkinnostaan ja olleet onnellisia. Mikkanen kertoi, että se kannustaa jatkamaan. Palviainen iloitsi siitä, että kirja saa huomiota monien kirjojen joukosta. Palkitseminen kohottaa myös itsetuntoa. Samaa kertoi Kuronen itse ja se on tuonut hänelle myös varmuutta omaan kirjoittamiseen.

Kirjailijoita oli tullut kuuntelemaan mukavasti yleisöä ja nuoria yläkoululaisia. Yleisön joukosta kysyttiin, kyllästyvätkö kirjailijat omiin henkilöhahmoihinsa ja onko hahmoissa mukana kirjailijaa itseään. Huotarinen kertoi, että luomiensa henkilöiden kanssa on vaikeita aikoja ja ne herättävät monenlaisia tunteita. Kaikki ovat keksittyjä hahmoja, mutta kaikki pitää tuntea itse. Kirjailijan minä on fiktiivinen. Palviainen kertoi kiintyvänsä henkilöihinsä ja joskus ne ilmestyvät sivuhenkilöiksi uusiinkin kirjoihin. Henkilöissä on omaa itseäkin mukanakin, mutta kirjoittaminen tulee alitajunnasta. Mikkanen kertoi henkilöhahmoissa olevan mukana itselle tapahtuneita asioita, mutta ne elävät omaa elämäänsä.

Mukana oli myös ihastuttava teatteri- ja oopperaohjaaja Lisbeth Landefort, joka on palkittu lastenkirjastaan Oopperaa, oopperaa (1997) Kirjakauppaliiton Kirjapöllö-palkinnolla. 13-vuotiaana Suomeen muuttanut itävaltalainen Landefort (s. 1925) kertoi hauskasti vaiheistaan ja rakkaudestaan oopperaan, joka syntyi jo pienenä tyttönä. Täydellinen ooppera, jota hän suositteli sekä nuorille että aikuisille, on Mozartin Taikahuilu.

Keravan kirjastossa on myös näyttely lasten- ja nuortenkirjojen kirjankansitaiteesta sekä esillä kirjoja vuosisadan alusta tähän päivään saakka. Näyttely on ajalla 1.2.-29.2. Julisteet ovat aivan ihania ja tällaisia keräisin kyllä mielelläni itsellekin.

Ken Kesey: Yksi lensi yli käenpesän

2012-02-05T23:12:00.001+02:00

Milos Formanin Yksi lensi yli käenpesän (One Flew Over the Cuckoo´s Nest) on elokuvana tunnettu klassikko, joka kahmi aikanaan Oscar-palkintoja mm. parhaasta elokuvasta, ohjauksesta ja käsikirjoituksesta. Luin nyt ensimmäistä kertaa kirjana Ken Keseyn Yksi lensi yli käenpesän (WSOY, 1974 suom. Risto Lehmusoksa), johon elokuva pohjautuu. Oli kiinnostavaa vertailla romaanin ja elokuvan yhtäläisyyksiä ja eroja, kun olin nähnyt elokuvan jo aikaisemmin. Keseyn romaani ilmestyi 1962 ja se on nostettu Timen listauksessa 100 parhaan englanninkielisen romaanin joukkoon vuosina 1923-2005.

Jo ensimmäiseltä sivulta huomioni kiinnittyi kirjan minämuotoiseen kerrontaan. Kertojana on puoliverinen intiaani Päällikkö Bromden, joka on mieleltään sairas. Päällikkö on ollut mielisairaalan kroonikkopotilaana jo parisenkymmentä vuotta. Hän esittää kuuromykkää kuten elokuvassakin. Päälliköllä on hallusinaatioita ja vainoharhoja, joka saa lukijankin välillä pysähtymään ja miettimään, mikä onkaan tarua tai totta. Sumukoneen levittämän sumun hälvennettyä, Päällikkö kuitenkin havainnoi tarkasti ympäristöään ja luuttuaa harjallaan huomaamattomana isosta koostaan huolimatta sairaalan käytävillä.

Mielisairaalan osastoa hallitsee osastonhoitaja neiti Ratched, jota kutsutaan Iso Hoitajaksi. Hänen talutushihnassaan ovat kaikki aina potilaista ja apuhoitajista lääkäreihin. Osastolla on ollut samat säännöt ja päivittäiset rutiinit vuosikaudesta toiseen. Kaikki muuttuu, kun osastolle saapuu työsiirtolasta siirretty McMurphy. Tämä karkea uhkapeliä harrastava suunsoittaja kyseenalaistaa sääntöjä ja uhmaa kuria ja järjestystä. Julmat hoitomenetelmät; heikkojen kohtien kaiveleminen yhä uudelleen terapian muotona, pillereillä turruttaminen, sähkösokeilla ja lobotomialla pelottelu ovat lannistaneet potilaat, mutta vasta McMurphyn tulo herättää heidät "sumusta". Ratchedin kaikkivoipainen ylivalta murentuu vähitellen ja taistelu on käynnissä, mutta kuka voittaa?

Romaanin voi nähdä voimakkaana yhteiskuntakriittisenä teoksena. Iso Hoitaja vertautuu valvovaan isoveljeen, jonka kaikkinäkevät silmät tarkkailevat lasinsa takaa. McMurphy onnistuu muiden potilaiden kanssa rikkomaan tuon lasin monta kertaa, jolloin se on peitettävä pahvilla. Totalitarismia vastaan on syntynyt vastarinta. Vaikka kirjassa ja elokuvassa on kaikenkaikkiaan samat asetelmat, niin romaanissa yhteiskunnalliset teemat tulevat paljon enemmän esille. Esimerkiksi Päällikön taustaa valotetaan lukijoille ja tuodaan esille intiaanien epäoikeudenmukainen kohtelu ja sorto. Kirjassa on erilaisia, syvempiä vivahteita ja kaikkea ei ole tietenkään voitu ottaa mukaan kahden tunnin elokuvaan. Päällikön syöksymisellä ikkunaverkon läpi on symbolista merkitystä ihmisarvoisen elämän ja yksilön vapauden puolesta.

Ken Keseytä (1935-2001) pidettiin Amerikan vastakulttuurin näkyvänä hahmona ja hänen romaaninsa Yksi lensi yli käenpesän nähtiin aikanaan hyökkäyksenä koko mielisairaanhoitojärjestelmää vastaan. Elokuvan tekijöiden oli vaikeaa aluksi löytää kuvauspaikkaa, koska se haluttiin kuvata oikeassa ympäristössään, mielisairaalassa. Alalla työskentelevät eivät halunneet, että kirjasta tehtäisiin elokuva. Elokuva kuitenkin filmattiin ja sen teossa käytettiin apuna oikeita potilaita.

Sekä romaani että elokuvat ovat kummatkin olleet vaikuttavia kokemuksia ja herättäneet ajatuksia yksilön ja laitoksen välisestä ikuisesta ristiriidasta. Kirjasta kritisoisin ainoastaan Päällikön harhojen pitkiä kuvailuja, joita olisin joissain kohdin leikannut pois. Romaanissa on klassikkoainesta, jonka merkitys on edelleen tärkeä nykypäivän lukijoille.

Kuva wikipediasta

Blogistanian Globalia 2011 ehdokkaani

2012-02-01T10:00:00.001+02:00

Osallistun Blogistania Globaliaan, jonka Karoliina Kirjavasta kammarista on ideoinut yhdessä muiden kirjabloggareiden kanssa. Äänestämme käännöskirjallisuudesta mielestämme parhaita vuonna 2011 Suomessa ilmestyneitä aikuisten kaunokirjallisia teoksia. Minun lukemiseni on paljolti keskittynyt vanhempaan kirjallisuuteen sekä lasten- ja nuortenkirjallisuuteen, mutta kokosin pari kirjaehdokasta, jotka viime vuonna ovat olleet minulle tärkeitä ja vaikuttavia lukuelämyksiä.

1. Annabel Lyon: Aleksanterin opettaja (Avain, 2011, suom. Jaakko Kankaanpää)

Luin viime vuoden puolella Aleksanterin opettajan ja lukukokemuksena kirja on painunut syvälle mieleeni. Aleksanterin opettaja on historiallinen romaani filosofi Aristoteleesta, joka toimii nuoren prinssin Aleksanteri Suuren opettajana. Kirjassa kuvataan hyvin realistisesti arkista elämää antiikin Kreikassa. Vaikka Aristoteles edustaakin minulle jotain suurta, henkistä oppi-isää, niin Lyonin kirjassa Aristoteles ajatuksineen tulee lähelle tavallista ihmistä. Lyon kertoo historiallisesta ajanjaksosta kiehtovasti modernilla kielellä, ja filosofiaa opiskellut kirjailija on tehnyt tarkkaa taustatyötä. Tapasin esikoiskirjastaan palkitun Lyonin kirjamessujen yhteydessä ja teokselle on tulossa myös jatko-osa, joka kertoo Aristoteleen tyttärestä. Tyylikkäästä kansikuvasta vastaa Satu Kontinen ja sujuvasta suomennoksesta Jaakko Kankaanpää.

2. Lucy Maud Montgomery: Sara ja kultainen tie (Minerva, 2011, suom. Sisko Ylimartimo)

Olen blogannut kirjasta jo aikaisemmin täällä. Huom! kirjalla on aikuisten kirjojen luokitus! Viime vuonna ensimmäistä kertaa suomennettu The Golden Road on jatkoa Sara tarinatytölle, joka on tehnyt minuun lumoavan vaikutuksen ja tullut jopa uniini. Tyttökirjojen kuningatar L.M. Montgomery kuvaa hyvin vahvasti ja koskettavasti lapsuuden ja nuoruuden kultaisia päiviä, joita värittää surumielisyys ja kaipaus. Kauniista kansikuvasta vastaa Päivi Veijalainen. Sisko Ylimartimo on tehnyt upeaa työtä kääntäessään Montgomeryn tuotantoa 2000-luvulla.

Erikoismaininta: Jenny Jägerfeld: Oli kerran äiti, joka katosi (Karisto, 2011, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom)

Vaikka tänä vuonna lasten- ja nuortenkirjat eivät vielä olekaan mukana Blogistanian Globalia- tai Finlandia - äänestyksissä (toivottavasti sitten ensi vuonna!), niin haluan tuoda esille käännöskirjallisuuden oman nuortenkirjaehdokkaani. Oli kerran äiti, joka katosi on erikoinen ja koskettava nuortenkirja tytär-äitisuhteesta. Taitavasta suomennoksesta vastaa Sirkka-Liisa Sjöblom. Lue lisää täältä!

Anne Frankin näyttelyssä

2012-01-28T09:00:00.001+02:00

Anne Frankin (1929-1945) traaginen elämä ja kohtalo ovat koskettaneet minua siitä asti, kun luin 12-vuotiaana Nuoren tytön päiväkirjan. Muistan vieläkin lapsuudestani tarkan ajan ja paikan, missä luin päiväkirjaa. Silloin oli kevät. Anne antoi päiväkirjalleen nimeksi Salainen siipi, joka julkaistiin 1947, kaksi vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Päiväkirjasta on otettu lukuisia painoksia, käännetty yli 60 kielelle, ja miljoonat ihmiset ovat lukeneet sitä ympäri maailmaa.

Kävin eilen katsomassa Anne Frank – historiaa nykypäivälle -näyttelyä Helsingin kaupungin, Pasilan kirjastossa. Tippa oli linssissä, kun näyttelyä kiersin. Kuvat ja tekstit herättivät sen verran voimakkaita liikutuksen tunteita. Näyttelyssä kerrotaan Anne Frankin elämästä, toisen maailmansodan tapahtumista, juutalaisvainosta ja holokaustista. Esillä on otteita Anne Frankin päiväkirjasta ja valokuvia hänen perheestään ja läheisistä.

Kansainvälinen näyttely on kiertänyt eri puolilla maailmaa ja sen pääjärjestäjä on Amsterdamin Anne Frankin talo. Suomessa näyttely alkaa Helsingistä, ja Pasilan kirjastossa se on esillä ajalla 30.1.-22.2. Helsingin lisäksi näyttely kiertää Turussa, Hämeenlinnassa, Raahessa, Vaasassa, Kokkolassa, Kuopiossa, Mikkelissä, Rovaniemellä ja Espoossa tämän vuoden aikana.

Anne Frankin näyttely on suunnattu erityisesti nuorille ja nuoret toimivat myös näyttelyn oppaina. Suosittelen tutustumaan näyttelyyn, ja nyt opettajilla on erinomainen tilaisuus käydä koululuokkien kanssa historiallisessa näyttelyssä. Lisätietoja saa kaupunginkirjaston sivuilta.

Carol Ann Lee on kirjoittanut elämäkerran Anne Frankista. Anne Frank 1929-1945. Nuoren tytön elämä (Avain, 2010) kertoo Annen ja hänen perheensä tarinan ja myös siitä ajasta, mihin päiväkirja päättyy, kun Anne joutuu Berger-Belsenin keskitysleirille. Suosittelen kirjan lukemista, jos näyttelyyn ei ole mahdollisuuksia päästä.

"Sellaiselle kuin minä on päiväkirjan pitäminen omituinen kokemus. Ei vain siksi, etten ole koskaan ennen kirjoittanut mitään vaan myös siksi, että minusta tuntuu, etten itse eikä sen puolesta kukaan muukaan olisi kiinnostunut siitä, mitä kolmetoistavuotias koulutyttö mielestään purkaa. Mutta mitä väliä sillä on? Haluan kirjoittaa, ja sen lisäksi haluan saada ulos kaikenlaisia asioita, jotka ovat hautautuneita syvälle sydämeeni." (Anne Frank, s.8)

Edita Morris: Hiroshiman kukat

2012-01-26T01:00:00.003+02:00

Hiroshiman kukat (1959) on maailmankuulu klassikko, joka kertoo atomipommin eloonjääneistä uhreista ja vaietusta kärsimyksestä. Kertojana on Juka-san*, 31-vuotias nainen, joka on pelastunut miehensä ja nuoremman sisarensa Ohatsun kanssa Hiroshiman atomipommituksesta 14 vuotta aikaisemmin. Vammoitta japanilaisperhe ei ole kuitenkaan selvinnyt, vaikka tragedia onkin piilotettu pinnan alle, ulkopuolisilta katseilta.

Hiroshiman kaupunki on jälleenrakennettu ja elämä jatkuu normaalina tai ainakin näyttää siltä. Juka-sanista on tullut kahden lapsen äiti, ja aviomies Fumio tekee pitkiä työpäiviä. Keskeinen henkilö teoksessa on nuori ja välitön amerikkalainen liikemies Sam-san, joka muuttaa perheeseen alivuokralaiseksi. Ulkomaalaisen ja japanilaisperheen välille kehittyy lämmin ystävyys, jossa avoimuus ja sydämellisyys saa hillityn ja pidättyväisen Juka-sanin tulemaan ulos kuorestaan. Tarkkanäköiselle Samille valkenee vähitellen tuhon vaikutukset niin perheen piirissä kuin ympäröivissä olosuhteissa. Teos kuvaa taidokkaasti japanilaisia tapoja ja kulttuurien välisiä eroja.

Vaikka teos on fiktiivinen, niin se perustuu kirjailijan omiin kokemuksiin. Edita Morris (1902-1988) perusti yhdessä miehensä kanssa lepokodin atomipommin uhreille Hiroshimaan. Myöhemmin hänen kuolemansa jälkeen perustettiin The Hiroshima Foundation Morrisin testamenttilahjoituksella. Säätiön tarkoituksena on edistää rauhaa tukemalla kulttuurialan ponnisteluja rauhaan ja sovintoon, vuoropuheluun ja ymmärrykseen konfliktialueilla.

Hiroshiman kukat on pieni, mutta samalla hyvin vaikuttava, suuri kertomus, joka on Rauhan asialla. Vaikka ihmisten tarinat saattavat järkyttää, niin kerronta on kaunista ja inhimillistä, huumoria unohtamatta. Kirjasta on kirjoittanut aikasemmin myös Jenni.

*san liitetään sen henkilön nimeen, jota kohteliaasti puhutellaan tai joka kunnioittavasti mainitaan

Nuortenkirjoja - poimintoja kevään tarjonnasta

2012-01-16T00:15:00.002+02:00

Sunnuntai-päivä meni mukavasti kustantamojen uutuuskatalogeja selaillessa. Tähän innosti Helsingin Sanomien listaamat keväällä 2012 ilmestyvät kauno- ja tietokirjat. Kevään uutuuksissa ei ollut mukana lasten- ja nuortenkirjoja ollenkaan. Tein oman listan tänä vuonna ilmestyvistä minua kiinnostavista lasten- ja nuortenkirjauutuuksista. Lista on siis subjektiivinen, ja kaikkien kustantamojen uutuuksista minulla ei ole tietoa tai en ole välttämättä löytänyt.

Kirsti Kuronen: Omenapuu laulaa, Karisto, (helmikuu). Lukio takana, elämä edessä - tarina haaveista ja heittäytymisestä.

Kirsti Ellilä: Majavakevät, Karisto, (maaliskuu). Maagisrealistisia sävyjä saava lastenromaani, joka osuu ajankohtaisiin teemoihin: Kenellä on oikeus asua täällä? Kuka on vieras maahanmuuttaja, kuka suomalainen? Kumpi väistyy: luonto vai ihminen?

J. S. Meresmaa: Mifongin perintö, Karisto, (huhtikuu). Uuden kotimaisen fantasiasarjan ensimmäinen osa.

Hanna van der Steen: Kirous, Karisto (huhtikuu). Se on fantasiaseikkailun toinen osa ja jatkoa romaanille Ennustus.

Tuija Lehtinen: Yllätysten ysi, Otava, (huhtikuu). Rebekka-tyttökirjasarjan seitsemäs osa.

Aleksi Delikouras: New game – Nörtti, Otava (tammikuu). Nuori mies raportoi elämäänsä vimmaisella nörttiliturgiallaan koneella 24/7 ja kommentoi hankaliakin asioita: koulukiusaamista ja pelimaailman tarjoamaa pakoa.

Colin Meloy – Carson Ellis: Sysimetsä, Otava, (maaliskuu). Magiikkaa, viisautta ja villiä seikkailua – suurten saturomaanien perillisessä on kaikki klassikon ainekset.

Holly Goldberg Sloan: Näkymätön poika, WSOY, (helmikuu). Nuortenromaani, jossa rakkauden ja itsenäistymisen kaipuu näyttäytyvät uudesta suunnasta.

Laura Lähteenmäki: North End – Niskaan putoava taivas, WSOY, (huhtikuu). Yläkouluikäisen nuortenkirjasarjan avaus. Kuvaa haasteita tulevaisuuden maailmassa, joka toiselle on toiveiden täyttymys, toiselle ahdas ja pelottavakin.

Eija Lappalainen – Anne Leinonen: Hiekkasotilaat, WSOY, (toukokuu). Itsenäinen jatko dystopiasarjalle Routasisarukset.

Siiri Enoranta: Painajaisten lintukoto, WSOY, (elokuu). Kauniisti kerrottu fantasiaromaani nuoren Lunnin unenomaisesta vaelluksesta

Delphine de Vigan: No ja minä, WSOY, (tammikuu). Rehellinen ja älykäs romaani kodista ja kodittomuudesta. Ranskassa kirja on saavuttanut suosiota nuorten aikuisten ja aikuisten parissa. (Aikuistenkirjojen luokitus)

L.M. Montgomery: Hedelmätarhan Kilmeny, Minerva, (tammikuu). Sisko
Ylimartimon suomentama romaani tyttökirjojen kuningattarelta. (Aikuistenkirjojen luokitus)

Michael Morpurgo: Sotahevonen, Gummerus, (tammikuu). Hevosen silmin kerrottu tarina on koskettava, unohtumaton kuvaus ihmisen ja hevosen ystävyydestä.

Kitti Marko: Oliivityttö, Tammi (maaliskuu). Klassinen "boy meets girl"-tarina. Vavahduttava nuoren rakkauden kuvaus.

Maria Turtschaninoff: Helsingin alla, Tammi, (huhtikuu). Urbaani fantasia, jossa Helsinki herää eloon huikeassa tarinassa.

Ally Carter: Suloinen huijari, Bazar, (helmikuu). Nimi: Katarina Bishop. Ikä: 15. Ammatti: Mestarihuijari.

Anni Blomqvist: Myrskyluoto (Myrskyluodon Maija)

2012-01-10T09:00:00.004+02:00

"Illalla Myrskyluoto sitten näkyy suoraan edessä. Maija ja Janne istuvat ääneti veneessä. Kumpikaan ei sano sanaakaan. Vene kallistuu vielä kevyesti ja liukuu sitten satamalahteen, jota kukkivat tuomet reunustavat. Heidän ympärillään on aivan hiljaista ja rauhaisaa. Maija seisoo veneessä ja katsoo sisään paratiisin portista." (156)

Myrskyluodon Maijan musiikki on aina lapsuudestani asti soinut sisälläni. Lasse Mårtensonin hienoa sävellystä voitte samalla kuunnella, kun purjehdimme Maijan matkassa. Myrskyluoto (2011, Gummerus) sisältää Maijan tarinan kaikki viisi osaa: Tie Myrskyluodolle, Luoto meressä, Maija, Meren voimia vastaan ja Hyvästi Myrskyluoto. Alussa Maija on nuori ja ujo saaristolaiskodin tyttö, joka naitetaan kalastaja Jannen vaimoksi syrjäiselle saarelle Myrskyluodolle. Maijalla ei ole sananvaltaa aviomiehen valinnassa vaan vanhemmat päättävät tyttärensä puolesta. Ajan tavan mukaan omia vanhempia teititellään. Maijan elämä on jo lapsesta asti ollut kovaa työntekoa. Uusi koti Myrskyluodolla perustetaan ja rakennetaan kokonaan itse. 1800-luvun saaristolaiselämä on ankaraa ja raskasta. Maija hoitaa ja ruokkii eläimet, kutoo kangaspuilla yötä päivää, huolehtii ruuanlaitosta, keräilee polttopuita, paikkailee kalastusverkkoja, kalastaa Jannen kanssa ja hoitaa tietenkin lisääntyvää jälkikasvua. Lepohetkiä ei juuri ole, mutta hämärän hetket ovat Maijalle tärkeitä. Silloin kuunnellaan ja kerrotaan tarinoita.

Janne ja Maija ovat syvästi kiintyneitä toisiinsa, ja avioliitto on onnellinen. Janne on se, joka on Maijan elämän tuki ja turva. Kun Janne on poissa purjehtimassa, niin Maija kiipeää Högbergille, tähystyskalliolle tähystämään venettä ja odottaa miestään kotiin palaavaksi, joskus liian aikaiseen. Ainainen huoli ja ahdistus seuraa Maijaa. Elämä on yhtä luonnon kanssa ja sää on se, joka säätelee kaikkea. Myrskyistä, kylmyydestä ja vuodenajoista selvitään, mutta koettelemuksia riittää Maijan elämässä. Kinkerit ovat aina pelottaneet Maijaa, kun Maijalla ei ole lukupäätä. Jannella sitä vastoin on. Maija lukee katekismusta kirkon kuulusteluja varten ja on erittäin ahdistunut varsinkin silloin, kun häntä ei ole kirkotettu ensimmäisen lapsensa syntymän jälkeen. Tuona aikana nainen oli epäpuhdas ja saastainen synnytyksen jälkeen ennen kuin hänet oli kirkotettu. Maijalla se viivästyy, koska luonnon olosuhteet eivät sitä salli.

Kahden hengen perheestä tulee lopulta suurperhe. Vanhin lapsista Maria joutuu jo pienestä pitäen työtekoon ja on korvaamaton apu äidilleen sisarustensa lastenkaitsijana. Myös pojat varhain jo kulkevat isänsä mukana. Janne hankkii rihvelitaulun, jotta lapset oppisivat kirjoittamaan. Pojille taitoa pidetään erityisen tärkeänä, mutta Maria haluaa oppia myös. Janne opettaa tytärtään ja on edistyksellinen monissa asioissa. Hän ei välitä siitä, mitä muut ajattelevat. Maijalla on aina huoli lapsistaan, vaikka hän ei ehdikään heidän kanssaan olla, sillä työt vievät kaiken ajan. Maijalla on välillä huono omatunto. Yöunet jäävät kovin lyhyiksi, kun monet ajatukset ja puuhat valvottavat. Synnytystuskissakaan Maija ei voi lopettaa arkisia askareitaan.

Menetyksiltä ja murheilta ei Maija pitkän elämänsä aikana välty. Sodasta, tulipalosta, kodin menetyksestä ja ruuan niukkuudesta perhe selviytyy, mutta Maijan elämä muuttuu ratkaisevasti, kun lapset ovat vielä pieniä. Maija joutuu ensimmäisen kerran ottamaan vastuun omasta elämästään. Epävarmasta ja pelokkaasta tytöstä kasvaa vahva ja voimakastahtoinen, aikuinen nainen. Maija oppii kalastamaan ja purjehtimaan itse, hankkimaan elannon perheelleen ja vanhoilla päivillään hän opettelee jopa kirjoittamaan. Ajat kuitenkin muuttuvat ja sekin päivä tulee, kun Maija joutuu sanomaan hyvästit rakkaalle Myrskyluodolleen.

Myrskyluoto-sarja on samalla Maijan kasvukertomus kuin selviytymiskertomuskin. Kerronta on hyvin väkevää, vahvaa ja vaikuttavaa. Karuudestaan huolimatta Maijan tarina hohkaa valoa ja lämpöä. Kirjan rauhalliselle rytmille on annettava oma aikansa, myös reilut seitsemänsataa sivua tuovat sitä lisää. Ahvenanmaalainen kirjailija Anni Blomqvist (1909-1990) kuvaa asiantuntevasti ja tarkasti saaristolaista arkielämää ja työntekoa, menneen ajan tapoja ja uskomuksia. Se on kertomus myös yhteisöllisyydestä, jossa toisia autetaan hädän hetkellä. Sarjan osat ilmestyivät ensimmäisen kerran suomeksi vuosina 1974-76. Ruotsiksi ne olivat ilmestyneet hiukan aikaisemmin. Lopuksi purjehdimme Maijan kanssa merelle:

"Mikään minkä hän tietää ei ole niin vaihteleva kuin meri. Se voi levätä niin sileänä, aivan kuin peililasi. Ja raju se voi olla, niin että hän vapisee ytimiä myöten sen vihan nähdessään. Se on värikylläinen silloin kun tahtoo näyttää tämän puolensa. Sininen kuin sinisin kesätaivas, täynnä lipattavia aaltoja. Sen sineä voivat juovittaa häikäisevän valkoiset tyrskyt, tai sininen ja valkoinen vaihtelevat siinä tasaisesti. Ja vihreä ja valkoinen. Harmaa ja musta. Ärjyvä, huokaava, mykkä." (537)

Tukholmassa - kirjakauppoja ja vanhakaupungin idylliä

2011-12-31T15:52:00.023+02:00

Olen palannut takaisin Tukholman reissultani, joka alkumatkaltaan olikin hyvin myrskyisä. Ensimmäistä kertaa elämässäni tulin merisairaaksi. Meno oli hurjaa, mutta onneksi meren aallot tyyntyivät, kun lähestyimme Ruotsin rannikkoa. Tukholmassa aurinko pilkahteli ja vanhakaupungin tunnelma sulki syliinsä unettoman yön jälkeen.

Tukholmassa on useita Akademibokhandeln-kirjakauppoja. Kävin kahdessa niistä, joista toinen on ostoskadun varrella Drottninggatanilla ja toinen Sergelin torin läheisyydessä. Kirja-ale oli jo alkanut, mutta tällä kertaa mukaani ei tarttunut kirjoja vaan hankin ensi vuodelle kalenterin - Kungafamiljen kalender 2012. Myönnän, että olisin halunnut saada kruununprinsessa Victoriasta uutuuskirjan, mutta tarjolla oli vain yksi Vårt bröllop, joka oli hiukan vielä tyyris. Adlibriksestä kirjaa on myös saatavilla.

Olin saanut ennen matkaani Hannelelta kirjakauppavinkkejä ja kävin Viklands Boklåda nimisessä antikvariaatissa. Se sijaitsee Gamla stanissa (vanhakaupungissa) osoitteessa Kindstugan 6. Antikvariaatti on keskittynyt kaunokirjallisuuteen ja sieltä löytyy sekä ruotsinkielistä että englanninkielistä kirjallisuutta.

Ystävällinen antikvariaatin omistaja Linda Wikland kertoi, että hän on pitänyt kauppaa parisen vuotta. Vanhakaupungissa ei juurikaan ole muita antikvariaatteja. Lähellä on kirpputori Eddies loppis, jossa myydään vanhoja kirjoja, mutta valitettavasti se oli eilen kiinni. Ensi kesänä viimeistään menen ilman muuta uudestaan ja ehkä ehdin sillä kerralla käymään myös English Bookshopissa.

Ilman kirjoja en kuitenkaan jäänyt tältäkään matkalta vaan löysin antikvariaatista ihania ruotsalaisia tyttökirjoja; suosikkisarjoistani Martha Sandwall-Bergströmin Gulla-kirjoja ja Merri Vikin Lottia. Olen käynyt läpi tämän vuoden lukemisiani, kun vuosi lähestyy loppuaan. Kaunokirjallisuuden puolelta, puolet lukemistani kirjoista on lasten- ja nuortenkirjallisuutta, ja ne kallistuvat vahvasti tyttökirjojen suuntaan (ei varmaan yllätä teitä!). Tieto- ja tutkimuskirjallisuutta en ole niinkään listannut ylös, mutta teen tässä samalla uudenvuodenlupauksen. Lupaan ensi vuonna kirjata ylös kaikki lukemani kirjat ja julkaisut paperiseen lukupäiväkirjaani! Onnellista ja Uutta lukuvuotta 2012 teille kaikille!

Liza Marklund: Panttivanki

2011-12-29T14:20:00.002+02:00

Joulu sujui joutuisasti tyttökirjaklassikon ja dekkarin parissa. Salaisen puutarhan lisäksi syvennyin uusimpaan Liza Marklundin Panttivanki (Otava, 2011) jännäriin. Se on yhdeksäs osa Annika Bengtzon-sarjassa. Olen seurannut Annikan vaiheita siinä missä Kay Scarpetankin, vaikka viimeksi mainitussa sarjassa olenkin jäljessä parin kirjan verran. Annika Bentgzon on toimittaja, joka kirjoittaa rikosuutisia iltapäivälehti Kvällspresseniin ja sotkeutuu tutkimuksissaan yleensä itsekin mukaan jännittäviin tapahtumiin. Annika on rohkea, älykäs, omapäinen ja hankalakin persoona. Hän toimii yleensä yksin ja yhteistyö kolleegoiden kanssa ei aina ota sujuakseen. Ristiriitoja riittää myös Annikan henkilökohtaisessa elämässä; perheen ja työn yhteensovittaminen, aviomiehen petturuus, ongelmallinen äiti-tytär suhde sekä ystävien kavaluus. Menneisyyden traagiset tapahtumat ovat jättäneet jälkensä Annikaan.

Sarjan ensimmäinen osa Uutispommi (2000) aloitti Annika-sarjan, jossa hän on naimisissa Thomasin kanssa ja heillä on kaksi lasta. Seuraavat kirjat Studio Sex (2001) ja Paratiisi (2001) menevätkin ajassa taaksepäin ja kertovat 24-vuotiaan Annikan toimittajan uran alkuvaiheista Kvällpressenissä. Studio Sex-kirjaa pidän yhtenä parhaimmista Annika Bentgtzon-sarjassa ja suosittelen siitä aloittamaan, jos ei ole aikaisemmin lukenut Marklundin dekkareita. Viimeisimmässä kirjassa Panttivanki Annika on 37-vuotias ja hän on palannut taas yhteen Thomasin kanssa. Thomas kidnapataan konferenssimatkalla Afrikassa, ja kirja keskittyykin Annikan kotiin, puhelimen päivystämiseen ja panttivankineuvotteluihin. Thomasin näkökulma kulkee koko ajan rinnalla tapahtumissa ja lopulta ne huipentuvat Thomasin pelastamisyrityksiin. Sivujuonteena kirjassa on naisten murhat Tukholmassa.

Panttivanki on toiminnallinen, jännittävä ja hyytävän hyvä dekkari. Se on myös raaka, ja taisin nähdä vähän painajaistakin, mutta osaltaan siihen vaikutti, että luin myös Studio Sexiä uudestaan. Panttivangista voi aloittaa myös tutustumisen Annika Bengtzonin vauhdikkaaseen toimittajan elämään. Sarjan taso on vaihdellut ja joskus tapahtumat ovat täysin yliampuvia kuten Elinkautisessa (2007), jonka jälkeen ajattelin, että nyt riittää. Parin vuoden tauko teki kuitenkin hyvää ja Paikka auringossa (2008) oli jo tasoltaan parempi.

Kirjailija Liza Marklund (s.1962) on toiselta ammatiltaan toimittaja ja kokemus kiireisestä ja hektisestä uutistyöstä näkyy asiantuntemuksena hänen kirjoissaan. Panttivangissa tulevat jo nykypäivän tiedonlähteet mukaan kuten sosiaalinen media, blogit ja facebook. Muistan joskus lukeneeni jostain sarjan osasta, kun Annika tallensi hotmail-sähköpostiinsa kaikki tärkeät ja arkaluontoiset tiedostonsa, jotta ne säilyisivät ja hän voisi päästä käsiksi niihin, mistä päin maailmaa tahansa. Marklund käsittelee kirjoissaan paljon yhteiskunnallisia ja globaaleja asioita, ja erityisesti naisiin kohdistuvaa väkivalta on monissa kirjoissa aiheena. Uusimman kirjan suomennoksesta vastaavat kaksi henkilöä Päivi Kivelä ja Kari Koski. Ilmeisesti suositut Annika Bengztson-kirjat ilmestynevät aina samoihin aikoihin sekä Suomessa että Ruotsissa. Erikoista kirjojen kansikuvissa on, että niissä on aina kirjailijan itsensä kuva.

Panttivankia on luettu myös Nenä kirjassa-blogissa. Minä suuntaan nyt kohti Tukholmaa, mutta en Annikan kotikulmille vaan Gamla stania kohti.

Joulun kirja - Frances Hodgson Burnett: Salainen puutarha

2011-12-23T15:46:00.016+02:00

Synttäritoiveeni toteutui ja aamuni alkoi tällä ihanalla kirjalahjalla! Tutusta klassikosta Salainen puutarha (2011, Egmont/Kirjalito) on ilmestynyt uusi suomennos ja kuvitettu painos. Aikaisempi suomennos oli Toini Swanin käsialaa ja uuden painoksen on suomentanut Emilia Numminen. Kirjassa on todella upea kuvitus, josta vastaa Inga Moore. Vaikka Salainen puutarha (The Secret Garden, 1911) on enemmän kevään kirja, niin kyllä tämäkin sopii Jouluun. Aion lukea kirjaa yhdessä perheeni kanssa joulun pyhät, ja ensimmäinen luku on jo luettu. Paksuutta kirjalla toki on, mutta kauniit piirroskuvat keventävät lukemista.

Salaisen puutarhan tarina on usealle tuttu. Se kertoo orvosta Marysta, joka muuttaa Intiasta Englantiin setänsä luokse. Kartanossa nummien keskellä yksinäinen Mary löytää sedän lukitseman salaisen puutarhan. Mary ystävystyy eläinrakkaan Dickonin ja terveydeltään heikon Colinin kanssa. Ihmeellinen puutarha, eläin- ja luontokuvaukset, salaisuuksien ilmapiiri, vanhan ajan tunnelma sekä kasvukertomus ystävyydestä tekee kirjasta ajattoman klassikon. Vaikka Salaista puutarhaa pidetään tyttökirjana, niin ilman muuta se on lastenkirjaklassikko, joka sopii kaikille iästä ja sukupuolesta riippumatta.

Lopuksi toivotan teille kaikille lukijoilleni hyvää ja kirjaisaa joulua!

Sylvia Plathin runoja

2011-12-20T23:30:00.012+02:00

Eilen sain kauan kaipaamani runokirjan Sylvia Plathin Sanantuojat (Otava, 1997), jonka on suomentanut Marja-Leena Mikkola. Alkuperäiseltä nimeltään Collected Poems ilmestyi Plathin kuoleman jälkeen 1981 ja se sai postuumisti Pulitzer-palkinnon. Omistan myös englanninkielisen Plathin Ariel-kokoelman (1965/1988), mutta olen aina pitänyt enemmän runojen lukemisesta omalla äidinkielelläni. Pääsen helpommin runojen tunnelmaan sisään ja sanat ovat tuttuja ja ymmärrettävämpiä. Plathin runojen lukeminen ja kuvakielen avautuminen on toisaalta haastavaa. Mikkolan esipuheessa on avattu Plathin runouden teemoja ja kuvakieltä, mikä helpottaa runojen tulkitsemista.

Sanantuojat-kokoelma on entuudestaan tuttu minulle, koska olen joskus kirjallisuusopinnoissani analysoinnut siitä Plathin yhtä runoa. Ikävästi vain lyriikan analyysini on tuhoutunut kokonaan tietokoneen hajoamisen myötä ja kun en silloin ottanut kuin vain yhden printtiversion! Runo, joka teki minuun vaikutuksen ja tekee edelleen on Kolme naista. Runo kolmelle äänelle. Se on draamaruno, näytelmälliseen muotoon kirjoitettu runo, joka esitettiin BBC:ssä samana vuonna kuin ilmestyi 1962. Runon miljöönä on synnytyssairaala ja sen lähistö. Runo on jaettu kolmeen ääneen - Vaimon, Sihteerin ja Tytön. Äänet käyvät monologeissaan tuntemuksiaan ja ajatuksiaan syntymästä. Teemoina ovat myös keskenmeno, kuolema ja adoptio. Runo on pitkä, noin parisenkymmentä sivua.

Näyte Sihteerin äänestä:

"Istuessani teen kuolemaa. Menetän yhden ulottuvuuden.
Junat jyskyttävät korvissani, lähtöjä, lähtöjä!
Ajan hopeinen raide tyhjenee kaukaisuuteen,
valkoinen taivas tyhjenee lupauksestaan, kuin kuppi.
Nämä ovat jalkani, nämä koneelliset kaiut.
Tap, tap, tap terästapit. Minut havaitaan kevyeksi." (66)

Naiset, Plath näki hyvin haavoittuvina ja altiina hyökkäyksille. Synnytys on aina kärsimyksen ja kuoleman kumppani. Vain lapsissa on toivoa, ja lapsella on kirkas tietoisuus, joita eivät tahraa aikuisten pelot, kuvitelmat tai syyllisyys. Plathin runoutta hallitsee keskeisesti kuoleman teema, ja traagisen kuolemansa jälkeen hän (1932-63) nousi klassikon asemaan. Mikkola kuitenkin kritisoi näkökulmia, jotka pelkästään korostavat hänen itsemurhaa ja elämäkerrallista tunnustusrunoutta. Runous on kautta aikojen lähtenyt henkilökohtaisesta kokemuksesta. Plath käyttää kokemusaineistoaan kuvalliselle ja teemalliselle kehittelylle ja hänen paljastuksensa tapahtuvat fantasian ja myytin alueella. Kirjailija itse määritteli oman runoutensa elämää antavaksi voimaksi, jolla juuri on kosketus maailman kauhistuttaviin realiteetteihin.

Olen lukenut runoja nyt uudestaan ja vaikka monet niistä ovat hyvin tummasävyisiä, niin samalla niissä on jotain hyvin vahvaa ja voimaannuttavaa. Ja mikä parasta, nyt voin palata niihin aina uudelleen.

Näyte Vaimon äänestä:

"Mikä on se joka sinkoaa meille näitä viattomia sieluja? Katso miten uupuneita he ovat, miten litistettyinä he makaavat verhoilluissa kätkyeissään, ranteissaan nimet, pienet hopeiset voitonmerkit, joita varten he ovat saapuneet niin kaukaa.
Joillakin on paksut mustat hiukset, jotkut ovat kaljuja. Heidän ihonvärinsä on ruusuinen tai kellertävä, ruskea tai punainen; he alkavat muistaa erilaisuutensa.
Minä luulen, että heidät on tehty vedestä; heillä ei ole ilmettä.
Heidän piirteensä nukkuvat, niin kuin valo tyynessä vedessä. He ovat todellisia munkkeja ja nunnia yhdenmukaisissa asuissaan.
Näen heidän satavan maailman ylle kuin tähdet - Intian, Afrikan, Amerikan ylle satavat nämä ihmeet, nämä puhtaat pienet kuvat. He tuoksuvat maidolta. Heidän jalkapohjansa ovat koskemattomat. He ovat ilmassa-kävelijöitä." (75-76)

Rajoja rikkova Siiri Enorannan Gisellen kuolema

2011-12-18T09:30:00.001+02:00

Varoitus tämä teksti sisältää juonipaljastuksia! Yritän kirjoittaa kirjoista yleensä paljastamatta liikaa, mutta tässä tapauksessa haluan puhua kirjan sisällöstä. Miksi? Koska kirja on hyvin hämmentävä lukukokemus, ainakin minulle. Toiseksi, koska kirjan aihe on rankka. Kolmanneksi, koska kirjan luokitus on ristiriitainen. Se on suunnattu nuorille, nuorille aikuisille sekä aikuisille. Kirjaa kuvaillaan avainsanoilla nuortenkirjallisuus, nuorten aikuisten kirjat, erilaisuus, tytöt, kotiinpaluu, ahdistus, mielenterveys, nuoret, tapaturmat, tanssijat, sisarukset. Lisäisin ilman muuta yhdeksi avainsanaksi - insesti.

Enpä löytänyt kovin montaa kirjaa, joita olisi kuvailtu sanoilla nuortenkirjallisuus ja insesti, tehdessäni hakua tietokannoista. Seksuaalinen hyväksikäyttö ja nuortenkirjallisuus hakusanoilla tuli muutama teos enemmän ja yksi niistä on Marika Uskalin Hopeanorsu (2004). Vaikka Gisellen kuolema (2011, Robustos) käsittelee insestiä, kyseessä ei ole kuitenkaan seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Se kertoo veljen ja sisaren rakkaudesta, joka johtaa lopulta seksuaaliseen tekoon.

Joelin sisar Linnea palaa kotiin kahdeksan vuoden jälkeen. Tyttö on seitsemänvuotiaana lähetetty Inga-tädin balettikouluun Ruotsiin. Linnea on lahjakas balettitanssija, jonka ura teini-ikäisenä dramaattisesti päättyy tapaturman vuoksi. Perhe on tavannut vain harvakseltaan Linneaa, kesä- ja joululomilla. Vanhemmat ovat etäisiä eivätkä osaa puhua kotiin palanneen tyttärensä kanssa. Isä on kärsinyt ajoittain masennuksesta ja äiti on nostanut tyttärensä palvovalle jalustalle. Linnea on vieras ja muukalainen omassa perheessään. Linnean polven hajoamisen myötä on hajonnut hänen unelmansa ja hänen identiteettinsä. Kolme vuotta vanhempi isoveli Joel saa vähitellen yhteyden sisareensa, mutta läheinen suhde ylittääkin lopulta sisarusrakkauden rajan.

Gisellen kuolema kerrotaan suurelta osin veljen Joelin näkökulmasta. Joel tarkkailee sisartaan, ja sisaresta tulee tavallaan veljen katseen objekti. Lopussa päästään myös onneksi kurkistamaan Linnean pään sisään. Kerronta on hyvin kaunista, lyyristä ja mukaansatempaavaa. Kirjaan jää koukkuun ja sen lukee kertaheitolla. Muita koukkuun jääneitä minun lisäkseni ovat Jenni, Salla ja Rouva Huu. Tarina on julmalla tavalla kaunis. Lukijana voin ennakoida vihjeiden perusteella, mitä tulee tapahtumaan, mutta samalla moraalikoodini hokee koko ajan tämä on väärin, tämä on väärin! Jälkimakuna teoksesta jäi jonkin verran epämiellyttävä olo.

Nuortenkirjallisuuden tabuja on ravisteltu tänä vuonna melkoisen paljon. Kohua on herättänyt Finland Junior-palkinnon saanut Valoa valoa valoa lesbo- ja itsemurhateemoillaan. Gisellen kuolemassa sivutaan insestin lisäksi nuorten juomista ja pilven polttamista. Milloin ravistellaan kaikkivoipaista äitimyyttiä? Perinteiseen tapaan tässäkin kirjassa äidistä tehdään se syyllinen ja syntipukki. Onhan äiti hylännyt lapsensa, kun lähetti tyttärensä pois, ja sisarukset kasvoivat sen takia vinoon.

Gisellen kuolema rikkoo nuorten- ja aikuisten kirjallisuuden genrerajoja, koska se on luokiteltu kumpaakin lajityyppiin. Kirja on myös Runeberg-palkintoehdokkaana aikuisten romaanien rinnalla, ja ansaitusti. Enoranta kirjoittaa todella vahvasti ja puhuttelevasti. Kovin nuorille tai herkille lukijoille en kirjaa suosittele, mutta aikuistuville nuorille ja aikuisille. Minusta tämän teoksen lukemisen jälkeen on hyvä käydä keskustelua ajatuksista, joita kirja herättää. Itse koin lukijana olevani keskustelun tarpeessa - teidän kanssanne.

"Minä vajosin häneen, hän huokaisi minuun, eikä kukaan koskaan sitä ennen tai sen jälkeen ole, ei kukaan. Ja hän veti minua lähemmäs, minua, lähemmäs, ja minä sekoituin häneen kunnes ei ollut mitään mistä päätellä missä aloimme ja lopuimme, me lauloimme samaa laulua Linneajoel Joellinnea. Me olimme samaa verta." (s. 121)

Pieni merenneito, Kaunokki ja peto ja muita iltasatuja

2011-12-13T23:43:00.006+02:00

Satujen maailmassa eletään vieläkin, kun tein tänään huikean löydön tutulta kotikirppikseltäni. En voinut uskoa silmiäni, kun kirja sattui käteeni. Hauska satukirja kuuluu myös lapsuuteni nostalgisiin lukumuistoihin. Luin näitä satuja mummini luona ja samalla lailla kirjasta puuttui taas sivuja ja etukansi kuten aikaisemmassa postauksessani Kotiopettajattaren romaani-sarjakuvasta. Pitää varmaan äidiltäni kysyä, minne ne sivut oikein kuluivat ja haihtuivat, kun minulle jäi vain rippeet. Vahinko kuitenkin korjattu! Esittelen muutaman sadun kirjasta, mutta en analysoi niitä sen enempää. Jos joku tietää hyvän kirjan satujen tutkimisesta, niin vinkatkaa!

Hauska satukirja on ilmestynyt ensimmäisen kerran 1921 ja siitä on otettu useita painoksia, viimeisin painos on vuodelta 1975. Sadut on suomentanut englantilaisesta kokoelmasta Tyyni Tuulio (Tyyni Haapanen-Tallgren). Ainoastaan Pieni merenneito on toisen kääntäjän käsialaa eli Maila Talvion. Tyyni Tuulio ( 1892-1991) on suomentanut useita merkittäviä maailmankirjallisuuden käännöksiä sekä kirjoittanut myös tyttökirjoja. Hauska satukirja sisältää yhteensä kahdeksantoista maailmankuulua satua. Satukirjailijoina ovat mm. Hans Christian Andersen, Charles Perrault ja Grimmin veljekset. Lisäksi mukana on englantilaisia tunnettuja kansansatuja. Kirja sisältää upean kuvituksen, mutta kuvituksesta ei ole sen tarkempaa tietoa.

Illalla luin pitkästä aikaa Kaunokki ja peto-sadun, jonka on kirjoittanut ranskalainen kirjailija Rouva de Beaumont eli Jeanne-Marie Le Prince de Beaumont (1711-1780). Sadulla on toinenkin kirjoittaja, mutta Rouva Beaumontia pidetään sadun tekijänä, koska hänen versionsa Beauty and the Beast sadusta on yleisesti tunnettu klassikko. Kaunotar ja hirvio tarina on tuttu varmaan jokaiselle, ja sadusta on tehty useita elokuvaversioita. Kirjan taidekuva on aivan upea ja peto makaa siinä kuolleena suruun. Nyyh!

Tanskalainen Hans Christian Andersen kirjoitti sadun Pieni merenneito (Den lille havfrue) 1836. Tätä satua muistan lukeneeni monta kertaa satukirjasta ja mieleeni on jäänyt sadun julmuus ja surullisuus. Satu ei loppunut onnellisesti, kun pieni vedenneito ei saanutkaan prinssiään, jota rakasti yli kaiken. Merenneito luopuu kaikesta hänen vuokseen; kodistaan, pyrstöstään ja kielestäänkin, jonka noita leikkaa poikki. Merenneidolla ei ole ääntä enää, käveleminen tuottaa tuskaa joka askeleella ja uudet jalat tihkuvat verta. Kun prinssi rakastaakin toista, niin pelastuakseen varmalta kuolemalta ja meren vaahdoksi muuttumiselta, mereneidon pitäisi tappaa prinssi iskemällä puukko tämän sydämeen. Mutta hän on valmis kuolemaankin prinssin puolesta ja luopumaan unelmastaan - ihmisen kuolemattomasta sielusta. Pieni merenneito on julma satu jopa raaka, mutta samalla se on hyvin kaunis. Eikä se loppunutkaan niin onnettomasti kuin muistin!

Olipa kerran pikku pikku muija, joka asui pikku pikku talossa pikku pikku kylässä. Tämä Pikku pikku-satu naurattaa minua edelleenkin ja se on yksi suosikeistani. Satukirjan mukaan tämä on englantilainen kansansatu. Elsa Beskow on myös kirjoittanut sadun Pikku pikku eukosta (1897), jota en ole lukenut, joten en osaa verrata niitä. Huomenillalla luenkin seuraavaksi Andersenin Villijoutsenet, jota en muista ollenkaan. Olisikohan ne sivut puuttuneet kokonaan tai sitten osittain? Nyt riittää satuileminen tänne vähäksi aikaa ja yritän jossain vaiheessa palata takaisin aikuisten maailmaan. Mutta ensin ehkä yksi nuortenkirja...

Suomalainen satu

2011-12-08T10:00:00.002+02:00

Tänä syksynä on tullut luettua paljon suomalaisia satuja ja mikä parasta, ei pelkästään omaksi iloksi vaan kuulijakuntana on ollut innokasta ja vastaanottavaista pientä väkeä. Satujen lukemiseeni liittyy myös hauska lukuhetki, kun kuuntelijoina on ollut lasten lisäksi aikuisia ja kerrottu satu nauratti meitä kaikkia. Satuhan on syntyisin suullisesta kansan kertomaperinteestä kansansaduista, kun aikuiset tarinoimalla viihdyttivät toisiaan illanistujaisissa. Varsinainen lastenkirjallisuus ja lasten satuperinne syntyi 1800-luvulla.

Mutta mikä satu oikein on? Ja mistä suomalainen satu kertoo? Näihin kysymyksiin vastaa Kaarina Kolun toimittama Suomalainen satu (BTJ, 2010), joka esittelee laajasti suomalaista satukirjallisuutemme historiaa. Teos on ilmestynyt kahdessa osassa; Suomalainen satu 1: kehityslinjoja ja kehittäjiä ja Suomalainen satu 2: perinteitä ja moni-ilmeisyyttä. Historiallinen kartoitus koostuu yleisartikkeleista sekä yli 30:stä kirjailijesittelystä. Teoksen ja artikkelien kirjoittajina ovat monipuolisesti lasten- ja nuortenkirjallisuuden tekemisissä olevia ammattilaisia kuten kirjailijoita, opettajia, kirjastoalan ammattilaisia, kirjavinkkareita sekä kirjallisuuden tutkijoita. Teoksessa nostetaan esille suomalaisten satuklassikoiden lisäksi myös uusia suomalaisia nykysadunkertojia.

Suomalaisesta sadusta on moneksi kuten Kaarina Kolu kirjoittaa artikkelissaan. Meillä on faabeleita (eläinsatuja), luontosatuja, kasvukertomuksia, ihmesatuja, taidesatuja, seikkailusatuja, kauhusatuja, utopioita, lyyrisiä, filosofisia ja didaktisia satuja. Kivilaakson mukaan kaunokirjallinen satu on vähitellen kehittynyt kansansatujen ja ihmesatujen pohjalta. Kansallisromantiikan aikana suomalaisia kansansatuja kerättiin, ja Eero Salmelainen toimitti satuantologian Suomen kansan satuja ja tarinoita (1852-66). Suomalainen satu on osa myös kansainvälistä satuperinnettä ja Suomeen levisi samoihin aikoihin käännöksiä Grimmin saduista sekä Tuhannen ja yhden yön saduista. Zacharias Topelius on varhaisin merkittävin satukirjailijamme, joka vaikutti suomalaiseen lastenkirjallisuuteen ja sen kohoamiseen kansainväliselle tasolle.

Saduilla on aina ollut myös kasvatuksellinen ja opetuksellinen funktio. Suomalainen satu on eronnut koulujen oppikirjoista varsin myöhään. Omaheimon kiinnostavassa artikkelissa pohditaan satujen anarkismia ja yhteiskuntakriittisyyttä, joista esimerkkeinä toimivat Uppo-Nalle, Muumit ja Kiljus-tarinat. Omaheimo näkee sadut voimaannuttavina, kun luodaan uusia tarinoita sinne, missä niitä tarvitaan ja kun löydämme oman elämämme narratiivisia puolia. Tästä tulee mieleeni sadutus, jota olisin toivonut myös teoksessa käsiteltävän ellei sitten seuraavassa osassa, jos jatkoa tulee. Saduttamisessahan ideana on, että kuunnellaan, mitä lapset (tai aikuiset) kertovat vapaasti ja tarinan kerrontaa ei ohjailla millään kysymyksillä tai tehtävillä. Saduttaja kirjoittaa tarinan, sadun sanatarkasti ylös, lukee sen ja kertoja voi pyytää saduttajaa korjaamaan haluamiaan kohtia. Kertoja itse päättää, mitä ja mistä hän haluaa kertoa. Sadutusmenetelmää on sovellettu eri-ikäisten parissa.

Mistä sitten saa tietoa saduista? No, kirjastosta tietenkin. Teoksessa kerrotaan kirjaston satutunneista, jotka ovat olleet suosittuja vuosikymmenestä toiseen yleisissä kirjastoissa. Niiden avulla on myös houkuteltu lapsia ja aikuisia kirjastoon. Kaija Salonen aloitti 1950-luvulla satukortiston keräämisen Kallion kirjastossa. Hän talletti tiedon, missä kokoelmassa kukin satu on julkaistu ja kuka sen on kirjoittanut. Tätä kortistoa kartutettiin yli 40 vuoden ajan ja se palveli koko Suomea. Kortisto on nykyään viety internetiin ja Helmet-tietokannasta voi hakea satuja sadun nimellä.

Suomalainen satu - teos on todella monipuolinen ja suurehko tietopaketti ja suomalaista satuperinnettä on lähestytty erilaisista näkökulmista. Mukana on elävöittäviä ja kauniita kuvituksia esitellyistä saduista. Teos antaa hyviä satuvinkkejä tutustuttavaksi ja itselläni heräsi kiinnostus vaikka kuinka monen sadunkertojan satuihin. Seuraavaksi haluaisinkin lukea Leena Krohnin filosofisia niin sanottuja satuja tai kertomuksia. Krohn välttää teostensa lokeroimista ja vain tietylle lukijaryhmälle kuuluvaksi. Satu kuuluu kaikille! kuten teoksessa painotetaan.

Yllä oleva kuva on Nelma Sibeliuksen sadusta Katumuksen kukkanen kokoelmasta Ihmeelliset sakset (1938), kuvittajana Rudolf Koivu. Nelma Sibeliuksen, Anni Swanin sisaren satuihin olen tutustunut vasta äskettäin. Myös Katjalla oli blogissaan hieno satuhaaste ja haasteeseen osallistujien esittelemiä satuja voi käydä sieltä lukemassa. Olen lukenut ja kuunnellut paljon satuja lapsuudessani ja erityisen tärkeitä minulle ovat kummitädiltäni saadut satulautaset, jotka perustuvat Topeliuksen satuihin. Kaksi niistä on mennyt rikki, mutta ovat korjattavissa ja nyt en enää uskalla laittaa niitä seinälle. Itsenäisyyspäivänä luin Topeliuksen Koivu ja tähti - sadun pitkästä aikaa. Suomalainen satu - teoksessa todetaan, että vanhemmat lukevat ensisijaisesti lapsilleen satuja omasta lapsuudestaan ja näin sadut siirtyvät sukupolvelta toiseen.

Onko teillä joku suomalainen lempisatu, jonka haluatte kertoa seuraaville sukupolville? Minua kiinnostaa myös, oletteko joskus osallistuneet sadutukseen, kertojana tai saduttajana? Minä olen kerran saduttanut perhepiirissäni ja voisin tehdä sen uudelleenkin. Se ei ole ihan helppoa olla kuuntelijan roolissa, eikä satua saa ohjata haluamaansa suuntaan.

Amy Le Feuvre: Pieni palvelustyttö

2011-12-03T08:30:00.011+02:00

Pieni palvelustyttö on vanha lastenkirja, jonka löysin ihan sattumalta. Antoisalla löytöretkelläni löysin myös muutaman muunkin vanhan lastenkirjan, joita esittelen täällä myöhemmin. Viehättävä kansikuva on hieman harhaanjohtava, koska oletin, että kirjassa kerrotaan isommastakin lapsijoukosta. Ilmeisesti kuvan tarkoitus on innostaa lapsia ja nuoria lukemaan. Pieni palvelustyttö (1909) kuuluu sarjaan Suomen Lasten Kirjoja, jossa on ilmestynyt reilu kymmenkunta lapsille ja nuorille suunnattua kirjaa noin sata vuotta sitten. Määrällisesti lapsille ja nuorille ei kovinkaan paljon painettu kirjoja tuolloin. Olen viime aikoina tutkimukseni puolesta selaillut Suomen kirjallisuuden vuosiluetteloita. Lasten- ja nuortenkirjat ovat luokiteltu 1900-luvun alkupuolella nimekkeellä Lasten- ja nuorison huvikirjoja aapiskirjojen ja raittiuskirjojen väliin.

Pieni Palvelustyttö (a Little Maid, 1904) muistuttaa perinteistä tyttökirjaa. Päähenkilönä on 13-vuotias Greeta, joka asuu ramman tätinsä kanssa Lontoossa vaatimattomissa oloissa. Hän huolehtii katkerasta ja ilkeästäkin tädistään ja tekee ahkerasti kotitöitä. Greeta haaveilee oikeasta palvelustytön työstä isossa talossa, jossa olisi puutarha. Tädin kuoltua tytön unelma toteutuu ja hän pääsee ystävällisten neitien palvelustytöksi maalle. Greeta on hyvin uskonnollinen ja käy sunnuntaisin säännöllisesti pyhäkoulussa. Aikuisena hän haluaisi lähetyssaarnaajaksi ja opettaa Jeesuksesta pakanoille. Tyttöä pidetään omalaatuisena ja merkillisenä, mutta aikuiset kuuntelevat hänen pieniä "saarnojaan". Loppuhuipennuksessa hän melkein uhraa oman henkensä pelastaessaan tulipalosta tärkeitä papereita.

Greeta on hyvä sekoitus Iloisen tytön Pollyannaa ja Villiruusun Rebekkaa. Herttainen ja iloinen Greeta osaa myös hienostella ja vaatteet ovat hyvin tärkeitä hänelle. Maaseudulla asuminen vaatii aluksi totuttelua kaupunkilaistytöltä. Greeta on yhtä hyväsydäminen kuin Pollyanna ja yhtä puhelias kuin Rebekka, ja tekee vaikutuksen monen ihmisen elämään. Vaikka kirjassa onkin vahva uskonnollissävytteinen sanoma, niin mukana on myös huumoriakin Greetan kommelluksissa. Pidin Greetan itsenäisyydestä ja tytön ammatillisesta tavoitteellisuudesta oman elämänsä ja tulevaisuutensa muovaajana. Loppu meni kuitenkin lopulta perinteiseen tapaan. Greeta kasvoi aikuiseksi ja tulevaisuus näytti avioliiton satamaa.

Englantilainen kotiopettajanakin toiminut kirjailija Amy Le Feuvre (1861-1929) on kirjoittanut useita kymmeniä lastenkirjoja ja kertomuksia. Niitä on aikanaan käännetty usealle eri kielelle ja suomeksi on ilmestynyt neljä teosta Pienen palvelustytön lisäksi. Guttenbergin projektista voi lukea tai ladata lukulaitteelle muutamia hänen lastenkirjojaan ilmaiseksi ja niissä näyttää olevan ihania vanhanajan kuvituksia.

Tiina, Iris ja Virva suomalaisen tyttökirjallisuuden suosikkihahmoja

2011-11-21T14:30:00.002+02:00

Anni Polvan Tiina sai eniten ääniä vaikuttavimpana suomalaisena tyttökirjahahmona blogi-kyselyssäni. Vastauksissa Tiinaa kuvattiin reippaaksi, rehelliseksi, rehdiksi, rohkeaksi, railakkaaksi, rämäpäiseksi ja poikamaiseksikin. Tiina on selviytyjä, vaikka joutuukin vaikeuksiin. Tiina on kuitenkin tavallinen tyttö, joka on ollut monelle lukijalle esikuvana. Tiinaan voi samaistua tai Tiina edustaa jotain sellaista, mitä itsekin haluaisi olla.

Anni Polva (1915-2003) kirjoitti 29 Tiina-kirjaa 30 vuoden aikana. Ensimmäinen osa Tiina ilmestyi 1956 ja viimeinen osa Taitaa olla rakkautta, Tiina 1986. Tiina-kirjoista on otettu lukuisia painoksia (Karisto) näihin päiviin saakka ja kirjoja on myyty yli miljoona kappaletta. Polva sai aikalaisiltaan kritiikkiä sarjakirjamaisuudesta ja viihteellisyydestä, mutta nuoret tyttölukijat ovat rakastaneet Tiinaa sukupolvesta toiseen. Kirjailija sai useita nuorten lukijoiden äänestämiä Plättä-palkintoja. Vasta 90-luvulla Anni Polvan merkitys tunnustettiin nuortenkirjallisuudessa ja Suomen Kirjailijaliitto palkitsi hänet tunnustuspalkinnolla.

Toiseksi suosituimmaksi tyttökirjahahmoksi nousi Anni Swanin Iris. Jos Tiinan lukijoita kiehtoi kerrostaloelämä, niin Iris rukassa (1916) kiehtoo maalais-kaupunkiasetelma. Helsinki näyttäytyy ihmeellisenä ja eksoottisena kaupunkina. Monet samaistuvat Iriksen hahmoon ulkopuolisena, joka yrittää sopeutua uuteen ympäristöön. Iris on herttainen maalaistyttö, kömpelö ja halveksittukin. Iris on myös selviytyjä, joka yrittää tulla toimeen erilaisten ihmisten kanssa.

Suomalaisen tyttökirjaperinteen luojan Anni Swanin (1875-1958) muutkin tyttökirjalliset hahmot saivat mainintoja kuten Sara ja Sarri, Ulla, Kaarina ja Ritva.

Kolmanneksi suosituimmaksi tyttökirjalliseksi hahmoksi sijoittui Rauha S. Virtasen (1931-) Virva Selja. Virvaakin luonnehditaan ulkopuoliseksi ja kömpelöksi. Virvaan samaistutaan ja lukijat tuntevat erityisen läheiseksi Virvan kirjallisen ja haaveilevan hahmon. Selja-sarjan sisarusparvesta mainittiin myös Margarita ja Kris Selja.

Mary Marckin monet tyttökirjahahmot saivat myös mainintoja, joista Hertta on säväyttänyt lukijoita räväkkyydellään. Uudemman sukupolven tyttökirjoista mainittiin Tuija Lehtisen Mirkka ja Masa tyttöhahmot sekä Anu Jaantilan Sanna. Hevostyttökirjoista mainittiin Merja Jalon Nummelan ponitallin Kikka. Paljon tuli vastauksissa myös hajaääniä. Kolmen kärki ei yllättänyt, sillä aikaisemmassa vaikuttavin suomalainen tyttökirja-kyselyssäni tulokset olivat samansuuntaiset.

Kiitän kaikkia sydämellisesti kyselyyni osallistuneita! Kyselyyn saa edelleen vastata, mutta arvonta on päättynyt! Arvoin tyttökirjapaketin voittajan, jossa minua avusti reipas koululainen. Tyttökirjapaketti menee Lurulle Lurun lukuihin. Onnea voittajalle! Lisäksi haluan palkita kyselyni mainostamisesta ja linkittämisestä omaan blogiinsa. Tiedän vain, että vastaajat pitävät tyttökirjoista, mutta en osaa päättää, minkä tyttökirjan lähettäisin. Senpä takia Karoliina Kirjavasta kammarista, Maria Sinisen linnan kirjastosta, Leena Lumi sekä Rouva Huu Lastenkirjahyllystä saavat 10€:n lahjakortin Tyttökirjaklassikot-verkkokauppaani.

Lupaan vaivata teitä jatkossakin tyttökirjakyselyilläni, mutta nyt vähäksi aikaa pidän taukoa.

Mary Marck: Nanna

2011-11-18T13:00:00.004+02:00

Tänään ehtii vielä vastata vaikuttavin suomalainen tyttökirjallinen hahmo-kyselyyni! Tyttökirjapakettiin olen vielä lisännyt muutaman kirjan. Vastausajan olin laittanut klo 18.00 asti, mutta pidennetään sitä keskiyöhön saakka.

Mary Marckin (oik. Kersti Bergroth) tyttökirjat ovat tuttuja monelle ja niistä varsinkin tunnetuin on Eeva-sarja. Bergrothin klassikkokirjoja kutsutaan myös koululaiskertomuksiksi, sillä ne sijoittuvat yleensä koulumaailmaan. Kirjailijan esikoistyttökirja oli Nanna (1915), joka ehkä tunnetaan vähiten. Osallistun samalla Marian Tuntemattomat tyttökirjat-haasteeseen. Kirjaa on ollut todella hankala saada, mutta vihdoinkin onnistuin sen löytämään. Kuvassa on kirjan toinen painos vuodelta 1956 ja se on Otavan Tyttöjen kirjastosarjaa. Fennicasta katsoin, että kirja on ilmestynyt alunperin ruotsinkielisenä Nanna: berättelse för unga flickor. Suomenkielinen ensimmäinen painos on ilmestynyt 1922 ja haluaisin joskus senkin löytää, koska minua kiinnostaa alkuperäinen kansikuva.

Nannakin sijoittuu koulumaailmaan, jossa päähenkilö, koulutyttö Nanna Scott on muuttanut Helsinkiin Tampereelta ja aloittaa oppikoulun kuudennnen luokan uudessa koulussa. Nanna joutuu istumaan luokan suosituimman tytön Riitta Mannerin vieressä ja tämä ei hyväksy Nannaa. Nanna tutustuu vähitellen muihin luokkakavereihin ja Veerasta tulee hänen hyvä ystävänsä. Nanna on varakkaasta perheestä, kun taas Veera on köyhemmistä oloista. Yhdessä pienen tyttöporukan kanssa Nanna ja Veera suunnittelevat näytelmän, jonka esittävät ja tytöt kirjoittavat omaa lehteäkin. Riitta suhtautuu Nannaan välillä ystävällisesti ja välillä hyvinkin ilkeästi.

Kirjassa on erittäin hyvin kuvattu tyttöjen ystävyyssuhteita, niiden kiemuroita, selän takana puhumista ja myös henkistä kiusaamista. Marckimaiseen tapaan liikutaan Helsingin Esplanadilla. Kirja on viehättävä tyttökirja, mutta kepeyden alla kätkeytyy vakavampiakin teemoja.

Hotakainen ja Kyrö naurattavat

2011-11-17T15:30:00.003+02:00

Eilen kävin Keravan kaupunginkirjastossa kuuntelemassa kirjailijoiden Hotakaisen ja Kyrön sukkelaa sanailua nyky-yhteiskunnasta ja heitä haastatteli kirjastonhoitaja Maria Bang. Täpötäydessä salissa myös yleisö pääsi esittämään kirjailijoille kysymyksiä ja tunnelma oli rennon hauska ja naurua riitti.

Hotakainen kertoi tehneensä taustatyötä uusimpaan kirjaansa Jumalan sanaan peräti 17 vuotta, mutta todellisuudessa määrä vähenikin sitten seitsemään kuukauteen. Kirjaa hän kirjoitti kymmenisen kuukautta. Kertoipa kirjailija itsekin työskennellessään kirjastossa ravintoketjun viimeisessä päässä, kun hän työskenteli Kuopion kaupunginkirjaston kellarissa korjaamassa kirjoja. Silloin hän luki paljon kirjoja, huonompia tietenkin kuin omansa. Hotakaisen omia suosikkikirjailijoita ovat luonnollisesti Tuomas Kyrö, Veijo Meri ja Sirkka Turkka, jota hän pitää pelastusrenkaanaan. Turkka sai hänet vaihtamaan runoista proosaan. Raamatunkin Hotakainen on lukenut, mutta hypähdellen. Raamatussa on hänen mukaansa huippukohtia, mutta sitten sitä junnaavaakin tekstiä. Vanhassa testamentissä Jumalan puheet ovat hyvinkin sekavia ja kaunaisia. Hotakaisen mukaan elämme kummallisia aikoja, tunteen aikoja, kun pitää uutisoida, että Vappu Pimiä itki. Kirjailijalle ne ovat arkipäivää, kun elää kahden murrosikäisen tyttären kanssa.

Minäkin uskaltauduin esittämään Hotakaiselle kysymyksen yleisön joukosta, kun viime päivinä minua on askarruttanut kuten tiedätte nuorten kirjojen lukemisen väheneminen ja erityisesti poikien torjuva suhtautuminen kirjoihin. Hotakainen antoi vinkiksi kirjoittamansa nuortenkirjan Näytän hyvältä ilman paitaa (2000, Wsoy). Siitä oli kuulemma eräskin poika tehnyt esitelmän koulussa ja ollut tietenkin ilman paitaa. Minäpä lainasin kirjan mukaani tilaisuuden päätyttyä ja mukaani tarttui myös Hotakaisen Satukirja (2004, Wsoy) satuja lapsille, josta luin jo Rikollisen. Sadut sopivat myös hyvin aikuisille.

Kyröltä en kysynyt mitään, mutta kävin pyytämässä häneltä omistuskirjoituksen Mielensäpahoittajaan (2010, Wsoy), jota kehuin huippukirjaksi lukea ääneen. Olinkin lukenut kirjasta ennen tilaisuutta pätkiä eri-ikäiselle kuulijakunnalle. Nyt seuraa suuri paljastus Kyröstä! Hän ei kirjoitakaan kirjoja itse vaan hänen kellarissaan asustelee 103-vuotias Benjamin Kivi, joka kirjoittaa kirjailijan puolesta. Kyrön ei tarvitse kuin näyttää asuntolainan lyhennyserää, niin johan Benjamin kirjoittaa. Yleisön joukosta ihmeteltiin, kun Kyrö osaa kirjoittaa vanhemman sukupolven näkökulmasta. Uskoako tai ei sitten Benjamin Kiveen, niin silläkin on vaikutusta, kun Kyrö on viettänyt paljon aikaa isovanhempiensa kanssa ja kuullut noin 14 000 kertaa samoja juttuja.

Palatakseni vielä nuortenkirjoihin, niin Kyrön ensimmäinen kirja oli Häräntappoase, jonka hän luki jo 10-vuotiaana. Minua nyt hiukan nolottaa, kun en ole sitä lukenut loppuun. Kyrön varsinainen ahmimisikä kirjoihin tuli vasta 21-vuotiaana, joten eiköhän tässä ole toivoa vielä poikienkin kirjojen lukemisen suhteen. Mutta kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun tilaisuuden jälkeen nappasin taksin, jota ajoi nuori partavedeltä löyhkäävä pojankloppi. Minä innokkaana osoittelin, katso Hotakainen ja Kyrö kävelevät tuolla kadulla. Hän ei noteerannut heitä ollenkaan. Sitten minä kysyin, onko hän lukenut Mielensäpahoittajan eikä hän ollut, mutta onneksi vinkkasin.

Minä kuuntelisin Kyröä ja Hotakaista mielelläni vaikka joka päivä. Miksi ei lanseerata TV:hen Hotakainen & Kyrö talk-showta? Kirjailijat ruotisivat yhteiskunnallisia ilmiöitä, pilke silmäkulmassa, tietenkin. Aikoinani kuuntelin Hotakaisen juttuja töllöstä, kun hän teki leffa-arvioita. Ne olivat hauskoja! Conanillekin tulisi vihdoin kilpailija Suomeen.

p.s. Vaihdoin paremman valokuvan, jonka sain kivalta kirjastotädiltä!

Mitä nuoret lukevat?

2011-11-15T09:05:00.002+02:00

Viime viikolla julkaistiin Finlandia Junior - ehdokkaat ja luin kaksi nuortenkirjaehdokkaista. Kotikirjastostani sain helposti lainaan Latvuksen Kaukana omalta maalta (2011, Wsoy) ja yksi kappale jäi vielä hyllyynkin. Myös Huotarisen Valoa valoa valoa (2011, Karisto) oli saatavilla. Lappalaisen & Leinosen Routasisarukset (2011, Wsoy) kirjaa en saanut mukaani, sillä ne kappaleet olivat kaikki lainassa. Eilen tutkailin pääkaupunkiseudun kirjastojen Helmet-tietokannasta ehdokkaiden lainaustilannetta. Onko ehdokkuus ja julkisuus vaikuttaneet nuortenkirjojen kysyntään? Ilmeisesti on. Valoa valoa valoa teokset olivat kaikki lainassa ja niihin oli varauksia, samoin Kaukana omalta maalta. Routasisaruksia löytyi muutama kappale vielä hyllystäkin.

Kaukana omalta maalta kertoo inkerinsuomalaisesta Paavosta, joka on kirjan alussa 13-vuotias poika. Paavo ja hänen perheensä elävät Leningradissa Neuvostoliiton ollessa sodassa Saksaa ja Suomea vastaan. Perhe kärsii nälkää ja äiti keksii ruokaa milloin isän nahkavyöstä tai jopa seinän tapeteista. Sitten tulee käsky ja perhe lähetään Siperiaan. Matka on pitkä ja ankara. Koettelemukset jatkuvat Siperiassa ja Paavo joutuu selviytymään rankoista tilanteista jatkuvan nälän ja puutteen alaisena. Samalla paljastuu myös karu todellisuus puolueen ideologiasta ja perheen silmät avautuvat Stalinin vainoille. Paavo kasvaa aikuiseksi mieheksi ja on kirjan lopussa 24-vuotias. Paavon tarinassa on kuvattu myös hänen seksuaalisuutensa heräämistä ja rakastumistaan virolaiseen tyttöön, Mareen.

Kirjamessuilla kävin kuuntelemassa kirjailija Sisko Latvuksen haastattelua, jossa haastattelija kyseli, olisiko kirja pitänyt suunnata aikuisille. Latvus vastasi, että hän halusi kirjoittaa nuorille ja kertoa heille sodasta. Nuorten on saatava tietää ja lukea historiasta. Olen samaa mieltä, että historia ja aihe ovat tärkeitä nuorille. Inkerinsuomalaisista en ole aikaisemmin lukenut kirjallisuudessa ja nyt sain taas uutta tietoa. Aikuislukijana pidin tästä kirjasta, mutta silti minua mietityttää, kiinnostaako tämä kirja lopulta nuoria vai enemmänkin aikuisia. Kansikuva on täysin epäonnistunut ja lapsille suunnattu kansi ei ainakaan nuoria houkuttele. Kohderyhmänä ajattelisin erityisesti poikia, onhan tässä seikkailun ja jännityksen aineksia mukana. Mutta miten on, lukevatko pojat nykyään nuortenkirjoja?

Valoa valoa valoa on taas kansikuvaltaan ja kooltaan hyvin houkutteleva nuorille. Kirjan koko on tavallista pienempi. Luin ensimmäisiä sivuja ja hämmästyin kirjan epätavallista kerrontaa nuortenkirjassa. Lukijoita puhutellaan HYVÄT LUKIJAT! Koko ajan tuodaan ilmi, että tässä kirjoitetaan romaania ja annetaan kirjoittamisohjeita. Ja näin jatkuu: "Tässä on esimerkki tavallisesta virheestä johon aloittelevat kirjoittajat sortuvat. Juuri sellaiset kuin minä. He antavat henkilöittensä olla tekemättä mitään. He päästävät henkilönsä jouten. " (s. 49) Erikoisen kerronnan lisäksi kirjan rakenteessa on sanoilla leikittelyä ja esimerkiksi tyhjiä aukkokohtia sanojen välissä. Takkuilevan alun jälkeen uppouduin tarinaan, joka on hyvin voimakas lyyrisellä kielellään.

Kertojana on Mariia Ovaskainen neljätoistavuotias tyttö, joka rakastuu samanikäiseen Mimiin palava suruiseen tyttöön. Heistä tulee rakastavaisia ja suhde on seksuaalinen. Kirja sijoittuu vuoteen 1986 ja Tsernobylissa on tapahtunut ydinräjähdys. Kirja käsittelee rakkauden lisäksi kuolemaa ja itsemurhaa, mutta valoa valoa valoa on mukana. Kirja on mielestäni todella haastavaa lukemista ja aion lukea sen vielä uudestaan. Kohderyhmänä ajattelisin tyttöjä ja naisia, mutta kirjallisuudentutkijoille minusta tämä on oikea herkkupala. Silti mietin nuorten lukutaitoa aliarvioimatta, onko kirja enemmän kuitenkin aikuislukijoille?

Minulla on yleensäkin virinnyt kysymyksiä nuorten lukemisesta, lukutottumuksista ja suomalaisen nuortenkirjojen lukemisesta. Mitä nuoret lukevat nykyään? Vastauksia lähdin etsimään tilastoista ja selvityksistä.

Nuorten lukemisharrastusta on tutkittu 1960-luvulta lähtien kymmenen vuoden välein. Viimeisin lukemistutkimus on Saarisen & Korkiakankaan (2009) Lukemaan vai tietokoneelle, jossa tarkastellaan nuorten lukemisen muuttumista 1960-luvulta 2000 luvun alkupuolelle. Eli aikaan, jolloin sosiaalisesta mediasta ei ollut vielä tietoakaan, vaikka 2000-luvun nuorista puhutaankin jo nettisukupolvena. Mikään yllätys ei ole, että tytöt lukevat kirjoja enemmän kuin pojat kuten aikaisemmissakin selvityksissä. Se, mikä oli muuttunut 2000-luvun alussa oli vanhempien poikien (15-16 v.) torjuva suhtautuminen kirjojen lukemiseen. Noin puolet ilmoitti ettei lue vapaa-aikana kirjoja ollenkaan. 14-vuotiaista kolmannes, 13-vuotiaista neljännes, 12-vuotiaista kymmenesosa ei lukenut kirjoja ollenkaan. Nuoremmille tytöille kirjojen lukeminen oli edelleen yksi suosituimmista harrastuksista. Suosituimmat harrastukset pojilla olivat lehdet ja tietokoneet. Pojat pitivät erityisesti sarjakuvalehdistä ja huumorikirjoista, tytöt nuortenkirjoista sekä jännitys- ja seikkailukirjoista. Fantasia- ja tieteiskirjoista sekä tytöt että pojat pitivät 2000-luvulla huomattavasti enemmän kuin aikaisemmin. Nuortenkirjoja luki mielellään 90% tytöistä ja pojista vajaa puolet.

Viimeisintä tutkimustietoa nuorten vapaa-ajasta ja harrastuksista löytyy Nuoret Helsingissä 2011 tutkimuksesta, jota kannattaa käydä lukaisemassa. Kirjojen lukeminen kuuluu edelleen vahvasti tyttöjen arkeen. Pojista joka kolmas ei lue kirjoja. 14-vuotiaat pojat ovat unohtaneet kirjat kokonaan. Eli poikien kirjojen lukeminen on edelleen vähentynyt viimeisten kymmenen vuoden aikana. Sarjakuvia ja päivittäisiä sanomalehtiä pojat lukevat tyttöjä enemmän. Sanomalehtien lukeminen on siirtynyt verkkoon ja myös wikipediasta on tullut kolmanneksi yleisin tapa lukea jotakin.

Luetuimmista nuortenkirjoista olikin sitten kaikista hankalinta löytää tietoa. Ulkomainen nuortenkirjallisuus ilmeisesti jyrää vai jyrääkö? Esimerkiksi Riihimäen kirjastolla on lista kymmenestä lainatuimmasta nuortenkirjasta tänä vuonna. Listalla ei ollut yhtään suomalaista. Meyerin vampyyrikirjoja ja Harry Pottereita löytyi. Helmetin sadan lainatuimman kirjan joukosta (elokuuhun mennessä) löytyi usempia kotimaisia lastenkirjoja vai varhaisnuortenkirjako on oikea termi, Risto Räppääjää ja Tatua ja Patua. Eikö helmettiin voida laittaa erikseen aikuisten-, lasten- ja nuortenkirjojen lainatuimpia listoja?

Lasten- ja nuortenkirjallisuus niputetaan hyvin usein yhteen kuten Finlandia Junior-ehdokkaissakin. Entäs nuorten oma ääni? Plättä-palkinto jaetaan 20.11., jossa nuoret saavat äänestää oman kotimaisen nuortenkirjasuosikkinsa. Viime vuosina äänestyksissä suosikkeja ovat olleet varhaisnuortenkirjat. Pidän ehdokkuuksia ja palkintoja tärkeinä, koska silloin kotimaisille nuortenkirjoille tulee näkyvyyttä. Tärkeintä kuitenkin on tiedon jakaminen hyvästä suomalaisesta nuortenkirjallisuudesta. Opettajilla, vanhemmilla, vinkkareilla, lehtijutuilla, kirjastoilla ja nykyään kirjabloggareillakin on tärkeä työnsä kirjojen vinkkaamisessa ja lukemisharrastuksen edistämisessä. Mutta ne opettajat vielä mietityttävät. Härkösen Häräntappoasettako luetutetaan ainoana nuortenkirjana kouluissa vuodesta toiseen? Aika on muuttunut siitä. Ei toki kaikki opettajat.

Mutta miten ne nuoret saadaan lukemaan nuortenkirjoja? Tai pojat? Suomalaiset nuorethan lukevat enemmän kuin koskaan ennen. Miksi pitäisi edes olla huolissaan? Siksi, että nettilukutaito ei riitä, vaikka sitä tietoa löytyykin niin helposti! Olen huomannut viime aikoina, miten keskittymättömiä nuoret lukionsa päättäneet aikuiset ovat. Ei jakseta syventyä lukemiseen, vaan se on nopeaa selailua. Minä liputan kuitenkin perinteisen painetun kirjan puolesta tällä hetkellä ja aikaa lukemiselle. Verkossa ehtii olla sen puolen tunnin syventymisen jälkeen. Mutta en vieläkään tiedä, mitä nuoret lukevat. Kertokaa te!

Aili konttinen: Inkeri palasi Ruotsista

2011-11-08T10:00:00.005+02:00

Talvi- ja jatkosodan aikana Suomesta lähetettiin Ruotsiin n. 73 000 lasta sotaa pakoon. Sotalapsia evakuoitiin myös Tanskaan ja Norjaan. Valtaosa lapsista sijoitetiin asumaan yksityiskoteihin. Siirtojen piti olla aluksi väliaikaisia, mutta lapsia jäi kuitenkin pysyvästi Ruotsiin kasvattivanhempien luokse asumaan. Aikaisemmissa arvioissa on esitetty, että Ruotsiin jäi 15 000 lasta, mutta lukua pidetään nykyään virheellisenä. Tarkkaa siirtojen lukumäärää ei edes tiedetä. Sodan kestettyä oletettua kauemmin, lasten Ruotsissa oleskelu venyi pitkäksi. Tunnesiteet lasten ja vanhempien välillä köyhtyivät ja sitä ei osattu huomioida etukäteen. Sodan jälkeen lasten henkisiä vaikeuksia ei ymmärretty ja, miten vuosikausien ero vaikutti lasten ja vanhempien keskinäisiin suhteisiin. Lasten kotiuttaminen osoittautui vaikeaksi. (Lähteenä: Lastensiirtokomitea ja Sotalapset)

Konttisen Inkeri palasi Ruotsista (1947, Wsoy) kertoo sotalapsen 6-vuotiaan Inkerin paluusta takaisin Suomeen jatkosodan päätyttyä. Inkeri on lähetetty vauvaikäisenä Ruotsiin ja hän on asunut kasvattivanhempiensa mamman ja papan luona. Inkerin yläluokkaiset kasvattivanhemmat ovat varakkaita, ja Inkeri asuu kartanossa, jossa hänellä on oma huone, paljon leluja, kauniita vaatteita ja kotiopettajakin. Inkeri osaa lukea ja kirjoittaa, mutta ruotsiksi. Hän ei puhu suomea. Suomessa Inkerin vaatimattomaan maanviljelijäperheeseen kuuluvat äidin ja isän lisäksi neljä sisarusta, jotka ovat joutuneet lähtemään Karjalasta. Yhteydenpito biologisten vanhempien ja kasvattivanhempien välillä sodan aikana on tapahtunut kirjeenvaihdon välityksellä.

Inkeri palaa lentokoneella Suomeen ja kulttuurishokki alkaa heti kotimaan kamaralla. Ingerin nimi muutuu Inkeriksi. Hän ei ymmärrä kieltä, ruoka on erilaista, olosuhteet karummat ja oma perhe on vieras. Inkeri on yksinäinen ja eristäytyy. Äiti on ikävöinyt lastaan pitkän poissaolon ajan ja on huolissaan tytöstään, johon ei saa yhteyttä. Inkeri itkee omaa ikäväänsä ja lähettelee mammalleen kirjeitä ja pyytää hakemaan hänet takaisin Ruotsiin. Sisaret kadehtivat ja säälivät siskoaan. Isä murahtelee taustalla ja suhtautuu rauhallisemmin. Kylällä Inkeriä ihmetellään ja hänen hienoja vaatteitaan ihaillaan. Vähitellen Inkeri alkaa ymmärtää kieltä, vaikka ei puhukaan. Hän seuraa päivät pitkät äitinsä kiireistä ja raskasta työtä ja äidin aika ei aina riitä lapsilleen. Eräänä päivänä Inkeri ja äiti keksivät tonttuleikin, jossa salaperäinen tonttu, Inkeri siivoaa aina keittiön, kun äiti on navettatöissä. Kun maatilalla syntyy varsa, joka annetaan Inkerille, sanoo tyttö ensimmäiset sanansa suomeksi.

Inkeri palasi Ruotsista sanotaan Aili Konttisen (1906-1969) pääteokseksi ja se on palkittu Topelius-palkinnolla. Konttinen kuvaa hienolla, psykologisella otteella lapsen näkökulmasta tunnekuohuja, joita Inkeri käy sisäisesti läpi. Lisäksi Konttinen kuvaa erittäin koskettavasti biologisen äidin ja kasvattiäidin tunnetiloja ja heidän välistä suhdettaan. Inkerin äiti pohtii esimerkiksi, oliko hän liian itsekäs, kun hän halusi Inkerin takaisin. Mammakin tulee lopulta Ruotsista hakemaan kasvattityttöään takaisin ja Inkeri tekee valinnan jäädäkö Suomeen vai lähteäkö Ruotsiin. Konttinen kirjoitti jatkoa myös Inkerin tarinalle teoksilla Inkerin kesä (1949) ja Inkerin talvitouhut (1950). Luin myös perään Inkeri-sarjan kolmannen osan, jossa Konttinen jatkaa samojen teemojen käsittelyä. Kirjailija on todella taitava lapsen maailman kuvaaja ja lasten keskinäinen toiminta ja puhe ovat kuin todellisesta maailmasta. Aili Konttinen kirjoitti useita lasten- ja nuortenkirjoja ja toimi samanaikaisesti kansakoulun opettajana. Palkitulla kirjailijalla oli julma kohtalo, sillä hänet murhasi entinen oppilas raa'alla tavalla kotitalon pihalle.

Inkeri palasi Ruotsista on luokiteltu tyttökirjaksi ja nuortenkirjaksi, mutta nykyään kirjaa olisi vaikea kategorisoida, koska se on hyvä aikalaiskuvaus tärkeästä aiheesta. Kirjaa lukiessa tuli voimakkaasti mieleen Klaus Härön elokuva Äideistä parhain (perustuu Heikki Hietaniemen kirjaan), jossa kuvataan myös sotalapsen, Eeron tarinaa. Inkeri palasi Ruotsista teoksesta viimeisin painos on vuodelta 1963. Katselin pääkaupunkiseudun kirjastojen tarjontaa läpi ja kirjaa on hyvin saatavilla. Suosittelen lämpimästi lainaamaan ja lukemaan tämän teoksen. Toivoisin, että kirjasta otettaisiin tänä päivänä uusintapainos, koska teos on edelleen ajankohtainen. Samalla aikanaan suosittu, mutta nykyään unohdettu kirjailija nousisi nykypäivän lukijoiden tietoisuuteen. Sotalapset-aiheesta kiinnostuneille löytyy myös lisää kirjallisuutta Helsingin kaupunginkirjaston aihepakettiarkistosta.

Kuka on mielestäsi vaikuttavin suomalainen tyttökirjallinen hahmo?

2011-11-04T09:00:00.008+02:00

Marraskuun harmaisiin ja hämäriin päiviin kaipaan piristystä ja valoa. Tässä vaiheessa syksyä minulla saattaa esiintyä ajoittaista lukujumitusta. Luen sieltä täältä tekstin tai toisen liittyen tutkimukseeni, mutta romaanin lukemiseen en oikein keskity. Nyt toivon lisäpotkua työhöni ja lukemiseen. Haluan kysyä teiltä mieltäni jo pitkään askarruttaneen - kysymyksen:

Kuka on mielestäsi vaikuttavin tyttöhahmo suomalaisessa tyttökirjallisuudessa?

Kuulisin mielelläni joitain perusteluja vastauksessasi, esimerkiksi, onko hahmolla ollut vaikutusta omassa elämässäsi tai oletko samaistunut johonkin tyttöhahmoon. Voit vastata tietenkin tänne blogini kommenttilaatikkoon tai jos kysymys tuntuu liian henkilökohtaiselta, voit lähettää minulle sähköpostia. S-osoitteeni näkyy tietoja minusta-linkissä.

Tämän kysymyksen myötä teen myös Joulun avauksen. Ensi kuussahan se on jo! En ole marraskuun ystävä, mutta joulun lapsi olen. Arvon tyttökirjapaketin. Paketin arvontaan voi osallistua vastaamalla kysymykseeni (myös sähköpostitse). Arvontaan voi osallistua myös liittymällä lukijakseni ja ilmoittamalla siitä. Vain yksi arpa/per vastaus on jaossa. Kyselyä ja arvontaa saa toki mainostaa, jos siltä tuntuu.

Tyttökirjapaketin kirjat ovat hyväkuntoisia, uudehkoja ja sopivat hyvin pukinkonttiin:

Anni Swan: Kaarinan kesäloma (2000) nidottu
Anni Polva: Tiina (2003)
Merja Otava: Priska (2001) nidottu
Merja Jalo: Ravitytön tähtihetki (1994)

Pirkko Pekkarinen (Anna Amnell) (1992): Aurora - Vaahteralaakson tyttö

Leena Wallenius: Lotan koeaika (1995)
Tuija Lehtinen: Sara@crazymail.com (1998)

Leena Laulajainen: Sininen soittorasia (1998)

Carolyn Keene: Neiti Etsivä ja sisäoppilaitoksen salaisuus (2007) nidottu

L.M. Montgomery: Sara Tarinatyttö (2010)
Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella (2011)

Vastausaikaa on 18.11. klo 23.59 asti, jolloin arvontakin päättyy.

p.s. En kommentoi vastauksianne, vaan teen niistä yhteenvetoa erillisessä postauksessa.

p.s.s. Kiitos etukäteen vastauksistanne! Lisäsin pari kirjaa vielä pakettiin.

Nuortenkirjojen tuulia ja kirjamessukuulumisia

2011-10-30T08:30:00.002+02:00

Viime päiväni ovat kuluneet vauhdikkaasti kirjojen ja kirjatapahtumien parissa. Osallistuin Helsingin kirjamessuille torstaina ja lauantaina sekä olen tavannut muita kirjabloggareita. Torstaina kävin kuuntelemassa kirjailija Terhi Rannelan haastattelua hänen uudesta tyttökirjastaan Scarlettin puvussa (2011, Otava). Se kertoo Viivi muotibloggaajasta, jonka intohimona ovat vaatteet, ompeleminen sekä klassikkoelokuva Tuulen viemää, joka on kirjailijan itsensäkin suosikki. Scarlettin puvussa voi lukea kahdella tasolla; pintatasolla eli tuntematta Margaret Mitchellin Tuulen viemää tai syvemmällä tasolla, jolloin viittaukset ja merkitykset teokseen avautuvat paremmin. Terhin haastattelija totesi, että kirjassa on ihanaa vanhan ajan tyttökirjatunnelmaa. Kuten saatatte arvata, odotan tämän kirjan lukemista malttamattomana, mutta haluan päästä ennen sitä Tuulen viemää vireeseen lukemalla klassikkokirjaa. Kuvassa Terhi lukee tyttöyden manifestiä, jonka uskalsin kirjasta kurkata.

2000-luvulla tyttöjen pitää olla niin kamalan tiedostavia, olla neuroottisen perillä naisten oikeuksista ja asettua vastahankaan aina kun mahdollista. Opiskelu ja oma tuleva ura ennen kaikkea muuta! Fiksut tytöt eivät anna ihastusten häiritä elämää. Lukemista lukemisen perään. Pitää saada kunnon ammatti, pitää saada säännöllinen kuukausipalkka. Pitää tehdä sitä ja tätä. Valmistua ajoissa, synnyttää esikoinen oikeassa iässä, mennä naimisiin, pitää viiden viikon kesälomia ja tehdä töitä eläkeikään asti. (201, Scarlettin puvussa)

Palaan myöhemmin vielä tähän tyttönäkökulmaan, koska se on hyvin kiinnostava aihe. Torstaina ohjelmassa oli myös Marja-Leena Tiaisen haastattelu hänen uudesta teoksestaan Kahden maailman tyttö (2011, Tammi). Kirja kertoo 17-vuotiaasta muslimityttö Tarasta, joka haluaa tehdä samoja asioita kuin ikäisensä suomalaistytöt. Isän mielestä Taran käytös on sopimatonta ja se saattaa vaaraan hänen kunniansa. Ristiriidat syvenevät ja Tara piiloutuu turvakotiin. Missasin kirjailijan haastattelun, kun piti välillä kierrellä antikvariaattisella puolella, mutta tämä nuortenkirja on ehdottomasti lukulistallani.

Lauantaina ryntäsin aamuteetäni juomatta suoraan kirjamessuille, koska minulla oli kiire kuuntelemaan kirjailija Sisko Latvuksen haastattelua. Sisko Latvuksen esikoisteos oli tyttöromaani Saviminä (Wsoy, 1965), jota olen parhaillaan lukemassa. Kirja kertoo 16-vuotiaasta Salmesta, joka kokee uskonnollisen heräämisen. Sitä on luonnehdittu ensimmäiseksi moderniksi uskonnolliseksi nuortenromaaniksi. Latvuksen uusin kirja Kaukana omalta maalta (Wsoy, 2011) on historiallinen nuortenromaani. Se kertoo 13-vuotiaasta inkerinsuomalaisesta Paavosta, jonka perhe pakkosiirretään Siperiaan. Kirjassa käsitellään rankkoja asioita ja kirjailija itse halusi kertoa nuorille sodasta ja Stalinin ajasta. Susa on kirjoittanut juuri kirjasta esittelyn ja tämä on lukulistallani. Löysin myös Sisko Latvuksen oman blogin ja tietenkin sain omistuskirjoituksen hänen esikoisteokseensa.

Lauantaina keskusteltiin myös nuortenkirjojen tabuista. Kirjailija Anne Leinonen haastatteli kirjailijoita Marika Laijärveä ja Salla Simukkaa. Kirjailijoiden mukaan nuortenkirjoissa on helppo käsitellä tabu-aiheita. Tärkeintä on aitous ja rehellisyys tarinassa. Marika Laijärven (ent. Uskali) esikoisteoksessa Veli ilves (Wsoy, 2001) käsitellään nuorten runsasta juomista ja päähenkilö Emilia harrastaa irtosuhteita. Laijärven mukaan suomalaisessa kulttuurissa nuorten alkoholinkäyttö aiheena on tabu. Toisessa teoksessaan Hopeanorsu (Wsoy, 2004) Laijärvi käsittelee rankaa aihetta seksuaalista hyväksikäyttöä, kun ysiluokkalaisella Jonnalla on ollut suhde usemman vuoden ajan musiikinopettajaansa.

Salla Simukka taas rikkoi ensimmäisenä Suomessa nuortenkirjallisuuden tabua tyttöjen välisestä rakkaussuhteesta. Hänen esikoisteoksensa Kun enkelit katsovat muualle (Wsoy, 2002) kertoo kahden teinitytön välisestä rakkaudesta. Viimeiset (2005) kertoo taas kolmesta tytöstä, jotka haluavat päästä neitsyydestään eroon. Vaikka kirjoja ei olekaan sensuroitu rankoista aiheestaan, niin kirjailijat kertoivat kokemuksistaan, kun vanhemmat tai opettajat ovat estäneet nuoria lukemasta kirjoja. Vaikka nuortenkirjoihin sisältyy vaatimus kirjan opettavaisuudesta tai sanomasta, niin kirjailijat kertoivat, että se ei saa olla kirjoittamisen ensimmäinen motiivi. Simukka haluaisi kapinoida lisää vielä ja rikkoa tabun toivorikkaasta lopusta. Nuortenkirjallakin saisi olla joskus synkkä loppu.

Perjantaina en käynyt kirjamessuilla, mutta ohjelmassa on ollut kiinnostavia nuortenkirjoja ja kirjailijoiden haastatteluja. Ehkäpä ensi vuonna pitää osallistua vielä enemmän. Pääsin kuitenkin lauantaina lämminhenkiseen kirjablogitapaamiseen, jonka Avain-kustantamo oli järjestänyt kirjabloggaajille. Tilaisuudessa oli kansainvälistä tunnelmaa, kun kanadalainen Annabel Lyon kertoi esikoiskirjastaan Aleksanterin opettaja (2011) ja belgialainen Annelie Verbeke teoksestaan Kalanpelastaja (2011). Lisäksi kustannuspäällikkö Anna-Riikka Carlsson kertoi uusimmista kustannusalan kuulumista ja sähkökirjat herättivät keskustelua bloggareiden keskuudessa. Toiveena olisi, että kustannusala yhdessä kehittäisi toimivan systeemin, jolloin sähkökirjojen ostaminen olisi helppoa ja vaivatonta. Tätä kehittelytyötä jäämme vielä odottelemaan. Hienoa oli tavata kirjabloggareita näiden päivien aikana ja viiden kirjabloggaajan saama Rakkaudesta kirjaan-tunnustuspalkinto on tuonut juhlan tuntua tapaamisiin. Ehdinpä nähdä myös tasavallan presidentti Tarja Halosen ja kirjailija Hannu Mäkelän kirjamessuilla ja he keskustelivat hauskasti lapsuudestaan Helsingin Kalliossa. Nyt alkaa minun paluu takaisin arkeen, mutta ne, jotka eivät ole käyneet kirjamessuilla, niin tänään vielä ehtii.

Neiti Etsivä tyttöjen sankari

2011-10-27T08:00:00.003+03:00

Kuinka moni teistä on lukenut Neiti Etsiviä tyttöiässä? Neiti Etsivä täytti viime vuonna kunnioitettavat 80 vuotta, sillä ensimmäinen The Secret of the Old Clock ilmestyi 1930. Suomeksi kirja ilmestyi Neiti Etsivä-nimellä 1955 ja parhaiten se tunnetaan nimellä Neiti Etsivä ja kadonnut testamentti. Lapsena leikin kavereiden kanssa Neiti Etsivää, mutta oikeita mysteereitä emme kuitenkaan ratkaisseet, vaikka mielikuvituksessamme niitä kehittelimme. Minä innostuin taas leikkimään Neiti Etsivää ja aloin selvittää Neiti Etsivän arvoitusta. Olen myös aikaisemminkin kirjoittanut siitä täällä.

Neiti Etsivän tekijä Carolyn Keene ei ollutkaan siis todellinen henkilö vaan fiktiivinen kirjailijahahmo. Kuka sitten oikeastaan kirjoitti Neiti Etsiviä? Pseudonyymin taakse kätkeytyy useampi haamukirjoittaja. Toiset sanovat Edward Stratemayeria Carolyn Keeneksi, koska hän loi Neiti Etsivä hahmon ja kolme sivua juonisynopsista. Stratemayer perusti 1900-luvun alkupuolella menestyksekkään Stratemayer syndikaatin, jota voisi sanoa kirjatehtaaksi. Se keskittyi sarjakirjojen tuottamiseen tytöille ja pojille. Neiti Etsivä oli siis Stratemayerin idea, jonka hän antoi Mildred Wirtille kirjoitettavaksi. Tämä haamukirjailija kirjoitti kolme ensimmäistä Neiti Etsivää; Neiti Etsivä ja kadonnut testamentti, Neiti Etsivä kummitustalossa (The Hidden Staircase, 1930) sekä Neiti Etsivä maksaa velkansa (The Bungalow Mystery, 1930). Sitten vielä lisää, yhteensä 23 Neiti Etsivä-kirjaa. Onko Mildred Wirt siis Carolyn Keene? Mysteeriä ei ole vielä ratkaistu.

Wirt oli välillä poissa ja sillä välin Neiti Etsiviä kirjoittivat muut tyypit. Neiti Etsivästähän tuli heti alusta alkaen iso menestys Amerikan markkinoilla. Ikävä kyllä Stratemayer ei suosiota ehtinyt näkemään, koska hän kuoli heti ensimmäisen Neiti Etsivän ilmestyttyä. Hänen tyttärestään Harriet Adamsista tuli Syndikaatin johtaja ja Adams myös kirjoitti Neiti Etsivä-kirjoja. Neiti Etsiviin kohdistui kritiikkiä 1950-luvulla ja kirjoja syytettiin rasisismista ja stereotyypeistä. Harriet Adams ei täysin ymmärtänyt kritiikkiä, mutta painostuksesta johtuen kaikki rotuun liittyvät ennakkoluulot poistettiin kirjoista ja ne "valkaistiin". Adams uudisti Neiti Etsivä-sarjan ja kirjoitti sitä 1950-luvulta lähtien. Vanhemmat Neiti Etsivät lyhennettiin. Niihin tuli toimintaa lisää ja juonia saatetiin kirjoittaa uusiksi.

Jos muistatte, niin ensimmäisissä Neiti Etsivissä Paula Drew eli Nancy Drew on blondi ja vasta 16-vuotias, joka ajaa omaa autoa. Myöhemmissä kirjoissa vakiintui 18-vuotias punapää. Ensimmäisissä kirjoissa esiintyy hänen ystävänsä Helen Corning ja viidennessä kirjassa The Secret at Shadow Ranch, 1931 (Neiti Etsivä karjatilalla suom. vasta 1989) tulevat tutut ystävät, serkukset Bess Marvin ja George Fayne kuvioihin. Paulan poikaystävä Ned Nickerson ilmestyy sarjan seitsemännestä kirjasta lähtien The Clue in the diary, 1932, jota ei ole edes suomennettu.

Harriet Adamsia voidaan siis pitää myös oikeutetusti Carolyn Keenenä. Hän on ollut taustavaikuttajana sarjan alusta alkaen, toiminut tekstien editoijana, uudistanut sarjan ja sen lisäksi kirjoittanut lukuisia Neiti Etsiviä. Ilmeisesti kummatkin rouvat Wirt ja Adams ovat taistelleet keskenään Neiti Etsivä luomuksestaan. Näitä sarjan haamukirjailijoita pidettiin pitkään salassa, mutta 80-luvulla Stratemeyer Syndikaatin oikeudenkäynnissä, jossa sarjan alkuperäinen julkaisija Grosset & Dunlap haastoi oikeuteen syndikaatin tämän vaihdettua toiseen kustantajaan Simon & Schusteriin, niin salaisuudet tulivat julki. Nykyään syndikaatin omistaakin Simon & Schuster, joka osti sen Adamsin kuoltua. Jos katsoo Wikipediasta Nancy Drew-kirjoja, niin haamukirjailijoita ei mainita enää 80-luvun puolivälin jälkeen. Eli kuka on nykyään Carolyn Keene? Siitä ei ole tietoa.

Viimeinen Neiti Etsivä-kirja Werewolf in a Winter Wonderland on ilmestynyt Amerikassa 2003, joka on alkuperäistä Neiti Etsivä-sarjaa (Nancy Drew Mystery Stories). Kaiken kaikkiaan kirjoja on ilmestynyt 175, joista on suomennettu 105. Sen lisäksi on ilmestynyt Neiti Etsivän sisarsarjoja tai rinnakkaissarjoja. 2000-luvulla on ilmestynyt Neiti Etsivää sarjakuvana ja elokuvakin on tehty. Suomessa viimeisin Neiti Etsivä ja kolmannen korttelin arvoitus on ilmestynyt 2001. Uusia painoksia kirjoista on senkin jälkeen otettu.

1970-luvulta lähtien Neiti Etsivää on pidetty feminismin ikonina. Olen lukenut viime aikoina Neiti Etsivän historiasta ja tyttöjen sarjakirjallisuudesta muutenkin. Pitihän tietysti lukea varsinaisiakin Neiti Etsiviä. Luin Neiti Etsivä maksaa velkansa ja eihän sitä voi kuin ihmetellä. Nuori tyttö pelastaa ensin ystävänsä hukkumasta. Sitten taistelee ilkeätä rikollista vastaan, paljastaa tämän juonittelut, vaikka joutuu vangituksi. On hyvin rohkea ja peloton. Vapauttaa itsensä köysistä ja auttaa toisen vangitun, aikuisen miehen kotiinsa. Kaiken lisäksi huristelee omalla autollaan ja kantaa kaatuneen puun tieltä pois hirmumyrskyssä. Ja tämä kaikki tapahtuu 30-luvulla! Paula on siis hyvin itsenäinen ja hänellä on vapaus toimia. Hän on vahva ja fiksu, joka päihittää miehet, auktoriteetit älyllään. Häntä kunnioitetaan ja hän on kuuluisa etsivä. Hän on myös ystävällinen ja empaattinen. Hän on feministinen jopa myyttinen sankari ja toiminut esikuvana nuorille monta vuosikymmentä.

Tottakai, Neiti Etsivässäkin on puutteensa ja kirjojen taso kaavamaisuudessaan vaihtelee. Jännittävät arvoitukset ja seikkailut ympäri maailmaa viihdyttävät kuitenkin lukijoita yhä uudestaan sukupolvesta toiseen. Tyttökirjojen klassikon asemaan nousseena ne ovat ajattomia populaarikulttuurin tuotteita ja edelleen hyvin suosittua lukemista tyttöjen keskuudessa ja mikseipä myös aikuisten naisten. Kuvat ovat Wikipediasta.

Entäs te? Mitä ajatuksia tai lukumuistoja Neiti Etsivät teissä herättävät?

Jenny Jägerfeld: Oli kerran äiti joka katosi

2011-10-19T08:00:00.005+03:00

Oli kerran äiti joka katosi (2011, Karisto, suom. Sirkka-Liisa Sjöblom) veti puoleensa erittäin osuvalla nimellään. Kirjan alkuperäinen nimi Här ligger jag och blöder ei olisi houkutellut minua ihan samalla tavalla. Kirja kertoo 17-vuotiaasta lukiolaistyttö Majasta, joka on hyvin altis onnettomuuksille. Jo ensimmäiseltä sivulta lähtien Maja leikkaa vahingossa peukalonpäätään pistosahalla kuvanveistotunnilla. Verisissä ja groteskimaisissa tunnelmissa alkava romaani on kuitenkin paljon enemmän. Vaikka Majan tapaturmat ja kommellukset eivät tähän lopukaan, niin romaanissa käsitellään hyvin vakavia aiheita.

Tukholmalainen Maja asuu isänsä kanssa, lukee salaa tämän sähköposteja ja facebook-päivityksiä ja tarvittaessa deletoi isänsä naisystävien viestejä. Joka toinen viikonloppu Maja käy äitinsä luona Norrköpingissä. Säännölliset tapaamiset ovat olleet Majan ja äidin yhteistä elämää jo lapsuudesta asti. Eräänä viikonloppuna äiti ei olekaan kotona, ei töissä eikä vastaa puhelimeen. Maja odottaa puhelua, tekstiviestiä tai sähköpostia, mutta turhaan. Äidistä ei näy eikä kuulu pihaustakaan. Tytär salaa äitinsä katoamisen ja alkaa selvittää mysteeriä. Samalla hän käy läpi ristiriitaista suhdettaan äitiinsä ja taistelee hylätyksi joutuneiden tunteidensa kanssa.

"Salasiko äiti minulta asioita?" Salasiko tosiaan? Äkkiä oivalsin, etten tiennyt äidistä juuri mitään. Hänen elämästään niinä päivinä, kun en ollut täällä." 122-123

Kirjan edetessä loppua kohden kadonneen äidin arvoituskin ratkeaa. Äiti, jolle rutiinit ovat olleet hyvin tärkeitä. Äiti, jolle tytär on opettanut halaamista. Äiti, joka ei jättänyt kirjan lukemista kesken, vaikka lapsi pissaisikin housuunsa. Äiti, joka on loukannut ajattelemattomilla sanoillaan tytärtään. Äiti, joka on kadonnut tyttäreltään. Tälle käytökselle löytyy hyvin inhimillinen selitys, joka auttaa myös Majaa ymmärtämään omaa äitiään. Kaikesta huolimatta hän on äiti, joka rakastaa tytärtään, aina.

Maja on nuori kapinallinen, joka kertoo herkällä, mutta samalla ironisella tavalla tapahtumista äidin katoamisen aikana. Ehtiipä Maja ihastuakin äitinsä naapuriin, nuoreen mieheen Justiniin. Minusta kirjan tarina on epätavallinen ja hyvin koskettava.

Oli kerran äiti joka katosi palkittiin viime vuonna Ruotsissa arvostetuimmalla lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnolla, Augustprisetilla. Suosittelen tätä nuortenromaania ennen kaikkea nuorille. Sen lisäksi niille, jotka ovat tapaturma-alttiita. Minulla on sellainen ystävä. Lisäksi suosittelen tätä kirjaa myös aikuisille, joita aihe kiinnostaa. Lopuksi suosittelen kirjaa niille, jotka työskentelevät psykologian tai erityiskasvatuksen alueella.

Vakavasti tunnustettua

2011-10-14T00:47:00.031+03:00

Sain Katjalta ja Marialta tunnustuksen, jossa kuuluu kertoa kahdeksan asiaa itsestään. Kerron nyt vain vapaasti enkä sido asioita mihinkään erityiseen aiheeseen.

1. Olen tämän kolmivuotisen blogitaipaleeni aikana uskaltautunut vihdoinkin tekemään henkilökohtaisia paljastuksia ja olen tehnyt itsestäni esittelyn, joka löytyy ylhäältä nimellä tyttökirjabloggaaja. Älkää nyt naurako!

2. Mitäköhän vielä tunnustaisin? Muistanette varmaan, että olen yökukkuja ja nautin kirjoittaa öisin. Nytkin on yön pimein hetki ja sopivan hiljaista.

3. Pidän nykyään caffè lattesta ja teen sitä itse, siis kone tekee. Tavallinen kahvi ei maistu.

4. Kun aloitin kirjabloggaamisen omistin alle 1000 kirjaa. Tämänhetkinen lukumäärä on 2000-3000 kirjan välillä. Tyttökirjoja siitä on noin 1000.

5. Minulla on monta ammatillista minää; kirjastonhoitajuutta, opettajuutta, yrittäjyyttä ja tutkijuutta. Olen silti opiskelija. Ikuinenko?

6. Opiskelen tällä hetkellä kirjoittamista luovaa sekä tieteellistä.

7. Matkustin 9-vuotiaana Kanadaan yksin (ilman aikuisia) lentokoneella edestakaisin enkä pelännyt yhtään. Nykyään minulla on lentofobiaa ja en tiedä, miten saan sen takia unelmani toteutettua.

8. Huh, viimeistä viedään! Olen luonteeltani vakava, niin minulle sanoi muotokuvan piirtäjä. Kerran meinasin tukehtua mandariiniin, kun nauroin niin kovasti. Ehkä se teki vakavaksi.

Kiitän sydämellisesti Katjaa ja Mariaa tunnustuksesta ja annan tämän takaisin teidän ihanille blogeillenne! Sannalta sain toisen blogitunnustuksen ja kaunis kiitos siitä ja takaisin päin sinun kivalle blogillesi! Yhdistän nämä tunnustukset ja jaan eteenpäin vielä seuraaville blogeille. Lumoavalle Leena Lumelle, jolta olen saanut niin monesti tunnustusta. Lisäksi näille persoonallisille ja kiinnostaville blogeille, joissa ei ole ainakaan vielä tunnustettu:

Kirjainten virrassa, Sallan lukupäiväkirja, K-blogi kokolailla kirjallisesti, Luen ja kirjoitan, Inahdus, Terhi Rannela ja e-Oppimaan.

Mukavaa alkavaa viikonloppua kaikille!

Sirpa Kivilaakso: Satukuningatar Anni Swan

2011-10-12T08:30:00.003+03:00

Vuosi sitten luin Hellevi Arjavan Swanin tytöt (2007), joka kertoo Swanin perheen yhdeksän tyttären (mustat joutsenet) elämästä ja kulttuurikodista autonomian ajalta. Vaikuttavaa oli Anni Swanin ja hänen sisarustensa kouluttautuminen, johon Swanin perhe panosti aikana, jolloin tyttöjen kouluttaminen oli vielä harvinaista. Klassikkokirjailija Anni Swanin (1875-1958) elämä kiinnostaa, koska hän on suomalaisen nuortenkirjallisuuden luoja ja suomalaisen tyttökirjallisuuden yksi uranuurtajista. Anni Swan loi myös suomenkielisen symbolistisen taidesadun ja hänen vaikutuksensa suomalaiseen satukirjallisuuteen on ollut merkittävä.

Sirpa Kivilaakso on tutkinut väitöskirjassaan Lumometsän syli (2008, Atena) Swanin satusymboliikkaa. Satukuningatar Anni Swan. Elämä ja teokset (2009, Atena) pohjautuu Kivilaakson tutkimukseen, mutta sen rinnalla kerrotaan Anni Swanin elämästä sekä Annin ja runoilija-kääntäjä Otto Mannisen pitkäikäisestä ystävyydestä, joka kehittyy rakkaudeksi ja johtaa onnelliseen avioliittoon. Heidän suhteensa sävyjä tuodaan esiin Otto Mannisen runojen kautta, joita Manninen kirjoitti Annille. Anni Swan harkitsi pitkään avioitumista, koska hän halusi pitää oman uransa. Hän pystyi kuitenkin yhdistämään kirjailijauransa ja perheen äidin työt sekä ansiotyönsä opettajana. Tämän mahdollisti myös perheessä toimineet kotiapulaiset ja lastenhoitajat. Annin käsitykset tasa-arvosta miesten ja naisten ansiotyössä sekä lasten lukumäärän rajoittaminen olivat varsin moderneja tuohon aikaan.

Luonto oli osa Annin elämää lapsesta asti ja hän vietti tuntikausia lähimetsässä samoillen. Rakkaus luontoon ja metsään ilmenee koko hänen tuotannossaan saduissa ja nuortenkirjoissa. Kirjailijaa kuvaa suomalaista honkametsää yksityiskohtaisen tarkasti. Korkealta mäeltä siintävä metsä ja järvimaisema suomalaisen kansallismaiseman symbolina ja Annin mielenmaisemana välittyvät hänen teoksistaan. Yhteys luontoon näkyy jo kirjailijan varhaisissa saduissa. Swanin satumetsä on salaperäinen ja myyttinen, honkia ja yliluonnollisia olentoja vilisevä paikka. Myös luonnonsuojelu ja luonnon kunnioittaminen olivat tärkeitä arvoja kirjailijalle.

Kivilaakso avaa teoksessa satusymbolismia Swanin satujen kautta. Symbolistinen taidesatu on Anni Swanin kehittämä ihmesadun ja romanttisen taidesadun yhdistelmä, joka sisältää moderneja naissankareita, muodonmuutoksia sekä omaperäisen kuvakielen. Kivilaakson mukaan Anni Swan mursi saduissaan aiempien kansansatujen perinteisiä roolimalleja. Hän loi uudenlaisia tyttöyden, ätiyden, ja perheen malleja sekä tarkasteli naistaiteilija-problematiikkaa. Satuhenkilöiden päähenkilöt osoittautuivat aikanaan moderneiksi ja rohkeiksi naissankareiksi, jotka ovat toimineet esikuvina.

Anni Swanin ensimmäinen satukokoelma julkaistiin 1901 Satuja lapsille luettavaksi I, jonka kuvitti Venny Soldan-Brofeldt. Kaiken kaikkiaan Swanin satukokoelmia on kuusi ja satujen kuvittajina ovat toimineet Vennyn lisäksi Martta Wendelin ja Rudolf Koivu. Anni Swan toimitti myös lastenlehtiä sekä käänsi lastenkirjallisuuden ohella ulkomaista nuortenkirjallisuutta, sillä suomenkielistä ei juurikaan ollut saatavilla. Anni luki myös tyttö- ja poikakirjoja, jotka innostivat häntä kokeilemaan uudentyyppistä, pidempää kertomusta. Hänen ensimmäinen nuortenkirjansa Tottisalmen perillinen ilmestyi 1914. Pari vuotta myöhemmin ilmestyi Iris Rukka (1916), jonka suosio on säilynyt meidän päiviimme saakka. Nuortenkirjoissaan kirjailija tuo esiin yhteiskunnallisia jyrkkiä säätyeroja sekä kyseenalaistaa aikansa perinteistä tyttömallia. Swanin sadut ja nuortenkirjat ovat puhutelleet eri aikoina eri ikäisiä lukijoita ja ne ovat siirtyneet sukupolvesta toiseen.

Satukuningatar Anni Swan oli kiinnostavaa ja antoisaa luettavaa. Kivilaakson kirjassa painottuu satujen tulkinta ja symboliikka ja ne avautuvat lukijalle paremmin, jos lukee Anni Swanin satuja elämäkerran rinnalla. Lähdeaineistona Kivilaakso on käyttänyt kirjailijan teoksia, nuoruuden päiväkirjoja, kirjeitä sekä Arjavan teosta. Kirja sisältää hienoja kuvituksia Swanin saduista ja teosten kansikuvista sekä vanhoja valokuvia ja kattavan bibliografian. Anni Swanin elämästä ja teoksista on kirjoittanut aikaisemmin myös Maija Lehtonen (Anni Swan, 1958).

Innostuin lukemaan Swanin satukokoelmasta Anni Swanin sadut; Aaltojen salaisuus, Vuorenkuninkaan poika ja Vuorenpeikko ja paimentyttö. En voi muuta kuin ihailla Swanin kaunista, lyyristä kieltä. Nämä sadut sopivat hyvin aikuislukijoillekin. Luen nyt joka ilta yhden sadun kokoelmasta ja perheessäni sadut ovat saaneet hyvän vastaanoton. Onko teille tuttuja Anni Swanin sadut? Onko joku erityinen satu, mikä on jäänyt teille mieleen?

Laila Hirvisaari: Minä, Katariina

2011-10-05T08:30:00.005+03:00

Viime päivinä eteeni on loihdittu uskomattoman jännittäviä ja kiehtovia kuvia Venäjän 1700-luvun prameasta ja juonittelevasta hovielämästä ja kaiken keskipisteenä olevasta Katariina II Suuresta. Olen lukenut kuin vangittu Hirvisaaren uusinta historiallista romaania, 600 sivuista, suurta fiktiivistä kertomusta keisarinna Katariinasta. Historiallinen draama on elänyt suoraan silmieni edessä ja seurannut jopa uniinikin. Se on yhtäaikaa kauhistuttanut, suututtanut, huvittanut ja liikuttanut.

Minä, Katariina (2011, Otava) kertoo nuoren tytön, saksalaisen prinsessan Sophien vaiheista suuriruhtinattareksi ja lopulta Venäjän keisarinnaksi ja itsevaltiaaksi. Historiallinen kertomus liikkuu eri aikatasoilla ja vuorottelee keisarinnan nykyhetken ja menneen, eletyn elämän välillä. Kuusikymppinen Katariina keskustelee ja muistelee uskollisen ystävänsä ja keisarinnan ylikamariherrana toimineen Leon Denikin kanssa. Leon kyseenalaistaa ja haastaa keisarinnan pohtimaan vaikeita ja kipeitäkin menneisyyden asioita. Kirjan minä-muodossa kerrottu tarina pitää lukijan tiukasti otteessaan ja tekstin elävyyttä lisäävät lennokkaat dialogit Katariinan ja Leonin välillä. Historiallinen henkilö, ylhäinen keisarinna tulee inhimillisen lähelle, suorastaan iholle.

14-vuotias tyttö joutuu luopumaan melkein kaikesta kotimaastaan, perheestään, nimestään ja uskonnostaan muuttaessaan Venäjän hoviin. Hänen tärkein tehtävänsä on tuottaa Venäjälle kruununperillinen. Järjestetty avioliitto suuriruhtinas Pietarin kanssa osoittautuu suureksi pettymykseksi, sillä haiseva ja kykenemätön puoliso ei ole kiinnostunut vaimostaan vaan pitää enemmän tinasotilailla leikkimisestä. Hallitsevan keisarinnan Elisabetin luvalla Katariina hankkii rakastajia ja synnyttääkin kaksi perillistä. Katariina ei kuitenkaan pääse äitiyden onnesta nauttimaan vaan vastasyntyneet viedään saman tien pois julman Elisabethin tahdosta.

"Vaikka silmäni olivat kyynelissä, minun oli torjuttava tunteeni ja suojeltava itseäni, oltava varovainen, sillä minun lapseni eivät olleet minun lapsiani, he olivat kaikkien muiden kuin minun, kokonaisen suuren Venäjän lapsia. Minä olin vain heidät synnyttänyt." (s. 424)

Katariina elää jatkuvassa pelossa ja kauhun ilmapiirissä. Aina on oltava salaovi, pakotie pois uhkaavasta hovista. Oma henki on hiuskarvan varassa juonittelujen ja ailahtelevan itsevaltiaan Elisabetin valtakunnassa. Elisabeth itse valvoo yöt ja nukkuu aamupäivät, sillä valta on niin houkuttelevaa, että oma selusta pitää turvata. Huolimatta lamaannuttavasta ilmapiiristä ja rajatusta elinpiiristä kokemattomasta ja pelokkaasta tytöstä kasvaa lopulta älykäs ja rohkea nainen, joka kaappaa vallan itselleen.

Hirvisaaren Minä, Katariina oli erittäin voimakas lukukokemus ja jo keväällä kiinnostukseni heräsi Katariina Suureen, kun Mosterin Hylky romaanissa (Avain, 2011), pääsin kurkistamaan vanhenevan keisarinnan elämään rakastajansa Platon Zubovin kanssa. Myös Hirvisaaren vanheneva keisarinna on todentuntuisesti ja taidokkaasti kuvattu. Katariina pohtii omaa hallitsijuuttaan ja kertoo suorasanaisesti rakkauksistaan ja vilkkaasta seksielämästään, vaikka Leonin korvat kuumottavatkin. Olen lukenut aikaisemmin Laila Hirvisaarelta upean Sonja-sarjan, jossa pääsin historialliselle aikamatkalle keisarillisen perheen Romanovin hoviin. Hirvisaaren historialliset romaanit ovat suomalaisten ikisuosikkeja ja hänen teoksiaan on myyty jo huikeat yli neljä miljoonaa kappaletta.

Minä, Katariinasta voi lukea myös Marjaana Roposen arvion Aamulehdestä.

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani -sarjakuva

2011-09-28T23:53:00.040+03:00

Olen täällä blogissani aikaisemminkin kertonut yhdestä minulle tärkeästä kirjasta - Charlotte Brontën Kotiopettajattaren romaanista (1847). Kaikki alkoi tästä! Lapsena luin aina mummini luona vanhaa sarjakuvalehteä, josta puuttui sivuja alusta sekä lopusta. Osasin olemassa olevat sivut ulkoa ja yritin keksiä tarinaan loppua. Kirjoitin myös oman mukaellun kertomuksen paperille, jota luettiin muille koulussa. Kyseessä oli siis Kotiopettajattaren romaanista tehty sarjakuva. Sarjakuva katosi jonnekin ajan saatossa, mutta nyt vihdoinkin minulla on se kokonaisena ja ehjänä. Posti toi sen tänään ja selasin saman tien sivuja, joita on 45. Värikuvat ovat niin tuttuja ja olen nähnyt ne aina mielessäni lapsuudestani asti, ikään kuin ne olisi piirretty tajuntaani. Luin sitten sarjakuvan saman tien ja nyt vasta ensimmäistä kertaa kokonaan.

Tämä jos, mikä on nostalgiaa ja katsokaa nyt tuota hullua naista ullakolta! Pelottava Bertha Mason, joka riehuu hurjana myös muilla sivuilla. Kertomus alkaa Jane Eyren varhaisista vaiheista. Jane asuu tätinsä rouva Reedin luona, joka ei välitä hänestä vähääkään. Ilkeä poika John Reed kiusaa ja heittää Janea kirjalla päähän. Jane puolustaa itseään ja lukitaan rangaistukseksi punaiseen huoneeseen. Myöhemmin Jane lähetetään Lowoodin kouluun, sisäoppilaitokseen, jonka olosuhteet ovat ankeita ja ruoka kehnoa. Janen nöyryyttäminen kuitenkin jatkuu.

Janen hyvä ystävä Helen Burns sairastuu lavantautiin ja kuolee Janen nukkuessa hänen vierellään. Koulun olot parantuvat myöhemmin, ja Jane asuu laitoksessa kahdeksan vuotta ja toimii opettajanakin, kunnes lähtee maailmalle ja Thornfieldiin kotiopettajattareksi. Thornfieldissä Jane sitten kohtaa kartanon arvoituksellisen isännän herra Rochesterin. Romantiikkaa on ilmassa, mutta oudot ja salaperäiset naurukohtaukset kaikuvat kartanossa. Goottilainen kauhun tunnelma välittyy hyvin elävästi kuvien välityksellä. Tiedättehän te sitten, mitä tapahtuu? Jos ette, niin lukekaa kirjana Kotiopettajattaren romaani.

Kuvitettuja klassikkoja on sarjakuvalehtisarja, joka ilmestyi Suomessa vuosina 1957-1966. Kotiopettajattaren romaani on sarjan 92 osa, mutta sen tarkkaa julkaisuaikaa ei tiedetä, koska vuosilukua lehdessä ei mainita. Kuvitettujen klassikkojen ideana on esittää kuvitettu klassikko maailmankirjallisuuden suurista teoksista. Nämä sarjakuvat olivat suunnattu nuorille herättämään lukuinnostusta ja lukemaan klassisia teoksia myös niiden alkuperäisessä muodossa. Wikipediasta löytyy luettelona kaikki sarjan osat ja voisin hankkia muutaman muunkin kuvitetun klassikon kokoelmaani, mutta ihan halpojahan ne eivät ole.

Sallan lukupäiväkirjassa on luettu Kotiopettajattaren romaania englanninkielisenä sarjakuvaversiona, jonka olen myös hankkinut. Kirjana minulla on kaksi samanlaista Kotiopettajattaren romaania hyllyssäni. Ihan varmuuden vuoksi, jos toinen sattuisi häviämään. Tämä on ehdottomasti sarjakuvasuosikkini ja tällä esittelyllä vastaan samalla Opuscolon sarjakuvahaasteeseen.

Blogini muutoksia ja ruusuja

2011-09-23T20:56:00.018+03:00

Olen muokannut blogini ulkoasua ja muutin tekstin kirjasintyypin suuremmaksi. Samalla muutin linkkien värejä, koska ne eivät näkyneet mielestäni kunnolla. Olen lisännyt kaksi uutta sivua, joista toiseen olen koonnut vanhempia suomalaisia tyttökirjailijoita ja -kirjoja. Tätä listaa tulen myöhemmin vielä täydentämään. Sen lisäksi olen luonut sivun, johon olen koonnut tyttökirjoista tekemiäni juttuja kolmen vuoden ajalta. Luon ehkä vielä sivun, mihin kokoan nuortenkirjavinkkejäni. Blogini täytti kolme vuotta elokuussa, mutta en ole ehtinyt synttäreitä viettämään. Niitä juhlitaan sitten kunnon tyttökirja-arvonnalla ja tietenkin tärkeällä kysymyksellä pian...

Työskennellesäni sivujen kanssa tänään, alkoi blogini tökkimään ja kun siirryin sivulta pois, niin yhtäkkiä blogiani ei enää ollut. Kamalaa! Blogger vaan ilmoitti, että blogia ei ole enää tässä verkko-osoitteessa. Minä kirjauduin google-tiliini ja siellä piti antaa puhelinumero, jonka jälkeen lähetettiin vahvistuskoodi puhelimeeni ja se piti kirjoittaa google-tiliin. Sen jälkeen blogi tuli takaisin. Onko kellekään ennen sattunut tällaista? Tämä bloggeriin siirtyminen kesällä ei ole täysin kitkattomasti sujunut. Kun kirjoitan uuden postauksen, niin jutut eivät edes päivity heti ja voi mennä monta tuntia. En tiedä, missä vika. Mutta enempää valittelematta, kaimani Sara P.S. Rakastan kirjoja-blogista muisti minua ihanalla ruusu-tunnustuksella. Kiitos! Vaaleanpunaiset ruusuthan ovat minun lemppareitani ja siitä varmaan kertoo tuo verkkokauppani logo. Nyt on siis tunnusten aika!

Lempiruokaani olivat ennen mummini tekemät lihapullat. Nykyään, kun mummia ei enää ole, niin anoppini tekemät lihapullat. Minun tekemäni ovat mauttomia. Tykkään myös pizzasta ja juustoista. Ruuanlaitto ei ole minun vahvuusaluettani, mutta omatekemäni pizza on ihan syötävää.

Lempimakeiseni on suklaa ja ehdottomasti Fazerin sininen. Myönnän minulla on suklaa-addiktio, mutta pitäisi siirtyä tummempaan vaihtoehtoon, niin sehän olisi terveellistäkin.

Lempilukemistani ovat tietenkin kirjat, joita luen laidasta laitaan. Erityisesti tyttökirjat ovat sydäntäni lähellä, mutta nykyään niistä on tullut myös työ.

Lempipaikkaa käsitöille ei ole, koska valitettavasti en omaa käsityötaitoja. Anoppi onneksi hoitaa senkin minun puolestani ja monet villasukat ovat lämmittäneet talvisin. Kaulaliinan osaisin kyllä kutoa.

Lempielokuviani on niin monta! Tarantinolta esimerkiksi Pulp Fiction, Kill Bill ja hänen käsikirjoittamansa True Romance. Ridley Scottin Thelma ja Louise. Sergio Leonen Hyvät, pahat ja rumat ja Clint Eastwood on miehistä miehin. Toinen tyylikäs charmantti on Anthony Hopkins, mutta Brad Pitt - se on se minun kestosuosikkini! Erityisiä lemppareitani mieheltä ovat Veren vangit, Saanko esitellä Joe Black (Anthony Hopkins on mukana myös), Seitsemän vuotta Tiibetissä ja Benjamin Buttonin uskomaton elämä. Cameronin Titanic on ollut myös vaikuttava.

Monessa blogeissa on kiertänyt tämä tunnustus, mutta ojennan ruusut Sallalle Sallan lukupäiväkirjaan, josko nappaisit ne tästä mukaasi.

Anneli Kanto & Terhi Rannela: Tähystäjäneito

2011-09-22T09:00:00.004+03:00

Luin viime vuoden puolella Terhi Rannelan blogista hänen kimppakirjoittamisestaan Anneli Kannon kanssa. He olivat alkaneet yhdessä kirjoittaa fantasiaromaania. Kirjailijoita innosti marraskuussa alkanut kuukauden kestävä NanoWriMo, National Novel Writing Month eli kansainvälinen romaaninkirjoituskuukausi. Ideana Nanoilussa on kirjoittaa marraskuun aikana 50 000 sanan mittainen romaani. Romaanin ei tarvitse olla viimeistelty tai edes kokonaan valmis, kunhan siinä on 50 000 sanaa ja se on romaani. Terhin blogista oli kiva seurata kirjoittamisprosessin etenemistä ja kirjoittajat sovelsivat NanoWriMon sääntöjä omaan työhönsä sopivaksi. Kiinnostukseni romaaniin heräsi jo silloin ja nyt yhteiskirjoittamisen tuloksena syntynyt Tähystäjäneito, Kuparisaari 1 (2011, Karisto) on viimeinkin ilmestynyt. Se on fantasiatrilogian ensimmäinen osa ja, kirjoittajat ovat jo täyttä häkää kirjoittamassa sarjaan toista osaa.

Tähystäjäneito 17-vuotias Amaya, matkustaa ensimmäistä kertaa Khalkoksen saarelle osallistuakseen Khalkoksen edesmenneen hallitsijan Romanin hautajaisiin. Amaya edustaa Sarmatian valtiota sen hallitsijan, ruorinaisen Blagorodnan tyttärenä. Amaya on lapsellisen innostunut matkastaan ja ensimmäisesta edustusvierailustaan. Valtiona Sarmatia on rikkaampi ja edistyksellisempi Khalkosta, jossa tuotetaan kuparia Sarmatian hyväksi. Amaya pitää maataan ja sarmatialaisia korkea-arvoisempana kansana ja omaa ennakkoluuloja khalkkideja kohtaan. Köyhemmän ja alkeellisemman Khalkoksen hallitsijattarena ja säälimättömänä itsevaltiaana toimii Romanin leskivaimo, Korkea Puoliso Lilyana. Lilyana jatkaa miehensä diktatuurista tyyliä. Korkealla Puolisolla on kaksi poikaa, joista vanhin poika Samuil on seuraava tuleva hallitsija. Toinen poika, kuopus Radko havittelee myös valtaa. Liliyanan neuvonantaja ja poikien entinen kotiopettaja, vakava nuori mies Miroslav toimii Amayan oppaana valtiollisen vierailun aikana. Amayan mukana Kalkhokselle matkustaa myös rempseä hovinainen, matroona Krasimira.

Amayan vierailu sujuu aluksi hyvin ja Miroslavin ja tähystäjäneidon välillä kipinöi. Sitten paljastuu Sarmatian ja Khalkoksen tekemä kavala sopimus, joka muuttaa Amayan koko elämän. Enempää en halua kirjan juonesta kertoa, sen saatte lukea itse! Kirjan tapahtumat osasivat yllättää ja lukijana minut saatiin koukkuun. En ole paljonkaan lukenut fantasiakirjallisuutta ja en osaa peilata tätä vaikkapa suomalaiseen fantasia-genreen. Jännittävistä juonenkäänteistä ja mielenkiintoisista valta-asetelmista huolimatta kohdistan jonkun verran kritiikkiä romaanin loppupuoleen. Kirjoittajat mielestäni hätiköivät liikaa ja kirjan rytmi muuttuu erilaiseksi. Tapahtumat etenevät liiankin vauhdikkaasti, mieluummin sivuja olisi saanut olla enemmän, jotta rytmi olisi säilynyt. Epäuskottavalta tuntui esimerkiksi, miten nopeasti Amaya opetti Miroslavin sisaren lukemaan. Miroslavin hahmo on kiinnostava maalleen ja kansalleen omistautuneena vallankumouksellisena. Hänen hetkellinen "takinkääntönsä", pois maasta oli myös epäuskottavaa, mutta syytettäköön siitä sitten hullaantumista. Amayan kasvukertomusta on taas kuvattu hyvin. Aluksi hän on mielestäni ärsyttävän pinnallinen, mutta osoittautuu myöhemmin paljon syvällisemmäksi ja vastuuntuntoiseksi hahmoksi.

Kaiken kaikkiaan romaanin asetelmat, henkilöhahmot ja valtapelit ovat todella herkullisia jatko-osia ajatellen ja tarinahan jää kutkuttavasti kesken. Nyt henkilöhahmoissa on keskitytty tiettyihin persooniin ja odotan erityisesti ruorinaisen Blagorodnaan, Amayan sisaren tähystyjäneito Snezanaan ja Lilyanan poikiin tutustumista ja hahmojen syventämistä. Voin vain mielessäni kuvitella tulevia juonenkäänteitä. Tähystäjäneidolla on myös omat nettisivut, joita kannattaa käydä vilkaisemassa. Siellä on kirjailijoiden tekemä video, jossa selitetään esimerkiksi kreikankielisten nimien merkityksiä. Romaanin fantastisen kansikuvan on suunnitellut Anu Sallinen. Tämä on nuortenkirjavinkkini, jota suosittelen myös aikuisille ja fantasian ystäville.

Ylittikö Riikka Pulkkinen Rajan?

2011-09-16T11:08:00.006+03:00

Riikka Pulkkisen esikoinen Raja (2006, Gummerus) hämmentää ja mietityttää. Lukemisen aikana ja sen jälkeen on pitänyt sulatella. Minulla oli kirja jo pari vuotta sitten, mutta ajattelin että tämä ei ole minun mukavuusaluettani ja annoin sen pois - ystävälleni lahjaksi. Myöhemmin sain häneltä hiukkasen kielteistä palautetta kirjasta, joka jäi vaivaamaan. Vaikka kirjablogeissa on kohistu Pulkkisen Finlandia-ehdokkaanakin olleesta Totta-kirjasta suuntaan jos toiseenkin, niin minua ei siltikään kiinnostanut Pulkkinen. Ei. Vasta kun kesällä Lukupiiri-blogissa mainittiin Raja Ruusunen-keskustelun yhteydessä, niin havahduin. Nyt kirja on taas minulla ja luettukin.

Kirjan yksi keskeisistä hahmoista on 16-v. ensimmäisen luokan lukiolainen Mari, joka rakastuu äidinkielenopettajaansa Julian Kanervaan. Julian on 29-vuotias naimisissa oleva perheellinen mies. Marille ja Julianille tulee suhde. Kuulostaako asetelma tutulle? 40 vuotta aikaisemmin ilmestyneessä Rauha S. Virtasen Ruususessa (1968, WSOY) Niina on 17-vuotias abiturientti, joka rakastuu kirjailija Antti Rannikkoon kolmikymppiseen naimisissa olevaan perheelliseen mieheen. Niinalle ja Antille tulee suhde. Julian sanoo Marille sinussa on runoutta ja Antti pitää Niinaa runotyttönä. Kirjoista ja kirjallisuudestakin keskustellaan antiikin tragedioita myöten. Mutta missä menee raja?

Antti ja Niina eivät tee sitä, vaikkakin Antti aivan viimeisillä sivuilla kantaa Niinan jo sänkyyn. Mari ja Julian tekevät kyllä sitä heidänkin edestään monta kertaa, milloin missäkin. Seksikohtauksilla mässäillään Pulkkisen kirjassa, jopa liikaakin. Miksi siitä tulee epämiellyttävä olo? Miksi Ruusunen kirjasta ei tule tällaista oloa? Koska Virtanen vetää rajan. Pulkkinen taas ylittää rajan. Nuoren ala-ikäisen tytön esineellistäminen seksi-objektiksi, seksuaalinen hyväksikäyttäminen ja miehinen vallankäyttö nousevat läpinäkyviksi.

Kirja herättää kysymyksiä. Entäpäs jos Mari olisikin pari vuotta vanhempi, täysi-ikäinen lukiolainen? Tai entäpä jos Julianilla ei olisikaan omia lapsia, tyttöjä? Tai entäpä jos konteksti olisi eri vaikkapa korkeakoulumiljöö? Olisiko enää ällöttänyt? Lapsuuden ja aikuisuuden raja? Opettajan ja oppilaan välinen raja? Oikean ja väärän raja? Ei. Epämiellyttävä olo olisi silti. Rajanylityksiä tehdään todellisessa elämässä ja Pulkkisen kirja on tärkeä, koska tämä aihe on tabu. Mutta opettajan ja oppilaan välistä rajaa ei saa ylittää oltiin sitten koulussa kuin koulussa niin kuin ei lapsen ja aikuisen välistäkään rajaa saa ylittää. Kun raja ylitetään, niin silloin on aina yleensä kyse vallankäytöstä.

Pulkkisen kirjan toisena keskushenkilönä on Marin täti Anja, kirjallisuuden professori, jonka mies on sairastunut Alzheimerin tautiin. Anja on luvannut miehelleen eutanasian tai ei ole kieltäytynytkään, kun mies on sitä pyytänyt. Taas herää kysymyksiä. Miksi Anjan mies sysää vastuun vaimolleen? Olisihan hän voinut tappaa itsensä, kun vielä muisti enemmän? En koe, että mies olisi kärsinyt suunnattomasti muistamattomuuden tilassaan. Enemmän siitä kärsii vaimo. Henkilökohtaisesti ihmiselämä on minulle pyhä. Vaikeita aiheita, joihin ei aina löydy selkeää vastausta, Pulkkinen käsittelee hyvin kypsästi, kun miettii hänen nuorta ikäänsä kirjan kirjoittamishetkellä.

Kirjallisuustieteilijänä Pulkkinen hallitsee näkökulmatekniikan ja pidän romaaneista, joissa perspektiivit vaihtuvat. Rajassa kerrotaan tapahtumista Anjan, Marin, Julianin ja Annin näkökulmista. Tietynlaista epäuskottavuutta esiintyy Julianin tyttären 6- vuotiaan Annin hahmossa. Pari vuotta siihen kun olisi lisännyt, niin se olisi osunut nappiin. Raja-sana esiintyy monta kertaa tekstissä ja ilmeisesti Pulkkinen rakastaa seitti-sanaa, koska laskin, että se mainitaan siellä ainakin viisi kertaa. Pienistä epäuskottavuuksista huolimatta, kirja on hyvin kirjoitettu ja tulee jäämään pitkäksi aikaa mieleeni.

Tiesittekö, että jos Rauha olisi saanut tahtonsa läpi silloin 40 vuotta sitten, niin Ruusunen olisi päättynyt toisin ja Niina ja Antti olisivat lähteneet ehkäpä Pariisiin... Mitä jos Rajan asetelma olisikin alaikäisen pojan ja aikuisen naisen suhde, niin mitä tabuja silloin ravisteltaisiin? Äkkiseltään ei tule nyt mieleeni aiheesta kirjoitettua. Tuleeko teille?

Raja herättää ristiriitaisia ajatuksia ja niitä voi käydä lukemassa lisää esimerkiksi Kirjakirpun, Kuuttaren lukupäiväkirjan, Lumiomenan, Lurun lukujen tai Morren maailman-blogeista.

Mitä Rauhalle kuuluu?

2011-09-12T17:00:00.001+03:00

Kävin viikonloppuna tapaamassa kirjailija Rauha S. Virtasta ja keräsin samalla taustatietoja tulevaa tutkimustani varten. Rauha on vastikään muuttanut Tampereelta Helsinkiin ja muuttamisessa on ollut paljon työtä. Monista kirjalaatikoista löysimme Rauhan kaikki kirjoittamat kirjat, joista nappasin kuvan. Kirjailijalla on paljon pitkältä ajalta säilytettynä laatikoita, joissa on omia muistiinpanoja, käsikirjoituksia, kirjoitelmia yms. materiaalia, mihin voi palata aina uudelleen. Tällä hetkellä pirteä 80-vuotias kirjailija tutkii materiaalia ja kirjeenvaihtoaan sosialististisissa maissa tehdyistä matkoistaan 70-luvulla ja suunnitteilla on kirjoittaa aiheesta kirja. Nykyään kirjoittaminen käy kätevästi tietokoneella eikä paperiakaan tarvitse kuluttaa enää samalla lailla.

Rauha alkoi jo 7-vuotiaana kirjoittamaan runoja. Äidin kehoituksesta Rauha siirtyi kirjoittamaan proosaa ja äiti oli tärkeä henkilö kirjoittamisen tukemisessa. Perheessä sisarukset kertoivat tarinoita toisilleen ja tarinat siirtyivät paperinukkeleikkeihin. Näistä tarinoista kirjailija ammensi myöhemmin kirjoihinsakin. Rauha kirjoitteli lapsena satuja ja tarinoita myös lehtiin ja sai palkintoja. 24-vuotiaana julkaistu Seljan tytöt saavutti heti suuren suosion. Rauha kävi edelleen palkkatyössä, kirjoitti kirjoja ja hoiti samalla kahta lastaan. Kymmenen vuotta myöhemmin hänestä tuli täysipäiväinen kirjailija.

Rauha on alusta lähtien saanut fanipostia lukijoiltaan ja kirjeitä on kertynyt tuhansia ja tuhansia. Toisista faneista on tullut ystäviä ja kirjeenvaihto on jatkunut monta vuosikymmentä. Eräs faneista sai aikaan sen, että kirjailija kirjoitti vielä Selja-sarjan kaksi jatko-osaa 2000-luvulla. Minun oli otettava kuva näistä Rauhan ihanista villasukista, jotka on tehnyt yksi faneista ja yhdyn täysin sydämin näihin kiitoksiin.

Olen lukenut viime aikoina kirjailijan teoksista Ruusunen, Luumupuu kukkii, Lintu pulpetissa ja tällä hetkellä on menossa Tuletko sisarekseni. Ei voi olla kuin ihailematta kirjailijan luomia maailmoja, joihin lukijana tempautuu mukaan ja sitä tyyliä, miten hän osaa kirjoittaa. Vaikka kirjat ovatkin fiktiota, on niissä myös todellisesta elämästä dokumentoitua, josta Lintu pulpetissa on yksi esimerkki. Kiurut laulavat teos perustuu myös lapsuuden kokemuksiin. Jos koko maailmalla on Lucy Maud Montgomery, niin ihanaa, että meillä suomalaisilla on oma tyttökirjailijaklassikkomme Rauha S. Virtanen, jota miehetkin lukevat.

Mitkä kirjat ovat teidän suosikkejanne Rauhan tuotannosta?

Helmi Kekkonen: Kotiin

2011-09-07T08:00:00.006+03:00

Olen viime aikoina innostunut novellien lukemisesta ja Jennin suosituksesta tartuin Helmi Kekkosen Kotiin-novellikokoelmaan. Etukäteen olin suunnitellut lukevani kokoelmasta vain yhden novellin aina aamupäivällä, jonka ideasta kirjoitin jo aikaisemmin. Ensimmäisen luettuani hotkaisin kaikki yhdeksän novellia kerralla. Takannen esittelytekstissä novellien kerrottiin kietoutuvan toisiinsa, joka vaikutti minun ahmimiskohtaukseeni. Voi kunpa tuota lausetta ei olisi ollut siellä takakannessa!

Ensimmäinen novelli Ilona kertoo dementoituneen äidin ja tyttären kohtaamisista. "On niin paljon sellaista mistä en mitään tiedä, mistä emme ole puhuneet. Kuka sinä olit ennen kuin tapasit isän, kuka sinä olit ennen tätä perhettä, ennen minua ja Tuomasta." Lukijoille tyttären kysymykseen selviää vastaus kokoelman viimeisessä novellissa Elsa. Tämä yhteys oli kokoelman parasta antia ja siihen se olisi saanut jäädäkin. Muut yhteydet joidenkin tarinoiden välillä olivat hyvin hataria tai sitten niitä ei löytynyt ollenkaan. Lukijana minua häiritsi tällaisten olemattomien yhteyksien etsiminen ja se pilasi osaltaan lukunautintoani hienoilta tarinoilta, joihin olisin halunnut rauhassa syventyä.

Tarinat ovat kuitenkin ne pääasia. Kekkosen novellit ovat hyvin taidokkaita kuten niin monissa aikaisemmissa lehti- ja blogijutuissakin on kehuttu. Muutama novelli olisi vielä vaatinut enemmän loppuunhiomista, jonkun jujun saattamista mukaan, ehkäpä juuri niiden yhtymäkohtien nivoutumista osaksi kokonaisuutta. Makukysymyshän se on, mikä tarina sitten lopulta lukijaan kolahtaa. Minun suosikkejani noiden edellämainittujen lisäksi ovat Aatos ja Sisko - novellit. Aatoksen tarina mielikuvitusystävästä on koskettava ja tämähän on taas sitten oma tulkintani.

Kekkonen osaa kertoa ja luoda tiivistunnelmaisen lyhyen kertomuksen, joka jättää samalla tilaa lukijoille omiin tulkintoihin. Kieli on kaunista. Sanat ja lauseet ovat kauniita. Kaikkialla pohjavireenä on surua ja menetystä, alakuloa ja haikeutta, mutta ei liian pakahduttavasti vaan juuri sopivasti. Vahvan kaipuun lisäksi tarinoista voi aistia rakkautta ja eroottista latausta. Näissä novelleissa on syksyn tuuli.

Kotiin-kokoelma oli Helmi Kekkosen esikoinen ja ilmestyi Avaimen kustantamana 2009. Nyt siitä on ilmestynyt myös pokkaripainos (2011). Upean etukannen on suunnitellut Satu Ketola.

Novelleja on luettu myös näissä blogeissa Inahdus, Satun luetut, Ankin kirjablogi sekä Kujerruksia.

"Alussa kaikki on aina hyvin."

Jäähyväiset Annalle

2011-09-02T22:40:00.003+03:00

Vuosi on vierähtänyt, kun kuumana kesäisenä päivänä matkasin punaiselle maantielle ja kohtasin lapsuuteni Annan samanikäisen, mutta niin erilaisen tytön. Avonlean Anna on kovin vilkas ja puhelias, joka uskaltaa sanoa suorat sanat. Olen aina ihaillut pitkiä, punaisia hiuksiasi. Sanoin kyllä suoraan mielipiteeni ja uhmasin auktoriteetteja, aikuisia niin kuin sinäkin Anna. Minulla ei ollut kuitenkaan sinun temperamenttiasi tai ehkäpä kuitenkin… Haaveilusta en ole koskaan luopunut… Mielikuvitusta meillä molemmilla on riittänyt. Kirjoittaminen oli niin hauskaa, että lapsuuteni pöytälaatikot täyttyivät tarinoista.

Minua niin nauratti, kun täräytit Gilbertiä päähän kivitaululla ja entäs kun leipoessasi kaadoit taikinaan vaniljan sijasta Marillan reumatismilääkettä tai juotit parhaan ystäväsi Dianan humalaan. Minua niin itketti Marillan karhea hellyys sinua kohtaan ja tietenkin Matthewn kuolema. Ihmettelin, vaikka välissämme oli niin monta vuotta, kuinka hyvin muistin sinut Anna ja nuoruusvuotesi.

Sinä opiskelit ahkerasti ammattiin ja sinusta tuli pidetty opettajaneiti. Oppilaasi rakastivat sinua. Kilpailunhalua sinusta löytyi kyllä, vaikka uhrauduitkin ja jäit kotiin korkeakouluopintojen sijasta. Onneksi myöhemmin pääsit jatkamaan opintojasi. Marillan kanssa kasvatit yhdessä kaksosia. Miksi te aina arvostelitte Doraa liian kiltiksi, joka ei tarvitse mukamas ketään, kun taas Davysta piditte enemmän? Sinä opiskelit taas monta vuotta ja vietit vilkasta seura-elämää Redmondissa. Torjuit kosijoita myös Gilbertin. Roy ei sittenkään ollut se oikea vaan tuttu ja turvallinen Gilbert, jota tajusit rakastavasi.

Kolmen vuoden odottamisen jälkeen menit vihdoinkin naimisiin Gilbertin kanssa ja olit onnellinen morsian, joka asui unelmiensa kodissa pienessä Haavemajassa. Tapasit rikkinäisen sielun Leslie Mooren, joka kärsi, mutta niin kärsit sinäkin kun menetit ensimmäisen lapsesi, tyttövauvasi. Sinulla on ollut aina sielunystäviä. Kunnon naisasianainen Cornelia-neiti, majakan vanha kapteeni Jim, topakka, ikuinen vanhapiika Susan Baker Leslien lisäksi, ja sinä toivuit. Sinusta tuli Jem-pojan äiti, tohtorinna, mutta kylvettiinkö pieni katkeruuden siemen, kun Gilbert pakotti teidät muuttamaan rakkaasta Haavemajastasi?

Sydämeni itkee verta, kun luen Annan perhettä. Ahdistun puolestasi ja on pakko pitää taukoa. On niin pimeää, marraskuun illat. Mitä sinulle tapahtui Anna? Minne sinä hävisit? Miksi annat tuon karmean Mary Maria-tädin määräillä omassa kodissasi? Mikset sano hänelle vastaan niin kuin nuorena tyttönä huusit kurkku suorana rouva Lyndelle, joka sinua mollasi? Mikä helvetin alistuja sinä olet? Miksi lakkasit kirjoittamasta? Miksi tuo lääkärismiehesi pakottaa sinua synnyttämään aina vaan lisää lapsia, vaikka se on hengenvaarallista? Pettääkö hän sinua Anna?

Kevät tuo raikkaan tuulahduksen. Sateenkaarinotko, voi miten ihana paikka ja sinulla on niin suloiset lapset, Anna. On hauskaa lukea lapsiesi touhuista ja kommelluksista yhdessä pappilan lasten kanssa. Sinä olet Kotikunnaalla kuuden lapsen äiti ja kaikki lapsesi rakastavat sinua ja hellyydellä rakastat ja huolehdit heistä. Olet niin idyllinen ja harmoninen - taustalla. Rilla-marilla on tunnollinen ja huolehtiva tyttäresi. Mutta sitten tulee sota ja kolme pojistasi lähtee puolustamaan maataan. Yksi heistä sinun kirjoittajan lahjasi perinyt Walter ei enää koskaan palaa takaisin. Synkkyyttä, varjoja, odotusta, kuolemaa, epätoivoa, surua ja niin paljon tuskaa, Anna.

Vihdoin saan kuulla aikaisemmista opettajavuosistasi Summersiden yhteiskoulun rehtorina ennen kuin avioiduit Gilbertin kanssa. Lähetät tulevalle miehellesi kirjeitä kolmen vuoden ajan ja kerrot elämästäsi Poppelipuistossa. Aluksi kohtaat vastustusta ja taistelet paikastasi opettajana. Sinä pärjäät ja sinussa on sitä terhakkaa luonnetta niin kuin aina ennenkin. Tapaat taas yhden rikkinäisen sielun kollegasi Katherine Brooken, jonka kanssa ystävystyt. Miksi hänkin arvostelee taas Doraa? Mitä yleensä Doralle tapahtui? Davyn kerrottiin menneen naimisiin myöhemmissä vaiheissa. Mutta mitä sille moitteettomalle tytölle, jonka nimeä on niin vaikea muistaa, tapahtui?

Ympyrä sulkeutuu ja käännän viimeisen sivun elämästäsi, Anna. Matka on ollut pitkä ja vaikeakin. Olet välillä tehnyt minut hulluksi noilla lukuisilla ihmismäärillä, jotka piirittävät sinua ja asuttavat saartasi. Sinä et ole minun lohturuokaani niin kuin monen muun sielunystäväsi ympäri maailman. Mutta silti sinä olet minun sielunystäväni. Sinä kiinnostat ja kiehdot minua. Olet salannut meiltä, että olet melkein koko ajan kirjoittanut ja vieläpä runoja. Lopetit tarinoiden kirjoittamisen lasten ollessa pieniä. Luit perheellesi kirjoittamiasi runoja ja Walterin kuoleman jälkeen luit myös Walterin runoja.

Ihmiset puhuvat aina teistä - Blythen perheestä, rouva ja herra Blythestä. He ihailevat ja panettelevat teitä. Juoruja, mutta piileekö niissä totuuden siemen? Yhtä asiaa minä en ymmärrä sinusta Anna, miksi sinä haluat koko ajan naittaa ihmisiä? Oletko auttamattoman romantikko? Vai onko kyse siitä, että sinä haluat käyttää valtaa? - Yhteisösi hiljainen matriarkka.

Annan jäähyväiset (2010, WSOY) on yksi parhaimmista Anna-kirjoista, jonka olen lukenut. Tie eiliseen, The Road to Yesterday (1974/1976), jonka sain Leena Lumelta pohjautuu Annan jäähyväisiin. Alkuperäisteoksesta poistettiin melkein kaikki runot, yksi novelli sekä Blythen perheen dialogit. The Blythes Are Quoted (Annan jäähyväiset) kokonaisuudessaan ilmestyi vasta 2009. Se sisältää 41 runoa ja viisitoista novellia. Novellit ovat erinomaisia, suljettuja ja hyvin toimivia juonirakenteeltaan. Ne kertovat yleensä erikoisista ihmisistä ja sisältävät teemoja aviottomasta lapsesta, rikoksiin ja romantiikkaan. Clarissa Wilcox kostonhimossaan on tuttu hahmo jostain toisesta Montgomeryn teoksesta, mutta en muista mistä? Yhdentekevä nainen on aivan uskomattoman mykistävä tarina.

L.M. Montgomery jakoi kirjan kahteen osaan aikaan ennen ensimmäistä maailmansotaa ja aikaan sen jälkeen. Erityisesti runoissa korostuu sodan tematiikka. Lopussa viitataan toiseen maailmansotaan ja puhutaan holokaustista, vaikka teos toimitettiin kustantamoon jo vuonna 1942 päivää ennen Montgomeryn kuolemaa. Lucy Maud Montgomery, joka tunnetaan perinteisesti tyttökirjojen kirjoittajana, voidaan lukea myös sotakirjailijaksi.

Annan jäähyväisistä ovat kirjoittaneet blogeissaan myös Jenni, Katja, Leena Lumi sekä Salla.

Jää hyvästi, Anna!
Oloni on haikea ja surullinen. Minä eroan sinusta nyt, mutta en lopullisesti. Minullakin on dramatiikan tajua sinun tapaasi Anna!

Lähteet:
Annan nuoruusvuodet (1908 uud. suom. 1961, WSOY)
Anna ystävämme (1909 uud. suom. 1961, WSOY)
Annan unelmavuodet (1915 uud. suom. 1967, WSOY)
Anna omassa kodissaan (1917 uud. suom. 1963, WSOY)
Sateenkaarinotko (1919 uud. suom. 1964, WSOY)
Kotikunnaan Rilla (1921 lyh. suom.1962, WSOY)
Anna opettajana (1936 suom. 2002, WSOY)
Annan perhe (1939 suom. 2002, WSOY)
Annan jäähyväiset (2009 suom. 2010, WSOY)

L.M. Montgomery: Huilunsoittaja

2011-08-31T14:59:00.008+03:00

Tuli laaksoon huilunsoittaja,

kovin kauan ja kauniisti soitti!

Lapset ovelta ovelle seurasi,

vaikka rakkaat miten rukoili.

Niin vietteli melodiansa

kuin metsän puro laulullansa.

Kerran saapuu soittaja uudestaan,

soittaa vesoille vaahterapuiden!

Mekin lähdemme häntä seuraamaan,

moni palaa ei matkalta milloinkaan.

Vaan väliäkö sen, jos vapaus yhä

on kotikunnaillemme pyhä?

Walter Blythe

Lucy Maud Montgomery: Annan jäähyväiset (2010, WSOY)

Kirjakauppoja Tallinnassa - virolaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta

2011-08-29T15:25:00.001+03:00

Vietin viikonloppua Tallinnan vanhakaupungissa ja kävin ensimmäistä kertaa antikvariaatti Raamattukoissa. Näyteikkunasta silmiini osuivat vanhat lastenkirjat ja menin sisälle tutkimaan lasten kirjahyllyjä tarkemmin. Erityisesti halusin löytää virolaisia tytöille suunnattuja kirjoja. Ystävällinen myyjä kertoi, että Virossa ei ole varsinaisesti tyttökirjallisuutta. Tyttökirjoja varsinkin amerikkalaisia pidettiin aikaisemmin vaarallisina. Lasten - ja nuortenkirjoja, joita Virossa ilmestyi neuvostotasavallan aikana ei kirjoitettu ansaitsemistarkoituksessa. Jos kirjoja halusi kirjoittaa, niin piti liittyä ryhmään. Kieliongelmista johtuen en ihan kaikkea ymmärtänyt myyjän selostuksesta ja olisi kiinnostavaa perehtyä virolaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historiaan. Olin kuulemma ensimmäinen asiakas, joka siellä kyseli tyttökirjoista.

Valitsin mukaani yhden lastenkirjan, mutta kun katsoin sitä myöhemmin tarkemmin, niin se osoittautui romanialaisen kommunistin Sadoveanun kirjoittamaksi. Jälkeenpäin tajusin, että ikkunassa olisi ollut virolaisten kirjailijoiden kuten Friedrich Kreutswaldin ja Eno Raudin lastenkirjoja. Eno Raudin kirjoja on käännetty suomeksikin ja omasta kirjahyllystäni Suomeen palatessani löytyi Kadonneen pojan tapaus (Päris kriminaalne lugu) vuodelta 1970.

Virolaisena tyttökirjana voidaan kuitenkin pitää Silvia Rannamaan Kadria. Kadri ilmestyi 1959 ja siitä on otettu sen jälkeen monta painosta. Minulla on nyt Kadrin neljäs painos (alla kuvassa). Kirja on päiväkirjamaiseen tapaan kirjoitettu ja siinä on kuvitus. Antikvariaatista löytyi myös Louisa May Alcottin Pikku naisia (Väikesed naised) vuodelta 2001. Se on klassikkosarjassa ilmestynyt lyhennelty ja kuvitettu teos. Kirjan sisäsivuilla on esitetty muita klassikosarjassa ilmestyneitä kuvitettuja teoksia kuten L.M. Montgomeryn Roheliste, vilkatuste Anne. Anna-sarjaa tai ei edes ensimmäistä osaa ole käännetty viroksi ilmeisesti ollenkaan muuta kuin tällainen lyhennetty versio.

Virosta löytyy myös suomalaisten kirjoittamia lastenkirjoja ja yksi löytöni oli Kaija Pakkasen Suvesaare lood (Tapahtui kesäsaaressa). Kirja on ilmestynyt Suomessa 1990 ja Virossa pari vuotta myöhemmin. Kirjassa on hieno Maija Karman kuvitus. Raamattukoissa on jonkun verran vanhoja suomenkielisiä kirjoja ja löysinpä sieltä Uno Cygnaeuksen Suomen kansakoulun isän elämäkerran. Antikvariaatista kiinnostuneille kaupan kotisivut löytyvät täältä.

Palatakseni kuitenkin virolaiseen lasten- ja nuortenkirjallisuuteen, niin kävin myös kirjakaupassa Rahva Raamat eli suomeksi Kansan kirjassa. Kauppoja on useampi Virossa, mutta ketjun kuuluva iso kirjakauppa sijaitsee Pärnu mnt 10:ssä. Uusien kirjojen lisäksi kaupassa myydään käytettyjä kirjoja ja siellä on kirjamarkkinat, johon en tällä kertaa ehtinyt tutustua. Minua kiinnosti lähinnä, minkälaista uutta lasten- ja nuortenkirjallisuutta virolaisille lapsille ja nuorille on tarjolla.

Alakerrassa sijaitsevaa lasten- ja nuorten osastoa näytti kuitenkin hallitsevan käännetty lasten- ja nuortenkirjallisuus. Yllä olevassa kuvassa näkyy virolaisten kirjailijoiden lapsille painottuva hylly, joka sisältää myös nuortenkirjoja. Rannamaan Kadri löytyi sieltäkin hyllystä ja sen jatko-osa Kasuema, jonka ensimmäinen painos on ilmestynyt jo 1963. Aidi Vallikin Mis sinuga juhtus, Ann? (2007) edustaa uutta nuortenkirjailijoiden sukupolvea. Aidi Vallik kirjoittaa murrosikäisestä Ann-tytöstä ja Ann-kirjoja on ilmestynyt kolme osaa. Niistä kaksi ensimmäistä on suomennettu Ei mikään kiltti tyttö (2002) sekä Pelkkää vedätystä (2004).

Suomalaisia viroksi käännettyjä lastenkirjoja löysin Hannu Mäkelän Miisa uus pere (Miisan uusi perhe, 2008). Myös suomalaisen Tartossa asuvan kirjailijan Mika Keräsen kirjoja oli myynnissä. Keräsen Kätketty hopeinen aarrearkku (Peidetud hõbedane aardelaegas, 2009) on ollut ehdolla ensimmäisenä suomalaiskirjailijana Viron parhaaksi lastenkirjaksi. Kansan kirjassakin palvelu oli hyvin ystävällistä ja ostoksia maksaessani myyjä kysyi minulta opiskelija- tai opettajakorttia - kysymyksistäni ilmeisesti johtuen. Valitettavasti suomalainen opiskelijakortti ei kelvannut ja niinpä 5 %.n alennus jäi saamatta.

Virossa toimii Lastenkirjallisuuskeskus, joka tekee yhteistyötä lastenkirjakustantajien kanssa ja, joille annetaan suosituksia käännettävistä ja kustannettavista kirjoista. Viimeksi kuluneiden 10 vuoden aikana on julkaistu runsaat 40 lasten- ja nuortenkirjaa. Seuraavalla Tallinnan-matkallani voisinkin vierailla Lastenkirjallisuuskeskuksessa, jossa säilytetään ja julkaistaan lastenkirjallisuuteen liittyvää aineistoa opiskelijoiden, opettajien ja tutkijoiden käyttöön. Harkitsen myös viron kielen opiskelua, jotta voisin lukea juuri hankkimiani lasten- ja nuortenkirjoja. Helsingin syksyisillä kirjamessuilla teemamaana on Viro ja tänä vuonna ilmestyykin poikkeuksellisen suuri määrä virolaista nykykirjallisuutta suomeksi.

Wikipediaan turvauduin jälleen kerran ja sieltä sitten etsin käsiini virolaisten lastenkirjailijoiden luettelon, koska oma tuntemukseni aiheeseen on vielä kovin vähäistä. Minua jäi mietityttämään suomalaisten ja virolaisten tekemä yhteistyö lasten- ja nuortenkirjallisuuden alalla? Miten kirjat valikoituvat, joita käännetään suomesta viroksi ja päin vastoin? Tapaavatko suomalaiset ja virolaiset lasten- ja nuortenkirjailijat toisiaan ja vieraillaanko Suomenlahden yli toisin ja puolin?

Jennin runohaaste

2011-08-22T23:44:00.016+03:00

Illalla syön omenan
vaikka mieli tekee kahvia.
Aamulla juon kahvia
vaikka mieli tekee konjakkia.
Ja päivällä kirjoitan runoa
vaikka mieli tekee sinua.

- Kari Saviniemi-
Levottomat vedet (1990, Daimon)

Bianca Turetsky: Muotimatkaaja Titanicin kannella

2011-08-21T00:10:00.002+03:00

Oletteko koskaan haaveillut aikamatkailusta? Minä olen. Olen kuvitellut itseni historian sivuille hetkeksi elämään jonkun toisen elämää. Tai olen toivonut olevani kirjan sivuilla fiktiivisessä menneessä maailmassa. Aikamatkustamisesta kertovat kirjat, tv-sarjat tai elokuvat ovat aina kiehtoneet minua.

Turetskyn Muotimatkaaja Titanicin kannella (2011, WSOY) vie nuoren tytön Louise Lambertin aikamatkalle surullisen kuuluisalle Titanicille. Louise on amerikkalainen koulutyttö, joka rakastaa vintagevaatteita. Kaikki eivät kuitenkaan ymmärrä hänen viehtymystään vanhoihin vaatteisiin etenkään koulutoverit tai oma äiti. Louise etsii koulun tanssiaisiin pukua ja hän saa kutsun hieman erikoisten rouvien Marlan ja Glendan pitämään vintage-myymälään. Solahtaessaan ihanaan vanhan ajan pukuun, hän siirtyy 100 vuotta ajassa taaksepäin Titanicin kannelle ja muuntuu 17- vuotiaaksi näyttelijätär Alice Baxteriksi.

Kolme asiaa, jotka saivat minut koukuttumaan tähän kirjaan olivat aikamatkustaminen, Titanic ja aivan upea kirjan muotikuvitus vintagevaatteista, jotka on luonut Sandra Suy. Kirja on hyvin kirjoitettu, se ei mässäile tragedialla. Kirja on oivallinen sekoitus fiktiota ja faktaa, historiaa ja muotia sekä seikkailua. Minulle kirjasta tuli voimakas mielleyhtymä Cameronin Titanic elokuvaan, kun Rose eikun Louise juoksee lainehtivilla käytävillä. Tietysti minun piti tarkastaa kirjassa esiintyviä historiallisia henkilöitä ja löysin wikipediasta Titanicin matkustajalistan, jossa oli mukana myös monta suomalaista. Oli koskettavaa ja surullistakin nähdä, mikä valtava ero oli ensimmäisen ja kolmannen luokan matkustajien, eloonjääneiden välillä.

Muotimatkaaja Titanicin kannella (The Time-traveling Fashionista) on Bianca Turetskyn esikoisteos ja kirjailijaa omaa itse valtavan vintage-kokoelman. Minä odotan nyt jatko-osaa, koska täytyyhän Louisen taas solahtaa johonkin mekkoon ja siirtyä toiseen historialliseen aikaan. Minusta idea on aivan loistava! Kirja on nuortenkirjavinkkini, mutta suosittelen nopealukuista kirjaa myös aikuisille naisille ja niille, jotka ovat joskus leikkineet paperinukeilla.

Aamupäivän novelli - Anton Tsehovin Nainen ja sylikoira

2011-08-18T11:20:00.019+03:00

Karoliinalta nappasin idean, jossa aamu alkasi novellin lukemisella. Sovelsin sitä aikatauluuni niin, että luin novellin vasta aamutouhujeni jälkeen aamupäivällä. Kirjahyllyssäni on pitkään seisonut Tsehovin kolme novellia sisältävä Sevenin pokkaripainos (2004, Otava) Nainen ja sylikoira (1899). Kokoelma sisältää kirjan nimiosan lisäksi novellit Elämäni (1896) ja Rotkossa (1899).

Moskovalainen Dmitri Dmitrits Gurov on keski-ikäinen naimissa oleva mies, joka ei viihdy kotonaan. Hän pettää vaimoaan ja hakee kevyitä naisseikkailuja. Naisten seurassa hän viihtyy miehiä paremmin, mutta pitää silti heitä alempiarvoisena rotuna. Jaltalla oleskellessaan hän tapaa baskeripäisen naisen, jolla on mukanaan valkoinen villakoira. Anna Sergejevna on nuori ja kaunis nainen, joka odottaa aviomiestään myöhemmin Jaltalle. Gurovin ja Annan välille kehittyy romanssi.

Nainen ja sylikoira on paljolti Gurovin mielenmaisemaa ja hänen sisäisiä tapahtumiaan kuvaileva. Tsehovilaisessa novellissa loppu jää avoimeksi ja siinä ei ole selkeää loppuratkaisua. Minä pidin tästä parikymmentä sivuisesta novellista ja sen tunnelmallisuudesta. Tarinan lyhyeen pituuteen oli saatu kaikki olennainen sanottua eikä se tarvinnut enempää. Olisin halunnut heti perään lukea lisää Tsehovia, mutta maltoin mieleni. Jätän Rotkossa-novellin johonkin toiseen aamupäivään. Elämäni-novellia en usko lukevani, koska se vaikuttaa yli 100 sivuisena jo pienoisromaanilta.

Oletteko te lukeneet novelleja viime aikoina? Mitä ja kenen novelleja suosittelisitte amupäiviin?

Kaari Utrio: Oppinut neiti

2011-08-14T11:00:00.000+03:00

Kaari Utrion Oppinut neiti (2011, Amanita) hyppäsi suorastaan syliini painotuoreena kaupan hyllystä. Vielä Jane Austenin maailman jälkitunnelmissa kävelin kotikauppaani ja katselin mahdollisia uutuuskirjoja, kun tämä hurmaavan niminen kirja osui silmiini. Ei mennyt kahta sekuntiakaan, kun kirja oli ostoskärryissä ja samana iltana sukelsin historiallisen epookkiromaanin maailmaan. Suomalaiseen 1800-luvun säätyläiselämään siirtyminen englantilaisesta sääty-yhteiskunnasta sopi itse asiassa vallan mainiosti. Tämän takia teen aina varovaisesti lukusuunnitelmia, koska ikinä ei tiedä, mitä ihania yllätyksiä tulee eteen.

Kirja lähtee liikkeelle Pietarista, jossa oppinut neiti ja Smolnan naisopiston kasvatti, kotiopettajatar Sofia Malm törmää kirjaimellisesti paroni Christian Hackfeltiin ja tämän setään majuri Hackfeltiin. Yllättäviä tapaamisia heidän välillään tulee vielä lisää ja neiti jää herrojen mieleen rohkeilla ja itsenäisillä mielipiteillään. Ylpeää paronia neidin mielipiteet lähinnä ärsyttävät. Sofia on riippumaton, erinomaisen koulutuksen saanut ja vieläpä aatelinen, joka ansaitsee itse elantonsa.

Äitinsä sairastuttua Sofia matkustaa takaisin Suomeen ja Lappiin, missä hänen veljensä toimii Porojärven kirkkoherrana. Sofia emännöi pappilaa äitinsä kuoltua. Silvan kartanon paroni on puolestaan levoton maailmanmatkaaja, joka ei millään tahtoisi asettua aloilleen ja isännöimään kartanoaan. Ikävystynyt paroni lähtee setänsä kanssa tutkimusmatkalle Lappiin, jossa he taas kohtaavat Sofian. Tutkimusmatkailijat asuvat useita kuukausia Porojärven pappilassa ja tutustuvat lappalaisten elämään, jossa luokkaerot häviävät ja kaikki auttavat ja tukevat toisiaan. Paroninkin elämään tulee tarkoitusta ja hänen maailmankatsomuksensa muuttuu. Sofia kantaa huolta ja ottaa rohkeasti kantaa siihen, että lappalaisten tulisi saada koulutusta omalla kielellään. Nämä mielipiteet herättävät myöhemmin myös kohua Helsingin seurapiireissä.

Sofia siirtyy serkkutyttöjensä kotiopettajattareksi Solbergan kartanoon ja paronikin asuu vieressä omassa kartanossaan. Paroni on tavoiteltu naimakauppa ja sopivia vaimoehdokkaitakin on useampi, mutta paroni on kiinnostunut vain yhdestä naisesta, varattomasta Sofiasta. Hankalaksi asian tekee, miten saada ilmaistua Sofialle omat, hellät tunteensa. Sofiakin salaa omat tunteensa, muuttuu alistuvammaksi ja varmuus ropisee pois mamsellina toimiessaan. Siihen vaikuttaa osaltaan melkein koko pitäjää rautaisella otteella hallitseva ruustinna Anna Pihlman. Juonitteluja ja valtasuhteita, romantiikkaa unohtamatta on siis Utriomaiseen tyyliin luvassa.

En ole pitkään aikaan lukenut Kaari Utrion historiallisia romaaneja, lähinnä tietokirjoja ja tämä oli ensimmäinen epookkiromaani, jonka olen lukenut kirjailijan uudemmasta tuotannosta. Yli 400-sivuinen kirja tuli luettua melkeinpä kertaheitolla. Kerronta on sujuvaa, rakenne toimivaa ja historiallinen asiantuntemus paistaa tekstin läpi. Pidin kaikista eniten romaanissa Lapin kuvauksesta ja myöhemmin menneen maailman Helsinki-kuvauksesta, jossa ihasteltiin Aleksanterin Yliopistoa tai ihmeteltiin Suurtorin kokoa.

Jos Jane Austenin kirjat joskus vaikuttivatkin pitkäpiimäisiltä, niin Utrion romaanit lähtivät aina mukaan kirjaston hyllystä. Rakas muisto liittyy lapsuuteeni, kun luin yhdessä mummini kanssa Kaari Utrion kirjoja. Tämä tyylikäs ja charmantti nainen on tehnyt uraauurtavaa työtä suomalaisten naisten asian edistämisessä ja olen hänen kanssaan joskus istunut samassa kahvipöydässä. Uusimman romaanin Oppineen neidin on kustantanut Amanita, joka on kirjailijan perheen omistuksessa. Tällä viikolla asiasta myös uutisoitiin, kun kerrottiin Utrion siirtyneen Tammelta pois ja vastaisuudessa hänen kirjansa kustantaa perheyritys. Kaari Utrion kotisivuilta löytyy esittely Oppineestä neidistä ja piirroksia kirjaan liittyvistä historiallisista paikoista.

Jane Austenia - Järki ja tunteet

2011-08-10T10:50:00.000+03:00

Minulla on ollut pitkään Jane Austenin kirjoihin kaksijakoinen suhde. Kirjaston hyllyssä olevat kirjat kiehtoivat minua ja avasin sivun sieltä sun täältä, mutta en saanut tekstiin koskaan otetta enkä lainannut niitä mukaani. Ne tuntuivat silloin vielä lapsen silmin - pitkäpiimäisiltä ja tylsiltä. Ensimmäinen Austenin kirja, jonka sitten luin aikuisena oli Ylpeys ja ennakkoluulo. Se oli pakko lukea, koska se oli tenttivaatimuksena. Yllätin itseni myös pitämällä kirjasta eikä se ollutkaan niin tylsä tai kuiva kuten etukäteen olin asennoitunut. Toki olen katsonut paljon Jane Austenin kirjoihin perustuvia sarjoja ja filmatisointeja, mutta elokuvahan on ihan eri asia. Emma-kirjakin jäi kesken muutaman sivun jälkeen, mutta Northanger Abbeyn luin kokonaan. Se oli ilmeisesti kioskikirjamainen, lyhennetty versio.

Järki ja Tunteet (WSOY) pokkarin takakansi houkutteli ja aloin sitä siltä istumalta lukemaan paikassa, jossa niin sanotusti aika kuluu verkkaan. Vuoroni tuli kuitenkin liian nopeasti ja kirja jäi kesken, mutta ehdin päästä Austenin vetovoimaiseen imuun. Onneksi!

Järki ja tunteet on varmaan monelle tuttu juoneltaan ja olen nähnyt romaanin perustuvan Oscar-palkitun elokuvankin, mutta en enää sitä muista. Päähenkilöinä ovat sisarukset Elinor (järki) ja Marianne (tunne), jotka jättävät rakkaan lapsuuden kotinsa Norlandin tilan olosuhteiden pakottamina, kun oma veli John Dashwood "potkii heidät pellolle". He muuttavat leskiäitinsä Rouva Dashwoodin kanssa uudelle paikkakunnalle vaatimattomampaan huvilaksi kutsuttuun asumukseen. Kiihkeä Marianne rakastuu komeaan ja ystävälliseen, mutta myöhemmin lurjukseksi osoittautuvaan Willoughbyhyn. Hillitympi vanhempi sisar Elinorkin on rakastunut kunnolliseen Edwardiin, jota sitoo omat lupauksensa. Edwardin sisar (John Dashwoodin vaimo) ja äiti eivät voi todellakaan hyväksyä heidän suhdettaan, koska Elinor on huono naimakauppa. Liian varaton eikä tarpeeksi ylhäistä säätyä. Taustalla kummittelee vielä kolmaskin herra, luotettava eversti Brandon, joka on ilmeisen rakastunut Marianneen.

"Tiedät varsin hyvin, ettei eversti Brandon ole niin vanha, että hänen ystäviensä tarvitsisi pelätä menettävänsä hänet. Hän voi elää vielä kaksikymmentä vuotta. Mutta kolmekymmentäviisivuotiaalla ei ole mitään tekemistä avioliiton kanssa." (Marianne s.36)

"Seitsemänkolmatta vuoden ikäinen nainen ei enää voi tuntea eikä herättää rakkautta. Jos hänellä on ikävät kotiolot tai hän on köyhä, niin saattaisiin olettaa hänen voivan ryhtyä sairaanhoitajaksi saadakseen toimeentulonsa ja turvatun aseman." (Marianne s.36.)

Marianne, joka on siis vasta kuudentoista on hyvinkin armoton ikäasioissa. 35-vuotias mies on jo melkein vanhus ja 27-vuotias nainen on liian vanha avioitumaan tai rakastumaan. Marianne on mielestäni aika lapsellinen hahmo romaanin alussa, mutta kypsyy romaanin edetessä. Pettyessään rakkaudessa hän masentuu ja sairastuu vakavasti. Kun järkevä ja huolehtivainen Elinor kätkee syvemmät tunteensa jopa omalta perheeltään, niin Marianne toimii päinvastoin ja pystyy ilmaisemaan tunteitaan vapaammin. Vain avioliitto voi taata näiden naisten onnen, mutta esteiksi voivat tulla naisten asema ja varallisuus. Austenin aikaan naimattomien naisten ainoa tavoite oli avioliitto ja naimisiinmenolla nainen pystyi jonkin verran itsenäistymään ja saamaan oman kodin. Muita mahdollisuuksia naisille ei juurikaan ollut tarjolla. Austen ei ikinä itse avioitunut, mutta elämäkerrallisten tietojen mukaan hän kuitenkin halusi naimisiin.

Austenin romaanissa riittää romantiikkaa, draamaa, nasevaa dialogia ja herkullisia henkilöhahmoja. Ei voi kuin ihmetellä hänen tarkkanäköisiä henkilö- ja ihmissuhdekuvauksia. Minua nauratti ja ehkäpä surettikin avioparin herra Palmerin ja hänen raskaana olevansa vaimonsa visiitti huvilassa.

"Miten mielelläni itsekin asuisin tällaisessa talossa! Ettekö tekin, herra Palmer?"
Herra Palmer ei vastannut, ei edes kohottanut katsettaan sanomalehdestä.
"Herra Palmer ei kuule mitä minä sanon", virkkoi rouva nauraen.
"Hän ei joskus koskaan kuule. Se on niin hullunkurista" (s.96)

Järki ja tunteet ilmestyi 1811 ja se oli ensimmäinen Austenin julkaistu romaani. Austen muokkasi kirjaa useita vuosia kuten muitakin kirjojaan ja ensimmäisen version hän kirjoitti siitä jo 1700-luvun puolella. Tämä 200-vuotias klassikko piti minut lujassa otteessaan ja pidin tästä Ylpeyttä ja ennakkoluuloa (1813) enemmän. Minuun virisi innostus lukea ne kolme vielä lukematonta Austenin kirjaa Kasvattitytön tarinan (1814), Emman (1815) sekä Viisastelevan sydämen (1818) tässä järjestyksessä. Ehkäpä minäkin olen kypsynyt.

Viikonloppuna katsoin elokuvan Jane Austen - lukupiiri (2007), joka on myös kirjana ollut menestys. Kuuden kuukauden aikana luetaan Austenin kuusi romaania ja lukupiirin kuusi jäsentä kokoontuu kerran kuussa keskustelemaan kirjasta jonkun jäsenen luona. Jokaiselle on valittu oma Austenin kirja ja hän on illan emäntä/isäntä. Elokuva oli ihmissuhdedraamaa, mutta ihan katsottava. Tässä yhteydessä onkin hyvä muistutella Lukupiiri-blogin kuukauden kirjasta, josta alkaa tänään keskustelu.

Jane Austen - lukupiiri ideana olisi kiinnostava, jos joku haluaa lähteä sitä kokeilemaan. Minkälaisia lukukokemuksia teillä on Austenin kirjoista? Onko jotain suosikkeja tai vähemmän suosikkeja?

Kirsti Kuronen: Piruettiystävyys

2011-08-06T11:33:00.001+03:00

Piruettiystävyys (Karisto, 2010) kertoo 14-vuotiaasta balettia harrastavasta Ellistä, jonka elämä on yhtä suorittamista nuoresta iästä huolimatta. Elli tavoittelee täydellisyyttä joka asiassa niin koulussa ja tanssimisessa kuin kotonakin. Hän haluaa olla samanlainen kuin paras ystävänsä Doris, jonka hän on tuntenut lapsesta asti. Elli on riippuvainen Doriksesta, joka on itsevarmempi, lahjakkaampi ja hoikempi ja johon Elli aina vertaa itseään. Täydellisyyden tavoittelu on Ellille niin tärkeää, että ysi miikka kokeesta itkettää tyttöä viikon verran ja hän murehtii jo yliopiston pääsykokeita, jossa pelkää mokaavansa kaiken.

Ellin elämässä tapahtuu kuitenkin myös mukavia asioita. Hän saa roolin balettikoulun Pähkinänsärkijästä, johon hän alkaa harjoittella ahkerasti ja erittäin suorituskeskeisesti. Elli tutustuu ja ystävystyy Tuukka nimisen pojan kanssa, josta tulee Ellille tärkeä ihminen. Doris jää pikkuhiljaa taka-alalle ja häipyy lopussa pelkäksi utukuvaksi. Kiinnostavaa onkin pohtia, onko Doris ollut joskus lihaa ja verta oleva tyttö vai pelkästään Ellin mielikuvitusystävä.

Ellin perfektionismiin kuuluu tietysti oma keho, johon hän ei ole tyytyväinen varsinkaan "paksuihin" reisiinsä ja takapuoleensa. Rankat treenit ja vähäinen syöminen johtaa jo alipainoon, mutta syömishäiriö vältetään ajoissa aikuisten puuttumisella ja Tuukan ystävällisellä huolenpidolla. Ellille tärkeitä aikuisia ovat äiti, joka esitetään vaativana hahmona kohdistaen tyttäreensä omia toteutumattomia koulutustoiveitaan sekä ymmärtäväinen ja kannustava pappa. Isän hahmo jää hyvin ohueksi eikä kirjassa kuvata ollenkaan tyttären suhdetta isäänsä.

Kirjan rakenne muodostuu yleisestä tarinalinjasta sekä Ellin päiväkirjasta, johon Elli purkaa tuntojaan. Rakenne on ihan toimiva, mutta toisaalta mietin olisiko päiväkirjamerkintöjä tarvittu ollenkaan ja kirja olisi kokonaisuudessaan kerrottu samalla tyylillä. Kirjan loppuosa huipentuu Pähkinänsärkijä-baletin jännittävään esitykseen ja romanttista vivahdettakaan ei juonesta puutu. Tuukan hahmo poikaystävänä on täydellinen ellei jopa liiankin.

Kirsti Kuronen on kirjoittanut ensimmäisen tyttökirjansa, vaikka on toki kirjoittanut aikaisemmin lasten- ja nuortenkirjoja. Piruettiystävyys palkittiin Topelius-palkinolla tänä vuonna ja raadin perustelut voi lukea täältä. Kuronen kirjoittaa tärkeästä aiheesta nuorten tyttöjen suorituspaineista, jotka alkavat varhain. Kiltin tytön syndrooma, heikko itsetunto ja pätemisen tarve, miltä minä näytän toisten silmissä sekä ulkonäköpaineet ovat kaikki kirjan läpäiseviä teemoja. Tyttöjen ja nuorten naisten uupuminen ja masentuminen sekä pahoinvointi ovat nykypäivää suorituskeskeisessä yhteiskunnassamme. On pakko pärjätä ja tavoitella täydellisyyttä. Ei voi olla ihmettelemättä, että kasiluokkalainen jo keksii gradunsa aiheen (ehkä hiukkasen yliampuvaa kirjassa). Nuorille ei anneta aikaa kypsyä ja kasvaa vaan pitäisi jo varhain tietää, mikä minusta tulee isona. Olen iloinen omasta nuoruudestani ja siitä, että oli aikaa miettiä ja kokeilla eri vaihtoehtoja, mutta toki suorituspaineita olen minäkin tuntenut.

Suosittelen erityisesti kirjaa opettajille ja kouluihin luettavaksi, koska varmasti nuorten kanssa kirjasta syntyisi hyvää ja pohdiskelevaa keskustelua. Jatkossa tulen esittelemään lisää täällä blogissani näitä uudempia nuortenkirjavinkkejä vanhempien tyttökirjojen ja muun kirjallisuuden rinnalla.

Suvi Niinisalo: Äidin sylissä ja muita kuvakulmia äitiyteen

2011-08-04T00:07:00.002+03:00

Taidehistorioitsija Suvi Niinisalon teos Äidin sylissä ja muita näkökulmia äitiyteen (Atena, 2010) johdattaa historiallisten äitikuvien kautta äiteihin taiteessa. Niinisalo tutkii samalla suomalaista ja eurooppalaista äitiyttä eri näkökulmista ja eri aiheiden kautta. Teoksessa keskitytään äitimyyttiin - ihanteelliseen kuvaan äitiydestä aina esihistorialliselta ajalta nykytaiteeseen saakka. Äitimyytti tarkoittaa täydellisen äidin ideaalitilaa, jota kukaan ei voi koskaan saavuttaa, mutta johon jokainen äiti tahtomattaankin vertautuu. Äitiyttä on ihannoitu eri kulttuureissa äitijumalattarien jatkumosta ja kristillisen kulttuurin Neitsyt Mariasta alkaen. Vaikka äitiys käsitteenä muuttuu ajan mukana, niin kollektiivisen ideaalisen äidin kuvaa pidetään yllä kulttuurisena mallina ajasta toiseen. Niinisalon kirjan tavoitteena on monipuolistaa kuvaa äitiydestä ja etsiä toisenlaisia kuvia äitiydestä ja avata äitimyyttiä tekemättömistä kuvista ja vaietusta aiheista.

Monet rakastetut äitikuvat ovat 1800-luvulta ja liittyvät aikansa aatemaailmaan ydinperheen ja äitiyden ihannointiin. Äitiys nostettiin niin sanotusti pyhään asemaan, jossa sen negatiiviisia tai arkisia puolia ei haluttu edes nähdä. Ihanneäiti oli epäitsekäs, uhrautuva, tyytyväinen ja rakastava tilanteessa kuin tilanteessa. Vaikka äitien todellinen elämä oli rankkaa ja lapsenteko vaarallista, niin kuvataiteessa äitiyden kuva on erilainen; ihannoitu, harmoninen ja kaunis. Myös kodin ulkopuolella työssäkäyvät äidit kuvattiin aina kotipiirissä. Kuvataiteen äiti on äiti vain, jos hän on lastensa kanssa. Niinisalo tuo esille taiteessa vallitsevan reproduktiotabun, joka ilmenee raskaus- ja synnytysaiheiden poissaolona. Vaikka tabu onkin väistynyt ja raskausajan kuvia on nykyaikana tehty, niin synnytysaihe on Niinisalon mukaan edelleen jollain tavalla tabu kulttuurissamme. Aihe on kiinnostanut muutamia nykytaiteilijoita ja raskausaikaan ja synnytyshetkestä tehdyt maalaukset ovat usein naistaiteilijoiden tekemiä.

Vaikka äitiydestä käydyt keskustelut ovat ravistelleet äitiyttä paljonkin äitimyytin kuitenkin sitkeästi pitäessä pintansa, niin taiteessa äitiyttä ei ole ravisteltu samalla tavalla. Myös nykytaiteen äitikuvat ovat pitkälti naisten tekemiä ja ne on tehty omista lähtökohdista käsin, joissa näkyy usein inhimillinen, arkinen äitiys. Äidit pitävät pienokaisia sylissä, hellivät ja huolehtivat heistä. Kuitenkin uusi sallivampi maailma näkyy teoksissa ja esimerkiksi masentuneet ja väsyneet äidit tuovat äitikuvaa monipuolisemmaksi. Kokonaisuudessaan äitiys näyttäytyy edelleen kauniina asiana, vaikkakin realistisemmin.

Niinisalon teos on sopiva parinsadan sivuinen tietopaketti näinkin laajaan aiheeseen kuin äitiyteen ja äitimyyttiin ja tietenkin populaarisempi kuin varsinaiset tieteellisemmät äitiystutkimukset. Tästä on hyvä lähteä liikkeelle, jos aiheeseen haluaa perehtyä syvemmin. Kirjan ansio on visuaalisuus, äitiyden taidekuvat, joita se sisältää runsaasti. Kuvat ovat puhuttelevia, kauniita ja herkkiä sekä surullisia. Olisin toivonut enemmän kuitenkin niitä äitimyyttiä purkavia nykytaiteen äitikuvia, joita on kovin vähän. Niinisalo on itse varsin varovainen äitimyytti-aiheen käsittelyssään. Kiinnostavasti hän nostaa esille, miten naisiin suhtaudutaan biologisen tehtävänsä täyttäjinä, mahdollisina äiteinä siitä huolimatta, vaikka nainen ei haluaisikaan äidiksi. Naisilla ei Suomessa ole edelläänkään valtaa omaan ruumiseensa esimerkiksi strelisaation suhteen. Vasta 30 vuotias voi saada sterilisaation ja jos hän on naimisissa, niin aviomiestä täytyy kuulla asiassa!

Minusta kirja sopii kaikille naisen ja äitiyden historiasta kiinnostuneille äitiydestä riippumatta. Kirjaan on upotettu somasti runonpätkiä ja tuutulauluja. Ja loppuun hiukka huumoria Rautu Vakkilan sanoin:

Oi ukko Ylijumala,
Itse taatto taivahinen,
Vedä kultakirveheesi,
Tempoa hopeatapparasi,
Sillä leikkoa lihoa,
Katko persekynnyksiä,
Revi reijät räppänöiksi,
Paasi uunilta pudota,
Muju muurista murenna,
Anna tulla - - -
Poika neitosen povesta,
Lapsi vaimon lantehista,
Peräsuolesta puserra!

Heinäkuun luettuja

2011-07-31T20:44:00.041+03:00

Ajattelin ottaa nyt tavakseni listata lukemani kirjat joka kuukausi täällä blogissani. Olen huomannut muista blogeista, että se on sangen kätevää. En ehdi kirjoittamaan kaikista lukemistani kirjoista tai siirrän niitä myöhemmäksi ja sitten se kirjajuttu voi jäädä kokonaan kirjoittamatta. Olen välillä huonomuistinenkin ja meinasin jo tuosta kirjapinosta unohtaa pari kirjaa. Kuten kuvasta näkyy minulla on painettu versio kirjapäiväkirjasta, mutta olen vähän laiska siihen kirjoittamaan. Yritän senkin suhteen aktivoitua ja kirjoitan siihen muistiinpanoja lukemistani tyttökirjoista.

Heinäkuu on ollut varsin tyttökirjapainotteinen kuukausi, mikä ei varmasti teitä yllätä ja olen lukenut varsinaisesti neljä ns. aikuisten kirjaa. Tämäkin rajaaminen tuntuu välillä olevan veteen piirretty viiva. Montgomeryn kirjojen kohdalla olen erityisesti miettinyt tätä jaottelua nuorten ja aikuisten kirjoiksi tahi tyttökirjallisuudeksi, koska hänen kirjojaan lukevat kaikenikäiset ja on niitä miehetkin lukeneet, mutta minulla ei ole tarkemmin tästä mitään tutkimustietoa. Olen lukenut myös yhden tietokirjan kokonaan, mutta sen lisäksi olen lukenut tekstinpätkiä sieltä sun täältä muista tietokirjoista.

Heinäkuussa olen ollut tavallista aktiivisempi lukija, koska minulla on ollut lomaa. Olen lukenut yhteensä neljätoista kokonaista kirjaa:

Juhani Aho: Yksin. 1890. WSOY:n pokkari
Jenny Erpenbeck: Vanhan lapsen tarina. 2011. Avain
Kirsti Heporauta: Koulukodin tyttö. 1952. Vihreä kirjasto. WSOY
Aili Konttinen: Inkeri palasi Ruotsista. 1947. WSOY
L.M. Montgomery: Anna opettajana. 1936. WSOY
L.M. Montgomery: Runotyttö maineen polulla. 1925. WSOY
L.M. Montgomery: Runotyttö etsii tähteään. 1927. WSOY
Anni Polva: Tiina kesälaitumilla. 1958. Karisto
Anni Swan: Kaarinan kesäloma. 1918. WSOY
Armine von Tempski: Pami-tytön paratiisi. 1940. WSOY
Ethel S. Turner: Seitsemän sisarusta. 1894. WSOY
Rauha S. Virtanen: Ruusunen. 1968. WSOY
Kate Douglas Wiggin: Villiruusu. 1903. WSOY
Sisko Ylimartimo: Anna ja muut ystävämme. 2008. Minerva

Vaikka Montgomery on hallinnut lukuelämääni ja tulen vielä siitä kirjoittamaan lisää, niin Aili Konttisen Inkeri-kirjan haluaisin esitellä teille, koska se on hyvin koskettava. Yritetään! Muista tyttökirjoista mainitsen Anni Polvan Tiinan, joka oli kepeää kesälukemista. Tiina viettää kesälomaa mummonsa luona ja Tiinan mummo on aivan ihana! Kiinnostavaa on huomata sekä Swanin että Polvan kirjoissa suomalaiset selkeät, yhteiskunnalliset luokkaerot. "Aikuisten" kirjoihin siirryttäessä Erpenbeckin Vanhan lapsen tarina oli koukuttava ja olin siitä monista kirja-blogeista aikaisemmin lukenut. VAROITUS JUONIPALJASTUS: Ina esimerkiksi paljasti kyseessä olevan suuren valheen ja minä siis alusta lähtien lukiessani asennoidun ajattelemaan päähenkilöä aikuisena. Teoriani oli dementoitunut vanhus, joka elää identiteetiltään nuorempaa 14-vuotias minäänsä, mutta teoriani meni hieman pieleen. Kirjasta esittelyjä ovat myös tehneet esimerkiksi Hanna ja Morre.

Yksi heinäkuun vahvimmista lukukokemuksistani oli Juhani Ahon Yksin. Ahon kieli on kaunista ja niin surumielistä. Kirja kertoo onnettomasta rakkaudesta, joka ei saa vastakaikua. Kirjan minäkertojana on keski-ikää lähestyvä poikamies, joka rakastuu ystävänsä sisareen Annaan, josta on kasvanut kaunis, nuori nainen. Sydänsurujaan lievittääkseen päähenkilö lähtee sykkivään 1800-luvun Pariisiin, mutta hän ei voi sielläkään unohtaa sydämensä paloa. Yksin-kirjasta ovat kirjoittaneet mm. Salla ja Luru. Minusta kirjan tunnelmasta henkii niin suuri kaipuu ja ikävä, joka on jotenkin käsinkosketeltavaa. Kirja on ohut pienoisromaani, mutta sisällöltään sitäkin painavampi.

Yhteensä luettuja sivuja kirjoista kertyi 2704 sivua.

Sisko Ylimartimo: Anna ja muut ystävämme

2011-07-26T18:47:00.002+03:00

Sisko Ylimartimon Anna ja muut ystävämme L. M. Montgomeryn elämä ja sankarittaret ilmestyi tasan sata vuotta siitä, kun Montgomeryn esikoisteos Annan nuoruusvuodet (Anne of Green Gables) oli ilmestynyt vuonna 1908. Vuosi 2008 omistettiinkin Prinssi Edwardin saarella Annan juhlavuodeksi. Meille Montgomeryn lukijoille on tullut hyvin tutuksi hänen rakastamansa kaunis Prinssi Edwardin saari. Anna ja muut ystävämme kirjassa lukijat johdatetaan tälle kuuluisalle saarelle yhdessä kirjailijan ja hänen kirjallisten tyttöhahmojen kanssa. Teksti etenee erilaisten teemojen kautta ja Ylimartimo esittelee meille Annan ja Emilian lisäksi vähemmän tunnetummat sankarittaret Saran, Janen, Marigoldin ja Patin.

Ylimartimon matkassa käydään läpi tärkeitä paikkoja kanadalaisen Lucy Maud Montgomeryn (1874-1942) elämässä ja tuotannossa. Keskeisinä lähteinä Montgomeryn elämästä käytetään hänen päiväkirjojaan, viisiosaista sarjaa The Selected Journal of L.M. Montgomery, jonka ovat toimittaneet Mary Rubio ja Elizabeth Waterston. Ensimmäinen päiväkirja julkaistiin 1985 ja viimeisin 2004. Montgomeryn omasta toiveesta johtuen päiväkirjat julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Rubio ja Waterston kehoittavat lukijoita suhtaututumaan kuitenkin tietyllä varauksella kirjailijan päiväkirjoihin, koska Montgomery kopioi ja muokkasi niitä uudelleen aikojen kuluessa. Suomalainen Vappu Kannas on tutkinut päiväkirjasarjan ensimmäistä osaa ja hänen pro gradu-työnsä vuodelta 2010 löytyy verkosta.

Ylimartimon tavoitteena on tulkita kuvitteellisista tyttöhahmoista kertovia tarinoita Montgomeryn elämäkerrallisen aineiston rinnalla sekä purkaa faktan ja fiktion suhdetta. Apunaan hän on käyttänyt Montgomeryn omaelämäkerrallista lehtijuttua Alpine Path. Story of my Career, joka ilmestyi 1917. Mielestäni Ylimartimo onnistuu hyvin tulkinnassaan ja erityisesti voin yhtyä siihen minulle tuttujen tyttöjen tarinoissa. Luin myös verkosta Alpine Pathin, jossa Montgomery itse tarkastelee faktan ja fiktion suhdettaan ja, johon Ylimartimo monesti perustaa tulkintansa. Oma Montgomery-projektini alkoi vuosi sitten, jolloin aloin lukea Anna-sarjaa uudestaan sekä tutustumaan niihin Anna-kirjoihin, jotka ovat suomennettu vasta viime vuosina. Sinisen linnan lisäksi luin kaksi Sara-kirjaa, joista olen aikaisemmin blogissani kirjoittanut. Tänä kesänä olen viihtynyt Runotyttö-sarjan parissa, jota olen viimeksi lukenut lapsuudessani. Ylimartimon kirjan lukemista olen säästellyt, koska olen halunnut muistaa ja elää tyttöhahmojen tarinoita uudestaan sekä tutustua myös uusiin tyttösankareihin. Vaikka Montgomery-projektini on edelleen kesken, niin aika oli nyt otollinen Anna ja muut ystävämme-kirjan lukemiselle. Erityisesti Runotytöt pistivät minut miettimään Lucy Maud Montgomeryn omaa elämää, koska ne tulevat niin lähelle hänen omaa kirjailijuuttaan.

Sisko Ylimartimo on tehnyt loistavaa työtä Minervan kustantamon kanssa ja meille suomalaisille Montgomeryn ystäville on vihdoinkin käännetty näiden vähemmän tunnettujen tyttöhahmojen tarinat kuten esimerkiksi Marigoldin lumottu maailma (2009) ja Pat-kirjat (2009/2010) sekä Sara Tarinatyttöjen uudelleen suomennokset (2010/2011). Anna ja muut ystävämme on myös ainoita suomeksi ilmestynyttä Montgomeryn elämäkertakirjallisuutta. Kirjan ainoaksi puutteeksi voin nimetä valokuvien puutteen, koska niitä jään lukijana kaipaamaan. Ylimartimo on itse vieraillut Prinssi Edwardin saarella tehden tutkimusretkiä kirjaansa varten ja minua kummastuttaa, miksi kirjassa ei ole valokuvia paikoista, joita hän kuvaa kirjallisesti. Myös Lucy Maud Montgomerystä olisin toivonut enemmän kuvia kuin sen yhden.

Ylimartimon kirjassa vihjataan Maudin viimeisiin vuosiin onnettomina ja ahdistuneina, jota vaikeutti hänen aviomiehensä sairastelut ja depressio. Enemmän tietoa janoavana etsin taustatietoja kirjailijan kuolemasta. Vuonna 2008 kirjailijan pojantytär Kate Butler paljasti kauan varjellun perhesalaisuuden siitä, että hänen isoäitinsä teki itsemurhan. Tutkija Mary Rubio, joka julkaisi samana vuonna seitsemänsataa sivuisen Montgomeryn elämäkerran ei ole täysin vakuuttunut väitetystä itsemurhasta vaan epäilee enemmänkin tahatonta lääkkeden yliannostusta. Globeandmailin artikkelissa hän perustelee näkemyksiään ja tarkastelee lääkeriippuvaisen Maudin "itsemurhalappusta", joka olisi enemmänkin tarkoitettu päiväkirjamerkinnäksi. Mysteerisesti myös Montgomeryn 175 sivua päiväkirjasta ovat kateissa. Sallan lukupäiväkirjassa on esitelty Rubion kirjoittama elämäkerta Lucy Maud Montgomery - The Gift of Wings , jota mietin myös hankittavakseni.

L.M. Montgomeryn elämästä ja kirjoista kiinnostuneille löytyy esimerkiksi L.M. Montgomery instituutin sivut. Jos mielii tehdä Montgomery-tutkimusta, jota onkin tehty runsaasti, niin verkosta löytyy L.M. Montgomery- tutkimusryhmän sivut, jossa on erittäin kattava luettelo Montgomery-tutkimuksista ja sieltä bongasin tämän suomalaisen opinnäytteen. Tutkimusryhmä järjestää myös konferensseja Prinssi Edwardin saarella ja ensi vuonna seminaarin aiheena on L.M. Montgomery and Cultural Memory, johon pyydetään lähettämään seminaaripaperit elokuun aikana. 2013 konferenssin aiheena on Montgomery ja sota. Vaikka minusta ei Montgomery-tutkijaa tulekaan, niin olisi aivan mahtavaaa osallistua konferenssiin. Nyt voin mielikuvissani matkata Prinssi Edwardin saarelle ja näiden alla olevien kuvien mukana toivotan teidät matkalle mukaan. Kuvat on Prinssi Edwardin saaren kotisivuilta vierailijoille (Prince Edward Island). Montgomeryn kirjoista palaan vielä myöhemmin kirjoittelemaan.

Anna ja muut ystävämme -kirjasta ovat kirjoittaneet blogissaan myös Katja ja Leena Lumi.

Elsa Beskow: Around the Year

2011-07-18T09:50:00.010+03:00

Elsa Beskow (1874-1953) oli tunnettu ruotsalainen satukirjailija, kuvittaja ja maalari. Lapsuudestani muistan hänen satunsa, jotka kertoivat täti Ruskeasta, täti Vihreästä ja täti Sinipunaisesta. Tukholman matkaltani tarttui mukaani hänen kaunis kuvakirjansa vuodenajoista. Around The Year (Årets Saga) ilmestyi ruotsiksi 1927.

JULY

The sun is hot,
for July is here,
heymaking time
in the fields.
Now is the time
when
cabbages grow,
the spinach
and cress,
the lettuce and onions
and leeks.

Now is the time
when each day
I go to pump
with my
watering-can
and water and water
the rows.
The poppies glow red,
tiger-lilies gold,
the grasses
are tall and straight.

But Jyly is here
and
THUNDER in the air.

Tyttökirjakesä

2011-07-14T00:05:00.001+03:00

Olen viettänyt ihanaa kesälomaa tyttökirjojen parissa. Olen kiertänyt kauniissa Suomen suvessa, kerännyt kirjoja lisää kokoelmiini sulostuttamaan sekä omia että muiden hyllyjä. Lomani aikana olen ehtinyt lukemaan kirjoja joka päivä milloin laiturin nokassa, milloin hiekkarannalla päivää paistatellessa tai mökin kammarissa hämärässä kesäyössä. Lukemiselleni on monia syitä ja yksi niistä on se, että haluan perehtyä genreen yhä syvemmin ja perusteellisemmin. Seuraavaksi esittelen viisi maailmankuulua tyttökirjallisuuden klassikkoa, joita on julkaistu myös WSOY:n Nuorten toivekirjasto-sarjassa.

Ethel S. Turnerin Seitsemän sisarusta (Seven Little Australians) ilmestyi 1894 ja sitä pidetään Australialaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden klassikkona. Kirja on suomennettu ensimmäisen kerran jo pari vuotta ilmestymisensä jälkeen. Seitsemän sisarusta nuorimmasta vanhempaan ovat Kenraali-vauva, Pallero 4v., Bunty 6v, Nell 10v., Judy 13v., Pip 14v. sekä Meg 16v. Sisarukset asuvat Hyrskynmyrskyksi nimetyssä talossa yhdessä ankaran isänsä kapteeni Woolcotin ja nuoren äitipuolensa Esterin kanssa. Lapset ovat vallattomia vekkuleita, joista eniten harmaita hiuksia aiheuttaa isälleen rasavilli Judy-tyttö. Parikymppistä Esteriä, joka on vain muutaman vuoden vanhempi Megiä käy sääliksi hänen suuren kasvatustaakkansa alla. Esterin valinta ihmetyttää nyt aikuisen silmin uudelleen luettuna. Miksi hän on avioitunut vanhemman kiukkuisen leskimiehen kanssa, joka ei armoa tunne kurittaessaan lapsiaan piiskalla. Ilmeisesti pakottavaa tarvetta ei edes ole ollut, koska Esterin vanhemmat vaikuttavat varakkailta. Kirja oli kuitenkin kiinnostava kurkistus sen ajan kasvatus- ja arvomaailmaan ja tragedialtakaan ei vältytty.

Seitsemään sisarukseen on kirjoitettu myös jatkoa kolme osaa, joista on suomennettu Sisarusten varttuessa (1895/1897)). Turnerin laajasta tuotannosta on lisäksi suomennettu Pikku serkku, Bobbie koulitaan pojaksi sekä Ihmelapsi: australialainen tarina.

Australiasta siirrytään amerikkalaiseen pieneen Riverboron kylään, jonne Villiruusun päähenkilö Rebekka Rowena Randall muuttaa asumaan kahden vanhapiikatätinsä luokse. Rebekkakin on suurperheestä, jossa leskeksi jäänyt äiti yrittää elättää perhettään niukalla toimeentulollaan ja maksaa talon kiinnityslainamaksuja. Rebekka lähetetään tätiensä luokse saamaan kasvatusta ja koulutusta, jotta hän pystyy myöhemmin elättämään itsensä. Miranda-täti on ankara, joka moittii vilkasta ja suulasta Rebekkaa pienimmästäkin asiasta. Jane-täti on puolestaan se lempeämpi täti, jolta Rebekka saa lohdutusta suruihinsa. Kirjassa seurataan Rebekan kasvua nuoreksi aikuiseksi.

Kate Douglas Wigginsin Villiruusu (Rebecca of Sunnybrook Farm) on ilmestynyt 1903 ja se on suomennettu 1919. Myöhemmin suomennosta on lyhennetty. Wigginsin toinen tyttökirjamainen klassikko on Keltaisen talon lapset vuodelta 1911. Villiruusun luin nyt uudelleen ja minulla ei ollut siitä mitään muistikuvaa. Hämmästyttävää oli huomata, miten se muistutti Lucy Maud Montgomeryn Pientä runotyttöä, joka on ilmestynyt myöhemmin 1923. Rebekka on myös runotyttö, joka keksii runoja ja esittelee niitä kyllä auliisti muille. Hän haaveilee vanhempana tulevansa kirjailijaksi ja opettaja neiti Maxwell tukee Rebekan kirjoittamisharrastusta. Asetelma on hyvin samanlainen kuin Runotytössä ja Rebekankin ihailijana on puolta vanhempi varakas mies, joka odottaa Rebekan varttumista. Rebekan puolelta en huomannut kuitenkaan samanlaisia tunteita, mikä oli helpotus. Olen lukemassa Montgomeryn Runotyttö-kirjoja parhaillaan ja en muista ihan tarkalleen sarjan vaiheita. Se, mikä yllättää nyt näissä joissakin lukemissani tyttökirjoissa on hiljaisesti hyväksytty arvomaailma, jossa huomattavasti vanhempi mies ihastuu nuoreen tyttöön, lapseen ja siitä tulee ihan pedofiilimainen tunnelma - viattomissa tyttökirjoissa.

Lontooseen siirrytään Frances Hodgson Burnettin Pikku prinsessan matkassa. Saara Crewe on 7-vuotias äiditön tyttö, kun hän muuttaa Intiasta englantilaiseen Neiti Minchin sisäoppilaitok-seen. Saara on rikas, hyväsydäminen tyttö, jonka elämä muuttuu, kun hänen isänsä kuolee. Hänestä tulee köyhä, joka joutuu kovaan työhön sisäoppilaitoksessa ankaran neiti Minchin valvonnassa. Tarinalla on kuitenkin onnellinen loppu. Ullakkohuone, köyhyys ja Saaran epäoikeudenmukainen kohtelu on jäänyt lapsuudestani asti mieleen tästä kirjasta. Kuitenkin Salainen puutarha (1911) säväytti minua enemmän uudelleen luettuna Burnettin tuotannosta. Pikku prinsessa ilmestyi 1905 ja se suomennettiin 1912.

Orpotyttö-teemalla ja ankarilla vanhapiikatädeillä jatketaan Eleanor H. Porterin Iloisessa tytössäkin (Pollyanna). Kirja ilmestyi 1913 ja se suomennettiin 1916. Suomennosta on korjattu myöhemmin. Porter kirjoitti myös jatko-osan Pollyanna (Pollyanna Grows Up), joka ilmestyi pari vuotta myöhemmin. Minulle Iloinen tyttö on nostalginen kirja ja luin ensimmäisen kerran sen ala-asteella opettajan hyllystä, mistä oppilaat saivat lainata lukemista. Myöhemmin olen saanut kirjan perintönä vanhempana painoksena, joka on vuodelta 1922.

Pollyannan ilonkeksimisleikki on positiivisen ajattelun esikuva. Pollyanna keksii asioiden nurjimmistakin puolista aina jotain positiivista ja ilonaihetta. Silloinkin kun hän loukkaantuu onnettomuudessa eikä pysty enää kävelemään. Tämä luonnonlapsi hurmaa kaikki tapaamansa ihmiset ja sulattaa tätinsäkin kylmän sydämen. Toisia kirja voi ehkä ärsyttääkin, mutta minusta tämä on ehdottomasti hyvän mielen kirja, jota suosittelen vilpittömästi lukemaan. Booksy on kirjoittanut blogissaan myös Pollyanna-kirjoista.

Kesän täysin uusi tyttökirjatuttavuus oli minulle Armine von Tempskin Pami-tytön paratiisi (Pam´s Paradise Ranch). Kirja ilmestyi 1940 ja se suomennettiin 1953. Päähenkilöinä on Havaijilla Kilohanan kartanossa asuva 12-vuotias Pamela Garland, jonka äitinsä johtamalle karjafarmille muuttaa samanikäinen kaupunkilaisserkku Emily. Hurjapäinen Pam vierastaa aluksi arempaa Emilyä, mutta pikkuhiljaa tytöt ystävystyvät ja Emilystä tulee rohkea paniolo (havaijilainen cowboy), joka oppii uimaan, ratsastamaan sekä soittaman ja laulamaan havaijilaisia lauluja siinä missä muutkin. Seikkailuja ja draamaa ei kirjasta puutu, milloin taistellaan vihaista muulia vastaan tai karjatilan omistuksesta aina toisen tytön vakavaan onnettomuuteen asti unohtamatta valtavaa tulivuoren purkausta.

Kirja oli ihana sukellus Havaijilaiseen monikulttuurisuuteen ja erittäin raikas, jossa vahvat naiset ja tytöt kuvattiin hyvin itsenäisiksi ja aktiivisiksi toimijoiksi. Luontokuvaus kirjassa oli aivan mahtavaa ja lukiessa tunsin olevani todella aurinkoisessa paratiisissa. Havaijilaiselta Armine von Tempskiltä on suomennettu myös toinen tyttökirja Anne Korallisaarilla (1954).

Kesäni jatkuu edelleen tyttökirjojen parissa ja kansainvälisten tyttökirjaklassikoiden lisäksi olen lukenut suomalaisia klassikoita ja joistain saatan kirjoittaa blogiini. Olen lukenut viimeisen vuoden aikana 30-40 tyttökirjaa ja tahtia on vielä parannettava, koska pelkästään lukemattomia suomalaisia tyttökirjoja minua odottaa hyllyssä parisen sataa ainakin. Tyttökirjat herättävät myös tunteita ja olen kyllä herkistellyt joidenkin lukemieni kanssa. Mitkä tyttökirjat saavat teillä tunteet pintaan - naurua tai kyyneleitä?

Astrid Lindgrenin satujunassa

2011-06-27T11:51:00.024+03:00

Vietin juhannusta Tukholmassa ja suuntasin lautalla Djurgårdenin saarelle ja satumaiseen Junibackeniin. Junibacken on perustettu 1996 yhteistyössä Astrid Lindgrenin kanssa. Vaikka satutalo pohjautuu pääosin Astrid Lindgrenin satuhahmoihin, niin Lindgren ei halunnut siitä pelkästään "Astrid Lindgren-museota" vaan, että siellä on edustettuina myös muita satukirjailijoita ja kuvittajia. Junibackenin kohokohta on tietenkin satujuna, jossa tapaa Lindgrenin tuttuja, kirjallisia satuhahmoja. Junamatkan satumaisemat on kuvittanut Marit Törnqvist.

Kun ensimmäisen kerran matkasin satujunassa, niin kokemus oli vaikuttava elämys ja sitä se on edelleenkin. Marikki vilkuttaa katolta, Iida roikkuu lipputangossa, Eemeli nukkuu ruokakomerossa, hirveänkokoinen rotta katselee kiiluvilla silmillään, Katto Kassinen lentää kaupungin kattojen yllä, Ronja Ryövärintytär istuskelee nuotion ääressä Birkin kanssa, pelottava Katla iskee tulta ja Korppu ja Joonatan ovat niin surullisia. Koko matkan tarina kerrotaan monella kielellä ja olen kuunnellut sen aina suomeksi. Astrid Lindgren lukee tarinan ruotsiksi ja se jäi hänen viimeiseksi suureksi työkseen. Seuraavalla kerralla aion matkata satutädin kyydissä.

Satujunan lisäksi Junibackenissa on Satutori, Huvikumpu ja minun toinen kohokohtani satumainen kirjakauppa. Junibackenin visiona on huolehtia, että kirjat ovat aina tärkeä osa lasten kulttuuria. Astrid Lindgrenin kirjoja löytyy sieltä monella kielellä ja myös suomeksi. Lisäksi kaupassa on tarjolla muitakin tunnettuja lastenkirjoja ja tällä kertaa mukaani tarttui Elsa Beskowin ihana satukirja. Kaupassa on myös leluja, julisteita, kortteja, elokuvia yms. lastenkirjojen maailmasta tietenkin. Tällä matkalla maistoin ensimmäistä kertaa Junibackenin pannukakkuja kermavaahdolla ja hillolla ja satumaisilta nekin maistuivat. Suosittelen Junibackenia sydämestäni, sillä se sopii ehdottomasti kaiken ikäisille ja kokoisille!

50 mieskirjailijaa - haaste

2011-06-22T13:23:00.026+03:00

Nuoren Wertherin kärsimyksiä lukemassa. Kuva wikipediasta.

Vuoden alussa lanseeramani 100:n naiskirjailijan lista-haaste on kiertänyt aktiivisesti blogeissa ja on ollut hienoa seurata bloggaajien omia listoja. Nyt Sinisen linnan kirjaston Maria haastaa tekemään mieskirjailijoista listaa tasapuolisuuden nimissä. Totta kai vastaan tähän haasteeseen, mutta supistan lukumäärän puoleen. Tämä siitä syystä, että minun oli todella vaikeaa tehdä mieskirjailijoista listaa, koska olen lukenut enimmäkseen naiskirjailijoita muutaman viimeisen vuoden aikana. Sen takia minun on pitänyt kaivella muistilokeroitani, käydä kirjahyllyjäni läpi, selailla Hesarin klassikkoautomaattia ja pohdiskella. Apunani on ollut myös Marian lisäksi Katjan, Kirsin ja Leenan tekemät omat mieskirjailijalistansa. Tässäpä nämä ovat aakkosjärjestyksessä:

1. Juhani Aho: Rautatie

2. Hans Christian Andersenin ihanat sadut

3. Richard Bach: Lokki Joonatan

4. Samuel Beckett: Huomenna hän tulee

5. Dan Brown: Da Vinci-koodi

6. Albert Camus: Sivullinen

7. Raymond Chandler (kovaksikeitetyn dekkarin uranuurtajia)

8. Wilkie Collins: Valkopukuinen nainen

9. Robin Cook (sairaalatrillerit olivat joskus suosikkejani)

10. Danie Defoe: Moll Flanders

11. Charles Dickens

12. Arthur Conan Doyle: Sherlock Holmesin seikkailut, Baskervillen koira

13. Alexandre Dumas: Kolme muskettisoturia, Monte Christon kreivi

14. Euripides: Medeia

15. Lee Falk: Mustanaamio (suosikkisarjakuvani)

16. Gustave Flaubert: Rouva Bovary

17. Henry Fielding: Tom Jones

18. Johan Wolfgang von Goethe: Nuoren Wertherin kärsimykset

19. William Golding: Kärpästen herra

20. John Grisham

21. Grimmin veljesten sadut

22. Thomas Harris

23. Ernest Hemingway: Vanhus ja meri

24. Hergé: Tintti-sarjakuvat (toinen suosikkini)

25. Herman Hesse: Narkissos ja kultasuu

26. Heinrich Hoffmann: Jörö-Jukka

27. Homeros: Odysseia (Saarikoski suom.)

28. Kari Hotakainen: Sydänkohtauksia

29. Franz Kafka: Muodonmuutos

30. Stephen King

31. Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä

32. Yrjö Kokko: Pessi ja Illusia

33. Milan Kundera: Identiteetti

34. Arto Melleri

35. Molière

36. George Orwell: Vuonna 1984

37. Caryl Phillips: Veren velka

38. Edgar Allan Poe

39. Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi

40. William Shakespeare

41. Bernhard Schlink: Lukija

42. Sofokles: Antigone, Kuningas Oidipus

43. Georges Simenon: Maigret-sarja

44. John Steinbeck

45. Robert Louis Stevenson: Aarresaari

46. Mark Twainin nuortenkirjat

47. Leon Uris: Mila 18

48. Mika Waltari

49. Evelyn Vaugh: Mennyt maailma (tv-sarjana huippu)

50. Émile Zola: Ansa

Koska suomalaisia mieskirjailijoita löytyy aika vähän listaltani, niin teenpä jatkohaasteen bloggaajille. Haastan teidät tekemään omat suosikki Top10-listanne suomalaisten mieskirjailijoiden kirjoista! Tämä olisi huviksi ja hyödyksi sekä samalla voisin paikata omaa kirjallista aukkoa elämässäni. Kaikki on kuitenkin hyvin subjektiivista tälläisten listojen tekemisessä.

Kaunein suomalainen tyttökirjan kansi: Musta Pekka

2011-06-19T13:34:00.015+03:00

Kauneimman suomalaisen tyttökirjaklassikon kansikuvan äänestyksessä eniten ääniä sai Rauni Karhian "Musta Pekka" - Tyttökoululaisromaani vuodelta 1935. Kannen on kuvittanut Martta Wendelin. Toiseksi eniten ääniä sai jännittävässä äänestyksessä Leena Härmän Pieni tuittupää ja kolmanneksi sijoittui Helga Nuorpuun Ruusulan tytöt.

Musta Pekka jatkaa 30-luvun koululaiskertomuksen perinnettä, jonka aloitti Kersti Bergroth alias Mary Marck Eeva-kirjoillaan, jotka ovat monelle meistä tuttuja. Mustan Pekan päähenkilönä on 17-vuotias Heli, joka pitää päiväkirjaa ja nimeää sen Mustaksi Pekaksi. Päiväkirjassaan Heli vuodattaa tuntojaan ja kirjoittaa viimeisestä vuodestaan helsinkiläisessä tyttökoulussa. Heli kertoilee koulustaan, opettajista ja ystävistään, joista tärkeimpiä ovat paras ystävä Lelle ja abiturientti Ippa. Kirja on viehättävä ja pirteä ajankuvaus 30-luvun helsinkiläisestä koululaiselämästä.

Tein hieman salapoliisityötä ja selvitin, että Rauni Karhia on oikealtaan nimeltään Ilona Komppa. Toisen koululaiskertomuksen hän kirjoitti vuonna 1940 nimeltä Yhteiskoulun yliveto. Myöhemmin hän on julkaissut Ilona Kompan nimellä aikuisten romaaneja. Muita tietoja en kirjailijasta löytänytkään, mutta jatkan etsintää. Lastenkirjahyllyssä todettiin osuvasti tyttökirjojen kuuluvan kesään ja vinkattiin samalla radion tyttökirjojen kesäsarjasta, jota ilman muuta alan seuraamaan.

Montgomery-arvonnan voittaja

2011-06-19T12:22:00.006+03:00

Arvontaan osallistui kaikenkaikkiaan yli 100 nimikoitua arpaa, jotka laitoin varta vasten hankittuun kannelliseen lasipurkkiin. Sekoitin arpoja huolellisesti ja arpojana toimi pikku apulainen. Sievästi hän poimi yhden arvan, jossa luki Booksy. Onnea voittajalle! Ilmoitatko sähköpostiini yhteystietosi, niin Montgomery-paketti lähtee sinulle. Mukavaa, kun arvontaan ja äänestykseen osallistui näin moni. Lämpimät kiitokset kaikille osallistujille! Palaan pian jännittävään äänestystulokseen kauneimmasta suomalaisesta tyttökirjan kannesta.

P. S. Sinisen linnan kirjastossa on juuri Montgomeryn novelleista juttua!

Immi Hellén: Aune

2011-06-17T08:00:00.005+03:00

Olen jo kauan unelmoinut lukevani varhaisia suomalaisia tyttökirjoja. Yksi unelmistani toteutui, kun sain viimein hankittua Immi Hellénin Aunen, josta on otettu uusintapainos. Aune. Nuorisolle on ilmestynyt jo 1896 ja se on ensimmäisiä suomalaisia tyttökirjoja. Kirjailija Immi Helléniä pidetään suomenkielisen tyttökirjallisuuden yhtenä uranuurtajista. Toinen uranuurtaja on Toini Topelius, joka julkaisi suomenruotsalaisen tyttökirjan I utvetcklingstid muutamaa vuotta aikaisemmin 1889. Se suomennettiin nimellä Kehitysaikana. Tytöistä kertoeli Tea. Hellén kirjoitti toisenkin tyttökirjan Eeva Aarnion, joka ilmestyi 1901. Hänet kuitenkin tunnetaan parhaiten lastenrunoilijana ja hän kirjoitti valtavan määrän runoja n. 3000. Tunnetuimpia niistä ovat mm. Maan korvessa kulkevi lapsosen tie, Oravan pesä, Joulukirkkoon sekä Pieni nokipoikaa vaan.

Aune kertoo 13-vuotiaasta puoliorvosta tytöstä, joka asuu yhdessä varakkaan senaattori isänsä ja hoitajansa Leena kanssa. Aune on syntymästään asti sairastanut luumätää ja hän ei pysty kävelemään kipeillä jaloillaan. Aune makaa päivät pitkät vuoteessaan kärsien välillä kovia tuskia. Parempina päivinä hän pystyy istumaan ja lukemaan läksyjään. Aune tutustuu köyhään työläisperheen poikaan Lauriin, joka jakaa varhain talvi-aamuisin sanomalehtiä Aunen kotitalossa. Heistä tulee hyviä ystäviä ja Aune perheineen auttaa Lauria aina vain kun on mahdollista. Ensimmäiseksi Aune kutoo kylmettyneelle Laurille punaiset lapaset.

Aune on puhdas, hyväsydäminen tyttö, joka kantaa maailman murheita rinnassaan. Hänen unelmansa on jonain päivänä auttaa köyhiä ja orpoja lapsia. Tapahtumat sijoittuvat Helsinkiin ja köyhyyden sekä ankeiden olosuhteiden kuvaus on todella riipaisevaa. Kirja on hyvin surullinen, sen tarina on surullinen melkeinpä itkettävä, mutta siinä on mukana myös hiukkasen toivoa. Hellénin kieli on kauniilla tavalla vanhanaikaista ja uskonnollista. Perinteinen äitipuolikin löytyy kirjasta, josta käytetään sanaa emintimä.

"Aunella oli isän käsi toisessa kädessään ja Leenan toisessa. Hän likisti niitä hellän hellästi hentosilla käsillään. Ja hän puhkesi nyt kiittämään heitä heidän rakkaudestaan häntä kohtaan, jota hän ei ollut ansainnut, mutta jossa hän oli saanut lämmitellä ikänsä kaiken. Ja hän ymmärsi sekin rakkaus säteenä lähti siitä suurimmasta. " (119)

Jos kiinnostuu Aunen koskettavasta tarinasta, niin Immi Hellen Seuralta voi tilata edullisesti kirjaa. Muistuttelen vielä, että pari päivää on aikaa äänestää kauneinta suomalaista tyttökirjan kantta. Tyttökirjateemalla jatketaan Lukupiiri-blogissakin, jossa kuukauden kirjana on Rauha S. Virtasen Ruusunen. Tervetuloa osallistumaan!

Montgomery-arvonta ja kaunein kirjankansi-äänestys

2011-06-11T20:31:00.013+03:00

Tervetuloa lukemaan Saran kirjat-blogia uudessa osoitteessa! Blogini muuton kunniaksi pidän kesäisen kirja-arvonnan, jossa voittaja saa kolme kirjaa. Kirjat ovat L.M. Montgomeryn Marigoldin lumottu maailma (2009) ja Sara Tarinatyttö (2010) sekä Sisko Ylimartimon Anna ja muut ystävämme (2008). Kirjat ovat uudenveroisia. Kolme arpaa saa kommentoimalla tätä tekstiä, liittymällä blogini lukijaksi sekä linkittämällä tämän arvonnan. Kaksi arpaa saa kommentoimalla ja liittymällä blogini lukijaksi ja yhden arvan kommentoimalla. Ekstra-arvan saa äänestämällä kauneinta suomalaista tyttökirjan kantta. Olen koonnut vanhoja suomalaisia tyttökirjaklassikoita erilliselle sivulle, joka löytyy blogin yläpalkista.

Arvontaan ja äänestykseen aikaa on osallistua 18.6 asti. Onpas mukavaa olla täällä!

Mika Waltari: Ihmeellinen Joosef

2011-06-09T11:06:00.001+03:00

Ihmeellinen Joosef eli elämä on seikkailua (1938) sopii hyvin kevyeksi ja kepeäksi kesälukemiseksi. Mika Waltari nimesi kirjalleen alaotsikonkin - vakava ajanvieteromaani, vamaankin pilke silmäkulmassa. Osuvammin nimeäisin kirjan viihdyttäväksi ajanvieteromaaniksi. Erikoisen kirjasta tekee sen, että kertojana on nainen. Olen lukenut Mika Waltarin tuotantoa aikaisemmin, joskin aikaa siitä on vierähtänyt, mutta muistelisin, että Waltarin kirjoissa on yleensä päähenkilöinä ja kertojina miehiä. Tässä romaanissa minäkertojana ja päähenkilönä on nuori "Neiti ylioppilas" Karin Laureaus. Karinin perhe on varakas, jossa "pappa betalar kaiken" , joten Karinin ei tarvitse koskaan huolehtia päivittäisestä toimeentulostaan. Opiskelu yliopistossa ei maita Karinille ja hän niin sanotusti vain ajelehtii ilman päämäärää. Karin shoppailee, istuskelee Helsingin kahviloissa tai ravintoloissa ja viettää aikaansa päivästä toiseen samaan yhteiskuntaluokkaan kuuluvien ystäviensä kanssa. Karinin toimeton ja tyytymätön elämä muuttuu, kun hän tapaa maisteri Joosef Huttusen, hullunhauskan ja köyhän tiedemiehen. Joosef ei välitä rahasta saati sitten käytännön asioista. Hän on kiinnostunut erityisesti psykologiasta ja tekee hassuja psykologisia tutkimuskokeilujaan. Joosef palkataan Karinin pienen juonittelun jälkeen hänen veljensä Toivon yksityisopettajaksi ja Joosef viettää koko kesän maalla perheen kesänviettopaikassa .

Romantiikkaa ja seikkailuakin on siis luvassa lukijoille. Minulle tulee mieleen tästä Waltarin tyylistä Hilja Valtosen viihderomaanit. Tosin Ihmeellisessä Joosefissa on romaanin kaikilla henkilöhahmoilla perinteiset sukupuoliroolit kotirouvista tohvelisankareihin. Vaikka Karin on jonkin verran moderni ja itsenäinen, autoa ajava nuori nainen, niin omia ammatillisia toiveita hänellä ei ole lainkaan vaan enemmänkin valmistautumista perinteisen aviovaimon rooliin. Karin ottaa alusta lähtien myös hyvin äidillisen hahmon suhteessaan Joosefiin. Waltarin kerronta on kaiken kaikkiaan mukaansatempaavaa ja kirjan lukee hujauksessa. Ihmeellinen Joosef ei yllä kuitenkaan kirjailijan mestariteosten tasolle, mutta sitä ei pidä ottaakaan turhan vakavasti. Salla on kirjoittanut Waltarin teoksista blogissaan ja kirja toimi minulle kimmokkeena lukea taas lisää Waltarin tuotantoa.

Antti Tuuri: Matkoilla Euroopassa

2011-06-04T13:15:00.001+03:00

Olen aina pitänyt junalla matkustamisesta, seisomisesta rautatieasemilla, katselemassa junien lähtöjä ja tuloja, tuntien sen valtavan tärisyttävän voiman, kun juna kiitää ohi matkalla jonnekin kaukaisuuteen ja minä kuvittelen olevani sen mukana. Kerran kesällä kiersin junalla puoli Suomea parissa päivässä ja luin suomalaisia klassikoita tenttiä varten, katselin maisemia ja nautin. Mieleenpainuvinta elämässäni on ollut 17-vuotiaana tehty interrail-matka ystävieni kanssa. Matkustimme meren yli laivalla Tukholmaan ja sen jälkeen vietimme kolmisen viikkoa raiteilla. Pysähdyimme kaupungeissa Kööpenhamina - Basel - Köln - Venetsia - Rooma - Nizza - Pariisi - Hampuri ja takaisin taas Kööpenhaminan kautta Tukholmaan ja Suomeen. Junamatkoillani olen onnekseni välttynyt suuremmilta onnettomuuksilta, vaikka junia on mennyt rikki kesken matkan tai on tehty äkkijarrutuksia milloin peuran tai ihmisen takia.

Suomalaisiin junamatkoihini kuuluu tietysti VR:n Matkaan-lehti, josta luen aina innostuneena lukijoiden matkakokemuksia. Lehti houkutteli minut lukemaan Antti Tuurin matkakirjankin, jossa se esiteltiin lyhyesti. Kun silmiini osuivat sanat rautatiet ja Köln, niin minun oli pakko saada kirja itselleni. Kölnissä olen käynyt interrail-matkan jälkeenkin ja junalla olen aina tullut kaupunkiin. Tutulta tuoksuvasta asemarakennuksesta ryntään ensimmäiseksi katsomaan Kölner Domia, joka kohoaa ylhäiseen korkeuteensa, varsinkin iltavalaistuksessa tuomiokirkko on upeannäköinen. Olen noussut ne Tuurin mainitsemat hengästyttävät 533 askelmaa kirkon näköalatasanteelle noin 100 metrin korkeuteen ja sieltä avautuva maisema kaupunkiin on mahtava. Tämä Reinin varrella oleva kaupunki on vienyt sydämeni ja edelleenkin tunnen ajottaista kaipuuta sinne.

Olen lukenut Tuurin Matkoilla Euroopassa (2011) kirjaa asiaankuuluvasti junamatkoillani, mutta loppuosan luin kotona, koska en malttanut odottaa seuraavaa matkaa. Tuuri pitää matkapäiväkirjaa kaikista matkoistaan ja mies on matkustanut jo 15 vuotiaasta asti, kun hän ensimmäisen kerran matkusti Kölniin. Kirjaan on koottu irrallisia kuvauksia hänen Euroopan matkoistaan, joita hän tekee yksin tai vaimonsa kanssa. Tuuri interreillaa mielellään ja lentämistä hän yrittää nykyään välttää. Kirjassa Tuuri on minä-kertojana, mutta kiinnitin huomioni Tuurin monesti käyttämään passiivimuotoon lähdetään, syödään, käydään, saadaan, joka ikään kuin etäännyttää hänet tapahtumien tarkkailijaksi.

Tuuri herää varhain aamulla, syö aamupalan ja alkaa sen jälkeen kirjoittamaan. Myöhemmin lähdetään kiertämään kaupunkia. Nämä rutiinit toistuvat kaupungista toiseen. Kirjassa kuvataan monia ruokapaikkoja ja sitä, mitä syötiin sekä hotelleja, missä asuttiin. Odotin kirjalta enemmän tapahtumarik-kaampia kuvauksia, koska kirja alkaa mainiolla, sisialaisella taksimatkalla. Toisaalta odotin myös enemmän junan jyskettä ja kolinaa. Kulttuuri kukoistaa-blogissa todetaan osuvasti, että kirja sopii parhaiten niille luettavaksi, jotka ovat käyneet Tuurin kuvaamissa paikoissa pelkän nojatuolimatkailun sijasta. Minulle kirjan tuttuja kaupunkeja olivat juuri Saksan kaupungit sekä Basel, Rooma, Venetsia ja Pariisi. Myös Kirjainten virrassa on luettu Antti Tuurin matkakirjaa.

Antti Tuuria en ole lukenut aikaisemmin, mutta pidin hänen humoristisesta ja terävästä kirjoittamistyylistä. Hän on kirjoittanut muitakin matkakirjoja kuten Islannista Pieni suuri maa, 1993 ja Saksasta Neljännen valtakunnan vieraana, 1995. Seuraaville junamatkoilleni suunnittelen hankkivani Mika Waltarin matkakirjan Yksinäisen miehen juna, 1929 ja Paul Therouxin Suuri junamatka, 1975. Koska jonkin sorttinen matkakuume minua vaivaa, niin "lievitän" sitä matkakertomuksilla. Lumiomena kertoili hiljattain omasta ihanasta Pariisin matkastaan ja Terhi Rannela kertoo päivittäin blogissaan Kiinan matkastaan. Mitä matkakirjoja suosittelisitte vielä luettavaksi, erityisesti junamatkakertomuksia?

"...matkan tarkoitus on matka eikä perille pääseminen." (s. 222)

Astrid Lindgren ja vahvat tytöt

2011-05-29T13:52:00.001+03:00

Olen viettänyt viikonlopun Astrid Lindgrenin viihtyisässä seurassa. Vaikka hän on tunnettu maailmankuuluista satukirjoistaan, niin ensimmäinen Lindgrenin kirjoittama teos oli tyttökirja Riitta-Maija keventää sydäntään (Britt-Mari lättar sitt hjärtä), joka ilmestyi 1944. Kirja sijottui toiseksi kustantamon Rabén & Sjögreninin järjestämässä tyttöromaanikilpailussa. Olen tämän nuortenkirjan lukenut lapsuudessani, mutta en muista sitä kovinkaan hyvin. Hyllystäni löytyy myös Lindgrenin toinen kaksosista kertova tyttökirja Kerstin ja minä (Kerstin och jag), joka ilmestyi samana vuonna 1945 kuin Peppi Pitkätossu. Peppi on ollut minunkin sankarini niin kuin monen muun lapsen ympäri maailmaa. Erityisesti Peppi profiloituu minulle Inger Nilssenin esittämään Peppi-hahmoon maailman vahvimpana tyttönä ja nykyään olen kerännyt itselleni suurimmaksi osaksi kaikki Peppi-elokuvat, joita olen tietenkin katsonut uudestaan.

Tutustuin nyt vasta Astrid Lindgrenin luomaan pirteään ja hauskaan Kati-hahmoon. Kati ei ole punapää niin kuin Peppi, vaikka kirjojen kansissa onkin näin erehdyttävästi kuvattu. Kati Amerikassa (Kati i Amerika) on Kati-sarjan ensimmäinen osa, joka ilmestyi 1950. Se suomennettiin kolme vuotta myöhemmin ja 2000-luvulla suomennosta on tarkistettu uudelleen. Kirjassa on myös mainio Gobin tekemä kuvitus. Kati on parikymppinen nuori nainen, joka lähtee Musterinsa kanssa Amerikkaan lomalle. Hänen rakas tätinsä on kasvattanut orpoa Katia pienestä asti ja he asuvat Tukholmassa pienessä kaksiossa Kapteeninkadulla. Kati työskentelee konttoristina ja seurustelee puolivakavissaan Janin kanssa. Amerikan matka alkaa New Yorkista ja autolla, junalla ja linja-autolla edetään sujuvasti ympäri Amerikkaa aina syvimpään etelään ja New Orleansiin asti. Kati tarkastelee amerikkalaista yhteiskuntaa terävästi ja huumorilla. Rotuerottelu ei jää huomaamatta ja Kati esittääkin purevia kysymyksiä uusille amerikkalaisille ystävilleen mustien ja valkoisten eriarvoisesta kohtelusta. Kirja on kirjoitettu kuusikymmentä vuotta sitten ja se on mielestäni edelleenkin hyvin osuvaa kriittisyydessään.

Kati jatkaa matkustamista myös sarjan kahdessa muussa osassa yhdessä ystävänsä Evan kanssa, kun Musteri jää yllättäen Amerikan mantereelle pysyvästi. Kati Italiassa (Kati på Kaptensgatan) ilmestyi 1952 ja Kati Pariisissa (Kati i Paris) ilmestyi siitä seuraavana vuonna. Ne suomennettiin vasta 2003. Minusta kirjat ovat piristäviä ja ihania matkakuvauksia romanttisia tyttökirja-maisia sävyjä unohtamatta. Ne voi myös lukea erillisinä teoksina. Sarjan viimeisessä osassa Kati menee naimisiin Pariisissa (itse voitte lukea onko se Jan vai joku muu) ja saa myös lapsen. Kirjan viimeisillä sivulla on kaunis Katin loppupuhe omalle vastasyntyneelle lapselleen, josta välittyy mielestäni Astrid Lindgrenin äidin rakkaus omiin lapsiinsa ja ehkäpä kaikkiin maailman lapsiin.

Lainasin kirjastosta vuonna 2006 ilmestyneen Astrid Lindgren - elämän kuvat kirjan, joka kertoo kuvina Astrid Lindgrenin elämästä lapsuudesta vanhuuteen. Ylläolevassa kuvassa (1930) Astrid on poikansa Lassen kanssa ja kuva on Lassen albumista. Astrid Lindgren (1907-2002) oli vain 18-vuotias, kun hän sai poikansa Lassen. Astrid salasi raskautensa, jotta hänen perheensä ei joutuisi häpeään aviottomasta lapsesta ja matkusti Tanskaan, jossa poika annettiin sijaiskotiin. Astrid työskenteli itse konttoristina Tukholmassa ja matkusti useita kertoja vuodessa Kööpenhaminaan tapaamaan poikaansa. Hän säästi rahaa ja kärsi jopa nälkää, että pääsisi tapamaan pientä poikaansa. Astrid sai myös potkut työstään, kun hänet kerran yllätettiin lähteämästä liian aikaisin työstä hänen kiirehtiessään junaan. Kun Lassen sijaisäiti kuoli, niin Astrid haki 3-vuotiaan poikansa takaisin Ruotsiin. Astrid kävi päivisin töissä ja Lassesta huolehti täysihoitolan vuokraemäntä. Myöhemmin samana vuonna Astrid vei Lassen oman perheensä luo Vimmerbyhyn Näsin tilalle ja Lasse hyväksyttiin vihdoin perheeseen.

Astrid sai itse viettää onnellisen ja turvallisen täynnä leikkejä olevan lapsuuden Vimmerbyssä. Astrid leikki sisarusten kanssa "lattiaan ei saa koskea", joka on monelle meistä tuttu Peppi Pitkätossusta, kun liikutaan huonekaluista toiseen hyppimällä ja olenpa tainnut itsekin sitä leikkiä. Lasse kertoi äidistään, että hän ei ollut samanlainen kuin muut äidit. "Hän ei istunut penkillä hiekkalaatikon vieressä katsomassa lasten leikkimistä. Hän halusi leikkiä itse." Kirjassa on hauska kuva Astrid Lindgrenistä 80 vuotiaana, kun hän kiipeilee edelleen puissa. Kati-kirjassakin kuvataan omaelämäkerrallista kohtausta, kun Kati taiteilee kolmannen kerroksen ikkunalaudoilla päästäkseen sisään avonaisesta ikkunasta avaimen jäätyä kotiin.

Astrid Lindgren aloitti kirjoittamisen liki nelikymppisenä ja kirjoitti 82 teosta, joita on käännetty yli yhdeksällekymmenelle kielelle ja painettu yli 130 miljoonaa kappaletta. Hän kirjoitti yleensä aamuisin tarinoitaan ja omassa sängyssään. Astrid sai fanipostia lapsilta ympäri maailmaa ja hän yritti niihin vastata aina itse. Astrid Lindgren-kokoelmassa on noin 75 000 kirjettä, joista puolet on lasten kirjoittamia. Suosittelen lukemaan Kati-kirjojen lisäksi tämän Jacob Forssellin toimittaman lämminhenkisen kirjan, joka valottaa rakastetun Astrid Lindgrenin elämää ja vahvaa persoonaa myös esikuvana ja yhteiskunnallisena vaikuttajana ja keskustelijana, jota maailman johtajat halusivat tavata. Minä luen parhaillaan Ronja Ryövärintytärtä uudestaan ja haaveilen kesän matkasta Junibackeniin ja Dalagatanille, jossa Astrid Lindgren asui melkein koko elämänsä.

Kate Chopin: Herääminen

2011-05-22T12:00:00.001+03:00

Kate Chopinin Herääminen (The Awakening) herätti huomioni kauniilla kannellaan ja ihmettelin kirjaa käännellessäni ja sivuja selatessani, miksi en ole koskaan aikaisemmin kirjailijasta tai kirjasta kuullutkaan. Herääminen julkaistiin Amerikassa 1899 ja ilmestyessään se tuomittiin moraalittomaksi ja pahek-suttavaksi, joka sai aikalaisiltaan murskakritiikin. Teos löydettiin uudelleen 1960-luvulla, jolloin se nostettiin Anglo-Amerikassa varhaisfeminismin klassikoksi. Kate Chopin (1850-1904) kirjoitti useita novellikokoelmia, mutta pienois-romaaninsa kaamean vastaanoton jälkeen hänen kirjallinen tuotantonsa tyrehtyi ja hän ei ilmeisesti koskaan toipunut murskaavasta arvostelusta. Kirjailija on Suomessa vähemmän tunnettu ja romaani suomennettiin vasta 2009.

Herääminen kertoo herkästä ja taiteellisesta rouva Pontellieristä, joka asuu New Orleansissa ja viettää kesät perheensä kanssa kesähuvilalla. Edna Pontellier on 28-vuotias nainen, vaimo ja kahden lapsen äiti, joka eräänä kesänä havahtuu tiedostamaan naiseutensa, seksuaalisuutensa ja samalla kyseenalaistaa oman avioliittonsa ja äitiytensä. Edna etsii itseänsä, löytää uuden minuutensa ja toteuttaa omaa olemistaan. Edna syventyy intohimoisesti maalaamiseen, hylkää sovinnaiset arkirutiinit ja tekee itsenäisiä valintoja, joista radikaaleimpia ovat seksuaalinen suhde toiseen mieheen ja omaan asuntoon muuttaminen. Edna uhmaa miestänsä ja perinteisiä yhteiskunnallisia roolikäsityksiä naisena, vaimona ja äitinä olemisesta.

"Luopuisin epäolennaisesta, luopuisin rahasta, luopuisin elämästäni lasteni hyväksi, mutta en luopuisi itsestäni." (s.90)

Chopinin kieli on hienovaraista, puhuttelevaa ja tunnelmallista. Romantiikan ja aistillisuuden lisäksi tekstiä sävyttää lopullisuuden tuntu ja Ednan loppu-ratkaisukaan ei yllätä. Loppu jää tavallaan ilmaan ja sen voi tulkita kukin omalla tavallaan. Minulle kirja edustaa samaa henkeä kuin Montgomeryn Sinisen linnan Valancy tai elokuva Thelma ja Louise. Naiseuden peruskysymykset vapaasta tahdosta ja mahdollisuuksista vastuuseen ja sitoutumiseen ovat ikuisia.

Kate Chopin oli edellä omaa aikaansa ja aikalaiset eivät ymmärtäneet Ednaa, joka rikkoi sääntöjä eikä asettunut perinteisen naisen muottiin vaimona ja äitinä. Herääminen vaiettiin unohduksiin ja Kate Chopin, joka itse oli kuuden lapsen äiti vaiennettiin sulkemalla kirjallisuuspiirien ulkopuolelle. Kirjailijasta voitte lukea lisää Kate Chopinin kansainvälisen yhdistyksen sivuilta ja Guttenbergin projektissa löytyy The Awakening vaikka saman tien luettavaksi. Enää ei Kate Chopin vaikene, vaan antakaa hänen puhua!

"Menneet vuodet tuntuvat unelta - jospa voisikin jatkaa nukkumista ja uneksimista - mutta, että pitää herätä ja huomata - voi, niinpä - ehkä on parempi kuitenkin herätä, vaikka sitten kärsimään, kuin jäädä harhakuvitelmien valtaan koko elämänsä ajaksi." (s. 193)

Lewis Carroll: Liisan seikkailuja ihmemaassa ja peilimaassa

2011-05-16T03:00:00.002+03:00

Jatkan viktoriaanisen aikakauden parissa edelleen, jolloin ilmestyi ehkäpä maailman tunnetuin klassikko Lewis Carrollin kirjoittama Liisan seikkailut ihmemaassa (Alice´s adventures in Wonderland). Kirja julkaistiin vuonna 1865 ja Lewis Carroll alias Charles Dodgson kirjoitti lastenromaanille myös jatkoa 1871 Liisan seikkailut peilimaassa (Through the Looking-Glass). Suomessa Liisan seikkailuista ihmemaassa on julkaistu useita käännöksiä. Ensimmäisen kerran sen suomensi Anni Swann vuonna 1906. Minä luin yhteisteoksena Gummerukselta ilmestyneen Kirsi Kunnaksen ja Eeva-Liisa Mantereen vuonna 1972 suomentamat Liisan seikkailut ihmemaassa ja Liisan seikkailut peilimaassa. Kirjasta on otettu kolmas painos viime vuonna. Sen lisäksi Alice Martin on vuonna 1995 suomentanut Alicen seikkailut ihmemaassa ja vuonna 2010 Alice Peilintakamaassa. Viimeisin käännös Liisa Ihmemaassa on Tuomas Nevanlinnan vuodelta 2000.

Liisan tarina oli entuudestaan varsin tuttu minulle kuvakirjoista sekä tietysti Disneyn kuuluisasta piirrosanimaatiosta. Kenellepä ei olisi. Varsinainen kirja olikin sitten hämmentävä lukukokemus. Kaikki klassiset hahmot olivat pääasiassa tuttuja Valkoisesta kanista ja Hatuntekijästä Kuningattareen Tyylis Tylleröä unohtamatta. Kirja sisältää alkuperäisen kuvittajan John Tennielin upeita ja tunnettuja kuvia. Liisa kasvaa ja kutistuu, ihmemaailmassa tai peilimaailmassa on kaikki nurinkurin, vinksin vonksin, pelikortteja ja shakkinappuloita, hahmot ovat huvittavia, hullunkurisia ja outoja, aika on takaperin ja kaikki on vaan hölynpölyä. Olin yllättynyt, miten vaikeaa kirjan lukeminen oli, vaikka itse tekstiä lukikin nopeasti. Vaikeus piili siinä, että yritin ymmärtää, mitä tämä kaikki merkitsee -ehkäpä olin kasvanut itse liian isoksi.

Liisa-kirjoista on tehty lukuisia tulkintoja ja selityksiä unimaailmasta Freudilaisiin tulkintoihin, poliittisesta satiirista ja matemaattisesta loogisuudesta, huumeisiin ja hallusinaatioihin aina seksuaalisuuteen ja jopa pedofiliaan. Monesti korostetaan kuitenkin, että Carroll kritisoi nimenomaan oman aikakautensa viktoriaanisuutta ja viktoriaanista suhtautumista lapseen ja lapsen maailmaan. Carrollin kirjat poikkesivat siihen aikaan lastenkirjallisuudesta, joka pyrki opettavaisuuteen ja tarjosi kasvattavia tarinoita. Teksti sisältää sanontojen ja sananlaskujen lisäksi ivamukaelmia eli parodioita englantilaisista lastenloruista sekä opettavaisista runoista. Carrollin tyyliä pidetään nimenomaan nonsensena eli hölynpölynä, jonka logiikka on järjetöntä tai absurdia. Tämä nonsense-tyylin lukeminen on haastavaa ja minulta se vaati taustatiedon selvittämistä, sillä ilman sitä kirja olisi ollut yhtä tyhjän kanssa - kuten sanottu pelkkää hölynpölyä. Yksi tunnetuimmista on Carrollin runo Pekoraali, joka alkaa seuraavasti:

On illanpaisto, ja silkavat saijat

luopoissa pirkeinä myörien ponkii:

surheisna kaik´ kirjuvat lorokaijat

ja vossut lonkaloisistansa ulos vonkii. (s. 217, Kunnas & Manner)

Kirsi Kunnas on kirjan jälkisanoissa selittänyt kääntämisratkaisuja ja runojen taustaa. Jos Liisa-kirjojen kääntämisestä on kiinnostunut enemmänkin, nin Riitta Oittinen on teoksessaan Liisa, Liisa ja Alice tutkinut Liisan seikkailuja ihmemaassa-kirjan suomalaisia käännöksiä ja sijoittanut niitä historiallisiin yhteyksiin. Suomentaminen on ollut kääntäjille hankalaa, mutta samalla kiinnostavaa ja palkitsevaa. Liisan esikuvana on itseasiassa oikea tyttö Alice Liddell, jolle Carroll lahjoitti ensimmäisen version Liisa-tarinoista. Liisa-kirjoja pidettiinkin ensin tyttöjen kirjoina, mutta niistä on tullut yhä enemmän aikuisten klassikkoja kuin pelkkiä lastenkirjoja. Kirjailijan oma elämä on ollut erikoinen ja keskustelua on paljon herättänyt, että Carroll valokuvasi pieniä tyttöjä alastomina. Wikipedian sivuilta ja Lenny´s Alice in Wonderland-sivuilta löytyy kattavasti tietoja teoksista ja kirjailijasta.

Sain tämän kirjan lahjaksi Leena Lumelta ja Leenalla on parhaillaan blogissaan kirja-arvonta, johon kannattaa osallistua. Varsinaista kirjaa ei varmaan kovin moni ole lukenut, vaikka Liisan tarinan melkein kaikki tuntevat. Kiinnostavaa olisi kuulla, minkälaisia kokemuksia tai lukumuistoja teillä mahtaa olla Liisan seikkailuista ihmemaassa?

30 kirjatunnustusta

2011-05-04T20:35:00.001+03:00

Blogihiljaisuuden jälkeen palaan tänne Susan haastamana ja teen nämä 30 kirjatunnustusta, joista kirjabloggaajat ovat aktiivisesti kuukauden ajan kirjoittaneet. Kiitos myös Susalle ihanasta Versitile Blogger-blogitunnus-tuksesta! Laitan tämän blogitunnustuksen kiertämään muihin kirjablogeihin ja haastan esim. Sallan, Leena Lumen, Hannan, Reeta Karoliinan, Booksyn, jotka eivät vielä ole tehneet omaa 30 kirjatunnustustaan. Idean sain tähän Jenniltä, joka oli koonnut oman listan blogiinsa. Minun listassani ei taida olla kovinkaan paljon yllätyksiä.

1. Paras viime vuonna lukemani kirja

Diana Setterfield: Kolmastoista kertomus, L.M. Montgmery: Sininen linna

2. Kirja, jonka olet lukenut yli 3 kertaa.

Charlotte Brontë: Kotiopettajattaren romaani. (Melkein kolme kertaa)

3. Suosikkikirjasarjani

Niitä on paljon dekkarisarjoista historiallisisin romaanisarjoihin. Tyttökirjasarjoista kaikki kuitenkin alkoi ja nostan sieltä Martha Sandwall Bergströmin hienon Gulla-sarjan. En voi olla kuitenkin mainitsematta vielä Georges Simenonin ranskalaista Maigret-sarjaa, joka on perinteisen rikoskirjallisuuden helmiä.

4. Suosikkikirjani suosikkikirjasarjastani

Gulla torpan prinsessa. Sarjan ensimmäinen osa.

5. Kirja, joka tekee minut onnelliseksi

Merri Vikin Lotta-kirja. Lotta-kirjoista tulee hyvälle tuulelle ja ääneenkin saa nauraa.

6. Kirja, joka tekee minut surulliseksi

Anne Frankin päiväkirja

7. Aliarvostetuin kirja

Christa Wolf: Medeia, kertomus kuudelle äänelle

8. Yliarvostetuin kirja

William Golding: Kärpästen herra

9. Kirja, josta en olisi uskonut pitäväni

Aleksis Kivi: Seitsemän veljestä. Koulussa pakkopullaa, aikuisena hauska ja kieli unohtumatonta.

10. Suosikkiklassikkoni

Agatha Christie: Eikä yksikään pelastunut

11. Inhoamani kirja

Amélie Nothomb: Antikrista

12. Kirja, jota en enää rakasta

L.M. Montgomery: Anna-sarja (Joskus kirjoitan tästä.)

13. Suosikkikirjailijani

Virginia Woolf ja Jean Rhys

14. Suosikkikirjailijani suosikkikirja

Woolf: Oma huone, Rhys: Herra MacKenzien jälkeen

15. Paras kirjallinen mieshahmo

Sherlock Holmes

16. Paras kirjallinen naishahmo

Maria Kallio

17. Lempisitaattini lempikirjasta

Tuomas Anhavan suomentamasta Oikukkaasta tuulesta osaan joitakin tankarunoja ulkoa. Tässä yksi

Monta tuntia,

kirjani ikkunalla,

unohtuneena,

auki. Oikukas tuuli

jos luki jonkin sivun.

18. Kirja, johon petyin

Lewis Carroll: Liisan seikkailut ihmemaassa. Viime aikojen lukukokemus.

19. Paras kirjaelokuva

Anne Rice: Veren vangit, Thomas Harris: Uhrilampaat, Stephen King: Hohto

20. Romanttisin suosikkikirjasi

Tyttökirjamainen romantiikka on purrut lapsuudessani. Muistan myös ihanan Okalinnut tv-sarjan, mutta en ole lukenut kirjaa.

21. Lapsuuden lempikirja

Heinrich Hoffman: Jörö-Jukka, Astrid Lindgren: Veljeni Leijonamieli

22. Tärkein kirja, jonka omistan

Orpo Jane. (ei julkaistu)

23. Kirja, jonka olen halunnut lukea jo kauan

Niitä on niin monta...

24. Kirja, joka useampien kannattaisi mielestäni lukea

Jean Rhys: Siintää Sargassomeri

25. Kirjallinen hahmo, johon samastun eniten

Lapsuudessa samaistuin rohkeisiin poikatyttöihin tai kirjoittaviin tyttöpäähenkilöihin esim. Jo Pikku naisissa, mutta nykyään en ole enää samaistunut kirjan henkilöhahmoihin.

26. Kirja, joka muutti mielipiteeni

Virginia Woolfin novelli Täplä seinässä. Avasi kirjallista rajoittuneisuuttani.

27. Yllättävin juonenkäänne tai kirjanlopetus

Joanne Harris: Herrasmiehiä ja huijareita

28. Paras kirjannimi

Leena Krohnin Tainaronissa kirjeen nimi Sielunkellot

29. Kirja, jota muut inhoavat, mutta josta minä pidän

Dan Brown: Da Vinci-koodi. Tämä kirja jakaa mielipiteitä suuntaan tai toiseen.

30. Kaikkien aikojen suosikkikirjani

Sama kuin numero 2.

Lukukokemuksia poikakirjoista

2011-04-05T17:28:00.001+03:00

Vaikka tyttökirjat ovatkin minun suuri intohimoni, niin nyt täytyy tehdä tunnustus, että olen lapsuudessani lukenut runsaasti myös poikakirjoja. Ahmimisiässäni luin sekalaista lasten- ja nuortenkirjallisuutta, mitä kirjastosta sattui löytymään. Poikakirjan tai tyttökirjan määritteleminen juuri pojille tai tytöille tarkoitetuksi kirjallisuudeksi on kuin veteen piirretty viiva ja nykyäänhän puhutaan enemmän yleensä nuortenkirjoista. Ymmärrän kuitenkin poikakirjan kirjana, jossa pojat ovat päähenkilöinä ja kirjoissa on jännitystä tai seikkailua mukana.

Omia suosikkejani olivat Mark Twainin klassikkokirjat, jotka kertoivat Tom Sawyerin ja Hucleberry Finnin seikkailuista. Lisäksi muistan Stevensonin Aarresaaren, joka oli todella jännittävä kertomus merirosvoista ja kadonneen aarten etsinnästä. Koska olen sarjaihminen ja jään aina välillä koukkuun johonkin sarjaan, niin innostuin Neiti Etsivien lisäksi 3 etsivistä. 3 etsivää on myös dekkarisarja, mutta sarjan päähenkilöinä ovat kolme poikaa, jotka ratkaisevat mysteereitä. Erikoista kirjoissa oli, että niiden markkinoitiin olevan Alfred Hitchcockin kirjoittamia - ainakin etukannen mukaan. Luin vanhempaa Hardy pojat- sarjaa, jossa ratkottiin myös arvoituksia. Tyypillistähän näille amerikkalaisille kirjasarjoille oli, että kirjoja kirjoitti useampi kirjoittaja keksityillä kirjailija-nimillä. Erityisesti kuitenkin muistan lämmöllä ruotsalaisen Sivar Ahlrudin etsiväkaksosista kertovaa sarjaa. Jännityksen lisäksi kirjoissa oli mukana huumoria vähän samaan tapaan kuin Merri Vikin Lotta-kirjoissa.

Poikakirjoihin en ole enää myöhemmin palannut uudestaan, mutta innostuin keräämään niitä nyt ja muutamia laitoin verkkokauppaanikin. Olisipa kiinnostavaa kuulla teidän lukukokemuksia poikakirjojen parissa. Onko teillä jotain erityisiä suosikkeja?

Helen Moster: Hylky

2011-03-25T14:46:00.001+02:00

Helen Mosterin merellinen esikoisteos Hylky ilmestyi viime viikolla ja olin mukana Avaimen järjestämässä lämminhenkisessä tilaisuudessa, missä kirjailija kertoi kirjastaan. Luin aluksi kirjaa oikovedoksena tietokoneen ruudulta, mutta halusin lukea sen loppuun perinteisessä painetussa muodossa. Jo ensimmäisestä sivusta lähtien tempauduin mukaan matkalle vedenalaiseen maailmaan ja kun minulla oli kirja viimein kädessä, niin minä sukelsin siihen syvälle ja annoin virtauksen viedä mukanaan. Mosterin kieli ja kerronta on erinomaista. Kirja rakentuu kolmesta tarinalinjasta eri ajanjaksoina. Sukelsin Venäjän historiaan ja vanhenevan keisarinna Katariina Suuren elämään, toisaalla uppouduin hollantilaisen nuoren ja herkän pojan Arne Arnessenin taiteeseen ja nykyajassa vajosin suomalaisen ja sinnikkään Antonin kanssa meren alle etsimään kadonnutta hylkyä.

Vaikka kirja rakentuu hetkellisistä, välähdyksenomaisista tilanteista, niin vivahteikkaat kertomukset punoutuvat luontevasti yhteen ja niitä yhdistää pieni ruusuinen posliinikuppi. Kirjan kiinnostavissa historiallisissa osuuksissa pääsin matkustamaan saksalaisiin kaupunkeihin, tutustumaan posliininmaalaukseen, kurkistamaan Katariinan makuhuoneeseen ja purjehtimaan merelle aaltojen tyrskeessä. Keskeistä kirjassa on myös kiperät ihmissuhteet ja pääpaino on Arnen ja hänen isänsä Willemmin ongelmallinen isä-poikasuhde. Isä pakottaa esikoispoikansa kulkemaan samoja jalanjälkiä niin kuin hänenkin isänsä oli tehnyt merikapteenina. Kirjan henkilöt pohtivat myös kasvatusta ja lasten ja vanhempien välistä suhdetta eri tarinoissa aikakaudesta toiseen. Rousseaun Émile herättää keskustelua Arnessenien ruokapöydässä. Mosterilla on teoksessaan myös viittauksia saksalaiseen kirjallisuuteen kuten Goethen Nuoren Wertherin kärsimyksiin ja Faustiin. Tämä varmasti juontaa kirjailijan omasta työstä saksalaisen kirjallisuuden kääntäjänä.

Helen Moster kertoi kirjoittaneensa kirjaa monta vuotta. Idean kirjaansa hän sai todellisesta elämästä meren pohjalla makaavasta hylystä Vrow Mariasta. Aarrelaivassa arvellaan olevan oikeastikin Katariina Suuren tilaamia taideaarteita. Mosterin innoittamana minä jään odottelemaan suurella mielenkiinnolla hylyn nostamista, mutta sukeltelemaan en minäkään lähde. Kirjailija on tehnyt oivallista taustatyötä kirjansa eteen ja Helen Mosterista voi lukea lisää hänen omilta kotisivuiltaan. Booksy on kirjoittanut myös blogissaan hienon arvion Hylystä ja Jennin ja Hannan blogeista löytyy lisää juttua Helen Mosterista.

Danielle Trussoni: Enkelioppi

2011-03-23T11:30:00.001+02:00

Jos mielikuva enkeleistä on kaunis ja lempeä kirkkaana loistava hahmo, joka johdattaa eksyneen lapsen synkästä korpimetsästä turvallisesti kotiin, niin tämä kirja kyllä ravistelee sellaisia kuvitelmia. Enkelioppi (Angelology) kertoo nimensä mukaisesti enkeleistä, mutta langenneista enkeleistä sekä heidän ja ihmisten yhteisistä jälkeläisistä - nefileistä. Nämä enkelit ovat kyllä kauniita, lumoavia ja hohtavia, mutta erittäin vaarallisia ja tunteettomia hirviöitä, jotka hamuavat vain valtaa.

Romaanin yksi päähenkilöistä on Evangeline, nunna, joka on asunut pienestä tytöstä lähtien Pyhän Rosan luostarissa. Evangeline alkaa tutkimaan yhdessä nuoren taidehistorioitsija Verlainen kanssa vanhoja luostarin kirjeitä ja samalla Evangelinelle alkaa paljastua luostarin salaisuuksia ja totuus omasta perheestään. Kirjan tarina kulkee kahdella eri aikatasolla, jossa toisessa kerrotaan luostarin vanhemmasta asukkaasta sisar Celestinestä ja hänen nuoruudenvaiheistaan enkelitieteen opiskelijana enkelitutkijoiden parissa. Celestinen ja Evangelinen tarinat kietoutuvat yhteen ja enkelitutkijoiden ja nefilien välinen kiihkeä taistelu jatkuu nykyajassa ja tärkeintä pääosaa näyttelee kadonnut ja jumalainen soitin, lyyra.

Luin Enkelioppia yllättävän kauan. Toisaalta siihen vaikutti jo kirjan paksuus, toisaalta olin melko vastahankainen lukija. Onkohan mielikuvitukseni rajoittunutta vai olenkohan lukenut liikaa realistisia romaaneja? En voinut olla pohtimatta niitä upeita, valtavia siipiä, jotka nefilit ovat aikojen alusta onnistuneet salaamaan ja piilottamaan ihmisiltä maan päällä. Miten niin niitä ei näe? Enkeliopissa on kaikki oikeat elementit - jännittävää viihdettä, yliluonnollista kauhua, kiinnostavia henkilöhahmoja, kiehtova luostarimiljöö, myyttistä kreikkalaistarustoa, raamatunkohtia, mutta jotenkin se ei vain vakuuta. Se on epäuskottava ja silti nuo enkelien kylmät siniset silmät tuovat väristyksiä selkää pitkin. Enkelioppi on mielestäni samanhenkinen kuin Dan Brownin Da Vinci-koodi, jonka luin kuitenkin paljon nopeammin. Uskoisin, että kirjasta voi tulla hyvä elokuva ja siitä onkin tehty elokuvasopimus. Trussonin Enkelioppi ( suom. 2011) ilmestyi viime vuonna ja siitä tuli heti bestseller-menestys maailmalla. Kirjan lopussa on yllätyksellinen käänne, vaikka minä sen etukäteen aavistin ja loppu jää avoimeksi. Enkelioppiin on tulossa myös jatko-osa, joka on pakko kuitenkin lukea.

"Niiden iho oli kuin valettu sulasta kullasta, niiden siivet oli veistetty kuin norsunluusta ja niiden silmät olivat kuin kirkkaansiniset lasinpalaset. Niiden ympärillä leijui maitomainen valoauer, joka kehysti niiden hohtavanvaaleita kiharoita. " (s. 257)

Aili Konttinen: Pelkkää juorua

2011-03-16T12:00:00.002+02:00

Keväinen auringonpaiste ja lintujen liverrys sai minut tarttumaan tähän hurmaavaan kirjaan, joka on uusin löytöni vanhojen kirjojen maailmasta. Innoittajani toimi myös Jennin esittely blogissaan kevätkirjoista. Pelkkää juorua sisältää kokoelman lintupakinoita. Pakinat ovat tyyliltään humoristisia, toiset satiirisiakin kirjoituksia linnuista ja niiden elämästä, jotka muistuttavat hyvinkin paljon ihmisten elämää. Satiiri kohdistuu lintujen naurettaviin tapoihin, luonteenpiirteisiin tai vaikkapa kasvatukseen. Räystäspääskyillä on esimerkiksi oikeudenmukainen yhteiskunta, kun isät ja äidit hautovat kumpikin munia ja poikasten kuoriuduttua lintuvanhemmat hoitavat ja kasvattavat heitä yhdessä. Toisin on taas keräkurmitsarouvilla, jotka alkavat kapinoimaan, kun he joutuvat tekemään kaikki tärkeät työt, kun keräkurmitsaherrat vaan keikailevat ja laulavat. Mutta ei lastenkasvatuskaan mitään helppoa hommaa ole. Poikasia täytyy kieltää ja varoitella jatkuvasti kurkistelemasta pesästä. "Tulee kissa tai haukka ja ottaa - tai entäpä jos putoaa." Kuulostaapa tutulta.

Pakinoiden joukossa on myös kauniita ja surullisiakin tarinoita kuten Silkkiuikku, joka rakasti joutsenta. Silkkiuikku kohtasi järvellä upean joutsenen. Joutsen oli väsynyt ja kyllästynyt elämäänsä ja alkoi juttelemaan pienen ja tavallisen silkkiuikun kanssa. He uivat yhdessä koko illan ja yön, mutta oli kevät ja joutsen oli vain läpikulkumatkalla. Aamulla se lähti parvensa mukana ja silkkiuikku jäi ikävöimään sitä eikä milloinkaan unohtanut kaunista joutsenta. Entäpä sitten pikku Cilla? Cilla on herttainen pieni punatulkku, jonka vanhemmille käy huonosti. Cillan pelastaa ihmisperhe ja perheen sairaasta lapsesta Terttulista ja Cillasta tulee maailman parhaat ystävykset. Sitten Terttuli kuolee ja Cilla etsii häntä kaikkialta. Lopulta Cilla päästetään vapaaksi ja sitten se häviää. Eräänä päivänä punatulkkuparvi lähestyy taloa ja siitä erkanee yksi punatulkku, joka lentää ikkunasta sisään suoraan Terttulin huoneeseen. Siellä se laulelee hetken, kunnes lentää pois ja liittyy takaisin parveen.

Pelkkää juorua oli lasten- ja nuortenkirjailija Aili Konttisen esikoisteos ja se ilmestyi 1936. Minulla on kirjan toinen painos ja sen on kuvittanut Inga Donner. Kirja sisältää todella ihania ja taitavia piirroksia erilaisista linnuista. Kirjan mukana tuli taas uutta tietoakin ja nyt tiedän, minkälainen lintu on koskikara. Entäs ne juoruilevat linnut - nehän ovat tietenkin varpuset, jotka istuvat ja tirskuttavat keskenään ja työntävät nokkansa kaikkiin mahdollisiin asioihin.

Maijaliisa Dieckmann: Väläys pimeässä

2011-03-13T11:00:00.002+02:00

Tätä kirjaa lukiessani myös sormenpääni yrittivät useaan kertaan lukea takakantta, jossa kirjan nimi Väläys pimeässä lukee pistekirjoituksena. Yritin tunnistaa sormillani kohonneita pisteitä kirjaimina, mutta se oli todella vaikeaa, koska sormenpäiden tuntoaistini ei ole niin herkistynyt. Sokeian pistekirjoituksen eli braillen kehitti ranskalainen Louis Braille vuonna 1825 vain 13 vuotiaana. Väläys pimeässä: Louis Braille ja pistekirjoituksen tarina (2010) kertoo nimensä mukaisesti Louis Braillesta ja hänen elämästään sekä pistekirjoituksen syntyvaiheista. Samalla se kertoo fiktiivistä rinnakkaistarinaa nykyajassa elävästä sokeasta suomalaisesta Leo-pojasta, joka käy koulua integroituneena näkevien oppilaiden kanssa.

Louis Braillen toinen silmä sokeutuu 3-vuotiaana onnettomuudessa ja pari vuotta sen jälkeen hän menettää kokonaan näkönsä. Hän on lahjakas ja tiedonjanoinen poika, joka käy koulua yhdessä näkevien lasten kanssa. Louis oppii kirjoittamaan ja hän painaa mieleensä kaiken kuulemansa tiedon. Vanhemmat lähettävät Louis´n 10 vuotiaana sokeainkouluun Pariisiin, joka on ainoa laatuaan. Koulun olosuhteet ovat kuitenkin karut ja ankarat ja Louis sairastuu parantumattomaan keuhkotautiin. Koulussa on vain kolme sokeille sopivaa kirjaa. Niiden kirjaimet ovat koholle nousevia, mutta ne vievät paljon tilaa ja lukeminen on hidasta ja vaivalloista. Louis haluaa kehittää helpomman ja nopeamman lukemisen ja kirjoittamisen tavan sokeille, joka olisi kaikille maailman sokeille yhteinen kieli. Hän keksii pistekirjoitusjärjestelmän, jossa on kuusi pistettä. Yhdessä merkissä voi olla kaksi pistettä rinnakkain ja kolme pistettä allekkain. Pisteitten sijaintivaihtoehtoja on 64. Pistekirjoituksen keksimisen jälkeen menee monia vuosia ennen kuin se lopulta hyväksytään vastustusten jälkeen virallisesti Ranskassa vuonna 1844 ja, josta se leviää muualle maailmaan. Louis´sta on silloin tullut jo aikuinen ja opettaja omassa koulussaan. Myös musiikki on ollut Louis´lle tärkeää koko hänen elämänsä ajan ja hän soittaa kirkossa urkuja sekä säveltää musiikkia pistekirjoituksen avulla. Louis kuolee tuberkuloosiin 43 vuotiaana.

Aikuisen näkökulmasta minua kiehtoi kirjassa juuri Louis Braillen elämäntarina. Rinnakkaistarina jäi vähän vähemmälle huomiolle, koska keskityin enemmän kirjan historialliseen puoleen. Näkövammaisen Leon nykyajan kokemukset koulunkäynnistä ja erilaisuuden hyväksymisestä tuotiin hienosti esille kirjassa ja tämä on kuitenkin lapsille suunnattu teos, joka yhdistää faktaa ja fiktiota. Ehkä jäin odottamaan, että Leon luokka olisi lopussa tehnyt sen luokkaretken Pariisiin Braillen asuinkaupunkiin. Maijaliisa Dieckmann sai Väläys pimeästä teoksestaan Arvid Lydecken -lastenkirjapalkinnon tänä vuonna. Porvoolainen Dieckmann on kirjoittanut yli kolmen vuosikymmenen ajan lasten- ja nuortenkirjoja ja hänen historiallisiin nuortenkirjoihin tulen vielä jossain vaiheessa palaamaan. Minulle sattui ihmeellinen "lukihäiriö" tämän kirjan nimessä. Luulin koko ajan kirjan nimeksi Välähdys pimeässä ja, kun sitten yritin opetella kirjan nimeä pistekirjoituksena, niin ihmettelin, miksi merkit ei täsmää - ennen kuin minulla sitten välähti. Jatkan vielä omaa harjoitteluani merkistön parissa. Kirjaa on myös saatavilla ääni- ja pistekirjana.

Virginia Woolf

2011-03-06T10:00:00.001+02:00

Aloitin Virginia Woolfin elämäkerran lukemisen jo viime kesänä, mutta jätin kirjan kesken, koska en pitänyt Nigel Nicolsonin jonkin verran ylimielisestä kirjoittamistyylistä. Varsinkin siinä vaiheessa, kun hän vähättelee Woolfin Oma huoneen merkitystä feminismille, niin suljin kirjan hyvin ärsyyntyneenä kiinni. Olin kuitenkin utelias lukemaan Virginian elämänvaiheista ja niinpä päätin antaa miehelle uuden mahdollisuuden. Virginia Woolfista ei ole aikaisemmin suomennettu elämäkertaa ja Nicolson julkaisi kirjansa 2000 ja suomeksi se ilmestyi 2007.

Nigel Nicolson (1917-2004) tunsi henkilökohtaisesti Virginia Woolfin (1882-1941), johon hän tutustui lapsena. Nicolsonin äiti kirjailija Vita Sackville West ja Virginia olivat rakastavaisia. Virginia oli Leonard Woolfin kanssa naimisissa, kun hän 43-vuotiaana ensimmäistä kertaa Nicolsonin mukaan rakastui naiseen ja aloitti suhteen Vitan kanssa. Oma ensimmäinen kosketukseni Virginia Woolfiin oli hänen romaaninsa Orlandon pohjalta tehty elokuva ja Tilda Swintonin mahtava roolisuoritus Orlandona teki minuun aikanaan valtavan vaikutuksen. Orlandohan elää läpi vuosisatojen ensin miehenä ja sitten naisena. Androgyynisen Orlandon sanotaan muistuttavan Vita Sackville-Westiä ja hänen elämäänsä ja Virginia Woolf omisti kirjan rakastetulleen. Rakkaussuhteen loputtua naiset pysyivät ystävinä Virginian traagiseen kuolemaan saakka. Nicolson kertoo kirjassa avoimesti äitinsä ja Virginian suhteesta.

Vaikka petyin ensimmäisellä lukuyritykselläni Nicolsonin kirjoittamaan elämäkertaan, niin toinen lukukokemus osoittautui paremmaksi. Nicolson valottaa Virginian nuoruutta ja hänen mielensä herkkyyttä jo varhaisessa vaiheessa. Hän kirjoittaa kuitenkin hyvin vähän Woolfin kirjallisesta merkityksestä modernin romaanin uudistajana ja tajunnanvirtatekniikan yhtenä uranuurtajista. Hän kuvaa Virginian kirjoittamisprosesseja ja miten tämä hioi romaanejaan monta vuotta. Esimerkiksi Woolfin esikoisteosta Voyage Out (1915), jota ei ole vieläkään suomennettu, hän työsti seitsemän vuotta. Virginia perusti miehensä kanssa menestyksekkään Hogarth Press kustantamon ja kirjassa kuvataan heidän alkuvaiheitaan ensimmäisen painokoneen hankinnan jälkeen. Woolfit pystyivät julkaisemaan omia kirjojaan ja lisäksi he julkaisivat mm. Katherine Mansfieldin teoksen Preludi, T.S. Eliotin kokoelman Autio maa, Sigmund Freudin teosten sekä Rainer Maria Rilken runojen englanninnoksia. Elämäkerrassa kerrotaan myös kuuluisasta vapaamielisestä Bloomsburyn ryhmästä, jonka jäseninä Woolfit olivat ja johon kuului useita kirjailijoita ja taiteilijoita.

Virginia itseopiskeli koko elämänsä ajan. Hän opasti itse itseään historian ja kirjallisuuden aloilla. Vaikka häneltä oli evätty muodollinen koulutus, niin häneltä ei evätty lapsena mahdollisuutta hankkia tietoa. Hän sai vapaasti käyttää isänsä laajaa kirjakokoelmaa ja isä rohkaisi häntä kirjoittamaan. Oma kohtaamiseni Woolfien tekstien kanssa tapahtui kirjallisuusopintojeni aikana, jolloin luin Woolfin kirjoittaman novellin Täplä seinässä (The Mark in the Wall). Siinä sitten yhdessä Virginian kanssa pohdittiin täplää seinässä ja tulipahan siitä analyysikin kirjoitettua. Tässä on suora linkki novelliin, jota suosittelen lukemaan. Sen jälkeen kirjailijan kuuluisimmista teoksista Majakka, Mrs Dalloway ja Aallot seurasivat toinen toistaan ja vaikka kerrontatekniikka voikin tuntua välillä lukijasta vaikealta tai raskaalta, niin koin ajatusten, aistimusten, muistumien ja havaintojen miellevirran vaikuttavana. Virginia halusi muuttaa kertomakirjallisuuden suunnan. "Eteenpäin soljuvan tarinan kirjoittaminen ei voi olla oikea menetelmä. Asiat eivät tapahdu mielessämme sillä tavoin. Aistimme koko ajan, kuinka mielikuvamme ja ajatuksemme limittyvät toisiinsa, ja modernien romaanien olisikin kuvattava mielessämme vallitsevaa sekasortoa eikä asetettava sitä selkeään uuteen järjestykseen. Lukijan on itse otettava kaikesta selvä." (s. Woolf, 100-101)

Virginia Woolf oli sangen tuottelias kirjoittaja, esseisti, kirjallisuuskriitikko romaanien kirjoittamisen lisäksi. Virginian omien päiväkirjojen lukeminen voisi olla täydentävää, kun Nicolsonin kirjoittama elämäkerta jää jollain tavalla riittämättömäksi. Virginia Woolfista on myös kirjoitettu useampia elämäkertoja ja palaan Woolfin varmasti myöhemmin, kun hyllyssäni odottaa hänen esseekokoelmansa ruotsiksi ja hänen ensimmäinen perinteisemmällä tavalla kirjoitettu romaaninsa. Nyt tartuin taas uudelleen Woolfin (HUOM!) feministiseen klassikkoon Oma huoneeseen Nicolsonista johtuen. Kirjaa lukiessa tuntuu siltä kuin Virginian ääni puhuisi, pikkuisen pauhaisikin pääni sisällä. Hänen puheensa naisista ja kirjallisuudesta sekä älyllisestä vapaudesta on hyvin voimakasta ja läpitunkevaa ja se on ajatonta. Tällä kertaa huomioni kiinnittyi Jane Austeniin ja hänen kirjoittamiseen olohuoneessa ja kuinka hän ehtii piilottaa kirjoitustyönsä ennen kuin kukaan tulee huoneeseen, koska oven sarana narisee. Virginia puhuu myös Charlotte Brontësta ja miten tämä kirjoittaa raivonkin vallassa, koska hänkin on sidottu olohuoneeseensa eikä pääse kokemaan muuta elämää köyhyyden takia. Oman huoneen ja rahan vaatiminen naisille, jotta he voivat kirjoittaa vapaasti on tunnetuin ja kuolematon Virginian Woolfin sanoma maailmalle. Mutta minä haluan lopettaa tämän kirjoittamiseni toiseen Virginian kehoitukseen:

"Siksi pyydän teitä kirjoittamaan kaikenlaisia kirjoja, olemaan epäröimättä minkään aiheen kohdalla, miten tahansa vähäpätöisen tai laajan. Rehdisti tai kepulikonstein, te toivottavasti hankitte tarpeeksi rahaa matkustaaksenne ja ollaksenne joutilaana, pohtiaksenne maailman tulevaisuutta tai menneisyyttä, uneksiaksenne kirjojen päällä tai maleksiaksenne kadun kulmissa ja antaaksenne ajatustenne vanan kastua syvään virtaan." ( Oma huone, s.141)

L.M. Montgomery: Sara ja kultainen tie

2011-02-20T11:00:00.002+02:00

Sara ja kultainen tie (2011) on Sisko Ylimartimon uusin suomentama teos Montgomeryn varhaistuotannosta. AlkuperäisteosThe Golden road ilmestyi sata vuotta sitten (1913) ja se on jatkoa Sara Tarinatytölle (The Story Girl, 1911). Saran serkku Beverley King jatkaa lapsuuden kultaisia muistelujaan Prinssi Edwardin saarella. Bev, Sara, Felicity, Cecily, Felix, Dan, Peter ja Sara Ray muodostavat kiinteän ystäväporukan ja he perustavat oman lehden. Sara kertoo tarinoita edelleen, mutta tässä jatko-osassa myös muut henkilöhahmot tulevat enemmän näkyviin omina persooninaan ja lukija tutustuu heihin paremmin. Uusi kiinnostava piirre Tarinatytössä paljastuu, kun hän kertoo näkevänsä ajatukset väreissä, ehkäpä tämä selittää, miksi hänen kiehtova äänensäkin on kuin väri. Värikkäitä tapahtumia riittää muutenkin, kun nuoret joutuvat lumimyrskyyn ja pelastuvat pelkäämänsä Peg Powenin avulla, jota he pitävät noitana. Ujon miehen tarina, josta kerrotiin ensimmäisessä osassa saa myös romanttista jatkoa. Hilpeätä tilannekomikkaakin on luvassa, kun Eliza-täti saapuu yllätysvierailulle.

Beverley kirjoittaa muistelmiaan noin neljäkymmentä vuotta tapahtumien jälkeen ja hän vihjaa myös nuorten tulevaisuuteen. Sekä Peg että Sara ennustavat, mitä heille kaikille tulee tapahtumaan. Koko kirjan pohjavire on hyvin kaihoisa ja surumielinen, tietoisuutta eroamisesta ja lähtemisestä. Kaipaus on niin voimakasta, joka vaikuttaa lukijaankin. En voi olla mainitsematta, että kaimani Sara tuli taas uniini. Montgomeryn luomat henkilöhahmot ovat hyvin eläviä ja todellisen tuntuisia ja hänellä on ollut todellisesta elämästään esikuvia henkilöhahmojensa taustana. Montgomeryn oma täti oli mainio tarinankertoja ja Sara ja kultainen tie on omistettu hänen muistolleen. Minusta Montgomery onnistuu kaikista parhaiten kuvaamaan lasten maailmaa, heidän herkullista ja välillä eripuraista dialogia näissä Sara kirjoissaan, kun vertaan Anna-sarjaan, josta tulen kirjoittamaan myöhemmin. Olen myös huomannut, että kissat esittävät hyvin tärkeää osaa Montgomeryn kirjoissa.

Sisko Ylimartimo on kirjoittanut kirjaan jälkisanat ja hän on tehnyt valtavan työn suomentaessaan Montgomeryn ennen suomentamatonta tuotantoa 2000-luvulla. Minusta hänelle pitäisi antaa tunnustus tästä tärkeästä tekemästään työstään. Ylimartimo on kahdesti väitellyt, taidehistorian lehtori ja lastenkirjallisuuden dosentti, joka on perehtynyt tutkijana ja kääntäjänä Lucy Maud Montgomeryn elämään ja tuotantoon. Minä taas jatkan matkaani tutustumalla vielä Marigoldiin ja Pattiin ja sen jälkeen Annaan ja muihin ystäviin. Koska olen niin viehättynyt Montgomerystä, niin hankin hänen uusinta tuotantoaan myös omaan verkkokirjakauppaani.

"Mitään emme menetä niin kauan kuin muistamme sen." (s. 223)

Raili Mikkanen: Hopearenkaan taika

2011-02-09T16:48:00.002+02:00

Hopearenkaan taika (2010) on historiallinen tyttöromaani, jonka valitsin luettavaksi jo ihanan kantensa takia ja tietenkin, koska olen aina pitänyt historiallisista romaaneista. Kirja sijoittuu ajallisesti 1600-luvulle ja kertoo sisaruksista Annasta ja Margareetasta, jotka matkustavat yhdessä Katharina-tätinsä kanssa kaukaisten sukulaistensa luokse Saksaan. Margareeta on parantaja, joka keräilee erilaisia lääkekasveja ja yrttejä. Anna taas on kiinnostunut opiskelusta ja kirjoista. Tytöt ovat hyvin tiedonhaluisia ja he opettelevat ahkerasti saksan kieltä. Köyhissä oloissa kasvaneet sisarukset pääsevät tutustumaan vilkkaan hansakaupungin seuraelämään sekä tätinsä ja setänsä talon laajaan kirjastoon. Kirjastossa on myös naisten kirjoittamia kirjoja, joita he hämmästyneinä tutkivat ja lukevat. Margareeta tutustuu orpokodin omistajaan Konrad-herraan ja traagisten tapahtumien jälkeen myös romantiikkaa on mukana.

Hopearenkaan taika on jatkoa historialliselle nuortenkirjasarjalle, joka kertoo kolmen sisaruksen erilaisista vaiheista. En ole lukenut sarjan aikaisempia osia, mutta tämä kirja sopi hyvin luettavaksi itsenäisenä teoksena. Ensimmäisessä osassa Kahdentoista valassa tyttöjen äitiä syytetään taikuudesta ja tyttärillä on vain kolme päivää aikaa pelastaa hänet kuolemantuomiolta. Tämän kirjan haluaisinkin sarjasta seuraavaksi lukea. Raili Mikkanen on minulle uusi tuttavuus ja olen hämmästynyt hänen laajasta kirjallisesta tuotannostaan. Hän on kirjoittanut lapsille, nuorille ja aikuisille. Erityisesti olen innostunut hänen historiallisista teoksistaan, joita esitellään tässä Helsingin kaupunginkirjaston linkissä. Mikkanen on kirjoittanut suomalaisista historiallisista naisista ja laitoinkin itselleni tilaukseen kirjat Teatteriin, joka kertoo Ida Aalbergin nuoruudesta sekä Ei ole minulle suvannot, jossa kerrotaan Aino Kallaksen nuoruudesta. Mikkanen on saanut viimeksi mainitusta Finland Junior-palkinnon vuonna 2002. Pidän historiallisista romaaneista, joissa kuvataan sen ajan aikautta ja olosuhteita asiantuntevasti ja, jotka perustuvat faktatietoihin, mutta fiktiivisen muotonsa perusteella ne ovat samalla viihdyttäviä ja jännittäviä. Mikkasen sujuvasti kirjoitettu teksti tempaisi minut mukaansa ja minusta nämä kirjat sopivat erittäin hyvin nuorten lisäksi historiasta kiinnostuneille aikuisille, ja naisille.

Saran seitsemän uutta tunnustusta

2011-01-29T11:00:00.001+02:00

Sain kaksi tunnustusta blogilleni Terhi Rannelalta ja Leena Lumelta. Kaunis Kiitos heille! Tämä kannustaa jatkamaan kirjallisuusblogini pitämistä omalla persoonallisella tyylilläni ja tässä samassa blogiosoitteessa. Tunnustuksen saamiseen sisältyy seitsemän asian kertominen itsestään, jonka olen kerran aikaisemmin tehnytkin, mutta tunnustetaan lisää:

1. Vaikka luenkin paljon kirjoja ja kirjoitan niistä - en edelleenkään tiedä kuinka monta kirjaa luen vuodessa. Kaikkea lukemaani en kirjaa ylös enkä bloggaa niistä.

2. Kirjoitan tällä hetkellä useampaan blogiin, mutta tämä blogini on ensimmäiseni ja ikiomani. Pidän myös yhteisbloggaamisesta, jossa useampi kirjoittaja kirjoittaa yhdessä.

3. Kirjojen lisäksi harrastan elokuvia. Leffamakuni on kirjava, mutta kun haluan rentoutua, niin katson jännittäviä toimintaelokuvia, joissa ei tarvitse ajatella - ainakaan liikaa.

4. En juo kahvia vaan teetä. Cocis maistuu liiankin hyvälle.

5. Nukun liian vähän, mutta toivon, että se on väliaikaista. Työ ja vapaa-aikani menevät nykyään sekaisin.

6. Odotan kevättä ja valoa. Kevät on lupaus jostain uudesta.

7. Kesään mennessä valmistun opettajaksi. Haluan tulevaisuudessa opettaa sekä kirjoittaa.

Lähetän tunnustukset eteenpäin oman tunnustuksensa ansaitseville blogeille:

Susan kirjasto

Sallan lukupäiväkirja

Kertomus jatkuu

K-blogi - koko lailla kirjallisesti

Kirjainten virrassa

p.s. Kirjoista on helpompi puhua kuin itsestään.

Charlotte Brontë: Professori

2011-01-25T02:08:00.001+02:00

Charlotte Brontën (1816-1855) Kotiopettajattaren romaani on ollut lempikirjojani lapsuudesta asti. Jane Eyreen liittyy vahvoja muistoja ja mielikuvia, sillä ensimmäisen kerran tutustuin kirjaan sarjakuvana, josta puuttui sivuja. Sarjakuva oli vanha, värikäs ja sen hahmot ovat edelleenkin piirtyneet mieleeni, erityisesti Berthan tumma, pelottava hahmo kynttilänvalossa. Mielikuvitukseni avulla täytin puuttuvat kohdat ja siitä syntyi kirjoitelma, jota luettiin koulussa. Parin vuoden päästä siitä sain varsinaisen kirjan lahjaksi ja luin sen saman tien. Olen tätä sydämeni kirjaa kohtaan tuntemaani paloa tuonut esille täällä ennenkin, mutta Amman kauniin kirjeen jälkeen minulla virisi innostus tutustua Charlotte Brontën muuhunkin tuotantoon.

Professori (1857) on Charlotten esikoisteos, joka julkaistiin vasta hänen kuolemansa jälkeen. Charlotte julkaisi salanimellä Currer Bell Kotiopettajattaren romaanin (1847), joka herätti suurta kohua ja huomiota ilmestyessään. Bellin oikea henkilöllisyys selvisi Charlotten elinaikana, mutta hänen seuraavatkin teoksensa Shirley (1849) ja Syrjästäkatsojan tarina (1853) julkaistiin Currer Bellin nimellä. Charlotten sisarukset julkaisivat myös samana vuonna kuin Kotiopettajattaren romaani ilmestyi omat romaaninsa Emily Humisevan harjun ja Anne Agnes kotiopettajattaren. Lahjakkaat sisarukset olivat kirjoittaneet lapsuudesta asti mielikuvituksellisia tarinoita ja runoja Englannin nummien syrjäisissä maisemissa. He olivat julkaiseet yhdessä runokokoelmankin salanimiä käyttäen ennen romaaniensa ilmestymistä. Traagiset kuolemantapaukset varjostivat Charlotten elämää, sillä hänen kaksi vanhinta sisartaan olivat kuolleet aikaisemmin tuberkuloosiin, veli Branwell ja Emily kuolivat siihen 1848 ja Anne 1849. Charlotte jäi yksin isänsä kanssa asumaan pappilaan ja menestyi kirjailijana. Charlotte avioitui 1854, mutta avioliitto jäi lyhyeksi, sillä hän itse kuoli vain 38 vuotiaana odottaessaan ensimmäistä lastaan.

Professori poikkeaa Charlotten muista romaaneista siinä, että sen päähenkilönä on mies William Crimsworth. Kertomus alkaa, kun nuori ja varaton William valmistuttuaan Etonista tapaa tyrannimaisen veljensä kymmenen vuoden jälkeen ja pääsee tämän tehtaaseen konttoristiksi. William alistuu ensiksi veljensä tylyyn kohteluun, mutta uuden tuttavansa suosituksesta lähtee Brysseliin etsimään töitä. Hän saa paikan poikakoulun opettajana ja lisäksi hänestä tulee tyttökoulun englannin kielen opettaja. Opettajaa sanotaan Belgiassa professoriksi. William on nuhteeton, säästäväinen ja ahkera mies, joka tarkkailee muita etäältä. Tyttökoulun juonitteleva johtajatar Mdlle Reuter ihastuu Williamiin, mutta William näkee hänen lävitseen ja eroaa lopulta kummastakin toimestaan. Hän rakastuu tyttökoulun opettajattareen Francesiin, joka on hänen oppilaansa englannin tunneilla. Frances on puoliksi sveitsiläinen ja puoliksi englantilainen, joka kamppailee myös omasta toimeentulostaan. Kirjan loppu on onnellinen ja yllättäväkin. Williamin kosintaan suostuessa Frances pyytää saada jatkaa opettajan työtään.

"Kolmetuhatta frangia!" Frances mutisi. " Kun minä saan vain tuhatkaksisataa!" "Niin kuitenkin täytyy toistaiseksi olla. Ja monsieur, sanoitko jotain sellaista, että jättäisin työni? Oi ei! Pidän siitä tiukasti kiinni." (283s.)

"Kuvitella, että menisin kanssasi naimisiin tullakseni sinun elättämäksesi monsieur! En voisi tehdä niin. Ja kuinka ikäviä päiväni olisivatkaan! Sinä olisit poissa opettamassa ummehtuneissa, meluisissa luokkahuoneissa aamusta iltaan, ja minä kituisin kotona yksinäisenä ja vailla tekemistä." (283s.)

Frances ilmaisee myöhemminkin naimisissa ollessaan tyytymättömyytensä palkkaansa ja hänen ehdotuksestaan pariskunta perustaa oman tyttökoulun Brysseliin. Olin aivan hämmästynyt, kun luin Brontën todella aikaansa edellä olevaa esifeminististä tekstiä. Tytöt kasvatettiin vielä 100 vuotta kirjan ilmestymisen jälkeenkin aviovaimon ja perheenemännän rooliin, jolloin avioituessaan nainen jää kotiin, jättää työnsä ja on taloudellisesti riippuvainen miehestään! Naisen palkka oli tuolloin (Professorissa) 40 prosenttia miehen palkasta, kun se nykyään on suunnilleen 80 prosenttia miesten palkoista. En voi vastustaa mielikuvaa, mutta kiihkeässä Francesissa näen jotain Charlotte Brontëa itseään. Charlotte toimi itsekin sisarensa Emilyn kanssa opettajana Brysselissä.

Professorissa on erikoisia persoonia, voimakkaita henkilöhahmoja ja kirjailija osaa taitavasti kirjoittaa ihmisluonteen kuvauksia. Vaikka teos voi joissain kohdissa olla epätasainenkin ja tekstissä on aika paljon ranskaa mukana, niin kyllä Charlotten kieli soi ja se soi syvällä sisimmissäni. Professoria on verrattu Syrjästäkatsojan tarinaan, jota en ole lukenut. Kummassakin on samoja elementtejä, mutta Brontë oli itse sitä mieltä että teos oli hylätty huonoin perustein. Hän kirjoitti myöhemmin Professoriin alkusanat. Suomeksi kirja ilmestyi 2009.

"Tämä kirja kirjoitettiin ennen Kotiopettajattaren romaania ja Shirleytä, mutta sille ei voi anoa minkäänlaisia myönnytyksiä sillä perusteella, että se olisi ensi yritys. Ensi yritys se ei todellakaan ollut, sillä sen kirjoittanut kynä oli aiemmin kulunut kovasti vuosia kestäneissä harjoituksissa." (Currer Bell s.11)

Lähteet: Professori, Wikipedia

Hellevi Salminen: Baby

2011-01-16T19:42:00.001+02:00

Hellevi Salmisen esikoisteos on vuonna 1962 ilmestynyt Baby. Kirja kertoo 15-vuotiaasta Babyksi kutsutusta herkästä tytöstä, joka kamppailee omaan henkiseen kasvuun ja perhe-elämään liittyvien ongelmien kanssa. Babyllä menee koulussa huonosti, kotona on ongelmia, sillä isä pettää äitiä, on paljon poissa kotoa ja juo liikaa. Babyn äiti alistuu tilanteeseen eikä puolusta tytärtään, vaikka tyrannisoiva isä on väkivaltainen. Baby käy salaa tansseissa ja ihastuu bändissä laulavaan poikaan. Pettymykset ihmissuhteissa johtavat Babyn lopulta epätoivoiseen ratkaisuun, itsemurhayritykseen, mutta kirja päättyy kuitenkin toiveikkaasti.

Kirja piirtää tarkan kuvan 60-luvun nuorten maailmasta. Baby ostelee vinyylilevyjä, kuuntelee Elvistä ja modernia jazzia levysoittimelta, polttaa salaa tupakkaa huoneessaan, käy tanssimassa tai istuu baarissa juomassa Coca-Colaa. Vaikka menneen ajan lehahduksen voi tuntea kirjan sivuilta, niin nuorten kasvukivut tai perhehelvetti aiheena eivät koskaan vanhene. Ongelmavanhempia on ajassa kuin ajassa. Onneksi Babylla on kuitenkin se yksi turvallinen aikuinen, oma isoäiti, jonka luokse voi mennä. Yleensä se yksi turvallinen aikuinen riittää lapsen tai nuoren elämässä.

Baby on kaunis kirja, mutta myös julma. Hellevi Salminen oli vasta 19-vuotias kirjoittaessaan ensimmäisen kirjansa. Minä halusin lukea heti perään häneltä toisenkin kirjan Mikä sun on, Saila? vuodelta 1974. Tämänkin kirjan aihealue on rankka, kun lukiota käyvä tyttö odottaa lasta ja tekee abortin. Hellevi Salminen osaa kirjoittaa todella aidosti ja koskettavasti vaikeista ja kipeistä asioista nuorille. Tuomitsevuus tai liika opettavaisuus ei kuulu hänen tyyliinsä. Hellevi Salminen on palkittu kirjailija ja hänen laaja tuotantonsa sisältää useita nuortenkirjoja sekä lastenkirjoja. Olen kirjoittanut kirjailijan tapaamisesta täällä. Sallan lukupäiväkirjassa on ilmestynyt juuri juttu myös 50 vuotta vanhasta nuortenkirjasta, joka kestää hyvin aikaansa ja kyseessähän on Rauha Virtasen Virva Seljan yksityisasia. Tulen tämän kevään keskittymään blogissani jonkin verran nuortenkirjallisuuteen ja voin paljastaa sen verran, että Montgomeryäkin on luvassa. Kivasti on myös ehdottamani naiskirjailijoiden lista-haaste on lähtenyt etenemään muissa blogeissa.